Part 11

Kuvaamattomat tunteet täyttivät hänen sielunsa. Kuta kauemmin hän Mariannea katsoi, sitä lämpöisemmäksi tuli hänen sydämensä. Rakkaus paisui, paisui kuin kevättulva. Tuliaaltoina se kumpusi ja uhkui hänen sydämestään, se täytti koko hänen olentonsa, se nousi hänen silmiinsä kyynelöimään, huokasi hänen huulillaan, vapisi hänen käsissään, koko hänen ruumiissaan.

Oi, rakastaa häntä, suojella häntä, vaalia, hoidella häntä!

Olla hänen orjansa, hänen suojelushenkensä!

Väkevä on rakkaus, kun se on käynyt tuskan tulikasteen. Gösta ei voinut puhella Mariannelle erosta ja kieltäymisestä. Hän ei voinut jättää häntä. Hän oli Mariannelle velkapää elämänsä. Hän olisi saattanut tehdä kuolemansynnin Mariannen vuoksi.

Gösta ei sanonut järkevää sanaa, itki vain ja suuteli häntä, kunnes vanhan hoitajattaren mielestä oli aika saattaa hänet ulos.

Kun hän oli mennyt, ajatteli Marianne häntä ja hänen liikutustaan. "Hyvä on olla niin rakastettu", hän ajatteli.

Niin, hyvä oli olla rakastettu, mutta miten oli hänen itsensä laita? Mitä tunsi hän? Oi, ei mitään, vähemmän kuin ei mitään!

Oliko se kuollut, se hänen rakkautensa, vai minne se oli kaikonnut? Missä se piileskeli, se hänen sydämensä lapsi?

Elikö se vielä, oliko se puikahtanut sydämen syvimpään soppeen ja kyyrötti siellä, väristen vilusta jääsilmien edessä, pelästyneenä kelmeästä pilkkanaurusta, puolitukahtuneena luisten sormien kuristukseen?

"Ah, minun rakkauteni", huokasi hän, "sinä sydämeni lapsi! Elätkö sinä vai oletko kuollut, kuollut niin kuin kauneuteni?"

* * * * *

Seuraavana päivänä tuli suuri tehtaanpatruuna hyvissä ajoin vaimonsa luo.

"Pidä huolta, että talo pannaan järjestykseen, Gustava", sanoi hän. "Lähden noutamaan Mariannen kotiin."

"Kyllä, rakas Melchior, kyllä täällä järjestetään", vastasi hän.

Siten oli asia selvä.

Tunnin päästä ajeli suuri tehtaanpatruuna Ekebyhyn.

Ei ollut maassa jalompaa ja suopeampaa vanhaa herraa kuin oli se tehtaanpatruuna, joka istui reessä, lasketun kuomun alla, paras turkki yllään, paras vyö ympärillään. Tukka oli suittu sileästi päälaelle, mutta kasvot olivat kalpeat ja silmät kuoppiinsa painuneet.

Eikä ollut määrää loisteellakaan, joka virtaili kirkkaalta helmikuun päivän taivaalta. Lumi kimalteli kuin nuorten tyttöjen silmät, kun ensimmäinen valssi helähtää. Koivut ojentelivat ohuitten, ruskeanpunaisten ritvainsa pitsiverhoja korkeutta kohti, ja muutamilla oksilla riippui pienistä, kiiltävistä jääpiikeistä tehdyt rimsut.

Siinä päivässä oli loistoa ja juhlakimallusta. Hevoset kohottelivat kuin tanssien etujalkojaan, ja kuskin täytyi läiskäyttää piiskaansa pelkästä ilosta.

Suuren tehtaanpatruunan reki pysähtyi lyhyen ajan perästä Ekebyn isojen portaiden eteen.

Palvelija tuli ulos.

"Missä ovat isännät?" kysyi tehtaanpatruuna.

"Ovat ajamassa Gurlita-kukkulan suurta karhua."

"Kaikkiko?"

"Kaikki, patruuna. Kuka ei mene karhun vuoksi, menee eväiden vuoksi."

