Part 7

XV. Sokrates. Muistatko vähää ennen lausuneesi, ettei siltä saa soimata eikä maasta karkoittaa voimistelunopettajia, jos heidän opissaan ollut nyrkkitaisturi väärinkäyttää nyrkittelyä ja tekee tuhoja? Samoin myöskin, että jos puhuja käyttää vääryyteen puhetaitoansa, ei siitä saa syyttää hänen opettajaansa ja ajaa häntä maasta pois, vaan syytettäköön tuota joka vääryyttelee eikä käytä puhetaidetta oikein ja ajettakoon hänet pois? Sanottiinko näin vai eikö?

Gorgias. Sanottiin.

Sokrates. Vaan nyt tuo sama mies, puhetaituri, ei näy koskaan voivan vääryyttä tehdä. Vai kuinka?

Gorgias. Ei näy.

Sokrates. Ja alkupuolella puhettamme, Gorgias, mainittiin, että puhetaiturin toimi puheillaan ei tarkoita tasalukuja ja epäpari-lukuja, vaan oikeutta ja vääryyttä, eikö niin?

Gorgias. Niin.

Sokrates. Senpä takia minä silloin sinun puheittesi perusteella otaksuin, että puhetaiturin toimi ei voisi milloinkaan olla mikään väärinteon toimi, se kun aina suuntaa sanansa oikeuden puoleen; mutta kun sitten vähän jälemmin virkoit, että puhuja saattaa käytellä puhetaidetta vääryyteenkin, niin sitäpä oudoksuin, ja kuu mielestäni sinun puheesi eivät oikein sointuneet sopuun keskenään, lausuin nuo sanat, että jos olisit samaa mieltä kuin minäkin siinä että erehtyneellä on etua erehdyksensä korjaamisesta, niin olisi syytä jatkaa keskustelua, mutta jos olisit toista mieltä, heittäisimme sen sikseen. Sittemmin on asioita tutkiessamme, kuten itsekkin näet, käynyt ilmi, että puhetaiturin on mahdoton väärinkäyttää taitoansa ja tahtoa tehdä vääryyttä. Mitenkä nyt tämän asian laita onkaan, sitä tyydyttävästi selvittämään tarvitaan, jumaliste, Gorgias, koko pitkältä pakinoita vielä.

XVI. Polos.[33] Mitä, Sokrates? Niinkö sinä todella arvelet puhetaiturin toimesta, kuten nyt haastelet? Kai sentään ymmärrät, että Gorgias vain häpesi olla myöntämättä sinulle, että puhetaituri tietää nuotkin kaikki, mikä on oikeaa ja kaunista ja hyvää, ja että jos joku hänen oppiinsa tullessaan ei niitä jo tiedä, opettaa hän ne sille. Semmoisesta myöntymyksestä syntyi ehkä sitten jotakin ristiriitaa hänen puheissaan, jommoista sinä halusta suotkin syntyvän, sinä kun itse viettelit häntä tuommoisten kysymysten tolalle -- sillä kenen luulet sinä kieltävän, ettei hän itse ymmärrä oikeuden käsitteitä yhtä hyvin kuin osaa niitä toisillekkin opettaa? Mutta puheiden suistaminen tuommoisiin todistaa törkeää sivistymättömyyttä.

Sokrates. Polos kaunokaiseni! Siltä varaltahan me hankimmekin itsellemme ystäviä ja poikia, että, jos itse vanhaksi tultuamme kompastumme, te nuoremmat olisitte tarjona oientamassa meidän vaellustamme sekä sanoissa että töissä. Niinpä nytkin jos minä ja Gorgias erehdymme puheissamme, niin seiso sinä vieressä meitä oientamassa, sillä siihen olet velvoitettu. Jos nyt joku myöntymys mielestäsi näyttää tulleen tehtyä ilman riittävää syytä, niin tahdon mielelläni peruuttaa väitteeni siinä kohdin, kuuhan vain kartat yhtä asiaa.

Polos. Mitä sitten?

