Part 13

Sokrates. Älä sano "kai" ystäväni, vaan: välttämättä, sen mukaan mitä on oikeaksi myönnetty, jos kerran Perikles oli oiva valtiomies.

Kallikles. No mitäs siitä sitte?

Sokrates. Ei mitään. Mutta sanoppa minulle vielä tuon lisäksi tämäkin: mainitaanko Athenalaisten Perikleen kautta tulleen paremmiksi vai päinvastoinko peräti turmeltuneen hänen vaikutuksestaan? Sitä olen minä kumminkin kuullut sanottavan, että Perikles teki Athenalaiset laiskoiksi, aroiksi, laverteleviksi ja rahanhimoisiksi, hän kun ensiksi saattoi heitä palkasta palvelemaan valtiota.[171]

Kallikles. Sen olet Sokrates kuullut niiltä joiden korvat on rikki ruhjotut.[172]

Sokrates. Enpä olekkaan sitä kuullut, vaan tiedän sen varmasti niinkuin sinäkin, nimittäin että Perikles alussa nautti hyvää mainetta eivätkä Athenalaiset nostaneet mitään häpeällistä kannetta häntä vastaan, niinkauan kuu he olivat huonompia;[173] mutta sittekun he hänen kauttansa olivat tulleet hyviksi ja kunnollisiksi, loppupuolella Perikleen elämää, tuomitsivat he hänet rahankavalluksesta,[174] olivatpa vähällä rangaista häntä kuolemalla, ilmeisesti sentähden että hän oli huono mies.

LXXII. Kallikles. Entäs sitte? Senkötähden Perikles oli huono?

Sokrates. Huonona ainakin sitä aasien, hevosten ja härkäin vartiaa pidettäisiin, joka saatuaan hoitoonsa nuo elukat semmoisina, ett'eivät purreet, potkineet tai puskeneet häntä, sitten antoi niiden niin villiintyä, että rupesivat kaikkea tätä tekemään. Vai eikö se mielestäsi ole kehno kaitsija, olkoon minkä eläimen tahansa, joka saatuaan elukat haltuunsa kesympinä, jättää ne villimpinä kuin ne olivat saataessa?

Kallikles. Kyllä niin -- puhuakseni sinulle mieliksi.

Sokrates. Sanoppa sitte sekin minun mielikseni: kuuluuko ihminenkin eläinkuntaan vai eikö?

Kallikles. Kuinkas muuten?

Sokrates. Eikö Perikles kainnut ihmisiä?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Kuinkas? Eikös heidän siis, kuten äsken myönsimme, olisi pitänyt hänen hoitonsa alla tulla vääremmistä oikeamielisemmiksi, jos hän hyvän valtiomiehen tavoin olisi heistä huolta pitänyt?

Kallikles. Kaiketi.

Sokrates. Eivätkö oikeamieliset ole sävyisiä, niinkuin Homeros sanoo?[175] Vaan mitä sinä sanot? Onko niin?

Kallikles. On.

Sokrates. Mutta Perikles tekikin heidät hurjemmiksi kuin minä hän ne haltuunsa sai, jopa häntä itseänsä vastaan, jota hän ei suinkaan olisi suonut.

Kallikles. Tahdotko, että myönnän sen sinulle?

Sokrates. Jos mielestäsi puhun totta.

Kallikles. Olkoon sitte niin.

Sokrates. Ja jos hän saattoi heidät hurjemmiksi, eikö hän tehnyt heitä vääremmiksi ja huonommiksi?

Kallikles. Olkoon menneeksi.

Sokrates. Ei Perikles siis tämän perustelun mukaan ollut mikään hyvä valtiomies.

Kallikles. Niin ainakin sinä sanot.

Sokrates. Etkä, totta Zeus, sinäkään toisin sano sen mukaan mitä olet myöntänyt. Sanoppa minulle taas Kimonista: eivätkö ne, joita hän hoiti, liuskaäänestyksellä ajaneet häntä maasta,[176] ettei heidän kymmeneen vuoteen tarvitsisi kuulla hänen ääntänsä? Ja eivätkö he tehneet samoin Themistokleen[177] ja tuominneet häntä vielä maanpakoon? Mutta Miltiadeen, Marathonin voittajan, tuomitsivat he maanrotkoon syöstäväksi; syösty hän olisi, ellei prytaani ehtinyt estämään. Ja kuitenkin -- jos he olisivat olleet kelpo valtiomiehiä, kuten sinä väität, eivät he koskaan olisi tämmöistä kokeneet. Tai ehkä hyvät valjakonajurit eivät alussa putoakkaan vaunuista, vaan vasta sitten kun ovat jo hevosia hoitaneet ja itse oppineet oiviksi ajajiksi, tipahtavat he tielle. Ei ole asianlaita niin valjakonajossa eikä missään muussakaan toimessa. Vai miten sinusta näyttää?

