Part 4

Sielun eri osia kutakin vastaa "Valtiossa" eri säätynsä: 1) järkeä hallitsijat, 2) tahdon tarmoa soturit ja virkamiehet, 3) himon puolta rahvas ja käsityöläiset. Näin on myös kullakin säädyllä oma hyveensä: ensi säädyn hyve on viisaus ja tieto, toisen urheus, kolmannen itsensä-hillintö. Valtio kokonaisenaan toteuttaa oikeuden hyvettä. Näin valtio on hyveiden elävä olennoima ja ihmissielun kuva, Platonin valtio on puhdas aristokratia, jossa "viisaat", filosofit s.o. tieteellisesti sivistyneet hallitsevat ja säätelevät lakia; toinen sääty panee käskyt toimeen; kolmas tekee työtä ja tottelee.

Valtio ei turvaa jäseniensä aineellista hyötyä, vaan se tahtoo kasvattaa heitä hyviksi ja onnellisiksi. Sentähden täytyy yksilön peräti vaipua valtioon, olla vain kansalainen, jonka koko elämää valtio sääntelee ja määrää. Ei yksityinen saa mielin määrin naidakkaan, vaan valtion toimesta avioliitot solmitaan, jotta suku säilyisi terveenä, Lasten kasvatus ja nuorten opetus on niinikään valtion käsissä. Mikäli opetus ylenee korkeammille asteille, erotetaan siitä pois ne, jotk'eivät pysty oppiaineita siinä käsittämään, ja niistä sukeuu 2:nen sääty. Vihdoin jää pieni valiojoukko, joista tulee tiedemiehiä tai hallitsijoita. Nämä kaksi yläsäätyä ovat ikäänkuin suuri perhe, jossa ei ole yksityisomistusta. Valtio toimittaa heille kaikki tarpeet, joihin 3:s sääty työllään hankkii varoja.

Näin on Platonin valtio suuri kasvatuslaitos, jonka tulee kehittää ihmistä aistillisesta henkiseksi, maallisesta taivaalliseksi. Ihanne on siveelhs-uskonnollinen. Sentähden tahtoo valtio alusta asti ottaa huostaansa ihmisen kaikkine suhteineen ja oloineen, se vaatii oikeudekseen saada määrätä kasvatuksen, tieteellisen toimen, uskonnon, jopa taiteenkin. Se suvaitsee vain sellaista taidetta, joka mukailee ideoja, etenkin hyvän ideaa; "ainoastaan hyvä on kaunista", sanoi Platon, kun muuten sanottiin päinvastoin: "kaunis on hyvää" (kalokágatia). Taruista karsittakoon kaikki epäsiveät, jumalia halventavat jutut; tarut olkoot vain siveellisten totuuksien kuvallisia esityksiä. Tämmöistä uskontoa julistettakoon suurelle yleisölle; sivistyneiden, filosoofien uskonto on tiede ja hyve, joiden korkein määrä on yhtäläiseksi tuleminen hyvän peruskuvan s.o. jumaluuden kanssa.

Platon ei tahtonut salvoa haaveperäistä ilmalinnaa, vaan uskoi todenperää valtionihannettansa mahdolliseksi toteuttaa. Ja jos se toteutuisi, luuli hän siitä syntyvän lujan, voitollisen, kansalaiset onnellistuttavan valtion. Sentähden hän osaksi rakentelikin olevien olojen pohjalle, lainaten sommitelmaansa niitä näitä piirteitä Doorilaisten vaitiolaitoksista. Kuinka huonolla menestyksellä hän yritti taivutella Syrakusan valtiaita tuumiinsa, olemme jo nähneet.

Kun filosoofi synkällä mielellä näki, ettei hänen ihanneitaan tosi-oloissa suosittu, suunnitsi hän vanhalla ijällään toiseen malliin järjestetyn siveellisen yhteiskunnan, turvaamatta ideoihin ja niiden edustajain valtaan. Filosofian sijaan asetetaan nyt uskonto kansan käsitystapaa lähenevässä muodossa sekä toisaalta matematiikka ynnä musiikki. Tieteellisyyden sijaan astuu käytöllinen äly ja lainmukaisuus, hyveen sijaan vanhastaan olemassa-olevan tarkka noudattaminen. Ylimyksellisen tasavallan sijaan on tullut sekoitelma monarkkis-ylimysvaltaisia ja kansanvaltaisia elementtejä. Koko yritys (_Nómoi_-kirjassa) on tinkimistä olevain olojen kanssa, uutta intoa ja elämää vailla. Tekijä on langennut omasta opistaan ja ihanteistaan.