Sokrates. Pitkäpuheisuuden tulvaa, Polos, jota alussa yritit käyttää. Supistaos se ahtaammalle!

Polos. Mitä? Eikö minun ole lupa puhua niin pitkältä kuin tahdon?

Sokrates. Ikäväksihän tosiaan olosi kävisi, ystäväni, jos tultuasi Athenaan, jossa on vapaampi lupa puhua kuin missään muualla Hellaassa, sinä nyt yksin jäisit tästä edusta osattomaksi. Mutta pane sille ikävälle seikalle vastapainoksi toinen: jos sinä vain puhut pitkältä etkä huoli vastata sulta kysyttäessä, niin eikö minunkin oloni käy ikäväksi, paitsi jos saan lähteä tieheni ja päästä sinua kuulemasta? Mutta jos jollain mielenkiinnolla olet seurannut keskusteluamme ja tahdot sitä ohjata oikealle uralle, niin peruuta nyt, kuten sanoin, sinäkin minkä verran hyväksi näet, ja vuoroin kysellen ja vastaten kysymiin, samoin kuin minä ja Gorgias, näytä vääräksi minun väitteeni ja salli minun näyttää vääräksi sinun väitteesi. Sillä kaiketi sinä ymmärrät samoja asioita kuin Gorgiaskin? Vai miten?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Kai sinäkin siis kehoitat kysymään itseltäsi mitä kukin kulloinkin haluaa, koskas tiedät kullekkin vastata?

Polos. Niinpä aivan.

Sokrates. Tee siis nyt kumpaa itse mielit, kysy tai vastaa!

XVII. Polos. Sen tahdon tehdä. Vastaa siis minulle, Sokrates, koskapa Gorgias sinusta näyttää epäröivän puhetaiteen suhteen: minkä sanot sinä sen olevan?

Sokrates. Kysytkö, minkä taiteen minä sen sanon olevan?

Polos. Kysyn.

Sokrates. Ei se minusta ole mikään taide, Polos, sanoakseni sinulle totuuden.

Polos. No, mitäs se sinusta sitten on?

Sokrates. Asia, josta sinä kirjassasi, jonka hiljan luin, sanot taiteen syntyvän.

Polos. Mitä tällä tarkoitat?

Sokrates. Jotakin harjoituksella saatua taitoa.[34]

Polos. Näyttääkö puhetaide siis sinusta olevan harjaantumista?

Sokrates. Näyttää, ellei sinulla ole muuta sanottavaa.

Polos. Mihin pystyvä harjaantuminen?

Sokrates. Tuottamaan jotakin viehätystä ja nautintoa.[35]

Polos. Eikö siis puhetaide näytä sinusta olevan jotakin oivaa, se kun kykenee ihmisiä miellyttämään?

Sokrates. Kuinka Polos? Joko sait minulta tietää, mitä arvelen sen olevan, niin että jo voit kysyä, jotakin seuraavaa, eikö se minusta näytä olevan jotain jaloa?

Polos. Sainhan jo tietää, että se mielestäsi on jonkinmoista harjaantumista!

Sokrates. Tahdotko, kun pidät miellyttämistä niin tärkeänä, minun mielikseni tehdä pienen asian?

Polos. Halusta.

Sokrates. Kysyppä minulta, mikä taide ruuankeitto minusta näyttää olevan.

Polos. Sanoppa sitten, mikä taide on ruuankeitto?

Sokrates. Ei mikään, Polos.

Polos. Mitä se sitte on? Sano!

Sokrates. Sanonpa jo: jonkinmoista harjaantumista.

Polos. Mihin?

Sokrates. Tuottamaan jotakin viehätystä ja nautintoa, Polos.

Polos. Mitä? Onko sitten ruuankeitto ja puhetaide samaa?

Sokrates. Ei suinkaan; mutta ne ovat kumpikin eri osia samasta harrastuksesta.

Polos. Niin mistä sinä tarkoitat?