Kallikles. Ei minusta kumminkaan niin näytä.

Sokrates. Todet olivat siis, kuten näkyy, nuo edelliset sanamme, ettemme tiedä yhdenkään miehen valtiossamme olleen oivan valtiotoimissa. Sinä myönsit tosin ettei nykyisistä kukaan ole oiva, mutta arvelet niitten olleen ennen ja esitit nuo miehet malliksi. Mutta nyt on käynyt ilmi, että he olivatkin samalla kannalla kuin nykyiset, jotenka siis he, jos olivat puhujia, eivät ole käyttäneet tosiperäistä puhetaitoa -- sillä silloin he eivät olisi kukistuneet eikä myös tuota mielistelevää.

LXXIII. Kallikles. Mutta eipä vain kukaan nykyisistä valtiomiehistä, Sokrates, likimainkaan pysty semmoisia mainioita töitä tekemään, kuin he tekivät jok'ainoa.

Sokrates. En minäkään, sä kumman miesi, moiti heitä, mikäli he olivat valtion palvelijoita;[178] näyttävätpä he minusta olleenkin parempia palvelijoita kuin nykyiset ja paremmin kyenneen hankkimaan yhteiskunnalle mitä se milloinkin hallisi. Mutta mitä tulee himojen ohjaamiseen toisanne päin ja siihen ettei niille suoda valtaa, vaan että kansalaisia taivutellaan ja ja pakotetaan siihen, josta he voivat tulla paremmiksi -- siinä he suoraan sanoen eivät ollenkaan eronneet näistä nykyisistä. Ja tämä on kuitenkin hyvän valtiomiehen ainoa tehtävä. Mutta laivoja ja linnanmuureja ja satamarakennuksia ja paljo muuta semmoista, niitä minäkin myönnän heidän olleen aimommat hankkimaan kuin nykyisten. Mutta me menettelemme, sinä ja minä, sangen naurettavasti tässä haastellessamme. Kaiken aikaa, minkä keskustelemme, me ehtimiseen kierrämme samaa piiriä, emmekä ymmärrä toisiamme, mitä sanomme. Minä luulen sinun jo monesti myöntäneen ja oivaltaneen, että tämä puuhailu niin sieluun kuin ruumiiseen nähden on kahdellainen; toinen on palvelevainen, niin että sen kautta voidaan hankkia ruumiillemme, jos sen on nälkä, ruokaa, jos se janoo, juomaa, jos se kärsii vilua, vaatteita, vaippoja, kenkiä ja muita mitä ruumis kaipaa ja haluaa. Puhun sinulle tahallani näitten samojen vertauskuvien kautta, jotta helpommin ymmärtäisit minua. Jos nyt joku kykenee näitä keinoja hankkimaan, ollen joko vähin-erinmyyjä tai tukkukauppias tai näitä tavaroita valmistava ammattimies -- leipuri, ruoanlaittaja, kankuri, suutari tai nahkuri --, ei ole kumma, jos hän tämmöisenä itse mielestään luulee olevansa ruumiin holhoja, ja muutkin sitä luulevat, nim. ne jotka eivät tiedä, että kaikkien noiden ammattien ohessa on olemassa voimistelu- ja lääketiede, jotka todellisesti ovat ruumiin holhojat ja joiden tuleekin hallita kaikkia muita ammattitaitoja ja käyttää heidän työtänsä hyväkseen, sentähden että he tietävät mikä ruoissa ja juomissa on tuo hyödyllinen tai vahingollinen ruumiin kuntoon nähden, mutta nuo muut kaikki eivät tiedä sitä ollenkaan. Sentähden ne ovatkin ruumiin hoitoon nähden orjan arvoisia, palvelevia ja epävapaita, nuo muut taidot, vaan voimistelu ja lääketaide ovat oikeutta myöten niiden hallitsijat. Että samoin on laita sieluunkin nähden, sen näytät sinä mielestäni toisinaan ymmärtävän, kun siitä puhun, ja myönnät sen ikäänkuin tajuten mitä tarkoitan; mutta heti jälkeen tulet taas ja sanot, että tässä kaupungissa on ollut jaloja ja kunnollisia ihmisiä valtiomiehinä; ja kun kysyn sinulta, ketkä, näytät minusta tuovan esiin miehiä jotka ovat aivan samalla kannalla yhteiskunnan suhteen, kuin jos kysyessäni, ketkä voimistelun alalla ovat olleet tai vieläkin ovat oivia ruumiin holhojia, sinä täyttä totta vastaisit: leipuri Thearion, sikelialaisen keittokirjan kyhääjä Mithaikos ja ravintoloitsija Sarambos:[179] sillä nämäthän ovat verrattomia ruumiin holhojia, kun yksi heistä hankkii mainion hyvää leipää, toinen ruokia, kolmas viiniä.