Idea-opin kannalta näkyväinen mailma, luomakunta on syntymän ja häviön alainen. Vaikka Platon vanhemmiten veti luonnonkin tutkimustensa piiriin (Timaios), jäi hän kuitenkin entiseen mieleensä, että olokappalten synnystä ja häviöstä ei voi olla mitään tiedettä (epistaeme), vaan ainoastaan arveluperäinen tieto (pistis). Hänen arvelunsa kuului tähän tapaan. Aistillisen mailman olinosina ovat ääretön avaruus sekä ne matemaatiset muodot, joihin edellinen ideoja ilmikuvatakseen sukeuu. Nämä ylhäiset tarkoitukset olennoitsee tarumainen _Demiurgos_ haltio, joka edustaa luomisvoimaa ideain palveluksessa. Hän on hyvyydestä luonut mailman, pitäen silmällä ideoita. Siksi mailma, ollen jumalallisen järjen ja hyvyyden tuote, on täydellinen, paras, kaunein ja ainoa. Mutta ettei se sittekään täydelleen vastaa ideoja, johtuu aistimailman periaatteesta: se on luotu avaruuden tilahan.

Tila, se kun ei ole aatoksen eikä aistien tajuttava, on olematon (mé on), mutta ilman tätä olematonta ei tosioloinen voisi ilmetä. Luominen, idean ilmimuotoon sukeaminen vaatii tyhjän tilan, avaruuden, joka siis tuon tosisyyn ohessa on myötävaikuttimena.

Ollen täydellisin näkyvä olio on kosmos (mailma) järjellinen ja sielullinen. Mailman luodessaan loi demiurgi siis ensinnä mailmansielun. Ollen kaikkisuuden elonprinsiippi yhdistää mailmansielu itseensä tämän muodonsäännön, liikunnon ja tajunnan. Se on yksiydellisen (aatteen) ja jaollisen (paikan) välivaiheella, siinä on sekä samuus että toisellaisuus, se pysyy kohdallaan ja vaihtelee, käsittää itseensä kaikki luvut ja mittasuhteet, sillä on kosmoksen muoto ja piirissä kiertelevät sitä planeetat ja kiintotähdet, sen itsensä pannessa piirit liikkeelle. Näillä kierroksilla se synnyttää itsessään ja kaikissa olioissa tajun, havainnon ja ajatuksen. -- -- Filosoofi on luonnonopissaan eksynyt haaveiden määrättömille poluille. Niinpä edelleenkin, kun hän puhuu demiurgin muista luomatöistä. Hän loi muka tyhjästä avaruudesta yksityis-olioita geometristen kaavojen mukaan. Peruskaavana oli kolmio, mutta monellaisilla yhtymillä syntyi siitä jos jonkinlaisia monikulmioita, joiden mukaan ja pohjalla elementit ja olokappaleet ovat sukeutuneet. Näin tahtoi filosoofi selittää tyhjän tilan muuntumisen aistilliseksi aineeksi: se on tapahtunut matematiikan välityksellä ja siihen myös aineiden fyysilliset ja kemialliset ominaisuudet perustuvat.

Platonin katsannon mukaan mailman avaruus on ääretön pyöreä kolo, jonka keskipisteessä liikkumatonna lepää pallonmuotoinen maa, tähtien ja auringon sitä kierrellessä ja samalla itsekkin pyöriessä. Tähdet ovat elollisia olioita, "näkyviä jumalia".

