Part 14

Ilkeän Sintramin tomu on levännyt kauan Svartsjön kalmistossa, mutta kukaan ei usko, että hänen sielunsa on kutsuttu Jumalan luo, niinkuin hautakivessä lukee.

Eläessään hän oli niitä, joiden luo pitkien, sateisten sunnuntaiden iltapäivinä ajavat raskaat, mustien hevosten vetämät vaunut. Tummapukuinen, hieno herra astuu vaunuista ja auttaa isäntää kuluttamaan kortinlyönnillä ja arpanopan heitolla verkkaisia tunteja, jotka yksitoikkoisuudellaan ovat saattaa hovin herran epätoivoon. Peliä jatkuu ohi puolenyön, ja kun vieras aamuhämärissä lähtee, hän jättää aina taloon jonkin onnettomuutta tuottavan lähtiäislahjan.

Silloin kun Sintram täällä maan päällä eli, oli hän niitä, jollaisten tuloa haltijat ennustavat. Aave käy heidän edellään: heidän vaununsa tulla jyryyttävät pihaan, heidän piiskansa läiskää, heidän äänensä kaikuu portailla, eteisen ovi aukee ja sulkeutuu. Koirat ja väki heräävät ruminaan, niin kova se on; mutta ketään ei tule, aave vain rientää heidän edeltään.

Huu, noita kauhistuksen olentoja, joita pahat henget etsiskelevät! Mikähän suuri, musta koira se silloin tällöin ilmestyi Forsiin Sintramin aikana? Sillä oli hirveät, säkenöivät silmät ja pitkä verta tippuva kieli, joka roikkui pitkällä läähättävästä kidasta. Eräänä päivänä, juuri kun rengit olivat keittiössä murkinalla, se oli raapinut keittiön ovea, mutta pisin ja vahvin renki oli tempaissut palavan kekäleen liedestä, nykäissyt oven auki ja nakannut kekäleen koiran kitaan.

Silloin se oli karkonnut hirveästi ulisten, tuli ja savu oli tuprunnut kidasta, kipunoita tuiskunnut ympärillä, ja jäljet tiellä olivat paistaneet kuin tuli.

Ja eikös sekin ollut kauheata, että aina kun tehtaanpatruuna tuli matkoilta kotiin, vaihtuivat ajokit. Hän lähti hevosilla, mutta palattuaan yöllä hänen vaunujensa edessä oli mustat sonnit. Ne, jotka asuivat maantien laidassa, näkivät, miten hänen ohi ajaessaan suuret, mustat sarvet kuumottivat öistä taivasta vasten, ja kuulivat, miten sonnit mörisivät ja hirmustuivat, kun tie leiskui kipinöitä, joita sorkat ja vaununpyörät iskivät kuivasta sorasta.

Niin, kyllä sieti pikku jalkojen kapista joutuakseen pimeän ja suuren ullakon läpi. Mitä jos jokin kauhea, se, jonka nimeä ei saa mainita, olisi tullut pimeästä nurkasta! Kuka takaa? Ei se ilmestynyt yksinomaan pahoille ihmisille. Eikö Ulrika Dillnerkin ollut nähnyt sitä? Hän ja myös Anna Stjärnhök tiesivät sanoa, eivätkö olleet nähneet juuri sitä.

* * * * *

Ystävät, ihmisten lapset, te, jotka tanssitte, te, jotka nauratte! Pyydän hartaasti, tanssikaa varoen, naurakaa varoen, naurakaa lempeästi, sillä paljon onnettomuutta voi koitua, jos pehmytpohjainen silkkikenkänne polkee herkkätuntoista sydäntä, kun sen pitäisi polkea kovia palkkeja, ja riehakas, hopeanhelkkyvä naurunne voi saattaa jonkun sielun epätoivoon.

