Part 3
Oppinsa peruspohjan, atomistiikan, peri hän Leukippokselta. Tyhjässä avaruudessa -- niin hän opetti -- häälyy epälukuisa parvi pienen pienoisia ainehiukeita, atomeja, joiden yhtymistä ja eroista kaikki olokappaleet syntyvät. Kun edelliset atomistat eivät osanneet selittää kappalten laadun muunteita, selitti Demokritos ne Protagoraan havainto-opin avulla. Kappalten aistinhavaittavat ominaisuudet eivät kuulu kappaleihin itseensä, vaan syntyvät niiden liikunnoista ja seuraavat mielikuvitteiden mukana. Niillä on vain relatiivinen todellisuus; absoluutisesti todellinen on vain atomien parvi avaruudessa. Kaikki muu on vaiheiden virtaa, asuu vain mietteissämme, kuvitustavassamme ja on itsessään olematonta. Atomien liikkeistä kaikki saa alkunsa, mikäli sokea sattuma ne vie yhteen; Jumalaa, henkeä ei ole mailmassa, vaan ainoastaan konemainen luonnonpakko. Ja kuitenkin Demokritos itse ihmetteli viisasta tarkoituksenmukaisuutta elimistöjen rakenteessa! Mutta systeemi ei sallinut teologista käsitystä, järkevää hengen vallintaa luomistossa: kaikki on satunnaista atomien leikkiä! Tuon järjestyksen ja kauneuden koetti hän selittää mekaanisesti, olettamalla pyörreliikkeitä y.m. Muoto, järjestys, asema ovat vain kappalten painon, taajuuden, kovuuden vaikuttamia; muut ominaisuudet -- väri, maku, lämpö y.m. -- ovat jotakin mikä meistä vain näyttää niin olevan, asuvat vain aistimuksissamme, eikä itse kappaleissa.
Atomien ryhmityksistä saattaa, niin sattuessa, syntyä uusia mailmoja: atomien kieriessä kiteytyy niiden keskusta tähdeksi, jonka liike leviää yhä laajempiin piireihin, kunnes tähdet kiertelevät toisiaan ja yhteen törmätessään särkyvät syntyäkseen taas uudestaan. Näin kestää ijäti materian elämä universumissa.
Sielunelämäkin on vain atomiliikuntoja, vaikka sieluatomit ovatkin kaikkein hienoimmat, tuliset. Nähdessämme ja kuullessamme eriää esineistä niiden pienoiskuvat, jotka panevat huomio atomimme liikkeille. Näin aistimukset ovat ihan subjektiiviset, eivätkä ilmoita meille olioiden tosi olentoa. Tosi tieto saadaan vain ajattelemalla. Mutta ajatuskin on vain atomiliikettä, jonka ulkomailmasta lähtevät hienon hienot esineiden kuvat meissä virittävät. -- Demokritoksen etiikka, samoin kuin hänen tieto-oppinsa juurtuu hänen sielutieteeseensä. Niinkuin mielteet ja ajatukset, niin ovat tunteet ja halutkin vain ainehiukkeiden värähdyksiä meissä. Onnellisuus on ihmisen päämäärä. Mutta huimat aistiriemut ja kiihkeät mielenliikunnot yleensä häiritsevät meissä sieluatomien tasapainoa, ainoastaan ajatustoimen vieno liikunta antaa sielulle suloisen hyvinvoinnin tunteen. Ihmisen onni on sielun rauha, jonka kuvana on tyyni meren pinta. Ei siis onni seuraa ulkonaisista eduista; aistillinen nautinto, himojen tyydytys ei sitä luo, vaan puhdas aatteellinen elämä, mielenmaltti, itsehallinto ja siitä seuraava sielun sopusointu. Näinpä materialistisen psykologian pohjalta sukeuu moraali, joka näyttää soinnahtavan Sokrateen siveysopille.