Platonin alkeille panema ajatustoiminta kesti vuosisatoja. Hänen oma perustamansa n.s. "Akadeeminen" oppikunta koetti edelleen kehitellä mestarinsa oppia, mikä mihinkin suuntaan; mutta sen eri kehitysjaksot eivät mainittavasti edistäneet filosofiaa. Monet haaveillaan miltei pilasivat mitä jo oli aikaan saatu. N.s. "Vanhempi Akadeemia" heitti melkein sikseen mestarinsa idea-opin ja asetti sijaan luvut ja lukusuhteet, omaksuen siten pythagoralaisia elementtejä. Sanottiin esim.: ykkönen on keskustuli, tai: 1 -- Zeus tahi Nous, 2 = Jumalien äiti, joiden naimisista muut luvut s.o. mailma on syntynyt (_Speusippos, Xenokrates_). Tieteellinen sivistys ja tähtitiede yksin avaa meille taivaan (_Philippos_) j.n.e. Uudempain Akadeemia-oppikuntien tunnusmerkki on epäilys (skepsis). _Arkesilaos_ (k. 241) väitti mahdottomaksi saada tietoa aistimilla tai ymmärryksellä. Vielä jyrkemmälle kannalle asettui Karneades, joka väitti perin mahdottomaksi tietää oikein mitään, koska meillä ei ole totuuden kriteriota. Saadakseen kuitenkin jotain siveydellisen elämän ohjeita, myönsi hän asiain todennäköisyyden, Akadeeminen skepsis tähtäsi muuten kärkensä Stoan oppia vastaan.

Platonin suurin oppilas, _Aristoteles_, kävi omaa latuansa. Hän kun ei tahtonut erottaa käsitteitä eli ideoja empiirisen mailman ilmiöistä, joissa hän juuri löysi näiden pohjan ja perustan, koetti muuntaa sokratis-platonisen käsitefilosofian opiksi joka pystyisi selvittämään empiiristä todellisuutta. Näin hän, "peripateetisen" koulun perustaja, vaikka aluksi lähtienkin suuren opettajansa näkökannalta, tuli luoneeksi itsenäisen suuremmoisen järjestelmän, joka oli idealis-realistinen, niinkuin Platonin systeemi hengeltään oli puhtaan idealistinen. Aristoteles vei kreikkalaisen ajatuksen sen ylimmälle huipulle.

3. Platonin Gorgiaasta.

Sen lisäksi mitä Gorgiaasta jo mainittiin, sofisteista yleensä puhuttaissa, tulee meidän liittää muutamia tietoja, joita samanniminen dialoogimme näyttää edellyttävän.

_Gorgias_ (492-384) esiintyi aikaisin puhujana ja opettajana hyvällä menestyksellä. Hänen maineensa levisi laajalle, semminkin kun hän matkusteli taitoansa näyttelemässä. Kun Syrakusa ahdisti hänen kotikaupunkiaan Leontinia, tuli täältä lähetyskunta Athenaan apua anomaan, johtajanaan Gorgias, jonka toivottiin puheillaan osaavan taivuttaa Athenalaisia. Saatuaan asiansa hyvin toimitetuksi, jopa osattuaan oikein ihastuttaa kuulijoitansa, palasi Gorgias kotia. Mutta kohta ikävöi hän takasin Kreikkaan, jossa hän oli niin oivasti menestynyt. Siellä otettiin hän kaikkialla vastaan ihastuksella; kansa tulvi hänen esitelmiään kuulemaan ikäänkuin juhlille ja häntä verrattiin sulasanaiseen Nestoriin. Athenalaisille oli Gorgiaan esittämä puheenlaatukin jotakin uutta. He tunsivat siihen asti vain valtiollisen ja käräjä- eli oikeusasiallisen puheen; Gorgias tutustutti heidät kolmanteen lajiin, kauno- l. loistopuheeseen (génos epideiktikon), jota varten hän loi varsinaisen taideproosan. Siinä hän tavoitteli erittäin kielen kauneutta, jopa runollista lentoakin, viljalti käyttämällä kuvapuheita, sointuvia sanoja sekä taiten sommiteltua lauserakennusta, samalla kuin hän höysteli puheitaan runsailla sitaateilla ja kompasanoilla, mutta meni siinä usein liikoihinkin, paisuen tyhjän pöyhkeäksi. Hän puhui milloin mitäkin, ottaen aineensa kirjallisuudesta, taiteesta, politiikasta, tavallisestakin elämästä. Pääasiana ei ollutkaan aine, vaan esitystapa. Pukemalla ajatuksensa loistavaan kieliasuun, osasi hän virittää yleisön mielenkiinnon ja valloittaa sen suosion. Ja ihmeellistä! Milloin esitti hän asian niin, milloin aivan toisin -- ja aina tuntui hän puhuvan oikein ja uskottavasti. Tästäpä kuulijain mielihyvä yltyi ihastukseen asti -- ja sitä sofista juuri tarkoittikin. Se oli sofistain erityinen taito mielin määrin virittää mielteitä ja kuvitelmia kuulijain sielussa ja siten johdella heitä.