Oli kai todellakin niin, että nuoret jalat olivat polkeneet liian tylysti vanhaa Ulrika Dillneriä, ja nuorten nauru oli kaikunut liian ylimieliseltä hänen korvissaan, koskapa hänet valtasi yht'äkkiä vastustamaton into hankkia naidun naisen arvonimi ja valta. Hän taipui viimein ilkeään Sintramiin tämän kauan kosittua, lähti hänen vaimokseen Forsiin ja eli erillään vanhoista bergalaisista ystävistään, erillään vanhoista rakkaista askareistaan ja entisistä jokapäiväisen leivän huolista.

Se naimiskauppa tehtiin rutosti ja ratosti! Sintram kosi joulun tienoilla ja helmikuussa vietettiin häät. Sinä vuonna asui Anna Stjärnhök kapteeni Ugglan luona. Hän korvasi hyvinkin vanhan Ulrikan, ja tämä voi tunnontuskitta lähteä talosta valloittamaan rouvan nimeä.

Tunnontuskitta, mutta ei katumuksetta. Ei ollut hyvä se paikka, jonne hän joutui; suuret, autiot huoneet olivat kauhun kamaluutta täynnä. Heti pimeän tultua häntä alkoi puistattaa ja kauhistaa. Hän oli menehtyä koti-ikävään.

Pitkät sunnuntai-illat olivat kaikista vaikeimmat. Niistä ei ollut ikinä tulla loppua, niistä enempää kuin monista tuskan ajatuksista, jotka vatvoivat hänen aivoissaan.

Sattuipa kerran, eräänä maaliskuun päivänä, kun Sintram ei vielä ollut palannut kirkolta päivälliselle, että Ulrika meni yläkerran saliin ja istahti klaveerin ääreen. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Tuo klaveeri, jonka valkeassa kannessa oli huilunsoittaja ja paimentyttö, oli hänen omansa, hänen vanhempiensa peruja. Sille hän sai valittaa hätäänsä, se ymmärsi häntä.

Mutta eikö olekin sekä säälittävää että naurettavaa! Tiedättekö mitä hän soittaa? Vain polkkaa, hän, joka on niin tuiki murheellinen.

Hän ei osaa mitään muuta. Ennen kuin hänen sormensa jäykistyivät vispilää ja leipäveistä pidellessä, hän sai oppia yhden ainoan polkan. Se pysyy yhä hänen sormissaan, mitään muuta kappaletta hän ei osaa, ei surumarsseja, ei yhtään intohimoista sonaattia, ei edes valittavaa kansanlaulua, ainoastaan tuon polkan.

Sitä hän soittaa aina, kun hänellä on sydämellä jotakin kerrottavaa tuolle vanhalle klaveerille. Hän soittaa sitä halutessaan itkeä ja halutessaan nauraa. Vietettyään häitään hän soitti sitä, samoin tultuaan ensi kerran uuteen kotiinsa, ja niinpä nytkin.

Vanhat kielet ymmärtävät häntä hyvin: hän on onneton, onneton.

Matkamies, joka kulkee ohi ja kuulee polkan tahdin, luulee ilkeän tehtaanpatruunan pitävän naapureille ja omaisille tansseja, niin iloiselta sävel soi. Se on niin mahdottoman reipas ja iloinen sävel. Sen avulla Ulrika loihti muinoin hilpeän mielen Bergan huoneisiin ja karkotti ulos nälän; kun se kajahti, täytyi kaikkien tanssia pyörähtää. Se mursi luuvalon kytkyet nivelistä ja puijasi kahdeksankymmenvuotiaat kavaljeerit keskilattialle. Koko maan kansi voisi ponnahdella sen polkan tahtiin, niin hauskasti se helisee -- mutta vanha Ulrika itkee.

Sintramilla on juroja, ärtyisiä palvelijoita ja ilkeitä eläimiä ympärillään. Ulrika kaipaa ystävän kasvoja ja hymyileviä suita. Tuota hänen epätoivoista kaipuutaan on tämä polkka tulkitsevinaan.