Sokrates. Eihän liene törkeää tai säädytöntä, jos lausun mielipiteeni suoraan?[36] Minua arveluttaa niin tehdä Gorgiaan tähden, ettei hän vaan luulisi minun ilkamoivan hänen tointansa. Mutta enpä todella tiedäkkään, harjoittaako Gorgias sellaista puhetaidetta jota minä tarkoitan; sillä ei meidän äskeisestä juttelustamme vielä lainkaan selvinnyt, mitä hän siitä ajattelee. Mutta mitä minä puhetaiteeksi sanon, se on erään asian osa joka ei kuulu kaunisten lukuun.

Gorgias. Minkä niin, Sokrates? Sanoppa, minua ensinkään ujostelematta!

XVIII. Sokrates. No, minun mielestäni, Gorgias, se on toimi eli harrastus, joka ei kuulu taiteeseen, mutta vaatii hyvällä arviokyvyllä varustettua, rohkeaa henkeä, jolla myös on luontainen lahja sukevasti seurustella ihmisten kanssa. Ylipäänsä kutsun minä sitä mielistelyksi. Tässä harrastuksessa näyttää minusta olevan useita muitakin osia, ja yksi niistä on myös ruuanlaitto-taito, jota pidetään taiteena, mutta joka minun mielipiteeni mukaan ei ole mikään taide, vaan ainoastaan kokemuksen ja harjoituksen tointa. Saman mielistelyn osia ovat edelleen puhetaide, niinikään koristelutaito[37] ja sofistiikka, siis neljä osaa, esineinään neljä eri asiaa. Jos Polos nyt mielii kysellä, niin kyselköön. Sillä hän ei ole vielä kuullut, millaisena mielistelyn osana minä pidän puhetaidetta: häneltä jäi näet huomaamatta, etten vielä vastannutkaan tähän kysymykseen, ja hän kysyy vain edelleen, enkö pidä sitä kauniina taiteena. Mutta minäpä en vastaakkaan hänelle, katsonko puhetaiteen olevan jotain kaunista vai rumaako, ennenkun olen sanonut mitä se on. Eikä olisikkaan oikein, Polos, ennen vastata. Mutta jos niin tahdot, kysy, minä mielistelyn osana minä pidän puhetaiturin tointa.

Polos. Kysynpä sitten ja vastaa: mikä osa se on?

Sokrates. Tokkohan tajunnetkaan minua, jos vastaan: puhetaide on minun ajatukseni mukaan varjokuva eräästä valtiotaidon osasta.

Polos. Miten siis? Sanotko sen olevan kauniin vai ruman?

Sokrates. Ruman toki! Sillä kaikki mikä on pahaa, sitä sanon rumaksi -- koskapa mun täytyy vastata sinulle, ikäänkuin jo tietäisit mitä tarkoitan.

Gorgias. Zeus avita, Sokrates, enpä minäkään enää tajua mitä sinä sanot.

Sokrates. Et tietystikkään, Gorgias, sillä enhän vielä olekkaan asiaa ehtinyt selvittää -- mutta tämä Polos on niin nuori ja raju.[38]

Gorgias. Annappa hänen olla ja sano minulle, mitä sillä tarkoitat että puhetaide on varjokuva jostakin valtiotaidon osasta.

Sokrates. Koetanpa selvittää sinulle, mitä puhetaide minusta näyttää olevan. Jos se sitte ei olekkaan sitä, niin kumotkoon Polos tässä mielipiteeni. Onko mitään, mitä kutsut sieluksi ja ruumiiksi?

Gorgias. Kuinkas ei!

Sokrates. Luuletko niiden kummankin voivan olla jossakin hyvinvoinnin tilassa?

Gorgias. Kyllä.

Sokrates. Entäs hyvinvoinnin tilassa, joka vain siltä näyttää, mutta ei sitä ole? Minä tarkoitan esimerkiksi tämmöistä: monet näyttävät voivan ruumiillisesti hyvin, niin ettei kukaan, paitsi lääkäri tai voimistelun opettaja, voisi huomata, etteivät he sittekään jaksa hyvästi.

Gorgias. Se on totta.

Sokrates. Sanonpa siis sekä ruumiissa että sielussa voivan olla semmoista, joka tekee että ne näyttävät voivan hyvin, vaikk'eivät voikkaan.