LXXIV. Kenties närkästyisit nyt,[180] jos sanoisin sinulle: mutta hyvä mies, ethän sinä ollenkaan ymmärrä voimistelua! Mainitset vain minulle palvelijoita, tuollaisia himojen tyydyttäjiä, jotka eivät yhtään älyä mikä näissä asioissa on hyvää ja jaloa, vaan, jos niin sattuu, apattavat ihmiset täyteen ja lihottavat heitä paksuiksi, saaden heiltä kiitokset palkaksi, mutta lopuksi hävittävät heiltä entisetkin lihat. Mutta ihmiset tietämättömyydessään eivät syytä noita syöttäjiä ja juottajia taudeistaan ja lihaksiensa surkastumisesta, vaan kun tuo tuonainen turpeus jonkun ajan mentyä vetää perässään taudin, niinkuin luonnollista on, koska se ei ole syntynyt terveellisellä tavalla, silloin syyttävät ja soimaavat he niitä, jotka silloin sattumalta ovat heidän luonaan heitä neuvomassa, ja koettavat jos mahdollista tehdä heille pahaakin; mutta noita edellisiä ystäviään, jotka ovat kaiken pahan syy, he kiittelevät ja ylistävät. Ihan samoin sinäkin, Kallikles, nyt menettelet. Sinä ylistät ihmisiä, jotka syöttivät Athenalaisille mitä herkkuja he ikinä halusivat, jonka takia heidän kehutaan tehneen kaupungin suureksi, eikä huomatakkaan että tuo noiden entisten luoma suuruus on vain turpumusta ja että ihon alla märkähaava äilehtii. Sillä satamilla, laivaveistämöillä, muureilla, tulleilla ja muulla semmoisella rojulla he kyllä ovat täpänneet täyteen kaupungin, mutta mielenmaltin ja oikeuden he syytivät syrjään. Vaan kun taudin puuska kerran tulee, rupeavat he syyttämään silloisia neuvonantajiaan; mutta Themistoklesta, Kimonia ja Periklestä, noita vammojensa alkusyitä, he ylistelevät. Luultavasti he silloin ahdistavat sinuakin, ellet ole varuillasi, ja ystävääni Alkibiadesta, kun he paitsi uutta hankkimaansa menettävät entisenkin mahtavuutensa, vaikka ette olleetkaan syypäät vahinkoon, vaan ehkä ainoastaan siihen myötävaikuttamassa. Mutta onpa eräs järjetön asia, jonka sekä näen nykyään tapahtuvan että kuulen entisinäkin aikoina tapahtuneen. Jos yhteiskunta kohtelee jotakuta valtiomiestään ikäänkuin väärintekijää, silloin huomaan heidän siitä närkästävän ja haikeasti valittavan, että heidän käy kovin pahasti: vaikka ovat tehneet valtiollensa niin paljon hyvää, kukistaa tuo heidät vääryydellä; niin kuuluu heidän puheensa -- mutta se on kaikki valhetta. Sillä ei yhtäkään valtion esimiestä milloinkaan vääryydellä kukista se yhteiskunta, jota hän johtaa.[181] Taitaa olla sama laita niiden jotka ovat olevinaan valtiomiehiä, kuin niiden jotka kehuvat olevansa sofistoja.[182] Sillä sofistat, ehkä muuten ovatkin viisaita, tekevät kuitenkin yhdessä kohden hassusti: vaikka kehuvat olevansa hyveen opettajia, soimaavat he kuitenkin usein oppilaitaan, että nämä tekevät heille vääryyttä, kun riistävät heiltä palkan eivätkä muutenkaan osota heille kiitollisuutta siitä hyvästä mitä ovat saaneet heiltä kokea. Ja mikähän voi olla järjettömämpää kuin tällainen puhe? Mitenkä hyviksi ja oikeiksi tulleet ihmiset, joista heidän opettajansa ovat ottaneet pois vääryyden, antaen heille sijaan oikean mielen, voivat tehdä toiselle vääryyttä sillä (vialla) jota heissä ei enää ole? Eikö tuo sinusta näytä järjettömältä, veikkoni? -- Tosiaan Kallikles, pakotitkin minun pitämään koko esitelmän, kun et tahtonut vastata.[182 b]

