Part 9

Sokrates. Mutta tämä on kai se jota nuhdellaan, kovistellaan, kuritetaan.

Polos. Kyllä.

Sokrates. Kurjinta on siis sen elämä, joka on vääryyden vallassa eikä pääse siitä irti.

Polos. Niin nähtävästi.

Sokrates. Vaan eikös tässä tilassa ole juuri semmoinen, joka tekee suurimpia ilkitöitä ja harjoittelee häjyintä vääryyttä, mutta kuitenkin saa vältettyä kaikki nuhteet, kuritukset ja rangaistukset, niinkuin kehuit Arkhelaoksen ja muiden tyrannien, puhetaiturien ja mahtajien osanneen asiansa asettaa?

Polos. Siltä näyttää.

XXXV. Sokrates. He näet ovat, ystäväni Polos, saaneet toimeen melkein saman, kuin se, joka ankarain tautien vaivaamana saa vältettyä joutumasta lääkärien kiusattavaksi ruumiillisten vammojensa tähden ja parannettavaksi, koska hän, ikäänkuin lapsi, pelkää kipeästi koskevan, jos häntä poltetaan tai leikellään. Vai eikö sinustakin ole näin?

Polos. On tosiaan.

Sokrates. Nähtävästi koska hän ei tiedä, minkä arvoinen on terveys ja ruumiin täysikuntoisuus. Ja varonpa vain, Polos, kaiken sen johdosta, mistä nyt olemme sopineet, että ne, jotka karttavat rangaistusta, juuri menettelevät näin: he katsovat vain kivun tunnetta tuossa, mutta ummistavat silmänsä sen hyödyltä, eivätkä ymmärrä, kuinka paljon kurjempi on elää sairaan, jopa pilaantuneen, väärän ja jumalattomankin sielun seurassa kuin asua sairaassa ruumiissa.[71] Sentähden koittavat he parastaan, jäädäkseen rankaisematta ja tuosta suurimmasta pahasta vapautumatta: siksi he hankkivat itselleen rahaa ja ystäviä ja mitä suurinta taitoa puheillaan uskotella kuulijoitaan. Mutta jos se kaikki on totta, mitä olemme toisillemme myöntäneet, Polos, niin huomaatko mitä puheestamme johtuu? Vai tahdotko, että ne kerrotaan pääkohdittain?

Polos. Ellet itse ole toista mieltä.

Sokrates. Eikö siis seuraa, että suurin paha on vääryys ja vääryyden teko?

Polos. Niin näyttää ainakin.

Sokrates. Ja tästä pahasta nähtiin päästävän sillä että rangaistaan?

Polos. Niin näkyi.

Sokrates. Vaan pahaan jäätävän jäämällä rankaisematta?

Polos. Niinikään.

Sokrates. Vääryydenteko on niinmuodoin suuruuteen nähden toinen paha; mutta että vääryyden tehtyään jää rankaisematta, se on kaikkein ensimmäinen ja suurin paha.

Polos. Siltä näyttää.

Sokrates. Mutta tästähän asiasta me juuri oltiin erimieltä. Sinä kiittelit onnelliseksi Arkhelaosta, joka harjoitti mitä suurimpia vääryyksiä, kärsimättä siitä vähintäkään rangaistusta; minä taas päinvastoin olin sitä mieltä, että ken rankaisua kärsimättä harjoittaa vääryyttä, olkoonpa hän Arkhelaos tai kuka muu ihminen hyvänsä, sen täytyykin vasta olla ennen muita onneton. Arvelinpa myös että onnettomampi on aina se, ken tekee, kuin ken kokee vääryyttä, onnettomampi se, joka töistään jää rankaisematta kuin se joka rangaistaan. Eivätköhän nämä olleet minun väitelmäni?

Polos. Olivat ne.

Sokrates. Ja eikös ne ole tosiksi näytetty?

Polos. Niin näkyy.