Pian kokosi Gorgias ympärilleen parven ihailijoita, jotka halusivat oppia saman ihmeellisen ja hyödyllisen taidon. Sofistalliset puheopinnot pääsivät muotiin Athenassa. Ei Gorgias kuitenkaan jäänyt Athenaan pysyvästi asumaan, jos hän matkoillaan väliin vielä poikkesikin sinne. Olympiassa kehotti hän Helleenejä suureen kansalliseen tehtävään: heittämään kiistansa sikseen ja yhtymään kostosotaan perivihollista Persialaista vastaan -- jonka tehtävän Aleksander sitte suorittikin. Sitten tapaamme hänet Thessaliassa, jossa valtiaat ja nuoret ylimykset häntä suosivat ja mielellään kuuntelivat. Eikä heitä varainkaan puute estänyt maksamasta Gorgiaalle sitä suurta hintaa, jota hän usein otti opetuksestaan. Arvonsa mukaisesti esiintyi hän ulkonaisellakin upeudella, ja siihen hän tarvitsi rahaa.

Paitsi puheita jätti Gorgias jälkeensä jonkun filosoofisen teoksen: "Luonnosta eli olemattomasta". Hänen filosofinen kantansa on jo ollut puheena. Pääsijaan hän kuitenkin asetti retoriikan, joka hänestä oli taitojen taito, niinpä käytöllisen hyötynsäkin takia. Sillähän yksi viisas voi ohjata tuhansia tuhmia, sillähän voi kohota valtaan ja mahtavuuteen. Mutta tämmöinen ajatustapa oli vaarallinen valtion olemukselle ja kansalaisten vapaudelle. Olihan siinä tuo sofistain naturalistinen katsantotapa, joka kieltää hengen ja hyveen valtaa. Siveyden nimessä astui sentähden Platon semmoista oppia kumoamaan, samalla kun hän sai tilaisuuden masentaa tieteelliset vastustajansa. Näin tuli hän "suohon laulaneeksi" vanhan Gorgiaankin tai ehkä oikeammin tämän oppilaita.

"Gorgias" dialoogissaan Platon siis ahdistaa sofistain retoriikkaa ja siihen perustuvaa valtio-oppia, Toisen ruhjomalla hän ruhjoo toisenkin. Jos Gorgias antoi retoriikalle valta-aseman valtiossaan, näyttää nyt Platon, kuinka arvoton retoriikka on, kun sillä pyritään halpoja valtiollisia tarkoituksia toteuttamaan, ja kuinka kurja ihminen on, joka sellaisiin puuhiin elämänsä kuluttaa. Positiivisesti näytetään sen ohessa, miten siveellisyys, elämä hyveen eduksi antaa kansalaisenkin toiminnalle arvon ja merkityksen. Ainoastaan hyvä ihminen kelpaa valtiossa toimimaan, sillä valtio tarkoittaa ihmisen siveellistä jalostusta ja onnea.

Kuten aina, esittää Platon nytkin aatteensa keskustelun muodossa. Henkilöt esiintyvät niin elävinä, omituisine luonteenpiirteineen ja toimintakin on tavallaan niin vilkasta, että olemme melkein draamaa näkevinämme. Platonin omaa kantaa edustaa päähenkilönä Sokrates; vastakkaista ohjelmaa kannattavat Gorgias, hänen oppilaansa Polos ja sofistisen katsantotavan kiihkeä toimeenpanija käytöllisessä elämässä Kallikles. Mutta vaikka Platon osaa kuvata erinomaisen elävästi, eivät hänen kuvansa jäljittele karkeaa todellisuutta, vaan saavat luonteenleimansa asemastaan dialoogissa, siitä aatteesta mitä he milloinkin kannattavat, ovat siis idealisoituja. Se koskee Gorgiastakin, jonka persoonaa Platon muuten kohtelee täysin kunnioittavasti. Hänen kuullen kehitellään kuitenkin hänen opistaan semmoisia konsekvensejä, joita hän todellisuudessa tuskin olisi omaksunut.