Ihmisten on vaikea oppia käsittämään, että hän on rouva Sintram. Kaikki sanovat häntä Dillnerin mamselliksi. Katsokaas, asia on nyt niin, että polkan sävel muka ilmaisee hänen katumustaan, että hän antoi turhamaisuuden houkutella itsensä rouvan nimeä tavoittamaan.

Vanha Ulrika soittaa kuin aikoisi katkoa kielet. Niin monet muut äänet pitäisi saada kuulumattomiin: köyhäin maalaisten voivotukset, lopenkiusattujen torpparien sadatukset, vastahakoisten palvelijain pilkkanaurut ja, ennen kaikkea, ilkeän miehen vaimona olemisen häpeä.

Näiden sävelten kaikuessa on Gösta Berling vienyt nuoren kreivitär Dohnan tanssiin. Marianne Sinclaire ja hänen monet ihailijansa ovat sen tahdissa keinuneet, ja Ekebyn majurinrouva polki sen tahdissa kauniin Altringerin vielä eläessä. Hän näkee heidät parin parin jälkeen, nuoruuden ja kauneuden liittäminä, pyörtävän ohitse. Hilpeys riensi virtana heistä häneen, hänestä heihin. Hänen polkkansa se sai heidän poskensa hehkumaan, heidän silmänsä säteilemään. Ja nyt on tämä kaikki ohi. Pauhatkoon polkka -- niin monta muistoa, niin monta suloista muistoa on vaimennettava!

Hän soittaa tukahduttaakseen sielunsa ahdistuksen. Hänen sydämensä on haljeta kauhusta, kun hän näkee tuon mustan koiran, kun hän kuulee palvelijain supattelevan mustista sonneista. Hän soittaa polkkansa kerta toisensa jälkeen tukahduttaakseen sielunsa ahdistusta.

Silloin hän huomaa, että hänen miehensä on tullut kotiin. Hän kuulee Sintramin tulevan huoneeseen ja asettuvan keinutuoliin. Hän tuntee niin hyvin tuolin keinumisen ja jalaksen ja lattian narinan, ettei edes katso taakseen.

Hänen soittaessaan jatkuu keinunta; nyt ei soittaja kuule enää säveleitä, pelkästään keinumisen.

Poloinen vanha Ulrika, niin uuvuksiin kidutettu, niin yksinäinen, avuton kuin eksynyt vihollismaassa, ilman ystävää, jolle valittaisi, ilman muuta lohduttajaa kuin rämisevä klaveeri, joka vastaa hänelle polkalla!

Se on kuin naurun hohotusta hautajaisissa, kuin juomalaulu kirkossa.

Kun keinutuoli yhä kiikkuu, hän kuulee äkkiä klaveerin nauravan hänen valitukselleen, ja hän jättää tahdin kesken. Hän nousee, kääntyy ja katsoo keinutuoliin.

Mutta samassa hän makaa pyörtyneenä lattialla. Se siellä keinutuolissa ei ollutkaan hänen miehensä, se oli -- se, jota pienet lapset eivät uskalla mainita nimeltä, se, jota he säikähtäisivät niin että kuolisivat, jos sattuisivat tapaamaan sen tyhjällä ullakolla.

* * * * *

Voiko se, jonka mieli hersyy tarinoita, koskaan vapautua niiden vallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen ja neriumin kankeat lehdet naputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu tummana vuoriselänteen yllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittelemassa, palava lamppu edessäni ja uudin ikkunassa, minä, joka olen jo vanha ja jonka pitäisi olla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin kun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä kohottaa silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseen ja piiloutunut tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos parvekkeelle, eikö jokin musta nouse kaidepuiden takaa. Se ei lähde minusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut herättävät silloin kun yö on pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut lopulta niin, että minun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen ja vetää peitto korvilleni.

Sitä minä lapsena pidin maailman suurimpana ihmeenä, että Ulrika Dillner eli tuon illan jälkeen. Minä olisin kuollut.