XXXVI. Sokrates. Olkoon siis niin! Jos nyt tämä kaikki on totta, Polos, missä on sitte tuo puhetaiteesta lähtevä suuri hyöty?[72] Sillä sen johdosta, mitä nyt on myönnetty, täytyy itsekunkin mitä tarkimmasti varoa, ettei tee vääryyttä, koska siitä saa kyllikseen kurjuutta kokea. Eikös niin!

Polos. Kaiketi.

Sokrates. Ja jos hän hairahtuu vääryyteen, hän itse tai joku niistä, joista hän pitää huolta, tulee hänen itse altansa mennä rangaistavaksi sinne, jossa se heti voi tapahtua, tuomarin, ikäänkuin jonkun lääkärin luo, ja mennä viipymättä, ettei vääryyden tauti vanhene ja muutu parantumattomaksi mätähaavaksi, joka salaa syö sielua. Vai mitä on meidän tästä sanominen, jos kerran ennen myöntämämme asiat pitävät paikkansa? Eikös tämä päätelmä välttämättä näin soinnu yhteen edellisen perustelun kanssa, mutta ei mitenkään muuten?

Polos. Niin, mitäs meidän siihen on muuta sanottavaa, Sokrates?

Sokrates. Ei puhetaiteesta siis ole meille mitään hyötyä, Polos, jos sillä mielimme puolustaa omaa tai vanhempien tai ystäväin tai lastemme tai isänmaan tekemää vääryyttä. Pikemmin otaksuisi sitä sopivaksi päinvastaiseen tarkoitukseen: sen avulla pitäisi syyttää etupäässä itseään, sitten myös sukulaisiaan ja ystäviään, kuka vain vääryyteen turvaa, eikä saisi salata mitään, vaan pitäisi vetää rikos ilmi valoon, jotta syyllinen kärsisi rankaisunsa ja tulisi terveeksi. Eikä siinä saisi sallia itsensä eikä muiden arkana vältellä, vaan pitäisi pakottaida umpisilmin ja uljaasti astumaan esiin, ikäänkuin lääkärin leikattavaksi ja poltettavaksi, koska hyvän ja kauniin perille pyrkiessä ei kivun poltosta saa väliä pitää. Jos rikos olisi vitsojen veroinen, pitäisi tarjoutua piestäväksi, jos kahleitten, sidottavaksi; jos rikos olisi sakoilla sovitettava, pitäisi ne maksaa, jos maanpaolla, olisi maanpakoon mentävä, jos kuolemalla, olisi kuoltava; ensin pitäisi olla sekä oma syyttäjänsä että muiden omaisien ja käyttää siihen puhetaidetta, että rikosten tultua täydelleen ilmi, niiden tekijät pääsisivät vapaiksi suurimmasta pahasta, vääryydestä. Sanommeko näin olevan vai emmekö sano, Polos?

Polos. Minusta nuo kyllä näyttävät mahdottomilta, Sokrates, mutta ehkä ne sopeutuvat edellisiin.

Sokrates. Joko täytyy siis peruuttaa nuo edellisetkin päätelmämme, tai täytyy tämän viimeisenkin päätöksen välttämättömästi niistä johtua. -- Eikö niin?

Polos. Niin se kyllä todella on.

Sokrates. Otaksutaan taas päinvastoin -- kierähtäin toisappäin,[73] -- että on tehtävä pahaa jollekkin, viholliselle tai kelle tahansa, -- kun ei vain itse koe vääryyttä viholliselta, sillä sitä on kartettava. Mutta jos vihollinen vääryyttää jotakuta muuta, niin pitää kaikin mokomin töillä ja puheilla toimittaa niin, ettei hän joudu siitä rangaistavaksi eikä tule tuomarin eteen; mutta jos hän sinne tulee, on niin keinoteltava, että vihollinen pääsee pujahtamaan pois ja jää rankaisematta. Jos hän on ryöstänyt paljo rahaa, pitää toimia niin, ettei hänen tarvitse maksaa sitä takasin, vaan saa sen pitää ja kuluttaa omaksi ja omaistensa hyväksi väärällä ja jumalattomalla tavalla; jos hän taas on rikoksellaan kuoleman ansainnut, toimittakoon niin ettei hänen tarvitse, mieluimmin koskaan, kuolla, vaan pysyy pahuudessaan kuolematonna, tai, ellei se käy päinsä, että hän eläisi niin kauan kuin mahdollista tuommoisena. Tämmöisiin tehtäviin näyttää minusta, Polos, puhetaide olevan omansa käytettäväksi; mutta semmoiselle, joka ei aio vääryyttä tehdä, ei siitä minusta näytä suurtakaan hyötyä olevan, jos siitä yleensä onkaan mitään hyötyä, sillä tähän asti esittämissämme asioissa sitä ei missään tullut näkyviin.

