Part 8
Sokrates. Osaatko sanoa, mistä syystä et hyväksy tuommoista valtaa!
Polos. Osaan niin.
Sokrates. Sano sitten. Miksi?
Polos. Siksi että henkilö, joka näin toimii, välttämättä joutuu rangaistavaksi.
Sokrates. Eikö se ole pahaa, että rangaistaan?
Polos. Kaiketi.
Sokrates. Siis selvenee sinulle taaskin, sinä merkillinen mies, että suuri valta ainoastaan silloin on jotakin hyvää, kun ehdonvaltaiseen toimintaan liittyy hyöty ja siinä nähtävästi tuo suuri valta onkin.[C] Jos hyöty puuttuu, on se jotakin pahaa ja vähäväkistä. Mutta tarkastakaamme tätäkin: sovimmehan siitä, että toisinaan on parempi tehdä niitä semmoisia joita mainitsimme, tappaa tai ajaa maanpakoon ihmisiä ja riistää heiltä omaisuus, toisinaan ei -- eikö niin?
Polos. Kyllä vallan.
Sokrates. Niin olemme siis siinä kohden samaa mieltä molemmin?
Polos. Kyllä.
Sokrates. Milloin on siis mielestäsi parempi näin tehdä? Sano, minkä rajan määräät?
Polos. Vastaa sinä, Sokrates, itse siihen.[53]
Sokrates. No, jos sinun on hauskempi kuulla sitä minulta, niin sanonpa, että parempi on silloin, kun ne asiat tehdään oikeudenmukaisesti, pahempi silloin kun niillä oikeutta poljetaan.
XXVI. Polos. Vaikeapa on kumota sinua, Sokrates! Vaan lapsikin voisi sun kumota, sillä perättömiäpä puhut.[D]
Sokrates. Kovinpa kiitollinen olisin sille lapselle niinkuin sinullekkin, jos kumoisit väitteeni ja päästäisit minut typeryyteni vallasta. Oi, älä väsy tekemästä tätä hyvää työtä ystävällesi, vaan kumoo väitteeni!
Polos. Eipä tosiaankaan, Sokrates, tarvitse tuoda esiin vanhoja juttuja kumotakseen sinua. Eiliset ja tuonaiset tapahtumat riittävät kumoomaan sinua ja toteen näyttämään, että monet ihmiset, vaikka vääryyttäkin harjoittavat, ovat onnellisia.
Sokrates. Mitkä tapahtumat?
Polos. Näethän[E] tuon Perdikkaan pojan Arkhelaoksen, Makedonian hallitsijan?
Sokrates. Jollen näekkään, niin kuulen kumminkin hänestä.
Polos. Näyttääkö hän sinusta olevan onnellinen vai onneton?
Sokrates. En tiedä, Polos, kun en vielä ole miehen kanssa seurustellut.
Polos. Kuinka? Seurustelemallako sen tulisit tietämään? Etkö jo muutenkin täältä käsin voi arvata että hän on onnellinen?
Sokrates. En jumaliste.
Polos. Varmaankin sanot, Sokrates, ettet tiedä, onko suurkuningaskaan[54] onnellinen.
Sokrates. Niin sanonkin, ja totta se on, sillä minä en tiedä, kuinka hänen sivistyksensä ja oikeamielisyytensä laita on.
Polos. Mitä? siinäkö koko onnellisuus onkin?
Sokrates. Siinä, ainakin mikäli minä arvelen, Polos. Sillä sivistynyt ja hyvä[55] ihminen, niin mies kuin vaimo, on minun mielestäni onnellinen, mutta väärämielinen ja paha on kurja.
Polos. Kurja on siis sinun arvostelusi mukaan tuo Arkhelaos.
Sokrates. Niin, ystäväni, jos hän vääryyttä harjoittaa.