Gorgias. Niin on.

XIX. Sokrates. Annappas, koetan paremmin selittää sinulle mitä tarkoitan. Noita kahta esinettä varten on, sanon minä, kaksi taidetta. Sitä joka on sielua varten kutsun minä valtiotaidoksi;[39] ruumista varten olevaa en osaa yhdellä nimellä mainita. Mutta ruumiin hoidossa, joka on yksi asia, erotan kaksi puolta -- voimistelun ja lääkeopin. Samoin vastaa valtiotaidon alalla voimistelua lainsäädäntö, niinkuin lääkeopin vastineena on lainkäyttö.[40] Nyt ovat nämä kaksittain ikäänkuin sukua toisilleen, mikäli ne käsittävät samaa esinettä, nimittäin lääkeoppi on sukua voimistelulle, lainkäyttö lainsäädännölle; kuitenkin ne myös joltain puolen eroavat toisistaan. Nämä neljä taidetta, jotka palvelevat toiset ruumista, toiset sielua, aina pitäen silmällä näiden parasta, ne havaitsee nyt mielistely -- en sano sen selvästi asiaa tajuavan,[41] vaan ainoastaan arviolta vaistoavan -- jakautuu neljään osaan, hiipii noiden neljän taiteen alle, pukeutuen niiden verhoon ja on olevinaan sitä jonka verho hänellä on yllään. Siitä mikä on parasta se ei ensinkään pidä väliä, vaan sillä mikä milloinkin on mieluisinta se pyydystelee älyttömyyttä ja lumoo sitä luulemaan häntä mitä arvokkaimmaksi. Niinpä keittotaito pukeuu lääkeopin verhoon ja on ymmärtävinään mitkä ruuat ovat ruumiille parhaat; niin että jos lasten tai lapsellisesti ymmärtämättömien miesten kesken olisi ratkaistava riita, kumpi paremmin ymmärtää, mitkä ruuat ovat terveellisiä, mitkä vahingollisia, lääkärikö vai keittäjä, lääkärin varmaan täytyisi oppeineen tietoineen kuolla nälkään. Tätä minä siis kutsun mielistelyksi ja väitän sen semmoisen olevan jotakin rumaa, oi Polos -- sillä sinulle minä tämän sanon koska se tähystelee mieleistä heittäen sikseen parhaan. Enkä myönnä sen olevan niinkään taiteen, vaan ainoastaan harjaantumisen, koska se ei ollenkaan tutki millaisia ne keinot, joita se käyttää, luonteeltaan ovat, eikä siis myöskään osaa tehdä selkoa kunkin perussyystä. Mutta minä en nimitä taiteeksi mitään semmoista, joka on järkiperustaa vailla. Jos sinä näissä kohdin olet eri mieltä, niin tahdon selvittää sinulle mielipiteeni.