Tehtaanpatruuna nauroi nyt niin, että hiljainen kartano kaikui. Hän antoi palvelijalle taalarin vastauksesta.

"Sano tyttärelleni, että tulin tänne häntä noutamaan. Hänen ei tarvitse pelätä vilustuvansa. Minulla on kuomureki ja sudennahkaturkki hänen varaltaan."

"Eikö patruuna suvaitse käydä sisään?"

"Kiitos! Minun on kyllä hyvä täällä."

Mies katosi, ja tehtaanomistaja alkoi odottaa.

Sinä päivänä hän oli niin loistavalla tuulella, ettei mikään voinut häntä suututtaa. Hän oli kyllä ajatellut, että saisi hiukan odotella Mariannea, ehkei Marianne vielä ollut noussut edes vuoteesta. Hän voisi sen aikaa huvitella tähystellen ympärilleen.

Katonräystäästä riippui pitkä jääpuikko, josta auringonpaisteella oli hirmuinen työ. Se kävi kimppuun puikon yläpäästä, sulatti vesipisaran ja tahtoi sitten sitä putoamaan maahan pitkin puikkoa. Mutta ennen kuin pisara ehti puoliväliin, se hyytyi uudestaan. Ja päivänpaiste yritteli yrittelemistään ja onnistui aina yhtä huonosti. Mutta vihdoin tuli eräs auringonsäde, oikea sissi, joka iskeytyi riippumaan puikon kärkeen, pieni pahainen, joka paistoi, säkenöi innosta, ja annas olla, se sai mitä ahersi: pieni pisara tipahti helähtäen maahan.

Tehtaanpatruuna katsoi ja nauroi. "Sinäpä et ollut tuhmimpia, sinä", sanoi hän auringonsäteelle.

Piha oli hiljainen ja autio. Ei ääntäkään kuulunut suuresta kartanosta. Mutta tehtaanomistaja ei työlästynyt. Hän tiesi, että naiset tarvitsevat runsaasti aikaa joutuakseen valmiiksi.

Hän istui ja katsoi kyyhkyslakkaa. Linnuilla oli suojusverkko aukon edessä. Ne olivat vankeina talvella, ettei haukka niitä veisi. Tuon tuostakin tuli kyyhkynen ja pisti valkoisen päänsä verkonsilmukan läpi.

"Se odottaa kevättä", sanoi Melchior Sinclaire. "Mutta saapa olla vielä kotvan kärsivällinen."

Kyyhkynen tuli niin säännöllisesti, että hän otti kellon taskustaan ja seurasi sen liikkeitä kello kädessä. Juuri joka kolmas minuutti se pisti päänsä ulos.

"Ei, hyvä ystävä", sanoi hän, "luuletko sinä, että kevät joutuu kolmessa minuutissa? Saatpa oppia odottamaan."

Ja odottaa hän sai itsekin; mutta hänellä oli kyllä aikaa.

Hevoset kaapivat ensin kärsimättömästi lunta, mutta sitten alkoi niitä seisoessa ja päivänpaisteeseen tiirottaessa raukaista. Ne nojasivat päänsä toisiinsa ja nukkuivat.

Kuski istui jäykkänä pukilla, piiska ja ohjat kädessä, naama suoraan päin aurinkoa, ja nukkui, nukkui niin että kuorsasi.

Mutta tehtaanpatruuna ei nukkunut. Hän ei ollut kuunaan ajatellut vähemmän nukkumista kuin nyt. Harvoin oli hänen ollut rattoisampaa kuin tämän iloisen odotuksen aikana. Marianne oli ollut sairas. Hän ei ollut voinut tulla ennemmin, mutta nyt hän tulee. Kyllä, tietysti hän tulee. Ja kaikki kääntyy jälleen hyvälle tolalle.

Nythän Marianne ymmärtää, ettei hän ole vihainen hänelle. Hänhän oli tullut itse kuomureellä ja parihevosilla hakemaan.