Polos. Kuinka hän ei vääryyttä harjoittaisi, jolla ei ollut vähintäkään oikeutta nykyiseen valtakuntaansa, koska hänen äitinsä oli Perdikkaan veljen, Alketaan orjanainen. Oikeuden mukaan hän siis olisi Alketaan orja ja jos hän tahtoisi tehdä oikein, palvelisi hän nöyrästi Alketasta ja olisi sinun mielesi mukaan siinä onnellinen. Mutta nyt hän sen sijaan on ihmeen onneton, koska hän on tehnyt suurimpia vääryyksiä. Ensinnäkin hän näet kutsutti luokseen tuon saman valtiaansa ja enonsa, toimittaakseen muka hänelle takaisin Perdikkaan häneltä ryöstämän vallan; mutta vieraspidoissa juovutettuaan hänet ja hänen poikansa Alexandroksen, omanikäisen orpanansa, heitätti hän heidät vaunuihin, ajatti yöllä ulos kaupungista, surmautti molemmat ja toimitti ne näkymättömiin. Ja näitä vääryyksiä hän teki aavistamattakaan tulleensa kurjimmaksi ihmiseksi eikä katunut niitä vähääkään. Eikä hän sitten vähän jälkeenpäin halunnut tulla onnelliseksi sillä että rehellisesti kasvattaisi veljensä, Perdikkaan aviosyntyisen pojan, noin seitsenvuotiaan lapsen, joka oli lainmukainen vallanperijä, ja luovuttaisi hallituksen, vaan heitätti hänet kaivoon hukkumaan sekä selitti sitten hänen äidilleen Kleopatralle, että poika pyytäessään kiinni hanhea oli pudonnut kaivoon ja saanut surmansa. Senpä takia hän nyt, tehtyään enemmän vääryyttä kuin kukaan muu Makedoniassa, on muka kurjin kaikista Makedonialaisista eikä onnellisin; ja luultavasti moni Athenalainen ja sinä etupäässä tahtoisitte ennen olla kuka muu Makedonialainen hyvänsä kuin Arkhelaos.[56]
XXVII. Sokrates. Jo alkupuolella keskusteluamme minä kiittelin sinua, Polos, siitä että mielestäni olet hyvin harjaantunut puhetaitoon, vaikka samalla huomautinkin ettet ole keskustelutaitoon oikein perehtynyt. Ja tämäkö nyt on se todistus, jolla muka lapsikin voisi minut kumota ja jolla sinä nyt, kuten itse luulet, olet kumonnut sen väitteeni, että väärintekijä ei ole onnellinen? Niinkö, ystäväni! Vaan enpä sittenkään myönnä yhtäkään sinun väitettäsi oikeaksi.
Polos. Niin, sillä sinä et tahdo, vaikka asia sinusta onkin niin kuin minä sanon.
Sokrates. Sinä koetat, miekkonen, kumota minua puhetaiturin tempuilla, niinkuin ne jotka kiistelevät oikeuden edessä. Sillä siellä luulevat he kumoovansa toisiaan, jos voivat tuoda paikalle useita ja arvossa pidettyjä todistajia väitettensä puolesta puhumaan, mutta vastustajalla ei ole esiintuotavana kuin yksi todistaja tai ei yhtäkään. Mutta tämmöinen kumoominen ei ole minkään arvoinen totuuteen nähden. Sillä toisinaanpa syytönkin langetetaan monien ja arvossa pidettyjen miesten vääräin todistusten nojalla. Ja niinpä tässäkin mitä nyt haastelet, taitavat miltei kaikki Athenalaiset ja muukalaiset mennä sinun puolellesi, jos tahdot ottaa heidät todistajiksi minua vastaan, etten minä muka puhu totta. Todistajiksi rupee sinulle, jos niin tahdot, Nikias[57] Nikeratoksen poika veljineen, joiden pyhittämiä kolmijalka-kattiloita seisoo rivittäin Dionysoksen pyhäkössä; samoin, jos tahdot, Aristokrates Skellioksen poika, jonka antama on tuo komea templilahja Pythion pyhäkössä;[59] niinikään, jos tahdot, koko Perikleen perhe tai joku muu