Onnen sattuma oli, että Anna Stjärnhök aivan kohta tuli Forsiin, että hän löysi Ulrikan salin lattialta ja herätti hänet henkiin. Mutta minun ei olisi käynyt niin hyvin. Minä olisin jo henkeni heittänyt.

Minä toivon, rakkaat ystävät, että säästyisitte näkemästä vanhojen kyyneleitä.

Tahi toivon, ettette te olisi neuvottomia, kun harmaa pää painautuu tukea saadakseen teidän rintaanne vasten tai kun vanhat kädet tarttuvat sanattomasti anellen teidän käsiinne. Säästykää näkemästä, miten vanhukset vaipuvat suruun, jota ette voi lievittää.

Mitäpä nuorten vaivoista? Heillä on voimaa, heillä on toivoa. Mutta on surkeaa, kun vanhukset ratkeavat itkuun, on epätoivoista, kun he, jotka olivat nuoruutenne tukena, raukeavat voimattomaan valitukseen.

Siinä istuu Anna Stjärnhök kuunnellen vanhan Ulrikan sanoja, eikä hän tiennyt apua, ei neuvoa!

Vanha nainen itki ja vapisi. Hänen silmänsä olivat hurjistuneet. Hän puhui puhumistaan, joskus niin sekavasti kuin ei olisi enää tiennyt missä oli. Tuhannet rypyt, jotka hänen kasvojaan uursivat, olivat tulleet entistä syvemmiksi, irtokiharat, jotka riippuivat hänen silmillään, oikenivat kyynelistä, ja koko pitkä, laiha olento tutisi valtavien nyyhkytysten puistattamana.

Anna päätti lopettaa koko surkeuden. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän aikoi viedä Ulrikan takaisin Bergaan. Totta kyllä oli, että hän oli Sintramin vaimo, mutta Forsiin hän ei voinut jäädä. Tehtaanpatruuna tekisi hänet ennen pitkää hulluksi, jos hän jäisi tämän luokse. Anna Stjärnhök päätti viedä vanhan Ulrikan pois.

Oi, miten Ulrika ihastui ja kauhistui moista ehdotusta! Mutta hän väitti, ettei ikinä uskaltaisi jättää miestään eikä kotiaan. Sintram lähettäisi suuren koiransa hänen jäljilleen.

Mutta Anna Stjärnhök voitti hänen vastustuksensa, osaksi kujeilla, osaksi uhkauksilla, ja puolen tunnin päästä istui Ulrika reessä hänen vieressään. Anna oli itse ohjaksissa, ja vanha Disa reen edessä. Keli oli kehno, sillä maaliskuu oli hyvässä menossa, mutta vanhasta Ulrikasta oli mieluista ajaa jälleen tuossa tutussa reessä ja hevosella, joka oli ollut Bergan kantapalvelijana ainakin yhtä kauan kuin hän itse.

Kun hän nyt oli hyvällä tuulella ja pelottomalla mielellä, tuo vanha talousorja, hän lakkasi itkemästä heidän ajaessaan Arvidstorpin ohi; Högbergin kohdalla hän jo nauroi, ja kun he ajoivat Munkebyn sivuitse, hän alkoi kertoa, millaista elämä oli ollut hänen nuoruudessaan, ajoista, jolloin hän oli palvellut Svaneholmin kreivittärellä.

He tulivat nyt autioille, harvaanasutuille seuduille Munkebyn pohjoispuolelle, tulivat mäkisille ja kivisille teille. Tie ponnisteli kaikille kummuille, mitä ikinä keksi, se nousi niiden laelle pitkinä mutkina, suistui alas äkkijyrkästi, mutta riensi niin suoraan kuin saattoi tasaisen laaksonpohjan poikki päästäkseen heti kiipeämään uuden selänteen yli.

He olivat juuri Vestratorpin myötämäessä, kun vanha Ulrika äkkiä vaikeni ja kaapaisi lujasti Annan käteen. Hän tuijotti suurta koiraa, joka seisoi tienvieressä.