Poloksesta ei ole sen enempiä tietoja, kuin että hän seurasi opettajaansa hänen matkoillaan, itsekkin esitelmöiden, ja että hän jo nuorena sepitsi puhetaiteen oppikirjan, joka ei lie ollut suuren arvoinen. Mitään oikeaa taiteensa teoriaa hän ei tunne, vaan retoriikka on hänestä vain tottumus sujuvasti puhumaan ja sanansa somasti asettamaan sekä siten kuulioita miellyttämään ja viekoittelemaan. Hän ei pysty pitkältä loogillisesti ajattelemaan, vaan kompastuu yhtenään dialektiikan okaisella polulla, Lyhyesti: Polos on vielä epäkypsä; kuitenkin ajattelee hän suuria itsestään ja kyvystään sekä esiintyy sen mukaan röyhkeillen. Sitä pahemmin Sokrates hänet nolaa.

Kallikles on sen sijaan jo täysi mies, joka selvästi tietää mitä hän tahtoo ja on jo aikaa oman kantansa itselleen laatinut. Vaikka seisoen aikansa sivistyksen huipulla ja täysin perehtyneenä kansansa kirjallisuuteen, ei hän kuitenkaan ole elämänviisauttansa kirjoista ammentanut, vaan se on hänelle sukeunut todellisuuden taisteluissa. Hänen koko suuntansa on käytöllinen, kantansa materialistinen. Hän pyrkii vallitsevaan asemaan yhteiskunnassa, saadakseen täysin määrin nauttia tämän mailman hyvää; ja siltä kannalta hän hyväksyy puhetaiteen, mikäli se on keino viemään tämän tarkoituksen perille. Mutta siveellisiä periaatteita hän halveksuu "voitettuna kantana" ja filosoofisia opinnoita hän irvistelee höperön haaveina. Hänen materialistinen mielipiteensä ei kuitenkaan esiinny törkeän alastomana tai irstaana, vaan osaa vetää ylleen hienon sivistyksen kiiltoharson, joten hänen puheissaan onkin paljon terävää älyä ja sattuvia sutkauksia. Tämä älyisyys sekä lisäksi häikäilemätön tahdon tarmo kohottavat hänen luonteensa jokapäiväisyyden tasapintaa ylemmäksi. Sanalla sanoen: Kallikles on hieno ylimysmielinen mailmanmies, valistusajan ilmetty edustaja ja semmoisena mainiosti kuvattu. Innokkaasti ja taitavasti hän kantaansa puolustaa, ja kovasti saa Sokrates otella saadakseen hänet kumotuksi. Tappiotaan hän ei lopuksikaan myönnä.

Sokrateen oppilaana esiintyy _Khairephon_, näytellen vähäpätöistä syrjäroolia. Muuten tiettään hänen olleen luonteeltaan haaveksivan ja intoa hehkuvan sekä suuren opettajansa hartaimpia ihailijoita.

* * * * *

Jos keskustelumme todella on ollut olemassa ja miksei siinä voisi olla jotakin tosiperää, jos erikoiskohdat enimmältään lienevätkin Platonin itse keksimiä -- niin arvellaan (Deuschle) sen tapahtuneen noin v:na 405. Näin otaksutaan m.m. silläkin perusteella, että oikeudenkäynti tappelussa Arginusain luona johtaneita päälliköitä vastaan, jonka Sokrates dialoogissamme mainitsee tapahtuneeksi vuotta ennen, oli v. 406. Ja kun hän jo tässä 6 vuotta aikaisemmin ennustaa tulevan kuolemansa kohtalon, ei se näytä tapahtuvan ennen aikojaan, koska epäilemättä jo silloin näkyi yleisessä mielipiteessä oireita, joiden johdosta Sokrates saattoi pelätä pahinta. -- Toisilla perusteilla arvelee taas Cron ettei keskustelu ole voinut tapahtua myöhemmin vuotta 413.

Minä vuonna Platon ryhtyi kirjoittamaan "Gorgiastaan", ei ole varma; mutta arvellaan sen tapahtuneen sen jälkeen kuin hän v. 395 palasi Egyptin matkaltaan ja ennen kuin hän, noin 5 vuotta myöhemmin, lähti matkalleen Etelä-Italiaan ja Siciliaan.

Yleissilmäys "Gorgiaan" sisällykseen.