suku, minkä vaan mielit täkäläisistä siihen valita. Mutta enpä minä sittenkään, vaikka yksinkin olen, myönny mielipiteihisi, sillä todisteesi ei pysty minua pakottamaan; asettamalla minua vastaan monta väärää todistajaa koetat vain karkoittaa minua tiloiltani ja oloiltani, totuudesta. Mutta ellen minä saa sinua itseäsi yksinäsikin todistajaksi, joka myöntää minun olevan oikeassa siinä mitä puhuu, niin enpä katso saaneeni toimeen mitään mainittavaa siinä asiassa joka meillä nyt on käsillä; mutta enpä katso sinunkaan sitä saaneen, ellen minä yksinäni taivu todistamaan sinun puolestasi ja ellet sinä jätä hyvästi kaikille noille muille todistajille. Tuo on tosin yksi laatu kumoomista,[59] kuten sinä ja monet muut uskovat. Mutta on olemassa toisenkinlainen kumous, jota minä taas tarkoitan. Pankaamme ne nyt rinnakkain ja katsokaamme, eriävätkö ne missään toisistaan. Sillä eivätpä ne asiat, joista väittelemme, olekkaan mitään vähäpätöisiä, vaan miltei juuri semmoisia, joiden tieto on kunniakkainta, vaan tietämättömyys häpeällisintä. Sillä pääasiana niissä on, saammeko tietää vai jäämmekö tietämättä, kuka on onnellinen ja kuka ei. Niinpä heti alussa siinä, mistä nyt on puhe: sinä katsot mahdolliseksi, että vääryyttä tekevä ja väärämielinen voi olla onnellinen, koskapa arvelet Arkhelaoksen olevan onnellisen, vaikka vääryydenkin tekijänä. Tajusimmeko oikein sinun näin ajattelevan?
Polos. Niin vallan.
XXVIII. Sokrates. Mutta minä väitän että se on mahdotonta. Tämä on siis yksi kohta missä olemme eri mieltä. Hyvä! No lieneeköhän vääryydentekijä onnellinen myöskin jos hän joutuu edesvastuuseen ja häntä kohtaa rangaistus?
Polos. Ei suinkaan, vaan siinä tapauksessa hän on sangen onneton.
Sokrates. Vaan jos väärintekijä saa vältettyä rangaistuksen, silloin hän sinun arvostelusi mukaan on onnellinen?
Polos. Niin väitän.
Sokrates. Mutta minunpa mielestäni, Polos, väärintekijä ja väärämielinen on aina kurja, kurjempi kuitenkin silloin kuin häntä ei rangaista ja hänen väärintekonsa jää kostamatta, vähemmin kurja, jos hän rangaistaan ja hänen väärintekonsa saa jumalilta ja ihmisiltä oikeudenmukaisen kostonsa.
Polos. Johan nyt yrität mielettömiä väitellä, Sokrates.
Sokrates. Koettanenpa kuitenkin saada sinuakin, veikkoseni, puhumaan samoin kuin minä, sillä minä pidän sinua ystävänäni.[60] Tässä kohden olemme nyt siis eri mieltä. Mutta tähystäppä sinäkin asiaa! Lausuin kai tuossa äsken että väärinteko on väärinkärsimistä pahempi.
Polos. Kyllä.
Sokrates. Vaan sinä sanoit väärinkärsintää pahemmaksi.
Polos. Niin.
Sokrates. Ja minä sanoin väärintekijäin olevan kurjia, ja sinä kumosit minut.[61]
Polos. Niin, totta jumaliste!
Sokrates. Ainakin kuten itse luulet, Polos.
Polos. Ja kaiketi syystäkin.
Sokrates. Edelleen väität väärintekijöitä onnellisiksi, elleivät joudu rangaistaviksi.
Polos. Tottahan niin.
Sokrates. Mutta minäpä väitän näiden tilaa kurjimmaksi; ne taas jotka rangaistaan vääryydestään ovat vähemmän kurjat. Tahdotko kumota tämänkin?
Polos. No, tämähän on vielä työläämpi kumottava kuin tuo edellinen, Sokrates![62]
Sokrates. Eipä niin, Polos, vaan se on mahdoton, sillä totuutta ei kumota milloinkaan.