"Katso!" sanoi hän.

Koira mennä puhalsi metsään. Anna ei nähnyt sitä kuin vilaukselta.

"Aja", sanoi Ulrika, "aja minkä ehdit. Nyt saa Sintram tietää, että minä läksin."

Anna koetti nauraa hänen hädälleen, mutta Ulrika intti vain omaansa:

"Kohta alkavat hänen kulkusensa soida, saatpa nähdä. Kuulemme ne ennen kuin joudumme seuraavan mäen harjalle."

Ja kun Disa hetkisen hengähti Elofsbackenin harjulla, kuului jo kulkusten kilinää heidän takaansa mäen alta.

Nyt tuli vanha Ulrika tuskasta ihan hulluksi. Hän vapisi, nyyhkytti ja voivotteli niinkuin äsken Forsin salissa. Anna rupesi hoputtamaan Disaa, mutta tamma käänsi vain päätään ja katsoi häneen mahdottoman ihmeissään. Luuliko hän Disan unohtaneen, milloin piti juosta, milloin kävellä? Hänkö tässä neuvoi Disaa rekeä vetämään, Disaa, joka oli tuntenut joka kiven, joka sillan, joka veräjän, joka mäen tällä tiellä jo kolmattakymmentä vuotta!

Sillä välin läheni kulkusten kilinä.

"Se on hän, se on hän, minä tunnen kulkusten äänen", voihkii vanha Ulrika.

Kilinä yhä vain lähenee. Välistä se on niin luonnottoman kovaa, että Anna kääntyy katsomaan, eikö Sintramin hevonen jo ole pistänyt päätään hänen rekeensä, väliin se taas vaimenee. He kuulevat sen milloin tien oikealta, milloin vasemmalta puolelta, mutta ajajaa ei näy. Tuntuu kuin kulkusten kilinä yksin heitä seuraisi.

Aivan kuin silloin, kun tulee yöllä kotiin vieraisilta, sellaista on nytkin, Ne kulkuset kilisevät säveliä, ne laulavat, puhuvat, vastaavat. Metsä kaikuu niiden remakkata.

Anna Stjärnhök melkein toivoo, että heidän ajajansa vihdoinkin pääsisivät niin lähelle, että hän näkisi Sintramin itsensä ja hänen punaisen hevosensa. Häntä alkaa kammottaa tuo hirveä kulkusten kilinä.

"Nuo kulkuset kiusaavat minua", sanoo hän.

Ja heti tempaavat kulkuset hänen sanansa. "Kiusaavat minua", soivat ne. "Kiusaavat minua, kiusaavat minua, kiusaavat minua", ne laulavat kummallisin sävelin.

Ei ole kauankaan, kun hän ajoi tätä samaa tietä susien ahdistamana. Hän oli pimeässä nähnyt valkoisten hampaiden välkkyvän suurissa kidoissa, hän oli luullut, että metsän pedot raatelevat hänen ruumiinsa, mutta hän ei ollut pelännyt silloin. Ihanampaa yötä hän ei ollut koskaan kokenut. Vahva ja kaunis oli ollut se hepo, joka häntä veti, vahva ja kaunis se mies, joka jakoi hänen kanssaan seikkailun riemun.

Ah, tätä vanhaa hevosta, tätä vanhaa, avutonta, tutisevaa matkatoveria! Hän tietää olevansa niin avuton, että häntä ihan itkettää. Hän ei pääse tuosta kauheasta, ärsyttävästä kulkusten kilinästä.

Silloin hän seisauttaa ja nousee reestä pois. Tästä pitää tulla selvä. Miksi hän pakenisi, ikäänkuin hän pelkäisi tuota ilkeätä, katalaa raukkaa?

Vihdoin hän näkee hevosen pään häämöttävän tummuvasta hämärästä, ja pään jälkeen koko hevosen, koko reen, ja reessä istuu Sintram itse.