Dialoogi käy pääsuunnilleen seuraavaa latua.

Päästyään Gorgiaan puheille kysyy Sokrates häneltä, mitä taidetta hän harjoittaa ja miksi hän sen mukaan on nimitettävä. Polos rientää opettajansa puolesta vastaamaan: "jalointa taidetta". Mutta kun ei kysyttykään, minkälaista vaan mitä, ilmoittaa Gorgias harjoittavansa retoriikkaa eli puhetaidetta sekä sen mukaan olevansa reetori eli puhetaituri, jommoiseksi hän osaisi muitakin opettaa. Hänen taiteensa esine oli puhe. Kun Sokrates tähän muistutti usean muunkin taiteen ja tieteen käsittävän puheita, esim. lääkeopin, joka sanoilla selittää, miten on elettävä tullakseen terveeksi, sanoo Gorgias puhetaiteen toimen tapahtuvan paljailla sanoilla, vaan toisissa käytöllisen puolen olevan pääasiana. Kun ei määritelmä vieläkään tyydytä Sokratesta, koska on muitakin tieteitä, esim. laskento ja tähtitiede, jotka toimittavat tehtävänsä sanoilla, olematta mitään retoriikkaa, vastaa Gorgias taas epämääräisesti: "ihmiselämän suurimpia asioita". Sillä saadaan näet paras asia vapaus ja hallitus valtiossa, jos puhuja osaa puolelleen suostuttaa oikeustot, neuvostot ja kansankäräjät. -- Sokrates kysyy: mitä puhetaide siis kuulijoille uskottaa; Gorgias vastaa: kaikkia mitä käsitellään käräjissä ja yleisissä kokouksissa, etupäässä oikeaa ja väärää. Tämän johdosta Sokrates selittää uskomisen ja tiedon erotusta. Olettaen tietoa aina todeksi, mutta usein uskottavan perätöntäkin, kysyy hän, kumpaa, uskomistako ilman tietoa vai tositietoako puhetaide noissa julki-tiloissa vaikuttaa. Kun Gorgias myöntää sen etupäässä vaikuttavan edellistä, saa Sokrates sille vihdoin pätevän määritelmän: "puhetaide on uskomista luovan, vaan ei tietoa suovan uskotuksen tekijä oikeasta ja väärästä".

Onko näin ollen puhetaiturista mitään hyötyä valtiolle? Kuinka semmoinen, jolla ei ole tositietoa asioista, vaan ainoastaan uskottelun taito, voisi neuvoilla tai toimilla edistää yleishyvää. Ei hän osaa esim. linnoja tai laivoja rakentaa, vaan siihen tarvitaan ammattimies. Tämän väitteen luulee Gorgias kumoovansa huomauttamalla, että Athenan muurit ja satamat eivät syntyneet ammattimiesten, vaan valtiomiesten (s.o. puhujain), semmoisten kuin Themistokleen ja Perikleen toimista. Sanan tenho tekee usein ihmeitä, missä fakkimiehet ovat ymmällä. Voipa taitava puhuja niinkin lumota kansan, että se syrjäyttäen ammattimiehen, valitsee virkaan puhujan, vaikka häneltä puuttuu siinä tietoja. Gorgiaan väitteessä on kuitenkin Sokrateen mielestä arka kohta: jos puhujaa uskotaan enemmän kuin ammattimiestä, on se tyhmäin uskoa. Puhetaituri näyttää vain asioita ymmärtävän, vaikk'ei ymmärräkkään. Mutta taiteesta, joka tyhmiä uskottelee, ei ole miksikään. Vielä arveluttavammalta näyttää puhetaide, jos katsotaan sen suhdetta hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään, kauniiseen ja rumaan. Gorgias oli myöntänyt, että puhetaituri voi etujensa vuoksi tehdä toiselle vääryyttäkin, jos kohta niin taitavasti, ettei hän siitä joudu kiinni. Tästä päättää Sokrates ettei hänellä lie siveellisyydenkään käsitteet sen selvemmällä kuin ammattialatkaan: hän vain uskotuksen taidolla lumoo tietämätöntä joukkoa.