Polos. Miten tarkoitat? Otaksutaan että joku ihminen tavataan vääryydellä pyrkimästä yksinvaltaan: hän otetaan kiinni, kidutetaan kiristyslavalla, häneltä silvotaan jäseniä, poltetaan silmät päästä, ja kärsittyään kaikellaista muuta häjyä häväistystä ja nähtyään lastensa ja vaimonsa niitä kärsivän, naulataan hän viimeistä lukua ristiin tai pistetään pikisäkkiin poltettavaksi.[63] Tämmöisenäkö hän siis olisi onnellisempi kuin jos hän, vältettyään turmion, kohoo yksinvaltiaaksi, hallitsee valtiossa koko elinikänsä, tehden mitä ikänä itse tahtoo, niin että kansalaiset ja muukalaiset molemmin onnittelevat ja kadehtivat häntä? Tätäkö mielestäsi on mahdoton perättömäksi näyttää?
XXIX. Sokrates. Nytkö taas, Polos, peloitat minua mörköjutuilla, vaan jätät väitteeni kumoomatta! Äsken toit paikalle todistajia. Autaspa sentään hiukan minun muistiani. Sanoitko: jos hän vääryydellä pyrkii yksinvaltaan?
Polos. Niin.
Sokrates. Onnellisempi ei tosin kumpikaan heistä ole, ei tuo vääryydellä yksinvallan anastanut eikä toinen joka rangaistuksen kärsii, sillä kahdesta kurjasta ei liene toinen toistaan onnellisempi. Onnettomampi on kuitenkin tuo turmion välttänyt ja tyranninvallan saanut. Mitä se tietää, Polos? Nauratko? Onko sekin taas toisenlainen todistus, että jos sanotaan jotakin, sitä nauretaan, mutta ei kumota?
Polos. Etkö usko, Sokrates, että olet kumottu, kun väität tuommoisia, joita ei yksikään ihminen ottane uskoakseen? Kysyppä vaan joltakulta näistä täällä![64]
Sokrates. Oi Polos, ei minusta ole valtiomieheksi. Viime vuonna jouduin arvan kautta neuvoston jäseneksi. Kun silloin fyleeni vuorostaan oli prytaani-toimessa ja minun kerran piti puheenjohtajana äänestyttää, niin herätin naurua, kun en ollenkaan osannut tointani hoitaa. Älä siis nytkään vaadi minua äänestyttämään läsnäolijoita, vaan ellei sinulla ole sen parempaa todistusta, niin jätä, kuten jo sanoin, se[F] minun toimekseni vuorostani, ja koettele todistusta semmoista kuin sen minun mielestäni tulee olla. Minä en osaa puheitteni puolustukseksi tuoda esiin muuta kuin yhden todistajan, oman vastustajani. Nuo monet muut jätän minä sikseen ja tiedustan vain tuon yhden ainoan ääntä: muiden kanssa en puutu puheisiinkaan. Katso nyt, tahdotko osaltasi jättää minun haltuuni todistamisen, niin että sinä vain vastaat minun kyselmiini. Uskon nimittäin minun itseni ja sinun ja joka ihmisen olevan sitä mieltä, että pahempi on tehdä kuin kärsiä vääryyttä ja pahempi on pahasta teostaan jäädä rankaisematta kuin tulla rangaistuksi.
Polos. Ja minä väitän, etten itse eikä kukaan muu ihminen niin ajattele. Vai suostuisitko itse mieluummin vääryyttä kärsimään kuin tekemään?
Sokrates. Samoin kuin sinäkin ja kaikki muut.
Polos. Ei sinneppäinkään! En minä etkä sinä eikä kukaan muukaan.
Sokrates. Vastaatko siis?
Polos. Vallan mielelläni, sillä haluttaapa minua kuulla, mitä sinulla onkaan sanottavaa.
Sokrates. Saadakses sen tietää, niin sanoppa minulle, ikäänkuin jos taas kysyisin sinulta alusta alkain: kumpi näyttää sinusta, Polos, pahemmalta, vääryyden tekeminen vai sen kärsiminen?
Polos. Sen kärsiminen minusta.
Sokrates. Ja kumpi rumemmalta; vääryyden teko vai sen kärsintä? Vastaa!