LXXV. Kallikles. Etkö sinä osaa puhua, ellei sinulle vastata?

Sokrates. Näynhän osaavankin; venytän kuitenkin puheeni niin pitkiksi, kun et sinä tahdo minulle vastata. Mutta sanos nyt sentään, veikkoni, ystävyyden jumalan takia, eikö sinusta näytä mielettömältä, että henkilö, joka väittää tehneensä jonkun hyväksi, moittii, että tämä, tultuaan hänen toimestaan hyväksi ja ollen sitä, kuitenkin on pahanilkinen?

Kallikles. Näyttää se niin minustakin.

Sokrates. Etkö ole kuullut niiden, jotka kehuvat kasvattelevansa ihmisiä hyveeseen, niin nurkuvan?

Kallikles. Olen kyllä. Mutta mitäs kannattaa puhua noista mitättömistä ihmisistä?[183]

Sokrates. Ja mitäs kannattaa puhua niistä, jotka vaikka kehuvat johtavansa yhteiskuntaa ja pitävänsä huolta siitä, että se olisi mitä parhain, kuitenkin taas, kun niiksi käy, soimaavat sitä muka peräti kelvottomaksi? Luuletko heidän mitenkään olevan noita paremmat? Sofista ja kansanpuhuja ovat ihan samaa maata, miekkoseni, tai ainakin, kuten virkoin Polokselle, hyvin liki toisiaan ja samaa laatua. Mutta sinä, kun et tarkemmin asiaa tiedä, arvelet toista, puhujan tointa eli retoriikkaa, ylen ihanaksi, mutta halveksut toista. Mutta todenperää sofistiikka onkin retoriikkaa etevämpi, samassa määrin kuin lainsäädäntö voittaa tuomarintoimen ja voimistelu lääketieteen.[L] Ja minun ymmärtääkseni juuri kansanpuhujain ja sofistain vähimmin sopisi soimata sitä esinettä, jota he itse kasvattavat, että se on muka häjy heitä kohtaan, tai, jos he niin tekevät, soimaavat he itseään, etteivät olekkaan yhtään hyödyttäneet niitä joita he sanovat hyödyttävänsä. Eikös asia ole niin?

Kallikles. Kaiketi.

Sokrates. Ja heidänpä juuri sopisikin ilmaiseksi ja palkkaa vaatimatta panna alttiiksi hyvän työnsä, jos he tosia lupaisivat.[184] Sillä kelle toisenlaatuinen hyvätyö on tapahtunut, ken esimerkiksi urheilumestarin toimesta on oppinut nopeasti juoksemaan, hän ehkä tältä kiitollisuutensa kieltää, jos urheilumestari jättää asian hänen valtaansa eikä, ennalta sovittuaan hänen kanssaan palkasta, mikäli mahdollista peri palkkaansakkin samalla kuin hän opettaa tuolle nopeutta. Sillä eivät ihmiset luullakseni riko hitaudesta, vaan väärämielisyydestä. Eikö niin?[185]

Kallikles. Niin.

Sokrates. Jos siis joku ottaa toiselta pois juuri tuon, väärän mielen, ei ole pelättävä, että tämän puolelta koskaan tapahtuu hänelle mitään vääryyttä, vaan hän yksin voi turvallisesti antaa hyväntyönsä alttiiksi, jos hän todella kykenee tekemään ihmiset hyviksi. Eikö totta?

Kallikles. Kyllä niin.