Tuolla mehiläispesän suulla laudalla istui talitiainen, mielessä oikeat pirun juonet. Sen piti tiettävästikin saada murkinansa, ja annas olla, se meni ja nokitti pesänsuuta pienellä terävällä nokallaan. Mutta pesän sisällä riippuivat mehiläiset isona, tummana pussina. Kaikki on siellä ylen ankarassa järjestyksessä, hankkijat jakavat ruokaosuuksia, juomanlaskija juoksee suulta suulle tuoden nektaria ja ambrosiaa. Sisimpänä olevat muuttavat ryömien alinomaa paikkoja ulommaisten kanssa, jotta lämmin ja mukavuus jaottuisi tasaisesti.

Silloin he kuulevat talitiaisen nakutuksen, ja koko pesä surisee uteliaisuudesta. Ystäväkö se on vai vihamies? Yhteiskunnallinen vaarako? Kuningattaren omatunto on huono. Hän ei voi odottaa rauhassa. Ovatkohan ne murhattujen kuhnurien haamuja, jotka siellä noin kummittelevat? "Mene ja katso, mikä se on!" hän käskee sisar portinvartijaa. Ja sisar menee. "Eläköön kuningatar!" huutaa hän ja töytää ulos, ja heh, jo on talitiainen hänen niskassaan. Kaula pitkällä ja siivet innosta vavisten se nappaa vartijan, ruhjoo sen, syö sen, eikä kukaan vie sanomaa sen kohtalosta hallitsijattarelle. Mutta talitiainen alkaa koputtaa uudestaan, ja mehiläiskuningatar lähettää ulos uusia portinvartijoita, ja kaikki ne katoavat. Yksikään ei palaa ilmoittamaan, kuka siellä nakutteli. Huu, kamala olo tulee pimeässä pesässä. Kostonhimoiset henget vehkeilevät ulkosalla! Onnellinen, jolla ei olisi korvia! Jospa vain voisi olla utelematta! Jospa voisi vain tyynesti odottaa!

Suuri Melchior Sinclaire nauroi niin, että vedet tulivat silmiin, tuolle pesän tuhmalle akkaväelle ja sukkelalle, kellanvihreälle vintiölle pesän suulla.

Ei ole temppu odottaa, kun on varma asiastaan ja kun ajatukset ovat niin rattoisat.

Tuossa tulee suuri talonvahti. Se hiipii aivan varpaittensa kärjillä, se tuijottaa silmillään maata ja heiluttaa hieman häntäänsä, ikäänkuin kulkisi tuiki turhanpäiväisillä asioilla. Mutta yht'äkkiä se alkaa kiireesti kaivaa lunta. Varmaankin on se, vanha liuvari, kätkenyt sinne jotakin väärin anastettua. Mutta juuri kun se kohottaa päätään silmätäkseen, voiko rauhassa nauttia sitä, se ihan nolostuu, kun näkee kaksi harakkaa ihan kuononsa edessä.

"Kotivaras!" sanovat harakat ja näyttävät niin hurskailta kuin itse omatunto. "Me olemme poliiseja. Tänne varastettu tavara!"

"Oh, suu kiinni, rakkarit! Minä olen hovin vouti."

"Ihan paikallasi", pilkkaavat harakat.

Koira hypähtää niiden kimppuun, harakat pakenevat laiskasti räpytellen. Koira laukkaa perästä, loikkii ja haukkuu. Mutta kun se hätistää toista, on toinen jo pyörähtänyt takaisin. Se lentää koiran kuoppaan, repostelee lihakimpaletta, mutta ei jaksa sitä nostaa. Koira tempaa lihapalansa, pitää sitä käpäliensä välissä ja puraisee sitä. Harakat istahtavat aivan sen eteen ja latelevat ilkeyksiään. Koira vilkuu niihin katkerasti aterioidessaan, ja kun ne tulevat liian hävyttömiksi, se karkaa ylös ja ajaa ne pois.

Aurinko alkoi vajota lännen vuoria kohti. Suuri tehtaanpatruuna katsoi kelloaan. Se oli kolme. Ja muori, hän oli valmistanut päivällisen kello kahdeksitoista.