XXXVII. Kallikles. Kuules, Khairephon, puhuukohan Sokrates tämän tosissaan vai laskeeko hän piloja?

Khairephon. Minun ymmärtääkseni hän puhuu ihmeesti tosissaan. Paras kuitenkin kysyä häneltä itseltä.

Kallikles. Sitäpä, totta jumaliste, haluankin! Sano minulle, Sokrates, tuleeko meidän pitää puheitas pilana vai totena? Sillä jos sinä puhut tosissasi ja jos todella kaikki mitä olet sanonut on totta, eiköhän meidän, ihmisten, elämä silloin olisi aivan nurinpäin nurjahtanut ja emmekö nähtävästi kaikissa tee aivan päinvastoin kuin pitäisi?

Sokrates. Oi Kallikles, ellei eri ihmisten sieluntiloissa aina olisi jotakin yhteistä, mitä milloinkin, vaan kukin meistä kokisi omaa, muille outoa tilaansa, eipä olisi helppo tehdä omaa sieluntilaansa toiselle ymmärrettäväksi. Tämän sanon minä ajatellessani, että sinä ja minä nyt sattumalta olemme samassa mielentilassa, me kun molemmin rakastamme[74] kahta esinettä: minä Kleiniaan poikaa Alkibiadesta ja filosofiaa, sinä Athenan rahvasta ja Pyrilampeen poikaa. Nyt olen yhä huomannut, että sanokoon lemmikkisi vaikka mitä ja asian olevan kunneppäin tahansa, sinä, vaikka oletkin aimo puhuja, et taida häntä vastustaa, vaan heilut sinne ja tänne. Niinpä jos sinä puhut jotakin kansankokouksessa ja Athenan rahvas siihen väittää, ettei asia ole niin, muutat sinä heti mielesi ja puhut tuon mieliksi, ja suhteessasi Pyrilampeen kauniiseen poikaan olet joutunut samaan tilaan. Sillä lemmikkisi mielihaluja ja sanoja on sinun mahdoton vastustaa, niin että jos joku kummaksuisi niitä outoja asioita, mitä milloinkin noiden mieliksi pakiset, vastaisit kenties hänelle, jos tahtoisit totuuden sanoa, että jollei joku ensin lakkauta lemmikiltäsi semmoisia puheita, et sinäkään lakkaa niitä lausumasta. Älä siis moiti, jos sinä saat kuulla minulta samanlaisen vastauksen, äläkä kummeksi että minä tämmöisiä haastelen, vaan kiellä minun lemmikkiäni, filosofiaa, näin puhumasta. Sillä hänpä aina, hyvä ystäväni, puhuu niitä mitä minulta nyt kuulet ja on paljon vähemmin huikentelevainen kuin toinen lemmikkini. Sillä tuo Kleiniaan poika juttelee milloin niin, milloin näin, mutta filosofia puhuu aina samaan suuntaan. Hänpä puhuu noita, joita sinä nyt niin oudoksut: olithan itse saapuvilla niistä keskusteltaissa. Tee siis jompikumpi: osota perättömäksi lemmikkini puheet, jotka äsken esitin, ja todista että vääryyden teko ja vääryydestään rankaisematta jääminen ei ole äärimmäinen onnettomuus, tai, jos jätät sen kumoomatta, niin kautta koiran, tuon Egyptiläisten jumalan,[75] ei Kallikles ole yhtä mieltä sinun kanssasi, oi Kallikles, vaan jää kaiken elinikänsä epäsointuun sinun kanssasi. Ja kuitenkin olisi luullakseni parempi minulle, että kanteleni soisi soraääniä tai että koori jota johtaisin sekaantuisi soinnusta tai että useimmat ihmiset olisivat erimieltä minun kanssani ja vastustaisivat minua, kuin että minä, vaikka olen yksi, olisin epäsopusoinnussa itseni kanssa, ja puhuisin ristiriitaisia.