Demokritoksen maine ja merkitys himmeni pian uuden tähden ylettyä tieteen taivaalle. Platonin idealistisessa opissa liittyvät edelliseltä tieteenkehitykseltä perityt ainekset, Sokrateen perusaatteen vaikutuksen alaisina, uusiksi yhdistymiksi. Käsitteellisen tiedon näkökannalta valaa Platon vanhasta aineesta uusia, omaperäisiä sommitelmia.
2. Platonin elämä ja oppi.
Platon, Aristonin poika, syntyi Athenassa v. 427 e.Kr. [Oikea nimensä kuuluu olleen Aristokles; Platon nimen sai hän leveän rintakehänsä tähden (platys = leveä)]. Hän, ylimys aatteen mailmassa, oli myös ylhäistä sukua; saaden huolellisen kasvatuksen perehtyi hän nuoresta asti kaikkeen mitä kansansa oli luonut suurta, syvällistä ja kaunista tieteessä ja taiteessa. Erittäin viehätti häntä runous, innostuipa hän itsekkin runoilemaan; vaan toisaalta ajan vilkkaat, kuohuvat valtiolliset olot -- kuluihan Platonin lapsuus Peloponnesolais-sodan myrskyissä -- vetivät hänen huomionsa niihinkin. Kumpikin harrastus, niin runollinen kuin valtiollinen, ilmenee vastaisen filosofin teoksissa: edellinen loi niille taiteellisen muodon, valtiollisia kysymyksiä hän taas on tarkoin ja monin puolin pohtinut useissa kirjoissaan. Mutta muita enemmin vaikutti hänen kehitykseensä Sokrates, jonka suurta persoonallisuutta hän elävästi ihaili.
Sokrateen kuoltua oleskeli Platon jonkun aikaa matkoilla -- Kyrenessä, Egyptissä, Iso-Kreikassa ja Siciliassa -- tutkien elämää ja laajennellen näköpiiriänsä. Niinpä hän Italiassa tutustui Pythagoralaisiin ja pääsi heidän ystäväkseen. Saipa hän matkoillaan kokea kohtalon kovuuttakin, kun Syrakusan valtias Dionysos ensin suosi häntä, mutta sittemmin, kun Platon koetti tyrkytellä hänelle valtiollisia tuumiaan, epäillen häntä vehkeilijäksi, karkoitti hänet hovistaan ja hän joutui hengen vaaraan, jopa oli orjuuteen joutumaisillaan. Palattuansa Athenaan (v. 387) alkoi hän Akademian gymnasiossa esitellä oppiansa oppilaiden ja ystäväin yhä kasvavalle piirille. Kirjailijatoimeen näkyy hän jo aikaisemmin ryhtyneen. Sen esineenä oli ensinnä tuo Hellaassa silloin suosittu sofistiikka, jonka eri suuntia hän otti seuloakseen ja kumotakseen, samalla kuin hän sen vastakohtana puolusteli Sokrateen oppia ja alkoi tämän pohjalta kehitellä omaa suurensuuntaista järjestelmäänsä. Tätä opetustointa kesti koko hänen ikänsä; se keskeytyi vain muutamasti, kun hän lähti matkoille, toivoen jossakin saavansa valtiolliset ihanteensa toteutetuksi. Turhaan hän kuitenkin, vanhemman Dionysoksen kuoltua, koetti vaikuttaa nuorempaan: taaskin hädin päästyään hengenvaarasta, täytyi hänen heittää ne puuhat sikseen. Hän kuoli 80 vuoden ikäisenä. -- Ollen helleenisen hengen etevin edustaja, kohoo Platon ihmiskunnan historiassa valtanerona, joka älynsä valolla, ajatustensa syvyydellä, aatteidensa viehätysvoimalla on toista vuosituhatta viitonnut tietä inhimilliselle käsitykselle mailmasta ja olemuksesta.