Polos. Vääryyden teko.
XXX. Sokrates. Siis on se myös pahempaa, koskapa rumempaa.
Polos. Eipä suinkaan!
Sokrates. Minä ymmärrän: nähtävästi et pidä samana kaunista ja hyvää etkä pahaa ja rumaa.
Polos. En pidäkkään.
Sokrates. Mutta miten sen laita lienee? Kun kehut kauniiksi kauniita ilmiöitä mitä milloinkin semmoisia kuin elävien ruumiita, värejä, muotoja, säveliä, harrastuksia, teetkö sen mitään erityistä silmällä pitämättä? Niinkuin ensistikkin kauniita ruumiita: etkö sano niitä kauniiksi joko sen hyödyn takia, jonka mukaan niitä sopii kutakin käyttää, tai jonkun sulouden takia, jos niitä katsellessa tuntee jotakin iloa eli viehätystä? Vai tiedätkös paitsi tätä vielä sanoa jotakin ruumiin kauneudesta?
Polos. En.
Sokrates. Ja etkö täten kutsu kaikkia muitakin, niin muotoja kuin värejä, kauneiksi joko jonkun sulotunteen tai hyödyn tai kummankin takia?
Polos. Kyllä niin.
Sokrates. Ja ääniä ja soiton säveliä samaten?
Polos. Niin.
Sokrates. Entäs mitä tulee lakeihin ja harrastuksiin,[65] onkohan niissä kauneutta muissakin kohden paitsi siinä että ne ovat hyödyllisiä tai suloisia tai molempia?
Polos. Ei minun luullakseni.
Sokrates. Eikös laita ole sama myöskin tieteiden kauneuden?
Polos. On aivan, ja oivasti, Sokrates, nyt määrittelet, kun kauniin määrittelet sulotunteen ja hyvän mukaan.
Sokrates. Siis on ruma määriteltävä vastakohdan, s.o. siitä lähtevän kivuntunteen ja pahan mukaan?
Polos. Niin välttämättä.
Sokrates. Kun siis kahdesta kauniista toinen on toista kauniimpi, on se sentakia kauniimpi että siinä on runsaammin jompaakumpaa tai molempia, nim. suloisaa tai hyötyä tai molempia.
Polos. Niin aivan.
Sokrates. Ja kun kahdesta rumasta toinen on toista rumempi, on se rumempi sen takia että siinä on runsaammin joko kipuisaa tai pahaa -- vai eikö niin täydy olla?
Polos. Varmaan.
Sokrates. No, mitäs äsken sanottiin vääryyden teosta ja vääryyden kärsimisestä? Etkö sanonut että vääryyden kärsiminen on pahempaa, mutta sen tekeminen rumempaa?
Polos. Sanoin.
Sokrates. Jos nyt vääryyden teko on vääryyden kärsimistä rumempaa, eikö se siis ole joko kipuisampaa ja sentakia rumempaa että siinä on runsaammin kivuntunnetta tai pahaa tai kumpaakin? Eikö sekin ole välttämätöntä?
Polos. Kuinkas muutoin.
XXXI. Sokrates. Tarkastakaamme siis ensiksi, voittaako vääryyden teko vääryyden kärsintöä kipuisuuden puolesta ja tuntevatko vääryydentekijät enemmän kipua ja vaivaa kuin vääryydenkärsijät?
Polos. Ei suinkaan, Sokrates, sitä.
Sokrates. Ei ole siis kivuntunne siinä voitolla?
Polos. Ei toki.
Sokrates. Ellei siis kivuntunne, eivät molemmat puolet siinä saata olla voitolla.
Polos. Nähtävästi ei.
Sokrates. Siis jää toinen puoli voitolle. Eikö niin?
Polos. Niin.
Sokrates. Pahan puoli?
Polos. Niin näyttää.
Sokrates. Jos siis vääryydenteossa pahan puoli on voitolla, niin lienee se pahempaa kuin vääryydenkärsintä.
Polos. Sehän on selvä.