LXXVI. Sokrates. Sentähden nähtävästi ei olekkaan häpeällistä ottaa maksua hyväin neuvojen antamisesta muissa asioissa, niinkuin esim. taloa rakennettaessa tai muita taitoja kysyttäessä.

Kallikles. Nähtävästi.

Sokrates. Mutta siinä kysymyksessä, millä tavoin ihminen voipi tulla niin hyväksi kuin suinkin ja paraiten hoitaa taloansa tai yhteiskuntaa, katsotaan häpeälliseksi ettei tahdo toista neuvoin opastaa, ellei saa rahaa.[186] Vai kuinka?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Ja syy siihen onkin selvästi se, että tämä hyvätyö on laatuansa ainoa, joka hyvää työtä kokeneessa herättää halun itsekkin puolestaan hyvää tekemään. Ja niinpä se näyttää olevan hyvä merkki, että joku on hyvää tehnyt, jos hän siitä saa kokea hyvää takaisin. Jos ei, on se huono merkki. Onko asia näin?

Kallikles. On.

Sokrates. Kummalla tavalla yhteiskunnasta huolta pitämään sinä siis kehotat minua?[187] Määrää se minulle! Silläkö, että taistelen saadakseni Athenalaiset niin hyviksi kuin suinkin, ikäänkuin lääkärinä heitä hoivaten, vai palvelemallako heitä ja puhelemalla heille heidän mielikseen? Sano minulle totuus, Kallikles! Sillä niinkuin aloit olemalla avomielinen minulle, olet velvollinen myöskin loppuun asti suoraan sanomaan ajatuksesi. Lausuppa siis nytkin selvään ja ujostelematta.

Kallikles. Sanonpa siis: sinun tulee heitä palvella.

Sokrates. Mielistelijäksikö siis kehotat minua rupeamaan, sä jalo mies?

Kallikles. Vaikkapa mysialaiseksi orjaksi,[188] jos niin mielit, Sokrates; sillä jos et sitä tee, niin --

Sokrates. Älä kerro toistamiseen, mitä jo usein olet sanonut, että kuka vain tahtoo, tappaa minut, muuten täytyy minunkin taas uudestaan sanoa, että silloin katala tappaa kelpo miehen. Älä myöskään sano, että hän riistää tavarani, jos minulla mitään lie, jottei minun taas tarvitse sanoa sinulle, että hän sen otettuaan ei osaa sitä mihinkään käyttää; vaan niinkuin hän sen vääryydellä anasti, samoin hän sen väärin käyttää; ja jos väärin, niin rumasti, jos rumasti, niin pahasti.

LXXVII. Kallikles. Näytpä tosiaankin, Sokrates, uskovan, ettei mikään tämmöinen voisi sinua kohdata, ikäänkuin asuisit kaukana ihmisten jaloista eikä sinua voisi vetää oikeuteen ehkä hyvinkin huono ja viheliäinen ihminen.

Sokrates. Perin ymmärtämätön minä siis tosiaankin olen, Kallikles, jollen usko että tässä kaupungissa mikä tahansa voi kohdata ketä hyvänsä. Sen kuitenkin tiedän varmaan, että jos joudun oikeuden eteen jonkin niiden vaarojen alaiseksi, joita minulle mainitsit, niin oikeuteen haastajani on katala mies, sillä ei kukaan kunnon ihminen vedä viatonta oikeuteen. Eikä sekään olisi outoa, jos minut tuomittaisiin kuolemaan. Tahdotko että sanon sinulle, miksi sitä odotan?[189]