XX. Lääkeopin verhon vetää siis, kuten sanoin, mielistely keittotaitona yllensä; voimistelun pukuun pujahtaa taas samalla tapaa somistustaito ja ollen itsessään katala ja petollinen, epäjalo ja halpa, pettelee se muodoilla ja väriloisteella, silosoreudella ja vaatteilla siinä määrin, että sen vaikutuksesta tavoitellaan tuota vierasta kauneutta, mutta halveksitaan omaa, voimistelun kautta saatavaa kauneutta. Mutta ettei puheeni venyisi pitkäksi, tahdon puhua sinulle matemaatikkojen tapaan,[42] -- silloin kaiketi hyvin käsittänet --: samassa suhteessa kuin somistelu on voimisteluun, on keittotaito lääketaitoon; taikka vielä paremmin näin: mitä somistelu on voimistelun, sitä on sofistiikka lainsäädännön suhteen,[43] ja mitä keittotaito on lääkeoppiin, sitä on puhetaide oikeudenhoitoon. Ne eroavat, kuten olen sanonut, luonnoltaan toisistaan; mutta kun ne myös ovat liki toisiaan, niin sofistat ja puhetaiturit[A] samassa toimessa ja samoissa puuhissa sekaantuvat toisiinsa, eivätkä enää tiedä miten heidän on menetteleminen itsensä suhteen, yhtä vähän kuin muutkaan tietävät mihin heitä käyttää. Sillä ellei sielu hallitsisi ruumista, vaan se hoitaisi itseään, ja jollei sielu tarkoin tähystäisi ja erottaisi keittotaitoa ja lääkeoppia, vaan ruumis itse arvioisi ja punnitsisi niitä sille suloisten tunteiden mukaan, niin kyllä silloin Anaxagoraan[44] lauselma tehoisi täydeltään, rakas Polos -- ovathan ne asiat sinulle tutut --: kaikki olokappaleet sekaantuisivat yhteen sekasokaan, eikä enää voitaisi toisistaan erottaa lääkkeitä, terveellisiä ruokia ja keittoherkkuja. Siinä kuulit nyt, mitä puhetaiturin toimi minun mielestäni on -- keittotaidon vastaverta sielussa, niinkuin tämä taas vastaa sitä ruumiissa. Mutta olen ehkä menetellyt kummasti siinä etten sallinut sinun pitää pitkiä puheita ja olen itse venyttänyt puheeni näin pitkäksi. Mutta sen voi pätevällä syyllä antaa minulle anteeksi. Sillä kun puhelin lyhyeltä, et sinä minua ymmärtänyt etkä osannut käyttää vastauksiani, vaan tarvitsit laajempaa esitystä. Jos nyt käy niin, etten minäkään osaa käyttää sinun vastauksiasi, niin puhu sinäkin pitemmältä; mutta jos osaan, niin suo mun niitä käyttää; sillä se on kohtuullista. Ja jatka nyt juttua tämän vastaukseni varassa, jos osaat.

XXI. Polos. Mitäs sanoitkaan? Onko puhetaide mielestäsi mielistelyä vai...?

Sokrates. Minä sanoin sen olevan yhden mielistelyn puolen. Etkö sen paremmin muista, vaikka vielä olet nuori, Polos? Kuinka sinun vasta vanhempana käykään?

Polos. Sinusta näyttää siis hyviä puhetaitureita valtioissa pidettävän huonojen miesten arvossa, samoin kuin imartelijoita?

Sokrates. Lausuitko tuon kysymyksenä vai alkuna johonkin puheesen?

Polos. Kysymyksenä.

Sokrates. Niitä ei minusta näy pidettävän minäkään.

Polos. Kuinka? eikö pidettävän? Eikö niillä juuri ole enin valta valtioissa?

Sokrates. Ei ole, jos vallalla tarkoitat sellaista joka sen omistajalle on hyvää.

Polos. Sitähän tarkoitan.

Sokrates. No silloin puhetaitureilla minusta näyttää olevan vähin valta kaikista kansalaisista.

Polos. Kuinka? Eivätkö he, ihan kuin itsevaltiaat hallitsijat,[45] ota hengiltä kenen vaan tahtovat? Eivätkö he riistä tavaraa, keltä hyväksi näkevät, ja aja maanpakoon?

Sokrates. Jumaliste, Polos, joka lausumaltasi jään epäröimään, puhutko tuon omasta puolestasi ja lausut sillä mielipiteesi vai kysytkö minulta.

Polos. Minä kysyn sinulta.

Sokrates. Hyvä juttu, ystäväni! Kysytkö minulta siis yht'aikaa kahta asiaa?

Polos. Kuinka kahta?

Sokrates. Etkös juur'ikään sanonut näin, että eivätkö puhetaiturit ota hengiltä keitä vaan tahtovat, ihan kuin itsevaltiaat, ja riistä tavaraa keltä hyväksi näkevät ja aja maanpakoon?

Polos. Niin sen sanoin.

XXII. Sokrates. Sanonpa siis sinulle, että tuossa on kaksi kysymystä, ja vastaan sinulle kumpaankin. Minä väitän, Polos, että puhetaitureilla samoin kuin yksinvaltiailla on sangen vähän valtaa yhteiskunnissa, kuten vastikään lausuin. He eivät tee, sanalla sanoen, mitään mitä mielellään tahtovat; he tekevät vain sen mikä heistä kulloinkin näyttää paraalta.