Samassa tuli palvelija ulos ja ilmoitti, että Marianne-neiti haluaa puhella hänen kanssaan.

Tehtaanpatruuna otti sudennahkaturkin käsivarrelleen ja nousi loistavalla tuulella portaita.

Kun Marianne kuuli hänen raskaat askeleensa portaissa, hän ei tiennyt vielä, lähtisikö hänen kanssaan kotiin vai ei. Hän tiesi vain, että tämän pitkän odotuksen piti loppua.

Hän oli toivonut kavaljeerien tulevan kotiin, mutta nämä eivät tulleet. Niinpä hänen piti nyt itsensä tehdä loppu tästä. Hän ei sietänyt kauempaa.

Hän oli ajatellut, että isä ajaa vihoissaan takaisin jo viisi minuuttia odotettuaan tai että hän lyö ovet rikki tahi koettaa sytyttää talon tuleen.

Mutta hän istui vain tyynesti reessä ja hymyili ja odotti. Marianne ei nyt häntä vihannut eikä rakastanutkaan. Mutta jokin sisäinen ääni ikäänkuin varoitti häntä antautumasta uudestaan isän valtaan. Ja sitä paitsi hän tahtoi pitää sanansa Göstalle.

Olisipa isä nukkunut, olisipa hän puhunut, olisipa ollut levoton, näyttänyt epäröivän, olisipa hän antanut ajaa kuomut pimentoon! Mutta hän oli vain kärsivällinen ja varma.

Varma, niin tartuttavan varma siitä, että Marianne kyllä tulee, kun hän vain odottaa!

Mariannen päätä pakotti. Jokaista hermoa nyiskeli. Hän ei saanut rauhaa, kun tiesi isän yhä olevan siellä. Tuntui kuin isän tahto olisi kahleissa kiskonut häntä portaista alas.

Niinpä hänen piti edes puhella isän kanssa.

Ennen kuin isä tuli antoi Marianne vetää uutimet ikkunoiden edestä ja asettui sohvalle niin, että hänen kasvonsa tulivat täysin päivänvaloon.

Siten hän kai halusi asettaa isänsä jonkinlaiselle koetukselle; mutta Melchior Sinclaire oli sinä päivänä merkillinen mies.

Kun hän näki Mariannen, ei hän tehnyt liikettäkään, ei päästänyt huudahdusta. Aivan kuin ei olisi huomannut mitään muutosta hänessä. Marianne tiesi, kuinka isä oli jumaloinut hänen kaunista ulkomuotoaan. Mutta isä ei ilmaissut ollenkaan suruaan. Hän hallitsi täysin itsensä, ettei tekisi tytärtä murheelliseksi. Tämä tehosi Marianneen. Hän rupesi tajuamaan, miksi äiti yhä isää rakasti.

Isä ei epäröinyt lainkaan. Hän ei ladellut nuhteita eikä puolustuksia.

"Minä käärin sinut sudennahkaturkkiin, Marianne. Se ei ole kylmä. Se on ollut polvillani koko ajan."

Kuitenkin hän meni takan luo ja lämmitti sitä.

Sitten hän auttoi Mariannen nousemaan sohvalta, kietoi turkin hänen ympärilleen, sovitti saalin hänen päähänsä ja hartioilleen, veti kulmat kainaloiden alle ja solmi selkäpuolelta kiinni.

Marianne antoi varustaa itseään. Hän oli aivan omaa tahtoa vailla. Tuntui hyvältä, kun noin vaalittiin, oli suloista, ettei tarvinnut itse tahtoa. Ennen kaikkea hyvä hänestä, joka oli nypitty niin rikki kuin hän, sellaisesta, jolla ei ollut yhtään omaa ajatusta, omaa tunnetta.

Suuri tehtaanpatruuna nosti hänet syliinsä, kantoi hänet rekeen, kohotti kuomun, sitoi rekinahkaiset hänen ympärilleen ja ajoi pois Ekebystä. Marianne sulki silmänsä ja huokasi, osaksi mielihyvästä, osaksi kaipauksesta. Hän jätti elämän, todellisen elämän; mutta samapa se hänelle, sellaiselle, joka ei voinut elää, ainoastaan näytellä.