Tämmöisenä esiintyy hän kirjoissaan, jotka ovat yhtä merkilliset muodoltaan kuin sisällykseltään. Niissä on siveellinen tendenssi. Se katsanto ja elämistapa, joka kajastaa filosoofimme elon-ihanteena, esitetään milloin minkin aatteen valossa ja viedään vastakkaista ajatuskantaa vastaan taisteloon, josta se voitollisena suoriutuu. Tekijän kantaa edustaa aina Sokrates, jonka siveellistä ihannetta hän on toteuttavinaan. Vastapuolueen mielipiteillä on taas omat edustajansa. Täten syntyy dialoogi, puheenvaihtelo ja kun tämä on suoritettu runoilijan kuvausvoimalla, joka luo henkilöt eläviksi, luo kohtauksiin todellisuuden vilkasta elämää ja toimintaa, on dialoogeista sukeunut tosi-taiteellisia draamoja. Kun ne lisäksi ovat aikansa sivistyksen kukkulalla, jopa kieliasunkin ja esitystavan puolesta, ilmenee niissä tietoviisaus kauneuden viehättävässä verhossa. Ankarampaa tieteellistä systeemallisuutta vältetään; lähtien pääaineesta, mennään aatteen syitä ja lyitä eteenpäin, kunnes käsitteet on selvitelty. Ei mikään dialoogi selvitä yhtä, tarkalleen määrättyä teemaa; kaikkialla erilaisia aateaiheita, yleistiedollisia, eetillisiä, fyysillisiä ja metafyysillisiä, taiteellisesti kutoutuu toisiinsa, toisen saamatta toiselta etusijaa. Ja kun vihdoin edetään aloille, joita runoilija-filosoofi mielestään ei tahdo tai osaa käsitteiden kaavoihin sovitella, pukee hän aatteensa tarinan tai runollisen kertoelman muotoon.
Nuo keskustelmat ovat siis vain ulkonainen rakenne, jonka kehissä Platon esittää aatteitaan, pannen omat mietteensä Sokrateen suuhun. Mutta yhtä vähän kuin Platonin Sokrates kaikin puolin vastaa alkukuvaansa, yhtä vähän nämät juttelut kaikkine kiistoineen ja seikkoineen todella aina ovat tapahtuneet. Niiden aiheet lienevät useimmiten kotoisin filosoofin omasta oppisalista, hänen oppilaittensa piiristä.
Melkoinen sarja keskustelmia on säilynyt Platonin nimellisinä; joukossa on kuitenkin epäperäisiäkin. Varmasti oikeaperäisiä ovat: Apologia, Kriton, Protagoras, Gorgias, Kratylos, Menon, Theaitetes, Phaidros, Symposion (juominki), Phaidon, "Valtio", Timaios sekä kaiketi myös Philebos ja "Lait". Varmasti epäperäisiä: Alkibiades II, Anterastai, Demodoros, Axiokhos, Epinomis, Eryxias, Hipparkhos, Kleitophon, Minos, Sisyphos, Theages y.m. Epäilynalaisista ovat tärkeitä: Parmenides, Sophistes ja Politikos.
Dialoogien keskinäisen järjestyssuhteen määrää luonnollisimmin historiallinen kehitys. Useimmissa huomaa kyllä pohjalla saman periaatteen, mutta monin tavoin muuntuneena, mikäli tekijän henkinen katse aikaa voittaen selveni ja laajeni, vakaumuksensa varttui ja varmeni. Nykyään jaetaan Platonin teokset, silmällä pitäen kaikkia eri seikkoja, seuraaviin ryhmiin:
1) Nuoruudenteokset, joissa Sokrateen vaikutus vielä on etupäässä määräävänä: Lysis (ystävyydestä), Lakhes (urheudesta), sekä -- jos ovat oikeaperäisiä -- Kharmides (mielenmaltista), Hippias nuorempi ja Alkibiades I; edelleen Apologia (Sokrateen puolustuspuhe), Kriton (lainkuuliaisuudesta) ja Euthyphron (hurskaudesta). Nämä kaikki käsittelevät suorastaan Sokrateen-omaisia aiheita tai puolustavat häntä vihollisten rynnäköiltä.