XXXVIII. Kallikles. Oi Sokrates, sinä näytät mielestäni puheissasi poikamaisesti röyhkeilevän ja viisastelevan[76] ihan juuri kuin ilmetty rahvaanpuhuja: ja näin nyt näitä esität rahvaanpuhujain tapaan saatettuasi Poloksen samaan pulaan, johon hän itse valitti Gorgiaan sinua vastustaessaan joutuneen. Hän sanoi nimittäin Gorgiaan, sinun kysyttyäsi, opettaisiko hän puhetaidetta semmoiselle, joka tulisi hänen luokseen sitä oppimaan tietämättä oikeata ja väärää, kainostelleen ja vastanneen kyllä sitä opettavansakkin ihmisten tavan takia, koska he muuten paheksuisivat, jos ei siihen suostuttaisi; mutta tämän myöntymyksen johdosta oli hän pakostakin tullut puhuneeksi ristiin ja itseänsä vastaan, vaan sinä olit siitä iloinnut. Ja siitä Polos pilkkasi sinua ja minun ymmärtääkseni aivan syystä. Mutta nytpä hän itse on joutunut samaan pulaan; ja siitä minä en voi hyväksyä Polosta, että hän myönsi sinulle olevan rumempi tehdä kuin kärsiä vääryyttä. Sillä tämän myöntymyksen johdosta sait sinä hänet sanoihinsa solmituksi ja häneltä suun suljetuksi[77] kun hän ei enää juljennut lausua mitä todella ajatteli. Sinä kehut totuutta etsiväsi, Sokrates, mutta todellisesti sinä vain tavottelet tämmöisiä törkeitä kujeita, jotka ovat omiaan rahvasta miellyttämään, puhuen semmoista joka ei ole luonnon, vaan ainoastaan lain mukaan kaunista;[78] sillä enimmäkseen nuo kaksi, luonto ja laki, ovat toisiansa vastaan. Jos nyt joku ujostelee eikä uskalla lausua, mitä ajattelee, pakotetaan hän puhumaan ristiriitaisia asioita. Tuon salakujeen olet sinä nyt keksinyt ja juonittelet sillä puheissasi, niin että jos joku esittää asiat lain kannalta, sinä salaa livahdat kysäisemään luonnon mukaan, ja jos asiat esitetään luonnon mukaan, käsittelet sinä niitä lain kannalta.[I] Niinpä heti tuossa vääryyden teon ja sen kärsimisen kysymyksessä, kun Polos puhui siitä mikä lain mukaan on rumempaa, johtelit sinä tuon lainmukaisuuden luonnon tolaa perille. Sillä luonnon mukaan kaikki mikä on pahempaa on rumempaa, siis myös vääryyden kärsintä, mutta lain mukaan vääryyden teko. Sillä eipä moinen tila, vääryyden kärsintä, sovi miehelle, vaan orjalle,[79] jonka on parempi kuolla kuin elää, koskei hän, sorron ja häväisyn häntä kohdatessa, kykene suojelemaan itseänsä eikä ketään muuta, jota hän rakastaa. Mutta minun luullakseni heikot ihmiset ja suuret joukot ne ovat, jotka lakeja laativat. Itseään varten ja oman etunsa mukaan he vain niitä laativat, etuansa silmällä pitäen he määräävät mikä on kiitettävää, mikä moitittavaa. Pelottaakseen nyt väkevämpiänsä ja niitä, jotka muuten kykenevät etuansa katsomaan, jotteivät hyötyisi heidän edellään, saarnaavat he alati kuinka rumaa ja vääryydellistä on oman hyödyn pyynti, ja että se on vääryyden tekoa, kuu pyrkii saamaan enemmän kuin muut. Itse he kyllä tyytynevät, arvelen ma, jos he, vaikka huonompinakin, saavat kaikki edut tasan.