* * * * *

Parin päivän päästä hän sai äidin avulla tavata Göstaa. Gustava-rouva lähetti noutamaan Göstaa sillä aikaa kun tehtaanpatruuna lähti pitkälle kävelylle tukinvetäjien luokse, ja vei hänet Mariannen puheille.

Gösta tuli kamariin, mutta ei tervehtinyt Mariannea eikä puhunut mitään. Hän jäi seisomaan oven suuhun ja katsoi maahan kuin uppiniskainen poika.

"Mutta Gösta", huudahti Marianne. Marianne istui nojatuolissa ja katsoi häneen melkein huvittuneena.

"Niin, Gösta on nimeni."

Hän meni hiljaa Mariannen luo, mutta ei kohottanut silmiään.

"Tule lähemmäksi! Käy polvillesi tähän!"

"Herra Jumala, mitä sellainenkin toimittaa?" huudahti Gösta, mutta totteli.

"Gösta, halusin sanoa sinulle, että oli luullakseni parasta kun tulin takaisin kotiin."

"Sopii toivoa, etteivät he heitä enää neiti Mariannea lumikinokseen."

"Oh, Gösta, etkö pidä enää minusta? Olenko mielestäsi liian ruma?"

Gösta veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä, mutta näytti yhtä kylmältä.

Mariannea tämä oikeastaan huvitti. Jos Gösta suvaitsi olla mustasukkainen hänen vanhemmilleen, niin mitäpä siitä. Kaipa se haihtuu. Nyt hän tahtoi voittaa hänet takaisin. Hän tuskin tiesi, miksi hän tahtoi pitää Göstan, mutta hän vain tahtoi. Hän ajatteli, että Göstahan oli kerran saanut hänet vapautetuksi hänestä itsestänsä. Gösta oli kai ainoa, joka vieläkin voisi sen tehdä.

Ja nyt hän alkoi puhua, haluten kiihkeästi voittaa hänet takaisin. Hän halusi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut jättää häntä iäksi, mutta vähäksi aikaa heidän piti näön vuoksi katkaista suhteensa. Olihan Gösta itse nähnyt, että isä oli mielipuolisuuden partaalla, että äiti oli alinomaisessa hengenvaarassa. Pitihän Göstan ymmärtää, että hänen oli pakko tulla kotiin.

Silloin purkausi Göstan viha sanoiksi. Mariannen ei tarvinnut teeskennellä. Hän ei aikonut kauemmin olla hänen lelunaan. Marianne oli hyljännyt hänet heti kun sai palata kotiin, eikä Gösta voinut rakastaa häntä enää. Kun hän toissapäivänä tuli karhunajosta kotiin ja näki, että Marianne oli mennyt pois jättämättä edes tervehdystä, yhtään sanaa, silloin hyytyi veri hänen suonissaan; hän oli kuolla surusta. Hän ei voinut rakastaa ihmistä, joka oli tuottanut hänelle sellaista tuskaa. Marianne ei ollut muuten koskaan rakastanutkaan häntä. Hän oli kiemailija, joka tahtoi, että joku häntä suuteli ja hyväili, näin täällä kotiseudullakin, siinä totuus.

Luuliko Gösta siis, että Mariannen oli tapana antaa nuorten herrain hyväillä itseään?

Kuinkas muuten, niin Gösta luuli. Naiset eivät ole niin pyhiä kuin näyttävät. Itsekkyyttä ja kiemailua kiireestä kantapäähän. Ah, jos Marianne olisi tiennyt, miltä Göstasta tuntui, kun hän tuli kotiin metsältä! Aivan kuin hän olisi kahlannut jäisessä vedessä. Sitä tuskaa hän ei voi koskaan unohtaa. Se vainoaa häntä koko hänen ikänsä. Hänestä ei tule enää koskaan ihmistä.