2) Kiistakirjoitukset sofistiikkaa ja ylimalkaan systeemejä vastaan, jotka olivat Platonin opin tiellä: Protagoras, Gorgias, Euthydemos, Kratylos, Menon, Theaitetes, sekä luultavasti myös Valtion I kirja. Ne ovat kaikki (paitsi Menon) riitakirjoituksia, eivätkä pyri positiivisiin tuloksiin, jos kohta jo vähinsä vilahtaa näkyviin filosoofin omankin opin alkeita. Ne todistavat järjestään sofistain oppia vääräksi ja kelvottomaksi: Protagoras tutkimalla hyveen opittavaisuutta; Gorgias arvostelemalla heidän puhetaidettansa; Euthydemos pilkkaamalla heidän väittelytapaansa; Kratylos ilkkumalla heidän kieliopillisia kokeitaan, Theaitetes kritikoimalla heidän (tai Aristippoksen) tiedonsaanti-oppiansa. Gorgias on jo muita positiivisempi, esittäen filosoofin omaa ihannetta. Ehkä se onkin ijältään muita myöhäisempi ja on ikäänkuin siltana siirtämässä seuraavaan ryhmään. Siihen liittäiksen luontevasti Valtion ensi kirja, dialoogi oikeudesta, joka sekin vastustelee sofistain liian naturalistista valtioteoriaa. Seuraavaan jaksoon viittaa Menonkin, jossa jo esitellään Platonin tieto-oppia, joskin vielä epäselvästi ja epäröiden. -- Mitä muuten lienee ajateltava siitä epäedullisesta valosta, missä sofistat näissä kirjoissa esiintyvät, on siitä jo ollut puhetta.
3) Kirjoitukset opettajatoimen paraalta ajalta: Phaidros, Symposion, "Valtion" pääosa, sekä luultavasti samaan aikaan Platonin piiristä (ellei hänen omasta kädestään) lähteneet dialoogit Parmenides, Sophistes ja Politikos. Phaidros esittää tarun asussa Platonin oppia yliaistillisesta ideamailmasta; Symposion lemmenpuheineen lausuu hänen oppinsa syvimmän hengen taiteellisesti etevimmässä muodossa. "Valtiossaan" on filosoofi hyve-oppinsa pohjalle sommitellut ihannevaltion, ainoastaan vähän ottaen lukuun olevia oloja, Se on merkillinen neronluoma, mutta siinä kaipaamme periajatuksen lankaa joka liittäisi eri osat yhteen; näin ollen näkyy se syntyneen eri aikoina ja jääneen viimeistelyä vaille. Parmenides pohtii ideaoppia, pääsemättä positiivisiin tuloksiin; epäkypsä käsitystapa ja Elean koulusta otetut todistuspykälät näyttävät osottavan ettei se ole Platonin tekemä. Niinikään Politikos ja Sophistes dialoogien tekijä näkyy olleen joku Elean suuntaan kallistuva Akadeemian jäsen. Ei _Ion_ myöskään ole platonilainen.
4) Teoksia, joissa Platon on oppiinsa ottanut pythagoralaisia aineksia s.o. teologista idealismia: Phaidon, (kuolemattomuudesta), Philebos, osa Valtiosta, Kritias ja Timaios. Ytimenä niissä on hyvän aate, jota harkitessaan filosoofi kohoo metafysiikkansa huipulle. Kritias on jonkinlainen historian filosofian luonnos, Timaios myytillinen luonnonoppi, kumpikin jäänyt keskeneräiseksi.
5) Vanhuuden tuote on Lait (nómoi).