Polos rientää nyt avuksi mestarilleen, joka hänen mielestään tarpeettomilla myönnöksillä oli tarttunut vastustajansa ansaan. Korjatakseen asiaa alkaa hän uudestaan pohtia kysymystä puhetaiteen olennosta, kysyen, mikä taide se on. Sokrateen mielestä se ei ole taide ollenkaan, vaan joku harjoituksella saatu taito, totunnainen toimi, jommoisia on muitakin: keittotaito, koristustaito, sofistiikka. Ne ovat kaikki mielistelyn eri osia. Ja mikä on puhetaiteen asema tässä siskosarjassa? Se on varjo- l. irvikuva eräästä valtiotaidon osasta, lainkäytöstä, samoin kuin sofistiikka on lainsäädännön varjokuva. Mitä nämä ovat sielulle, sitä ovat ruumiille koristelu voimistelun ja keittotaito lääkeopin varjokuvina.[*] Nämä neljä varjokuvaa, ollen järkiperustaa vailla, eivät ole taiteita (tieteitä), vaan totunnaistoimia. Halvan olentonsa peitteeksi ne pujahtavat kukin jonkun tositaiteen verhoon petelläkseen kokemattomia, Puhetaide on siis mielistelyä, petosta, eikä mikään jalo ja kaunis.

[*] Nämä suhteet selviävät seuraavasta kaaviosta:

Ruumis: Sielu:

1. Voimistelu Lainsäädäntö | Koristelu Sofistiikka | | Valtiotaito 2. Lääkeoppi Lainkäyttö | Keittotaito Puhetaide |

Mutta -- inttää Polos -- pääseehän puheen tenhovoimalla arvoon ja valtaan, jopa tyranniksikin, joka mielin määrin käyttää isäntävaltaa käskynsä alaisten hengestä ja tavarasta. Mutta Sokrates näyttää, että siinä ei ole oikea valta ja vapaus. Tyranni harhailee tietämättömyyden yössä eikä tee mitä tahtoo, vaan mihin himonsa häntä hurmaavat. Häntä ei ohjaa järki, vaan sokea himo ja pettävä luulo. Tahto on näet aina sovussa järjen kanssa: ne tarkoittavat kumpikin perimiä hyvää, noudattamatta satunnaista mielihalua. Ei järjellinen ihminen suotta ketään tapa, paitsi jos tosi hyöty sen vaatii. Jos siis tyranni tekee väkivallan tuhotöitä, joista muille ja perältä hänelle itsellekkin koituu pahaa, tottelee hän siinä himoa eikä tahtoansa. Ei siis vääryydentekijän onni ole kadehdittava. -- Poloksen nähden se on surkuteltavampi, jonka täytyy syyttänsä vääryyttä kärsiä kuin se joka hänelle vääryyttä tekee, tahi oikeammin: tämä, ollen rikas ja mahtava, ei olekkaan surkuteltava, vaan onnellinen. Sokrates todistaa että asianlaita on päinvastoin: onneton on vain vääryydentekijä, olkoonpa vaikka kuningaskin, sillä vääryys on suurin surkeus. Onnellinen on vain viisas, hurskas, siveä ihminen, mutta paha ja järjetön on onneton. Ja kahta kurjempi on pahantekijä, jos hän töistään jää maallista rankaisua vaille; hänen kurjuutensa lievenee jo paljon, jos hän rangaistaan ja hänelle siis tapahtuu oikeus. Polos, ajatellen vain rangaistuksen tuskia, katsoo pahantekijälle paremmaksi, jos hän miten hyvänsä saa vältettyä koston.

Kumotakseen Polosta, pakottaa Sokrates hänet myöntämään, että väärinteko on väärinkärsintöä rumempi (häpeällisempi); mutta jos rumempi, niin myös pahempi. Sillä ruma ja paha ovat, samoin kuin kaunis ja hyvä, identtisiä käsitteitä, koska kauniit esineet ja oliot saavat kauneutensa joko niissä asuvasta siveellisestä hyvästä ja hyödystä tai mieleisyydestä ja suloudesta, samoin kuin rumat esineet ja oliot tekee rumiksi joko niiden (siveellinen) pahuus ja vahingollisuus tai kivuntunne ja sulottomuus. Koska nyt väärinteko on väärinkärsintöä rumempi, täytyy siinä olla jompaakumpaa, kivun tunnetta tai vahingollista. Edellistä ei ole: siis on vahingollisuus siinä voitolla ja -- pahempi on tehdä kuin kärsiä vääryyttä.