Sokrates. Olihan se niin, että useimmat ihmiset, jopa sinäkin myönsitte minulle tässä äsken, että väärinteko on rumempaa kuin vääryyden kärsiminen, vai kuinka?
Polos. Kyllä niin.
Sokrates. Ja nyt se näyttäysi pahemmaksi.
Polos. Niin näyttää.
Sokrates. Kumman ennen ottaisit, sen mikä on enemmin rumaa ja pahaa vai senkö joka on vähemmin? Vastaa vain pelkäämättä, Polos; ei sinulle siitä mitään vahinkoa tule. Tuo esiin[66] arastelematta keskustelulle ikäänkuin lääkärille vammasi, ja vastaa kysymiini myöntämällä tai kieltämällä!
Polos. En minä tuota enempää rumaa ja pahaa ennen ottaisi, Sokrates.
Sokrates. Entäs joku muu ihminen?
Polos. Ei hänkään luullakseni ainakaan tuon puheen mukaan.
Sokrates. Totta siis oli mitä sanoin, etten minä etkä sinä eikä kukaan muu ihminen mieluummin tahtoisi tehdä väärin kuin kärsiä vääryyttä, sillä edellinen on kuin onkin pahempaa.
Polos. Niinpä näyttää.
Sokrates. Näetkö nyt, Polos, miten meidän toteennäytöt pantuina rinnakkain eivät ollenkaan pidä yhtä; sinun väitteesi myöntävät kaikki oikeaksi paitsi minä; minulle riität sinä yksin sekä myöntäjäksi että todistajaksi, sinun äänesi yksin otan minä lukuun ja annan kaikkein muiden mennä. Ja näin olkoon nyt tämän seikan laita. Katselkaamme tämän jälkeen sitä toistakin asiaa, josta olimme erimieliset: onko, kuten sinä arvelit, se että väärintekijä rangaistaan suurin onnettomuus hänelle, vai onko, kuten minä arvelin, vielä pahempi se että hän jää rankaisematta. Tarkastelkaamme asiaa näin: Että joku vääryyttä tehtyään rangaistaan ja että häntä oikeudenmukaisesti kuritetaan, kutsutko sitä samaksi asiaksi?[G]
Polos. Kyllä.
Sokrates. Voitko kieltää, että kaikki oikea, mikäli se oikeaa on, myös on kaunista? Mieti ensin ja vastaa sitte!
Polos. Siltä se kumminkin minusta näyttää.
XXXII. Sokrates. Tutki nyt tätäkin: jos joku jotakin tekee, eikö täydy myös olla jokin, joka kokee eli kärsii tämän tekijän tointa?[67]
Polos. Nähtävästi.
Sokrates. Eikö kärsijä kärsi samaa mitä tekijä tekee ja samalla tapaa kuin hän sen tekee? Esimerkiksi: jos joku lyö, eikö jotakin silloin lyödä?
Polos. Epäilemättä.
Sokrates. Ja jos lyöjä lyö kovasti tai kiivaasti, niin lyötävänä olevaa lyödään kai samoin?
Polos. Niin.
Sokrates. Lyötävänä olevaa kohtaa siis juuri sellainen kärsimys kuin lyöjä sen toimittaa, eikö niin?
Polos. Aivan.
Sokrates. Samoin jos joku polttaa, eikö välttämättä jotakin polteta?
Polos. Mitenkä muuten?
Sokrates. Ja jos hän polttaa kovasti tai kipeästi, tuntee poltettavana oleva siitä kipeän tai kovan polton?
Polos. Aivan.
Sokrates. Ja jos joku leikkaa, eikös silloinkin ole sama asianlaita? Jotakin leikataan, vai miten?
Polos. Niin.
Sokrates. Ja jos leikkaus on suuri tai syvä tai kipua tuottava, niin leikattavaa leikataan juuri niin kuin leikkaava leikkaa?
Polos. Ilmeisesti.
Sokrates. Katso nyt, myönnätkö ylipäänsä kaikista asioista oikeaksi sen minkä lausuin, että tekoa kärsivä kärsii ihan saman minkä tekijä tekee.
Polos. Sen kyllä myönnän.