* * * * *
_Platonin oppi_. Platonin filosofian keskuksena on idea- eli peruskuva-opin nerokas hengenluoma. Häntä johtaa perinnä siveellinen tarve löytää oikea hyve, ja sen hän luulee löytyvän oikean tiedon tiellä. Niinkuin Sokrates, ei Platonkaan tyytynyt ihmisten tavalliseen hyveen harrastukseen, joka noudattaen perittyä tapaa tähtää vain hyötyä, tai periaatetta vailla häälyy ihmisten vaihtelevain mielipiteiden mukaan. Vielä vähemmin häntä tyydytti sofistiikka, se kun hänestä tahtoi vain miellyttää aistillisuuden pyyteitä. Syynä ettei kumpikaan löytänyt hyvettä, oli hänestä oikean tiedon puute. Protagoras oli väittänyt, ettei yleispätöistä tietoa ole saatavissa muuta kuin aistimailmasta ja aistihavaintojen perusteella; tämän lauseen käänsi Platon niin, että juuri aistihavainto ei opasta meitä totuuden tietoon: aistimukset eivät ilmoita meille tosioletta, olokappalten olemusta itsessään. Ja kuitenkin ainoastaan tositiedon kautta päästään hyvän perille, sitä harjoittamaan, siinä elämään. Miten siis on se kallis tieto saatava, joka ei riipu mistään havainnon ja luulon sattumista?
Tuon tarkoituksen perille päästään -- kuten jo Sokrates tiesi neuvoa -- käsiteperäisellä tiedolla, käsitteitä kehittämällä ja selvittelemällä, s.o. dialektiikalla. Tämä keksii käsitteet ja sääntelee niiden välisuhteet, jakelemalla kaikki suvuttain ja lajittain. Siinä noudatetaan induktiivista menetelmää, jonka lisäksi keksittyjen käsitteiden pätevyyttä koetellaan, johtamalla niistä kaikki konsekvensit ja peräämällä, pitävätkö nämä yhtä tosiasiain sekä sen kanssa mitä yleisesti todeksi tunnustetaan. Lajikäsitteitä jakelemalla -- joka on Platonin oma luoma -- tarkastellaan erikäsitteiden välisuhteita, mikäli ne sopivat tai eivät sovi toisiinsa. Dialektiikka tähtää siis perinnä rinnastus- ja alistus-suhdetten mukaan loogillisesti säänneltyä käsitteiden systeemiä.
Nämä käsitteet antavat nyt Platonin mielestä aivan toisen tiedon olokunnasta kuin aistihavainnot: niissä ilmenee olokappalten todellinen olento, vaan aistien avulla havaitsemme ainoastaan niitä näitä vaihtelevia olokohtia, mikäli niitä tapahtumain kehittyessä ilmenee. Toisin sanoen aistimusperäinen tieto on vain suhteellinen (relatiivinen). Sitä vastoin käsiteperäinen tieto ilmaisee absoluutisen totuuden: sen objektiivisena sisältönä on _idea_ (peruskuva), joka käsittää kaikista vaiheista riippumattoman tosi-olon. Kumpaakin tiedonsaantitapaa vastaa oma olopiirinsä: tosi-olon eli ideain piiri käsitetiedon esineenä ja suhteellisen todellisuuden piiri, syntyvine ja häviävine kappaleineen, aistihavainnon esineenä. Aatemailma on siis olemassa elealaisen koulun mielessä, vaan aistimailma esineineen viruu (Herakleitoksen) kaikkien kappalten virrassa, alati syntyen, muuttuen, häviten. Niin on kaksi mailmaa: muuttumaton olevaisuuden mailma ja olematon muuttuvaisuuden mailma, toinen järkitiedon, toinen aistitiedon esineenä; toisaalta ruumiittomat ideat, toisaalta aistintajuttavat olokappaleet. Ideat eivät ole paikallisuuden olopiirissä, vaan puhtaan ajatuksen käsitettävinä ne ovat omana järjen älyttävänä olokuntanaan (tópos noetós). Järjenomainen, älyperäinen tieto-oppi edellyttää siis puhtaasti henkisen olokunnan.