Marianne koetti selittää hänelle, miten niin oli käynyt. Hän koetti muistuttaa Göstalle, että oli yhäti hänelle uskollinen.

No, se oli yhdentekevää, sillä nyt ei Gösta enää rakastanut Mariannea. Nyt oli Gösta nähnyt, mikä Marianne oli. Hän oli itsekäs. Marianne ei rakastanut häntä. Hän oli lähtenyt pois jättämättä hänelle tervehdystäkään.

Lakkaamatta toisti Gösta tätä. Marianne melkein nautti kohtauksesta. Suuttua hän ei voinut. Hän ymmärsi Göstan vihan niin hyvin. Toista rikkomustakaan hän ei pelännyt. Viimein hän kumminkin tuli levottomaksi. Oliko todellakin sellainen muutos Göstassa tapahtunut, ettei hän enää voinut rakastaa?

"Gösta", sanoi hän. "Olinko minä itsekäs, kun menin Sjöhön majuria hakemaan? Muistin kyllä silloin, että siellä oli isoarokkoa. Eikä ole sitä paitsi mukava kulkea ohuissa kengissä pakkasessa ja hangessa."

"Rakkaus elää rakkaudesta, ei ansioista ja hyvistä töistä", sanoi Gösta.

"Sinä tahdot siis, että tästä lähtien olemme vieraat toisillemme, Gösta?"

"Niin tahdon."

"Gösta Berling on hyvin häilyvä."

"Siitähän ne syyttävät minua."

Gösta oli kylmä, oli mahdoton saada häntä lämpenemään, ja oikeastaan oli Marianne vielä kylmempi. Itsetarkastelu vaani ja hymyili pilkallisesti hänen yritellessään näytellä rakastuneen osaa.

"Gösta", sanoi hän ja päätti vielä kerran koettaa. "En ole koskaan ehdoin tahdoin tehnyt sinulle vääryyttä, vaikka siltä näyttäköönkin. Minä pyydän: anna minulle anteeksi."

"En voi antaa sinulle anteeksi."

Marianne tiesi, että jos hänen tunteensa olisi ollut todellinen, hän olisi voittanut Göstan takaisin. Ja hän koetti näytellä intohimoista. Jäiset silmät ivasivat häntä; mutta hän koetti kuitenkin.

Hän ei tahtonut menettää Göstaa.

"Älä mene, Gösta. Älä mene vihaten! Ajattele, kuinka rumaksi minä olen tullut! Kukaan ei voi rakastaa minua enää!"

"En minäkään rakasta", sanoi Gösta. "Saat tyytyä näkemään sydäntäsi poljettavan, sinä niinkuin muutkin."

"Gösta, en ole koskaan voinut rakastaa ketään muuta kuin sinua! Anna anteeksi! Älä hylkää minua! Sinä olet ainoa, joka voit minut vapauttaa omasta itsestäni."

Gösta työnsi hänet luotaan.

"Et puhu totta", sanoi hän jäätävän tyynesti. "En tiedä mitä minusta tahdot; mutta näen että valehtelet. Miksi oikeastaan tahdot minua pidättää? Olet niin rikas, ettei sinulta kosijoita koskaan puutu."

Niin sanoen hän meni.

Eikä hän ollut vielä ovea sulkenut, kun kaipaus ja tuska kaikessa majesteetillisuudessaan astui Mariannen sydämeen.

Rakkaus, hänen oman sydämensä lapsi, tuli nyt esiin nurkasta, jonne jääsilmät olivat hänet karkottaneet. Hän tuli nyt, tuo ikävöity; liian myöhään. Nyt astui hän esiin, vakaana ja kaikkivaltiaana, ja kaipaus ja tuska kantoivat hänen kuningasviittansa lievettä.

Kun Marianne nyt tosiaankin ymmärsi, että Gösta Berling oli hylännyt hänet, hän tunsi aivan ruumiillista tuskaa, niin kauheata, että oli kuin huumeessa. Hän painoi molemmat kätensä sydämelleen ja istui tuntimäärin samalla paikalla, taistellen kyynelettömässä surussaan.