Sokrates. Jos nämä myönnetään, kysyn, kumpaa rankaisun saaminen on, kärsimistäkö vai tekemistä?
Polos. Sen täytyy olla kärsimistä, Sokrates.
Sokrates. Joltakin tekevältäkö tulevaa kärsimistä?
Polos. Tietysti -- kurittajalta.
Sokrates. Joka asianmukaisesti kurittaa, kurittaa kai oikein?
Polos. Kyllä.
Sokrates. Oikeuttako tehden vai eikö?
Polos. Oikeutta.
Sokrates. Siis jota rikoksestaan kuritetaan, hän kärsii oikeata?
Polos. Nähtävästi.
Sokrates. Mutta myönnettiinhän, että mikä on oikeaa on myös kaunista -- vai?
Polos. Kyllä niin.
Sokrates. Noista kahdesta siis toinen tekee kaunista, toinen, hän jota rangaistaan, kokee kaunista.
Polos. Niin.
XXXIII. Sokrates. Mutta jos se on kaunista, eikö se myös ole hyvää, sillä onhan se joko suloisaa tai hyödyllistä?
Polos. Niin, välttämättä.
Sokrates. Hyvää kokee siis se jota rangaistaan?
Polos. Siltä näyttää.
Sokrates. Hän nimittäin hyötyy siitä?
Polos. Niin.
Sokrates. Senköhän hyödyn hän siitä saa, jonka minä otaksun, että hän tulee sielultaan paremmaksi, jos häntä oikeudella rangaistaan?[68]
Polos. Todennäköisesti.
Sokrates. Sielunsa huonoudesta kai hän jota rangaistaan pääsee vapaaksi?
Polos. Niin.
Sokrates. Eikö hän siis vapaudu pahimmasta vammasta? Katso asiaa näin: nähnetkö varallisuuden vaurastuksessa minkään muun huonouden haittaavan ihmistä kuin köyhyyden?[69]
Polos. Enpä muun, vaan köyhyyden.
Sokrates. Entäs ruumiin vaurastuksessa? etkö luule heikkouden ja sairauden ja rujouden ja semmoisten siinä huonoutena haittaavan?
Polos. Luulenpa kyllä.
Sokrates. Etkö usko sielussakin olevan jonkun vaivaisuuden?
Polos. Uskon kyllä.
Sokrates. Etkös kutsu tätä vääryyden, tietämättömyyden, pelkuruuden ja muiden semmoisten nimillä?
Polos. Kyllä vallan.
Sokrates. Olet siis maininnut kolmenlaisen, näitä kolmea -- tavaraa, ruumista ja sielua -- vaivaavan pahan: köyhyyden, sairauden ja vääryyden.
Polos. Niin.
Sokrates. Mikähän näistä huonouksista on rumin? Eiköhän vääryys ja ylimalkaan sielun huonous?
Polos. Kaikittain.
Sokrates. Jos siis rumin, on se myös pahin?
Polos. Kuinka tarkoitat, Sokrates?
Sokrates. Näin: sen mukaan mistä jo ennen sovittiin, on rumin aina ruminta sen tautta, että se tuottaa joko suurimman kivuntunteen tai vahingon tai molemmat. Eikö niin!
Polos. Varsin.
Sokrates. Mutta myönsimmehän jo vääryyden ja yleensä kaiken sielun huonouden olevan ruminta.
Polos. Niin myönsimme.
Sokrates. Se on siis joko ikävintä[H] ja niin ollen ruminta, koska se tuottaa suurinta tuskaa tai suurinta vahinkoa tai molempia. Eikö niin?
Polos. Välttämättä.
Sokrates. Onko nyt vääränä, hillimätönnä, pelkurina ja oppimatonna oleminen tuskallisempaa kuin köyhänä olo ja sairastaminen?
Polos. Ei minusta, Sokrates, ainakaan sen mukaan kuin nyt tuntuu.
Sokrates. Tuo sielun huonous on kaikista ruminta, sentähden että se jollakin luonnottoman suurella vahingolla ja hämmästyttävällä vammalla varmaan voittaa muut, koskei se sinun väitteesi mukaan voita tuskan tunteella.