Ideoilla on alukseen tosin vain loogillinen merkitys, ne kun esittävät sukukäsitteitä, yksityis-oleiden yhteis-olentoa, mutta eivät ne siltä ole pelkkiä aatteis-oletuksia (abstraktsioneja), vaan todellisia oleita. Idea ei näet sukeu vertaavan abstrahoimisen analyytisestä toimesta, vaan sielun katsellessa eri olokappaleissa ilmenevää, niistä kajastavaa tosioletta. Ei idea itse asu ilmiömailman olokappaleissa; nämä ovat vain ideain jälki- eli varjokuvia. Sentähden aistihavainnoista ei voi löytää ideoja, ei voi niiden alta kuoria näitä esiin; ne voivat vain antaa aihetta ideoja käsittämään, mikäli niissä ilmenee ideain kaltaisuutta. Eivät ideat siis synny vain ajattelemalla; ne ovat sielun alkuperäistä omaisuutta, joka virkoo siinä eleille, kun se näkee niiden jälkikuvia aistimailmassa. Ideain tajuaminen on jälleenmuistamista. Ennen maan päälle tuloansa ihmissielu yliaistillisella silmällä näki ja ihaili ideoita ja niiden muisto herää hänessä uudelleen aina nähdessään niihin vivahtavia ilmiöitä täällä alhaalla. Suuri on kuitenkin erotus ylhäisen idean ja sen maallisen ilmiön välillä; tämän nähdessään sielu hämmentyy ja tuntee tuskaa: kaihosta syntyy hänessä ikävöivä rakkaus yliaistilliseen ideaan (éros), joka halajaa katoovaisuudesta kohoamaan aatemailman ijäistä kauneutta ihailemaan -- filosoofin oikea mieliala. -- Näitä yliaistillisia asioita ei voi esittää dialektiikan muodoissa; sentähden runooja-filosoofi niistä puhuessaan käyttää myytillistä esitystapaa.
Koska ideat oikeastaan ovat olennoittuja sukukäsitteitä, otaksui Platon ensiltään ideoja yhtä paljon kuin sukukäsitteitäkin, siis miltei äärettömiin asti: olihan kullakin asialla, ominaisuudella, suhteella, luonnon ja taiteen esineellä, hyvällä niinkuin pahalla, oma käsitteensä. Myöhemmissä kirjoissaan hän supistamistaan supistaa ideain lukumäärää yleisempäin ja arvokkaampain kategoriain mukaan.
Ideamailman ja ilmiömailman välillä on siis yhdenkaltaisuutta, ei samuutta olemassa. Suhde on jäljittelyä (mimesis), aistillinen olio on jälkikuva. Ideoilla yksinään on täysi todellisuus, ainekunnalla vain vähäinen määrä ja sitä enempi, mikäli aistilliset oliot ovat ideoille sukua. Näiden tosiolosta aistioliot saavat vaihetellen vähän osaa synnyn, muutunnan ja kuolon vaihekulussa. Idea tulee ja menee niissä, siitä nuo vaiheet. Phaidonissaan Platon selittää, että ainoasti ideoissa on ilmiömailman ja sen vaiheiden syy, niistä aistiolio saa ominaisuutensa.
Mutta ideat ovat noiden vaiheiden syynä ainoastaan siinä mielessä, että ne ovat tarkoitusperinä jotka ilmiöissä toteutuvat. Tälle kannalle Platonin ohjasi Anaxagoraan _nous_-oppi, jota hän on edelleen kehittänyt Phileboksessa ja Valtiossa; nämä esittävät olokunnan systemaatista yksiyttä ja asettavat sen johtavaksi periaatteeksi hyvän idean. Koska kaikesta on jotakin hyvää, niin kaikki alistuu hyvän aatteen alle, se on perimmäinen tarkoitus, aurinko ideain valtakunnassa, josta kaikki saa todellisuutensa ja arvonsa. Se on mailmanjärki, jumaluus. Näin ideamailma samalla on aistimailman syy ja tarkoitus. Tarkoitus on tosisyynä, jonka mukaan kaikki tapahtuu, nähköön aistihavainto siinä mitä vaikuttavia seikkoja tahansa -- ne ovat vain sivusyitä. Platonin mailmankatsanto on teleologinen: hyvä määrää kaikki, sen takia myös synnyt ja muutokset tapahtuvat.