XXXIX. Tästä syystä siis väitellään lain kannalta vääräksi ja rumaksi, jos joku pyrkii saamaan enemmän etuja kuin muilla on, ja sitä huudetaan vääryydeksi. Mutta luontopa, luullakseni, todistaakin päinvastoin oikeaksi, että[80] paremman ja väkevämmän pitää saaman enempi etuja kuin huonomman ja vähäväkisen. Ja ilmeisestihän asian laita näin yleensä onkin. Niin muiden eläinten kuin ihmistenkin kesken, kokonaisissa valtioissa ja kansakunnissa kaikkialla näet on katsottu oikeaksi, että väkevämpi hallitsee heikompatansa ja omistaa enemmän kuin hän. Sillä minkähän muun oikeuden nojassa Xerxeskään[81] ryhtyi sotaan Helleenejä ja hänen isänsä Skythalaisia vastaan tai -- vaan voisihan sellaisia esimerkkejä mainita vaikka tuhansia. Nämät ne mielestäni toimivat luonnon ja, Zeus avita! luonnon lain mukaan, vaikka ehkeivät sen lain mukaan, jonka me sepustamme.[82] Pienistä pitäen otamme näet oman sukumme paraat ja väkevimmät ja orjuutamme heitä loitsuilla ja lumouksilla, niinkuin jalopeurain pentuja kesytellään, väittäin että muka tulee noudattaa yhdenvertaisuutta ja että siinä on kauneus ja oikeus. Mutta jospa vain kerran oikein aimoluontoinen mies ilmestyy keskellämme, kyllä hän, luulen ma, pian ravistaa yltään kaikki nuo kahleet, murtaa aidat ja pääsee vapaaksi; hän tallaa tomuun kaikki meidän kaavat, loitsut ja taikakeinot, kaikki luontoa vastaan sotivat lait, ja nousten kapinaan kohoo hän herraksemme, tuo entinen orjamme -- ja siinä luonnon oikeus ilmenee loistossaan. Näkyypä Pindaroskin[83] viittaavan siihen mitä sanon, tuossa laulussa jossa hän lausuu:

Laki kuningas on kaikkien Niin jumalain kuin ihmisten;

Tämä laki -- sanoo hän --

Väkivallan työnkin oikeuttaa, Sit' eistää käsin voimakkain, Herakleen töistä päättäin: ostamatta hän -- --

jotenkin tuohon tapaan hän puhuu, sillä en muista laulua ulkoa: hän kertoo miten Herakles ajoi pois Geryonin härät, niitä häneltä lahjaksi saamatta tai ostamatta, koska luonnon oikeuden mukaista on, että härät ja kaikki muukin huonompien ja vähäväkisten tavara kuuluu uljaammalle ja väkevämmälle.