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Minä luulen ainoastaan muutamain harvain Athenalaisten kanssa, etten sanoisi yksin, harjoittavani tosi valtiotaitoa ja ainoana nykyajan ihmisistä todellisesti harrastavani (ajavani) yhteiskunnallisia asioita. Koska siis en sovita sanojani, mitä milloinkin puhun, ihmisten mieliksi, vaan esitän ne sen mukaan mikä on parasta, vaan ei sulotunteisinta, ja kosk'en tahdo tehdä mitä sinä minulle suosittelet, noita rikkiviisaita temppuja, niin ei minulla oikeuden edessä tule olemaan mitään sanottavaa. Ja minun täytyy sanoa vieläkin, mitä jo lausuin Polokselle: minä tulen tuomittavaksi, niinkuin lääkäri tuomittaisiin lasten käräjissä, keitturin ollessa syyttäjänä. Sillä ajatteleppa, mitähän tämmöinen mies semmoisten tuomarien eteen jouduttuaan, voisi puhua puolustuksekseen, jos häntä syytettäisiin näin: "lapset, tuo mies on tehnyt paljon pahaa teille kaikille, ja semminkin nuorimpia teistä hän turmelee leikellen ja polttaen; laihduttamalla ja läkähdyttämällä hän saattaa heitä tuskastumaan: hän juottaa teille mitä karvaimpia juomia ja pakottaa teitä isoomaan ja janoomaan, aivan toisin kuin minä joka annoin teidän syödä ja juoda jos joitakin herkkuja ja makupaloja". Mitä luulet lääkärin, semmoiseen hätään jouduttuaan, voivan sanoa? Tai jos hän sanoisi totuuden: "voi lapset! tämän kaiken tein minä terveytenne takia", -- minkä melun luulet että tuonlaiset tuomarit ja lautamiehet silloin nostaisivatkaan? Eiköhän suuren?

Kallikles. Luultavasti; ymmärtäähän sen.

Sokrates. Etkö luule, että tuo lääkäri olisi pahemmassa kuin pulassa, mitä tehdä tai sanoa?

Kallikles. Kyllä vaan.

LXXVIII. Sokrates. Aivan samoin minunkin kävisi, sen tiedän, jos joutuisin oikeuden eteen. Sillä en minä tietäisi mainita mitään nautintoja, joita olen heille hankkinut, jommoisia he pitävät hyväntekoina ja ansioina -- vaikka en minä kadehdi noita ilontekijöitä enemmän kuin niitäkään joille ilot tehdään. Ja jos minua syytettäisiin että turmelen nuorukaisia, saattamalla heitä pulaan, tai että solvaisen vanhempia ihmisiä lausumalla heille karvaita sanoja yksityisesti tai julkisesti, niin en saattaneisi minä sanoa niinkuin tosi on: "kaiken tämän teen ja sanon minä, tuomarit, täydellä syyllä ja teidän hyväksenne", enkä mitään muutakaan. Ja niinpä jäisi kärsittäväkseni mitä vain sattuisi.

Kallikles. Onko siis, Sokrates, mielestäsi sen ihmisen laita hyvä, jonka täytyy yhteiskunnassa elää semmoisessa tilassa eikä kykene itseänsä auttamaan?

Sokrates. Onpa kyllä, jos hänellä vain on se yksi, jonka jo monasti myönsit hyväksi, jos hän nim. on varannut itselleen sen avun, ettei hän ole puhunut eikä tehnyt mitään väärää ihmisiä eikä jumalia vastaan. Sillä sellainen itsensä auttaminen, sen myönsimme jo monta kertaa, on kaikista paras. Jos nyt joku näyttäisi toteen, etten minä kykene tämmöistä apua en itselleni enkä toisille toimittamaan, häpeisin minä pahanpäiväisesti, joko vikani tuotaisiin ilmi useampain tai harvempain edessä tai jopa kahden keskenkin; ja jos minun tämän taitamattomuuteni tähden täytyisi kuolla, olisin siitä kovin pahoillani. Mutta jos minun täytyisi henkeni menettää sen takia että minulta puuttuu tuo mielistelevä puhetaito, niin tiedänpä varmaan, että näkisit minun keveästi kestävän kuoleman. Sillä kuolemata semmoisenaan ei kukaan pelkää, joka ei ole peräti järjetön ja pelkurimainen, mutta pahaa tekoa hän pelkää. Sillä tulla Tuonelaan, sielu monen synnin rasittamana, se on vihoviimeinen onnettomuus. Jos sallit, tahdon, näyttääkseni näin olevan, jutella sinulle erään tarinan.

Kallikles. No, koska muutoinkin olet itse saattanut puheet perille, niin puhu tämäkin lopuksi.