Mutta idea ei koskaan täysin toteudu aistimailmassa, ldeamailma, ihanteen eli täydellisen olennon piiri, ei saata olla syynä aistimailman vajavuuteen, vaan syynä siihen on -- "olematon" (to mé on). Tämä on tyhjyys, tuo muodoton ja haamuton olevaisen eittämys, joka kuitenkin on matemaatisten määräysten alainen. Pythagoraan mukaan Platon asetti aistimailman prinsiipeiksi äärettömän muodottoman avaruuden (apeiron) ja sen matemaatisen rajoituksen ja muodostuksen (péras). Näiden kahden, äärettömän ja äärellisen, muodottoman ja muodollisen sekoituksesta on näkyvä mailma syntynyt. Sekoituksen syynä on tarkoitussyyn korkea periaate, hyvän idea eli mailmanjärki. Matematiikan välityksellä tämä äärettömästä avaruudesta muodostaa äärellisen olokunnan.
Niinpä Platonin ideaoppi on eetillinen metafysiikka, ja siksi etiikka, siveysoppi on se filosofian haara, jota hän paraalla menestyksellä on viljellyt. Ideain joukosta hän etupäässä kehitteli moraalisia käsitteitä; siitä hänen siveysoppinsa sai immaterialisen, aistia vierovan epähelleenisen luonteen. Maanpäällinen elämä on pahaa täynnä, siksi viisaan on paras karttaa mailmaa ja paeta jumaluuden turviin (Theait.). Phaidon kehittelee laveasti tätä negatiivista mailmankammon moraalia: filosoofin koko elämä on kuoleutumista mailmasta, sielun puhdistumista aistielon kuonasta. Sielu on ruumiissa vankina; hän vapautuu vasta tiedon ja hyveen kautta.
Tälle siveysopille koetti Platon myös luoda psykoloogisen perustan, mikä kuitenkaan ei voinut tapahtua ilman vaikeuksia ja ristiriitaa, syystä että sielu tuon kaksoismailma-opin kautta tuli saaneeksi omituisen väliaseman. Ihanteellisen tarkoituksensa mukaan sielu kyllä kykenee tajuamaan ideat ja on niille sukua; se on, kuten ne, syntymätön, häviämätön, muuttumaton, yksiydellinen. Mutta kun se on elämän idean kannattaja ja liikunnon syynä itse on ikiliikkuva, niin se tosin on hyvin ideain kaltainen, mutt'ei arvan samaa kuin ne. Mistä siis sielun paremmuus ja huonommuus on peräisin? Ei mistään ulkokohtalosta, vaan sielun omasta luonnosta. Sen ylempään ideaperäiseen olentoon liittyy alempi, aistillinen osa, jossa on aistillisia, katoovaisuutta tähtääviä viettejä. Näin jakaa Platon sielun kolmia: 1) logistikon l. hegemonikon s.o. järjellinen eli johtava, ideoita tähtäävä osa; 2) thymos l. thymoeidés, jalompi affektipuoli, tarmokas tahdonvoima; 3) epithymétikon l. philokhraematon -- aistillinen affektipuoli, halu l. himo. Nuo kolme osaa on filosoofin vaikea sovittaa yksiydellisen sielun omiksi: milloin ovat ne eriämättömät, ollen saman sielun eri ilmiö- eli toimimuotoja, ja kaikki kuolemattomat, milloin eriävät ne toisistaan ja ainoastaan järki (nous) on kuolematon. Väliin otaksutaan sielun alempain osien olleen olemassa jo ennen tätä elämää ja siis vastakin pysyvän ijäti, koska muuten ei voi selittää sielun lankeamista ideoista ennen tätä elämää; väliin taas arvellaan niiden vasta ruumiillisuudesta saaneen alkunsa ja että ne hyveen mukaisesti elämällä saadaan vihdoin aivan poistetuksi. Tämä haavan-arka kohta seurasi siitä, että nuo kaksi mailmaa niin jyrkästi pantiin vastakkain. Muuten Platonin sielun kolmijako ei vastaa nykyään tavallista jakoa (älyyn, tuntoon, haluun l. tahtoon). Lähinnä tullemme hänen käsitystään, jos ajattelemme sielun elämässä kolme eriarvoista kerrosta ylenevän yletysten, niin että alempi kerros voi olla olemassa ilman ylempiänsä, mutta ei päinvastoin. Niin on kasveilla tuota halunpuolta, sen lisäksi liittyy elukoissa tahtoa ja ihmisessä järki.