Polos. No, eikö siinä juuri ole suuri valta?

Sokrates. Ei, ainakaan sen mukaan kuin Polos sanoo.

Polos. Minäkö niin sanon? Enhän minä sitä sano.[46]

Sokrates. Jumaliste! Niin, ethän sanokkaan, sillä sinä väitit, että suuri valta on jotain hyvää vallanpitäjälle.

Polos. Niin, sitä väitin kyllä.

Sokrates. Luuletko siis sen olevan ihmiselle hyvää, että hän saa tehdä mitä mielii ja paraaksi näkee, vaikkei hänellä ole järkeä? Ja tätäkö sinä sanot suureksi vallaksi?

Polos. En suinkaan.

Sokrates. Jospa nyt kävisit minua kumoomaan todistamalla että puhetaitureilla on järkeä ja että puhetaiturin toimi on taidetta eikä mielistelyä! Mutta, jos jätät minun kumoomatta, niin tehkööt puhetaiturit ja yksinvaltiaat yhteiskunnissa mitä ikänä heidän mielensä tekee, eivät he sillä kuitenkaan hanki mitään hyvää omakseen, jos valta on, kuten väität, jotakin hyvää, mutta järjettömästi tehdä mitä mieli haluaa, sehän, kuten itsekkin myönsit, on jotakin pahaa. Etkös myöntänyt?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Kuinka siis puhetaitureilla tai yksinvaltiailla olisi suuri valta yhteiskunnissa, paitsi jos Polos kumoten Sokrateen todistaa että he tekevät mitä tahtovat.

Polos. Tuota miestä -- -- --!

Sokrates. Minä väitän, etteivät he tee mitä tahtovat. Kumoo nyt väitteeni!

Polos. Etkös äsken myöntänyt heidän tekevän mitä heistä näyttää paraalta?

Sokrates. Sen myönnän vielä nytkin.

Polos. Eivätkö siis tee mitä tahtovat?

Sokrates. Ei -- sanon minä.

Polos. Vaikka tekevätkin mitä hyväksi näkevät?

Sokrates. Ei sittenkään.

Polos. Sinä haastelet hassuja ja mahdottomia, Sokrates.

Sokrates. Älä tuomitse minua, potra Polos poikani -- puhutellakseni sinua oman puhetapasi mukaisesti[B] --; vaan jos sinulla on jotain minulta kysyttävää, näytä pikemmin toteen, että puhun perättömiä; muussa tapauksessa, vastaa sinä minulle.

Polos. No, vastaanpa sitte, saadakseni tietää, mitä oikein tarkoitat.

XXIII. Sokrates. Näyttävätkö sinusta ihmiset tahtovan juuri sitä, mitä milloinkin tekevät, vai sitä, minkä vuoksi he sen tekevät?[47] Esim. jotka juovat lääkärien antamia rohtoja, näyttävätkö ne sinusta tahtovan sitä mitä tekevät, nimittäin juoda rohtoja ja kärsiä kipua siitä, vai sitä jonka vuoksi juovat, nimittäin tervehtyä?

Polos. Tietysti he tahtovat tulla terveiksi.

Sokrates. Sama on laita mertakulkevain kauppiasten[48] ja muiden rahaliikkeen harjoittajien: he eivät aina mieli sitä, mitä kulloinkin tekevät. Sillä kukapa mielellään lähtee merelle vaaroja koettelemaan tai kuka mielii vaivalloisia toimipuuhia. Vaan he tahtovat luullakseni sitä, jonka vuoksi he lähtevät merille, nimittäin rikastua; rikastuakseen he kulkevat merta.

Polos. Kaiketi.

Sokrates. Ja niin kai on kaikissa asioissa: jos joku tekee jotakin jonkun tarkoituksen vuoksi, ei hän sitä tahdo mitä hän tekee, vaan sitä mitä varten hän sen tekee -- eikö niin?