Polos. Selvästi niin.
Sokrates. Vaan se mikä tuottaa suurempaa vammaa ja vahinkoa kuin kaikki muut, eikö se vaan liene kaikkein suurin paha?
Polos. Kyllä.
Sokrates. Niinpä vääryys ja hillimättömyys ja muu sielun huonous on suurin paha maan päällä.
Polos. Siltä näyttää.
XXXIV. Sokrates. Mikä keino päästää meitä köyhyydestä? Eiköhän rahamiehen taito?
Polos. Kyllä.
Sokrates. Mikä sairaudesta? Eikö lääkärintaito?
Polos. Epäilemättä.
Sokrates. Entäs mikä keino pelastaa pahuudesta ja vääryydestä? Jollet tätä tietä pääse perille, niin tutkippa asiaa näin: Minne ja keiden luo viemme ruumiiltaan sairastavia?
Polos. Lääkärien luo, Sokrates.
Sokrates. Minnekkä väärintekijöitä ja hillimättömiä?
Polos. Tuomarienko käsiin tarkoitat?
Sokrates. Kaiketi, rangaistaviksi?
Polos. Niin juuri.
Sokrates. Kai rankaisijat, säällisesti kurittaessaan, käyttävät jonkinlaista oikeutta?
Polos. Se on selvää.
Sokrates. Siis rahamiehentaito pelastaa köyhyydestä, lääkärintaito sairaudesta, oikea rankaisu hiilimättömyydestä ja vääryydenteosta.
Polos. Niin näyttää.
Sokrates. Mikä nyt näistä kolmesta on kaunein?
Polos. Mistä kolmesta tarkoitat?
Sokrates. Rahamieheu taito, lääkärintaito vai oikeudenkäyttö?
Polos. Monin verroin muita oivempi on oikeudenkäyttö,[70] Sokrates.
Sokrates. Eikö se siis, jos se on kaunein, tuota suurinta sulotunnetta tai hyötyä tai kumpaakin?
Polos. Kyllä.
Sokrates. Tuntuuko nyt suloisalta olla lääkärin parannettavana ja ovatko potilaat heitä hoidettaissa iloisella mielellä?
Polos. Eivätpä juuri luullakseni.
Sokrates. Mutta se on kuitenkin hyödyllistä, vai?
Polos. Kyllä.
Sokrates. Niin, sillä potilas pääsee suuresta pahasta, niin että terveeksi tullakseen kyllä kannattaa kärsiä tuskaa vähän aikaa.
Polos. Varmaanpa.
Sokrates. Kumpikohan on ihmiselle onnellisinta ruumiin puolesta, sekö että lääkäri hänet parantaa vai että hän ei alunpitäenkään sairasta?
Polos. Tietysti se, ettei hän ollenkaan sairasta.
Sokrates. Sillä nähtävästi ei tuo pahasta pääsö ole onnellisuutta, vaan se ettei alunpitäenkään ole pahasta mitään tiennyt.
Polos. Niin se on.
Sokrates. Mutta nyt: jos kaksi potevat jotakin, olkoon ruumiin tai sielun vammaa, kumpi heistä on kurjempi, lääkärin parannuksen-alainenko ja vammastaan vapautuva vai sekö jota lääkäri ei paranna ja vamma jää vaivaamaan?
Polos. Minusta on selvä, että se jot' ei lääkäri paranna.
Sokrates. Eikös rankaisun kärsiminen ollut vapautumista pahimmasta vammasta, huonoudesta?
Polos. Oli.
Sokrates. Niin, sillä rankaisustapa oppii himojansa hillitsemään ja entistä enemmän oikeutta harrastamaan, ja se on ikäänkuin huonouden parantaja.
Polos. Niinpä kyllä.
Sokrates. Onnellisin siis tosin se, jonka sielussa ei ole mitään pahuutta, sillä sehän nähtiin olevan pahin vika.
Polos. Ilmeisesti.
Sokrates. Mutta häntä lähinnä onnellinen se joka vapautuu pahuudesta.
Polos. Nähtävästi.