XL. Tämä on totuus, ja sen älyät itsekkin, jos heität menemään filosofiasi ja ryhdyt tärkeämpiin asioihin. Filosofia on kyllä, Sokrates, hauskaa, jos sitä nuoruuden aikana maltillisesti harjoitellaan. Mutta jos sen harrastusta jatketaan kohtuullista kauemmin, sukeuu siitä turmio ihmisille. Sillä olkoonpa joku vaikka kuinka hyvälahjainen, jos hän harjoittaa filosofiaa vanhemmaksikin tultuaan, täytyy hänen jäädä taitamattomaksi kaikissa niissä asioissa, joihin tarvitsee perehtyä, jos aikoo tulla jaloksi kunnon mieheksi ja saavuttaa mainetta ja vaikutusvaltaa. Nuo "filosoofit" jäävät tietämättömiksi valtion asetuksista[84] ja siitä puhetavasta, jota on käyttäminen, kun on tekemisissä ihmisten kanssa sekä yksityisissä että julkisissa oikeus-asioissa; heillä ei ole ollenkaan tietoa ihmisten mielihaluista ja intohimoista, sanalla sanoen ei heidän mielenluonteestaan.[85] Kun he sitten ryhtyvät käsittelemään jotakin yksityistä tai julkista asiaa, joutuvat he perin naurettaviksi, samoin kuin luultavasti valtiomiehetkin, jos he vuorostaan rupeisivat osallisiksi teidän keskusteluihinne ja jutelmiinne. Sillä tähän sopii tuo Euripideen[86] lauselma: kukin loistaa sillä alalla

"ja suuntaa sinne rientojaan ja siihen käyttää parhaan osan päivästään, miss' oivimmaks on taidoltaan hän varttunut."

Vaan sitä alaa missä joku on huono, sitä hän karttaa ja herjaa, samalla kuin hän kiittelee toista alaa, suosien siinä omaa itseänsä, koska luulee siitä itselleenkin kiitosta valuvan. Vaan oikeinta on, luullakseni, käydä keskutietä ja olla osallisena molemmista: filosofiasta sen verran kuin sivistyksen takia on edullista sitä omistaa; eikä nuoren miehen olekkaan sopimatonta harjoitella filosofiaa. Mutta jos mies vielä vanhempanakin filosofoitsee, niin asia käy naurettavaksi, Sokrates. Minusta tuntuu suhteeni filosofian harjoittajiin olevan hyvin samanlainen kuin soperteleviin ja leikitteleviin. Jos näen lapsen, jonka iälle se vielä soveltuu, sopertavan ja leikkivän, katson tuota mielikseni ja se on minusta hauskaa, vapaanomaista ja lapsen iän mukaista; mutta jos kuulen pienen lapsukaisen jo selvästi ja säntilleen puhuvan, on se minusta vastenmielinen ilmiö, joka loukkaa korviani ja tuntuu orjamaiselta. Jos taas kuulee aika miehen sopertavan tai näkee hänen leikkivän, näyttää se naurettavalta ja epämiehuulliselta ja löylytettävältä.[87] Samalta kannalta täytyy minun katsoa myös niitä jotka filosofoivat. Nähdessäni nuorukaisen harrastavan filosofiaa, olen mielissäni, se tuntuu minusta olevan hyvin paikallaan ja minä pidän häntä jalosukuisena miehen alkuna, niinkuin toisaalta se nuorukainen, joka ei ollenkaan filosofiaa harrasta, minun silmissäni on halpasukuinen eikä milloinkaan voi innostua jotain jaloa ja kaunista toimittamaan. Mutta kun näen vanhan miehen vielä filosofiaa ahkeroivan, hennomatta siitä luopua, silloin se jo, Sokrates, on liikaa, ja tuommoista miestä saisi mielestäni jo vitsoilla vinguttaa. Sillä niinkuin jo sanoin, semmoisen miehen, olkoonpa jos kuinkakin lahjakas, täytyy lopuksi menettää kaikki miehuutensa, kun hän karttelee julkisia paikkoja ja kansankokouksia, joissa runoilija[88] sanoo "miesten tulevan mainioiksi", ja nuhjailee nurkassaan kaiken ikänsä, supatellen piilossaan tiesi mitä, kolmen neljän nuorukaisen kanssa: mitään vapaata, suurta ja nuorekasta ei semmoinen koskaan tuo kuuluviin.