Polos. Niin.

Sokrates. Onko nyt olemassa mitään olokappalta, joka ei ole joko hyvä tai paha tai sitä keskiväliä -- ei hyvä eikä paha?

Polos. Välttämättä täytyy niin olla, Sokrates.

Sokrates. Kai myönnät, että viisaus, terveys, rikkaus[49] ja muut sellaiset ovat hyvää, vaan niiden vastakohdat ovat pahoja?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Mutta sellaisia asioita et kai sanone hyviksi etkä pahoiksi, joissa toisinaan on hyvää, toisinaan pahaa, toisinaan ei kumpaakaan, jommoisia ovat istuminen, astuminen, juokseminen ja vesillä-kulku, niinpä myös kivet, puut ynnä muut sellaiset esineet? Etkös semmoisia tarkoita? Vai ovatko ne, joita ei sovi sanoa hyviksi eikä pahoiksi, joitakin muita?

Polos. Ei, vaan nämä tämmöiset.

Sokrates. Tekevätkö ihmiset nyt näitä keskivälisiä asioita hyväin asiain vuoksi vai hyviä keskivälisten vuoksi?

Polos. Keskivälisiä kaiketi hyväin vuoksi.

Sokrates. Jotain hyvää siis takaa ajaen me astelemme, kun astelemme, arvellen sen olevan parempaa; ja päinvastoin seistessämme seisomme samasta syystä, jonkun hyvän vuoksi -- eikö niin?

Polos. Niin.

Sokrates. Emmekö myös, jos jonkun tapamme tai ajamme maanpakoon tai riistämme joltakulta tavarat, tee sitä syystä että luulemme olevan meille parempi niin tehdä kirin olla tekemättä.

Polos. Kyllä niin.

Sokrates. Hyvän takia siis näitä kaikkia tehdään?

Polos. Sen myönnän.

XXIV. Sokrates. Emmekö siis olleet yhtä mieltä siinä, että emme tahdo niitä asioita joita teemme toisen asian vuoksi, vaan tuota jonka vuoksi me ne teemme?

Polos. Niin varsin.

Sokrates. Emme siis tahdo noin vain ilman aikojamme tappaa tai ajaa maanpakoon ihmisiä tai riistää heiltä tavaraa, vaan ainoastaan jos se on hyödyllistä, tahdomme niin tehdä; vaan jos se on vahingollista, emme tahdo. Sillä sitä mikä on hyvää me tahdomme, kuten sanoit, mutta mikä ei ole hyvää eikä pahaa tai on pahaa, sitä emme tahdo. Eikö niin? Puhunko mielestäsi totta, Polos, vai enkö? Mikset vastaa?

Polos. Totta.

Sokrates. Jos siis olemme yhtä mieltä tässä, niin sanoppa minulle: Jos joku -- olkoon yksinvaltias tai puhetaituri -- tappaa tai ajaa maanpakoon jonkun tai riistää häneltä tavaran, luullen tämän olevan itselleen paremman, mutta se onkin hänelle pahempi, niin tekee tuo kai sen minkä hän hyväksi näkee vai miten?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Mutta tekeekö hän todella myös mitä tahtoo, jos kerran tuo teko on paha? -- Mikset vastaa?[50]

Polos. Ei hän mielestäni näy tekevän mitä tahtoo.

Sokrates. Voiko siis tämmöisellä olla suurta valtaa yhteiskunnassaan, jos kerran oman myöntymyksesi mukaan suuri valta on jotakin hyvää?

Polos. Ei voi.

Sokrates. Se oli siis totta mitä sanoin sinulle, että ihminen saattaa tehdä yhteiskunnassa, mitä hän hyväksi näkee, eikä hän kuitenkaan ole suurivaltainen eikä tee mitä tahtoo.

Polos. Ikäänkuin et sinäkin, Sokrates, jos tarjonasi olisi vapaa valta tehdä yhteiskunnassa mitä ikänä hyväksi näkisit, sitä ottaisi kiitollisesti vastaan, vaan olisit mieluummin sitä vailla, ja nähdessäsi jonkun ottavan hengiltä tai tavaroilta tai vangitsevan kenen vaan hyväksi näkisi, et tätä kadehtisi!