Hän huomaa kuitenkin, etteivät ne näytä siltä kuin olisivat tulleet pitkin maantietä, tuo reki ja hevonen ja tehtaanpatruuna, vaan tuntuu kuin ne paremminkin olisivat luodut juuri nyt tuohon hänen silmiensä eteen ja hahmottuneet hämärästä sikäli kuin valmistuivat.

Anna heittää ohjakset Ulrikalle ja menee Sintramia vastaan.

Sintram pidättää hevosta.

"Kas, kas", hän sanoo, "mikä onni huonokkaalla! Rakas neiti Stjärnhök, antakaa minun muuttaa matkatoverini teidän rekeenne. Hänellä on matka Bergaan tänä iltana, ja minulla on kiire kotiin."

"Missä patruunan matkatoveri on?"

Sintram nykäisee auki nahkapeitteen ja näyttää Annalle miehen, joka makaa reen pohjalla. "Hän on hieman hutikassa", sanoo hän, "mutta mitä se haittaa? Hän nukkuu siivosti. Sitä paitsi hän on tuttujanne, neiti Stjärnhök, hän on Gösta Berling."

Annaa värisyttää.

"Katsokaas, sanon minä", jatkaa Sintram, "joka hylkää rakastettunsa, myy hänet paholaiselle. Sillä tavalla minäkin jouduin hänen kynsiinsä. Luulee tekevänsä hyvin; kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus -- se on pahasta."

"Mitä te tarkoitatte, patruuna? Mistä patruuna puhuu?" kysyy Anna aivan hämmennyksissään.

"Tarkoitan, ettei teidän olisi pitänyt antaa Gösta Berlingin lähteä luotanne, Anna-neiti."

"Se oli Jumalan tahto, patruuna."

"Niin, niin se on, kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus pahasta. Hyvä Jumala ei halua nähdä ihmisiä onnellisina. Hän lähettää susia niiden kintereille. Mutta entäpä, jollei Jumala tehnytkään sitä, Anna-neiti? Enköpä se voinut yhtä hyvin olla minäkin, käskemässä pieniä, harmaita Dovrefjeldin-karitsoitani ajamaan tuota nuorta miestä ja nuorta neitoa? Ajatelkaas, jos se olinkin minä, joka lähetin sudet, etten hukkaisi yhtä omistani! Entäpä jos se ei ollutkaan Jumalan työtä!"

"Älkää vietelkö minua epäilemään sitä asiaa, patruuna", sanoo Anna heikolla äänellä, "muuten olen hukassa."

"Katsokaas tänne", sanoo Sintram ja kumartuu nukkuvan Gösta Berlingin puoleen, "katsokaa hänen pikkusormeansa! Tuo pieni haava ei parane koskaan. Siitä otettiin veri, jolla hän kirjoitti liittokirjaan. Hän on minun. Omituinen voima on veressä. Hän on minun; ainoastaan rakkaus voi hänet vapauttaa; mutta jos minä saan pitää hänet, tulee hänestä oikea herkkupala."

Anna Stjärnhök ponnistelee kaikin voimin vapautuakseen lumouksestaan. Tämähän on hulluutta, pelkkää hulluutta. Eihän kukaan voi vannoutua kiusaajalle. Mutta hän ei jaksa hallita ajatuksiaan, hämärä painostaa häntä, metsä on musta ja äänetön. Hän ei voi päästä hetken kauhutunnelmasta.

"Luuletteko, neiti", jatkaa tehtaanpatruuna, "ettei hänessä muka ole enää paljoa turmeltavaa? Älkääpäs! Onko hän kiduttanut talonpoikia, onko hyljännyt köyhiä ystäviä, onko pettänyt pelissä? Onko hän, Anna-neiti, onko hän ollut naitujen naisten rakastaja?"

"Taitaa tehtaanpatruuna olla itse se paha."