Ja hän kärsi itse, eikä se vieras, se näyttelijä. Hän itse juuri.

Miksi hänen isänsä oli tullut ja erottanut heidät toisistaan? Hänen rakkautensahan ei ollut kuollut. Vain ollessaan heikkouden tilassa sairauden jälkeen hän ei ollut tuntenut sen voimaa.

Oi Jumala, Jumala, että hän kadotti hänet. Oi Jumala, että hän oli herännyt niin myöhään!

Ah, hän oli ainoa, hän oli hänen sydämensä valtias! Göstan puolelta hän voi kärsiä kaikkea. Hänen kovuutensa ja pahat sanansa taivuttivat Mariannea vain nöyrään rakkauteen. Jos Gösta olisi lyönyt häntä, hän olisi kuin koira ryöminyt hänen luokseen ja suudellut hänen kättään.

Hän ei tiennyt mitä tehdä saadakseen viihdytystä tässä kalvavassa kivussa.

Hän tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti äärettömällä kiireellä. Ensin hän kirjoitti rakkaudestaan ja kaipuustaan. Sitten hän pyysi, ei Göstan rakkautta, vaan armoa. Jonkinlaista runoa siitä tuli.

Kun hän lopetti, hän ajatteli, että jos Gösta saisi tämän nähdä, niin varmaan hän toki uskoisi, että Marianne rakasti häntä. No, miksipä hän ei lähettäisi kirjoitustaan hänelle? Seuraavana päivänä hän sen lähettäisi, ja hän uskoi kyllä, että se toisi Göstan hänelle takaisin.

Seuraavana päivänä hän koki sieluntuskaa ja ristiriitain taistelua. Kirjoitettu tuntui hänestä surkealta ja typerältä. Siinä ei ollut loppusointuja eikä mittaa. Se oli paljasta proosaa. Gösta vain nauraisi sellaisille säkeille.

Hänen ylpeytensä heräsi. Jos Gösta ei rakastanut häntä enää, hirvittävää oli silloin alentua hänen rakkauttaan kerjäämään.

Joskus puikahti viisaus sanomaan hänelle, että hänen pitää olla iloinen, kun on päässyt irti Göstasta ja suhteestaan ja kaikista surkeista seurauksista, joita se olisi tuottanut.

Hänen sydämensä kivut olivat kuitenkin niin kauheat, että tunteet lopultakin saivat voiton. Kolme päivää siitä, jolloin hän tietoisesti näki rakkautensa, hän sai pistetyksi säkeensä kuoreen ja kirjoitetuksi Gösta Berlingin nimen siihen. Niitä ei lähetetty kumminkaan. Ennenkuin löysi sopivan kirjeenviejän hän sai kuulla Gösta Berlingistä semmoista uutta, että tajusi, että oli myöhäistä enää voittaa häntä takaisin.

Mutta hänen elämänsä suruksi jäi, ettei hän ollut lähettänyt runoa ajoissa, jolloin vielä olisi ehkä voinut hänet saada.

Kaikki hänen tuskansa kiertyi ja solmiutui tähän: "Kunpa en silloin olisi vitkastellut niin kauan, jos en olisi viivytellyt niin monta päivää!"

Elämän onnen tahi ainakin elämän todellisuuden olisivat ne hankkineet hänelle, nuo kirjoitetut sanat. Hän oli varma, että ne olisivat tuoneet Göstan takaisin hänelle.

Suru teki kuitenkin hänelle saman palveluksen kuin rakkaus. Se teki hänet kokonaiseksi ihmiseksi, kykeneväksi antautumaan niin hyvään kuin pahaan. Kuohuvat tunteet virtasivat vapaasti hänen sielussaan, itsetarkastelun jään ja hyyn niitä estämättä. Niinpä hän tuli, huolimatta rumuudestaan, hyvin rakastetuksi.

Sanotaan kuitenkin, ettei hän koskaan Gösta Berlingiä unohtanut. Hän suri häntä niinkuin surraan hukattua elämää.