Sokrates. Tarkoitatko näin tehtävän oikeudella vai väärin?

Polos. Tehtäköön kummalla tavalla tahansa, eikö se sittenkin ole kadehdittavaa?

Sokrates. Älä semmoisia puhu, Polos![51]

Polos. Kuinka niin?

Sokrates. Ei pidä kadehtia, kun ei ole kateuden varaa, eikä kurjia sovi muuta kuin surkutella.

Polos. Sepä nyt! Siinäkö tilassa arvelet niiden ihmisten olevan, joista puhun?

Sokrates. Kuinkas muutoin.

Polos. Jos joku ottaa hengeltä kenen hän hyväksi näkee, tehden tämän oikeudella, näyttääkö se sinusta kurjalta ja surkuteltavalta?

Sokrates. Ei näytäkkään, vaikk'eipä hän näytä kadehdittavaltakaan.

Polos. Etkös juuri äsken sanonut semmoista kurjaksi?

Sokrates. Sanoin semmoista, ystäväni, joka vääryydellä tappaa, vieläpä sanoin surkuteltavaksi; vaan joka sen tekee oikeudella, sitä sanoin semmoiseksi, jota ei sovi kadehtia.

Polos. Pikemmin minusta se, jonka täytyy vastoin oikeutta kuolla, on surkuteltava ja kurja.

Sokrates. Vähemmin hän sitä on, Polos, kuin tappajansa ja vähemmin kuin se joka oikeutta myöten kuolee.

Polos. Mitenkä niin, Sokrates?

Sokrates. Siksi, että suurin onnettomuus on vääryyden teko.[52]

Polos. Onko se todella suurin? Eikö vääryyden kärsiminen ole suurempi?

Sokrates. Ei suinkaan.

Polos. Tahtoisitko sinä siis mieluummin kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä?

Sokrates. En oikeastaan tahtoisi kumpaakaan; mutta jos välttämättä täytyisi joko tehdä tai kärsiä vääryyttä, niin ennen minä suostuisin vääryyttä kärsimään kuin sitä tekemään.

Polos. Et sinä siis suostuisi rupeamaan yksinvaltiaaksi?

Sokrates. En, jos sinä sillä tarkoitat samaa kuin minä.

Polos. Minä tarkoitan sillä samaa mitä äsken lausuin: että yksinvaltiaan on valta tehdä yhteiskunnassa mitä itse hyväksi näkee, siis tappaa, ajaa maanpakoon ja yleensä menetellä aivan oman mielensä mukaan.

XXV. Sokrates. Ota varteen nyt, miekkonen, mitä minä sanon. Jos olisin väkijoukon keskellä torilla, tikari kätkettynä kainalon alle, ja sanoisin sinulle: Polos, olen vastikään saanut käsiini erinomaisen mahtavuuden, oikean tyrannin vallan. Sillä jos mielestäni on tarpeen, että joku noista ihmisistä, joita tuossa näet, heti paikalla kuolee, niin täytyy juuri sen, jonka minä päätän, kuolla; ja jos mielestäni on tarpeen että jonkun pääkoppa murskataan, niin murskataan se heti, tai että joltakin revitään rikki vaatteet, revitään ne. Niin mahtava mies minä olen tässä valtiossa. Jos sinä et ottaisi tuota uskoaksesi ja minä näyttäisin sinulle tikarini, virkkaisit kenties sen nähtyäs: sillä tapaa, Sokrates, voisi kuka tahansa olla mahtava mies. Sillä tapaa voisit sytyttää tuleen kenen talon vain tahtoisit; jopa polttaa Athenalaisten laivaveistämöt varastoineen sekä heidän kolmisoutionsa ynnä muut aluksensa kaikki tyynni, niin valtion kuin yksityisten omat. Mutta eihän tuo ole suurta valtaa, että noin tekee mitä haluttaa. Vai oletko sitä mieltä?

Polos. En tietysti sillä tavoin.