XLI. Sinua kohtaan, Sokrates, on mieleni varsin ystävällinen.[89] Tuntuupa miltei minun käyvän sinun suhteesi samoin kuin Zethoksen Amphionin suhteen Euripideen näytelmässä, jonka sanoja äsken mainitsin. Minun tekee mieleni lausua sinulle jotakin samantapaista kuin edellinen virkkoi veljellensä: Sinä "laiminlyöt" Sokrates, "mitä sinun tulisi ahkeroida" ja "jalon henkesi luonteen sinä pilaat matkimalla poikasien eleitä ja vehkeitä, et osanne säälleen asetella sanojas oikeuden neuvoissa, et lausua sattuvaa ja vaikuttavaa sanaa etkä muiden edestä antaa reipasta neuvoa." Ja kuitenkin, kelpo Sokrates -- ethän paheksu, kun puhun suopeudesta sinua kohtaan -- eikö sinua sentään hieman hävetä olla tuossa tilassa, jossa luulen sinun sekä muiden olevan, jotka yhtenään pyrkivät eteenpäin filosofiassa? Jos nyt joku ottaisi kiinni sinut tai kenen hyvänsä muun sinun kaltaisesi, syyttäen sinua rikoksesta jota et ole tehnyt, ja raahaisi sinut vankityrmään,[90] niin etpä varmaankaan tietäisi apua tai neuvoa: sinun huimaisi päätäsi, seisoisit siinä suu ammollaan osaamatta mitään sanoa, ja tultuasi oikeuden eteen, vaikka varsin halpa ja kurja mies rupeisikin syyttäjäksesi, täytyisi sinun kuolla, jos hän julkeisi ehdottaa sulle kuolemantuomiota. Ja kuitenkin, Sokrates, liekö tuo järkevää,

"Jos miehen lahjakkaan Tavattuansa taide tuiki tuhmentaa",

niin ettei hän osaa auttaa itseään, ei pelastaa itseään eikä ketään muuta suurimmista vaaroista, vaan vihamiehensä ryöstävät hänet puille paljaille ja hänen täytyy suorastaan oikeudettomana elää yhteiskunnassa? Tuommoista saapi -- suotakoon mun käyttää vähän karkeaa lausetapaa -- sivaltaa korvalle kenenkään kostamatta. Ei, "totellos sa neuvoain ja lakkaa" veikkonen, "todisteluista", tosi tointen "runosoitelmaa sa viljele", -- niin, viljele sitä mistä "viisaan maineen saat, ja heitä toisillen tuo rikkiviisas", en tiedä sanonko hassutus vai lörpötys,[91] "jost' asuntoos ei kartu leivän kannikkaa." Älä jäljittele miehiä, jotka mokomia turhia todistelevat, joutavia jaarittelevat, vaan niitä joilla on eloa ja mainetta ja paljo muuta hyvää.

XLII. Sokrates. Jos sieluni olisi kullasta, Kallikles, etkö luule että ihastuisin, jos löytäisin jonkun noista kivistä, joilla kullan puhtautta tutkitaan, jopa parhaan, semmoisen että kun sen rinnalle panisin sieluni, voisin, jos se todistaisi mun hyvin hoitaneen sieluani, tietää, että se koetinkivi riittää enkä tarvitsisi sen enempää tutkimista?[92]

Kallikles. Mitä varten semmoista kyselet, Sokrates?

Sokrates. Sen sanon sinulle: nyt uskon, sinut tavattuani, tehneeni tämmöisen onnellisen löydön.

Kallikles. Miten niin?