Ja hänen runoraukkansa, joita siihen aikaan hyvin paljon luettiin, ovat kauan sitten joutuneet unhoon. Katsellessani niitä nyt ne kumminkin tuntuvat oudon liikuttavilta: ne on piirretty tiheällä, sirolla käsialalla, mutta paperi on jo kellastunut ja muste haalistunut. Koko elämän kaipuu on solmittu noihin poloisiin sanoihin, ja minä kopioin niitä mystillisestä tunteesta vavisten, ikäänkuin niissä piilisi salaisia voimia.

Pyydän teitä lukemaan ne ja ajattelemaan niitä. Ken tietää mikä mahti niillä olisi ollut, jos ne olisi lähetetty? Ovathan ne kyllin kiihkeitä ollakseen todellisen tunteen todistuskappaleita. Ehkä ne olisivat voineet tuoda Göstan takaisin hänelle.

Ne ovat liikuttavia ja helliä avuttoman muodottominakin. Kenpä toivoisi niitä toisenlaisiksi. Kenpä tahtoisi ne riimin ja mitan kahleihin kurotuiksi, ja kumminkin on niin haikeaa ajatella, että kerran ehkä juuri tuo epätäydellisyys esti häntä lähettämästä niitä ajoissa.

Pyydän lukemaan ne ja rakastamaan niitä. Suuren vaivan ahdistama ihminen on ne kirjoittanut.

Laps, olet lempinyt; koskaan et nyt rakkauden riemua maistaa saa. Myrsky on sielusi myllertänyt. Sa iloitse, rauhan sait! Ei riemus tornikorkeat kuohut käy. Sa iloitse, rauhan sait! Ei syöstä sua tuskien syvyyksiin, ei koskaan, ei!

Laps, olet lempinyt; koskaan ei sun sielusi loimua nyt. Sinä olithan kuin kulo kuivunut ja hetkeksi liekkihin leimahdit. Tieltä tuhkan ja sauhun tupruavan lens' taivahan linnut kirkuen pois. Ne palatkoot! Enää sa et palaa, et --

Laps, olet lempinyt; koskaan et nyt rakkauden ääntä kuulla saa! Sun sydämesi voima kuin uupunut laps, joka koulunpenkillään ikävöi ulos vapauteen sekä leikkiin, mut kukaan ei kutsu nyt. Niin on se kuin vartio unhoon jäänyt: ei kutsuta, ei!

Laps, ainoas mennyt on, mennyt kera rakkaus kaikki ja riemu sen. Hän, jota lemmit, kuin neuvonut ois sinut siivin hän ilmoja liitelemään! Jota lemmit, kuin ainoan turvatun paikan kyläss' antanut sulle hän hukkuvass' ois, hän on mennyt, hän joka yksin sydän-uksesi avata ties.

Yhtä ainoista anelen sulta, mun rakkaani: älä koskaan vihallas minua kuormaa; Juur heikoin heikoista maan eikö ole se ihmissydän? Miten voisi se elää viiltävän mietteen alla, että vaivaksi toisen se oisi?

Minun rakkaani, jos sinä surmata mielit, ei tikari tarpeen, äl' osta myrkkyä, köyttäkään! Mun suo vain tietää, että mun poies sa tahdot maan vihreän piiristä, valtakunnista elon. Ja kohta ma hautaani vaivun!

Elon elämän annoit mulle. Rakkauden soit. Nyt pois otat lahjasi! Oi, hyvin tiedän sen. Mut vihaksi sit' elä muuta! Rakas sentään on elo mulle. Se muista, oi! Mut tiedän: ma kuolen vihan kuorman alle!

Kymmenes luku

NUORI KREIVITÄR

Nuori kreivitär makaa kello kymmeneen aamulla ja haluaa, että joka päivä on tuoretta leipää aamiaispöydässä. Nuori kreivitär harrastaa kehäompelua ja runoutta. Hän ei piittaa kutomisesta eikä ruoanlaitosta. Nuori kreivitär on hemmoteltu.