Sielun kuolemattomuus kuuluu ehdottomasti Platonin oppiin: sielu on ollut ennen tätä maallista elämää ja tulee sen jälkeenkin ijäti olemaan. Muuten sen ei olisi mahdollista pyrkiä täydelliseksi, ideamaliman mukaiseksi, ja ilman kuolemattomuutta ei ole siveellinen palkanmaksu ajateltavissa, jonka Platon lujasti uskoo ja myyteissä kuvailee. Useita kuolemattomuuden todisteita esittää Phaidon.
Ainoastaan siveellinen elämä, elämä hyveen mukaan tekee onnelliseksi tällä ja tuolla puolen hautaa -- opettaa Platon niinkuin Sokrates. Tosi onni ja autuus on siinä, että sielu kohoo täydellisyyden huipulle päästen osalliseksi jumalallisesta ideamailmasta, joten hyvettä ei ole harjoitettava vain tavallisen hyödyn takia. Tämän ohessa myönnetään myös oikeutetuiksi momenteiksi ylimmässä hyvässä niitä jaloja riemuja, joita sielu nauttii vapaasti voimiansa viljellessään. Onni ei heru yksin viisauden lähteistä. Ei ainoastaan järjen tieteily, vaan oikea kuvittelukin, jokainen tietämys ja taide tuottavat sielulle onnea. Saattaapa löytyä puhdas aistienkin ilo. Muita ylempänä on kuitenkin ideaalisten mittasuhtain määräily ja niiden toteuttaminen yksilön elämässä. Näin helleenisyyden koko kauneus ja elonuhkeus sulauu filosoofin yläilmaiseen ihanteeseen.
Mutta oikein systemaatisestikkin Platon perusti hyveoppinsa sielun kolmijakoon. Aikaisemmissa keskusteluissaan johtaa hän vielä hyveiden synnyn sokratisesta tiedon ideasta. Myöhemmin käsitti hän asian niin, että kutakin sielun osaa vastaa omat avunsa. Kellä nyt on se tai se sielun puoli voitommalla, hänellä on parempi taipumus toisiin hyveihin kuin toisiin (joten hyve siis on tavallaan synnynnäinen). Järjen puolta vastaa siis viisaus; jaloa tahdonintoa urheus, halujen osaa itsehillintä eli kohtuus. Ja koska sielu vasta silloin on kauttaaltaan kunnossa ja täydellinen, kun sen eri osat ovat keskenään sopusoinnussa, kun kukin säntilleen tekee tehtävänsä ja järki vallitsee ylinnä, niin tulee neljänneksi hyveeksi sopusuhtainen järjestys eli oikeus. Mutta tämä hyvejärjestelmä voi paremmin toteutua koko yhteiskunnassa kuin yksilössä. Platon ei ole niin paljo yrittänyt kuvata täydellistä ihmistä, kuin täydellistä valtiota, Hän on luonut ihannevaltionsa hyveoppinsa pohjalle.