Sokrates. Tiedän hyvin, että jos sinä tunnustat oikeiksi ne aatteet, jotka asuvat sielussani, ne jo semmoisenaan ovat todet. Arvelen näet, että ken aikoo pätevästi tutkia sielua, elääkö se oikein vai eikö, hänellä tulee olla yhtaikaa kolme ominaisuutta jotka kaikki löytyvät sinulla, nim. älyä, suopeutta ja rohkeapuheisuutta. Tapaan usein ihmisiä, jotka eivät kykene minua tutkimaan syystä etteivät ole älykkäitä niinkuin sinä. Toiset ovat kyllä älykkäitä, mutta eivät tahdo sanoa minulle totuutta, sentähden etteivät pidä väliä minusta niinkuin sinä. Nämä kaksi vierasta taas, Gorgias ja Polos, ovat kyllä älykkäitä ja minun ystäviäni, mutta heiltä puuttuu rohkeutta ja he kainostelevat enemmän kuin kohtuullista on. Vai eikö niin? Meneehän heidän ujoutensa niin pitkälle, että he pelkästä ujoudesta menevät puhumaan kumpikin vastoin omaa itseänsä monen ihmisen kuullen, jopa tärkeimmistä asioista juteltaissa. Mutta sinulla on kaikki nuo avut, joita ei muilla ole. Sinä olet kyllin sivistynyt, kuten monet Athenalaiset voivat todistaa, ja minua kohtaan olet suopea. Mistä sen päätän? Sen sanon sinulle. Minä tiedän teitä olleen neljä opin osakasta ja tiedon toveria: sinä, Tisandros Aphidnaista, Andron Androtionin poika ja Nausikydes Kholargosta.[93] Kuulin teidän kerran tuumivan, mihin määrään asti sopisi viisautta viljellä, ja muistan sen mielipiteen päässeen voitolle teidän keskenänne, ettei saisi innostua harjoittamaan filosofiaa tuiki tarkasti, vaan te kehoititte toisianne olemaan varoillanne, ettette tulisi ylenmäärin viisaiksi, niin että itse huomaamattanne siitä pilaantuisitte. Koska nyt kuulen sinun antavan minulle saman neuvon, jonka annoit paraille ystävillesi, on tässä minulle riittävä todistus, että todella olet suopeamielinen minulle. Ja ettei sua vaivaa liika ujous, vaan uskallat puhua suusi puhtaaksi, sen sanot itse ja sen todistaa myös puhe jonka vastikään minulle pidit. Siis olemme nyt tästä asiasta selvillä: jos sinä keskustellessamme myönnät jonkun mielipiteeni oikeaksi, on tämä kyllin pätevästi tutkittu sekä minun että sinun puolelta eikä sitä tarvitse panna uuden koetteen alaiseksi. Sillä etpä milloinkaan olisi mielipiteeseeni myöntynyt älyn puutteesta etkä liiallisesta ujoudesta, etkä taas myöntyne siihen pettääksesi minua, sillä olethan ystäväni, niinkuin itsekkin sanot. Missä siis mielipiteemme käyvät yhteen, siinä on todella jo totuuden perille saavuttu. Mutta kaikkein tärkeintä on kai, Kallikles, tutkia sitä asiaa, jonka johdosta sinä moitit minua, nim. millaisen miehen tulee olla, mitä hänen tulee harrastaa ja mihin määrään asti, niin vanhempana kuin nuorempana. Sillä jos minun elämäni jossakin kohden ei käy oikeaan suuntaan, niin tiedä se, etten ehdon tahdon hairahda, vaan paremman tiedon puutteesta. Niinkuin siis olet alkanut minua oikeaan opastaa, niin älä lakkaa siitä, vaan selitä minulle täydellisesti, mikä se on tuo minun harrastettavani asia ja millä tavoin voin sen saavuttaa. Ja jos huomaat minun nyt kyllä olevan samaa mieltä kuin sinä, mutta myöhemmin menettelevän toisin kuin olen oikeaksi myöntänyt, niin pidä minua aika hölmönä äläkä milloinkaan enää ohjaa minua oikeaan, koskapa olen ihka arvoton. Toistappa nyt minulle alusta asti, missä sinä ja Pindaros sanoitte oikean olevan, nimittäin luonnon mukaan. Siinäkö, että väkevämpi vie heikommalta tavaran, että parempi hallitsee huonompia ja että aimompi omistaa enemmän kuin halvemmat? Ethän väitä tuon oikean olevan jotakin muuta, vai muistanko oikein?

XLIII. Kallikles. Juuri niin sanoin tuonain ja sanon vieläkin.