"Vaihtokauppa, Anna-neiti! Ottakaa Gösta Berling, neiti, ottakaa hänet ja menkää naimisiin hänen kanssaan. Pitäkää hänet ja antakaa rahat Bergan herrasväelle. Minä luovutan hänet teille, ja te tiedätte, että hän on minun. Ajatelkaa, ettei niitä susia lähettänyt sinä yönä Jumala teidän kintereillenne, ja vaihtakaamme."

"Mitä patruuna tahtoo vastineeksi?"

Sintram irvisti.

"Niin mitä minä tahdon? Oh, minä tyydyn vähään. Minä tahdon vain tuon mummon tuolta neidin reestä, Anna-neiti."

"Saatana, kiusaaja", huutaa Anna, "pakene minusta! Pitääkö minun kavaltaa vanha ystäväni, joka luottaa minuun! Pitääkö minun jättää hänet sinulle, että saat kiusata hänet hulluksi!"

"Kas, kas, kas, rauhoittukaa, Anna-neiti! Harkitkaa asiaa! Tämä on nuori, pulska mies, ja tuo on vanha, raihnas akka. Toinen tai toinen minulle. Kummanko tahdotte minulle antaa?"

Anna nauroi epätoivoissaan.

"Ettäkö me, tehtaanpatruuna, seisomme tässä ja vaihdamme sieluja niinkuin hevosia Brobyn markkinoilla?"

"Aivan niin. -- Mutta jos Anna-neiti tahtoo, niin sovitellaan toisella tavoin. Ajatellaan nyt Stjärnhökien kunniaa."

Sitten hän alkaa kovalla äänellä kutsua ja huutaa vaimoaan, joka istuu Annan reessä, ja Annan sanomattomaksi kauhuksi tottelee Ulrika heti kutsua, nousee reestä ja tulee vavisten ja peläten heidän luokseen.

"Kas, kas, kas, kuuliainen vaimo", sanoo Sintram. "Ei Anna-neiti sille mitään voi, että hän tulee, kun hänen miehensä kutsuu. Nyt minä nostan Göstan reestä ja jätän hänet tänne. Jätän hänet ainaiseksi, Anna-neiti. Ken haluaa, saa hänet siitä korjata."

Hän kumartuu nostamaan Göstaa, mutta silloin Anna painautuu aivan kasvotusten häntä kohti, iskee silmänsä häneen ja kähisee kuin ärsytetty eläin:

"Jumalan nimessä, mene kotiisi! Etkö tiedä, kuka istuu salin keinutuolissa ja odottaa sinua? Uskallatko sinä antaa sen herran odottaa?"

Annalle on päivän kauhuista miltei kauheinta nähdä, miten ne sanat vaikuttavat tuohon ilkiöön. Hän tempaa ohjakset, kääntää hevosensa ja kiitää kotiin päin, hurjistaen hevosen laukkaan piiskanlyönneillä ja raivoisilla huudoilla. Alas kauheata mäkeä mennään kuin hengen kaupalla ja pitkä kipinäjono räsähtelee jalaksista ja kavioista vähälumisella maaliskuun kelillä.

Anna Stjärnhök ja Ulrika Dillner seisovat tiellä kahden, mutta eivät puhu sanaakaan. Ulrikaa kauhistuttavat Annan hurjat silmät, eikä Annalla ole mitään sanottavaa vanhus raukalle, jonka vuoksi hän uhrasi rakastettunsa.

Häntä halutti itkeä, raivota, kieriskellä maantiellä ja ripottaa lunta ja hiekkaa päähänsä.

Ennen hän oli tuntenut kieltäytymisen sulon, nyt hän tunsi sen katkeruuden. Mitä oli oman rakkautensa uhraaminen siihen verrattuna, että piti uhrata rakastettunsa sielu!

Sama äänettömyys vallitsi koko matkan aina Bergaan, mutta kun he pääsivät perille ja salin ovi avautui, pyörtyi Anna ensimmäisen ja ainoan kerran eläessään. Siellä näet istui Sintram Gösta Berlingin kanssa keskustellen kaikessa rauhassa. Totitarjotin oli jo tuotu; he olivat olleet siellä ainakin tunnin ajan.

Anna Stjärnhök pyörtyi, mutta vanha Ulrika oli tyyni. Hän oli kyllä huomannut, ettei se ollut oikea, joka ahdisti heitä maantiellä.

Sitten sovittelivat kapteeni ja hänen rouvansa Ulrikan asiat tehtaanpatruunan kanssa sille tolalle, että vanha Ulrika sai jäädä Bergaan. Patruuna myöntyi siihen leppoisasti. "En minä suinkaan tahdo tehdä häntä hulluksi", sanoi hän.

Oi, myöhäisen ajan lapset!

En pyydä ketään uskomaan tosiksi näitä vanhoja tarinoita. Ne eivät liene muuta kuin valhetta ja runoa. Mutta katumus, joka tuutii keinahdellen ihmisen sydämessä, kunnes se uikuttaa niinkuin lattiapalkit vaikeroivat Sintramin salissa keinuvain jalasten alla ja epäilys, joka soi korvissa niinkuin kulkuset soivat Anna Stjärnhökille kolkossa metsässä, milloin ne ovat pelkkää valhetta ja runoa?

Oi, jospa ne voisivat siksi muuttua!

Kahdestoista luku

EBBA DOHNAN TARINA

Kaunis on Lövenin itärannalla niemi, jonka sivuilla lahdet murtuvat maihin vienoina laineina, ylväs on niemi, jolla on Borgin herraskartano, -- mutta varo astumasta sille.

Mistään ei Löven näytä hurmaavammalta kuin sen harjalta.

Ei voi arvatakaan, kuinka ihana se on, tuo minun unelmieni järvi, ennen kuin on Borgin niemeltä nähnyt aamu-usvain väikkyvän pois pitkin sen sileätä pintaa, ennen kuin on katsellut sitä pienen, sinisen kabinetin ikkunoista, jossa elää niin monta muistoa, ja nähnyt sen kuvastavan kalvaanpunaista auringonlaskua.

Mutta kumminkin minä sanon sinulle: Älä mene sinne!

Sillä sinut ehkä valtaa halu jäädä ainiaaksi vanhan kartanon surunvoittoisiin saleihin, haluat ehkä päästä kauniin maan omistajaksi, ja jos olet nuori, rikas ja onnellinen, järjestät, kuten moni muu, sinne kotisi nuoren puolisosi kanssa.

Ei, parempi on olla näkemättä tuota kaunista nientä, sillä Borgissa ei voi onni asua. Tiedä, että miten rikas, miten onnellinen lienetkin, kun muutat sinne, niin pian nämä vanhat kyynelin huuhdellut lattiat juovat sinunkin kyyneleitäsi, ja seinät, jotka voisivat kertoa niin monta valitusta, kokoavat pian sinunkin huokauksiasi.

Tyly kohtalo painaa kaunista kartanoa. Tuntuu kuin sinne olisi haudattu itse onnettomuus, mutta se ei saisi lepoa haudassa, vaan nousisi alinomaa ylös tuskastuttamaan eläviä. Jos minä olisin Borgin herra, antaisin tutkia kaiken maan, sekä kuusipuiston louhipohjan että asuinrakennuksen kellarilattian ja peltojen viljavan mullan, kunnes löytäisin tuon velhon madonkalvaman ruumiin, ja sitten minä antaisin sille haudan Svartsjön kirkkotarhan siunatussa maassa. Ja hautajaisissa en suinkaan säästäisi soittajan palkkaa, vaan kellot soisivat vainajalle kauan ja kovasti, ja papille ja lukkarille antaisin runsaita lahjoja, että he vihkisivät ruumiin kaksinkertaisin voimin puheilla ja virsillä iankaikkiseen lepoon.