LXXIX. Sokrates. Kuuleppa sitte, kuten on tapana sanoa, varsin somaa kertomusta, jota sinä, arvatenkin, pidät satuna, mutta minä tositarinana.[190] Sillä totena kerron sinulle sen, mitä nyt olet kuuleva. Kuten Homeros kertoo,[191] jakoivat Zeus, Poseidon ja Pluton keskenään valtakunnan, perittyään sen isältänsä. Kronoksen aikana vallitsi ihmisten suhteen se laki, joka yhä vielä ja ainakin on voimassa jumalain kesken, että se ihminen joka on elänyt ikänsä vilpittömästi ja hurskaasti, pääsee kuoltuansa Autuasten saarille[192] ja asuu siellä kaikesta kurjuudesta erillään onnellisuuden helmassa, vaan nurjasti ja jumalattomasti elänyt joutuu koston ja rankaisun vankilaan, jota sanotaan Tartaroksi. Näiden tuomareina oli Kronoksen ja ensi alussa Zeuksenkin hallitessa eläviä, tuomiten eläviä samana päivänä jolloin heidän oli elämästä eroaminen. Huonosti ne silloin tuomiot laadittiin.[193] Menivätpä silloin Pluton ja Autuasten saarien hoitomiehet Zeuksen eteen valittamaan, että heille tuli kumpaankin paikkaan sopimattomia ihmisiä [= jotka eivät olleet paikallaan siellä minne olivat tulleet]. Lausui siihen Zeus: "minäpä teenkin lopun siitä menosta. Nyt tuomiot laaditaan huonot, kun tuomittavat tuomitaan vaatteet yllä, sillä he tuomitaan vielä eläissään. Monella -- sanoi hän -- on paha sielu, mutta on verhonaan kaunis ruumis, jalo sukuperä ja rikkaus; ja kun tuomio pidetään hänestä, tulee saapuville joukko vieraita-miehiä todistamaan, että hän on elänyt nuhteettomasti. Tästä tuomarit ällistyvät, semminkin kun he itsekkin verhottuina istuvat oikeutta ja heillä on silmät, korvat ja koko ruumis verhona sielunsa edessä. Tämä kaikki on nyt heillä haittana, omat sekä tuomittavien pukuverhot. Ensiksikin, puhui Zeus, on siitä loppu tehtävä, että ihmiset edeltäpäin tietävät kuolinpäivänsä; sillä tähän saakka ovat he sen tienneet. Prometheusta[194] onkin jo käsketty lakkauttamaan heiltä tämä tieto. Toiseksi he ovat tuomittavat riisuttuina alasti kaikista noista: vasta kuoltuaan pitää heitä tuomittaman. Ja tuomarinkin pitää olla ruumiista riisuttuna, kuolleena, ja paljain sieluin katsoa kunkin vainajan paljasta sielua, heti kun tämä kuoltuaan on jäänyt erilleen kaikista heimolaisistaan ja jättänyt kaiken tuon korunsa maan päälle, jotta siitä syntyisi oikea tuomio. Minä kun tiesin nämät asiat ennen teitä, olenkin jo säätänyt tuomareiksi kolme poikaani, kaksi Aasiasta, Minoksen ja Rhadamanthyksen, yhden Euroopasta, Aiakon. Niin pian siis kun nämä ovat päivänsä päättäneet, käyvät he oikeutta istumaan Manalan alanteella[195] tienhaarassa, josta erkanee kaksi tietä, toinen autuasten saarille, toinen Tartaroon. Ja Aasiasta tulleet on Rhadamanthys, Euroopasta tulleet Aiakos tuomitseva. Minokselle annan ylituomarin kunniaviran ratkaista asiat, milloin nuo kaksi muuta jostakin epäröivät, jotta päätös, kumpaa tietä ihmisten kunkin on kuljettava, sukeuisi mitä tarkimmin oikeuden mukaan." --

LXXXI. Tämän tarinan olen minä, Kallikles, kuullut ja uskonkin sen olevan totta; ja siitä arvelen ma jotain tämäntapaista johtuvan.[196] Kuolema ei ole mielestäni mitään muuta kuin näiden kahden kappaleen, sielun ja ruumiin erkaneminen toisistaan. Mutta niiden erottuakin toisistaan, säilyttää kumpikin oman ololaatunsa[197] miltei samana kuin se sillä oli ihmisen vielä eläessä: ruumis oman luontonsa sekä saamansa hoidon ja kokemiensa vaiheiden vaikutukset ilmi selvinä. Niinpä jos joku eläessään oli iso kooltaan, joko luonnosta tai ravinnon johdosta tai kummastakin, on hänen ruumiinsa kuoltuaankin iso; jos ruumis eläessään oli paksu, on se kuolleenakin paksu, ja samoin muissakin kohdin. Jos joku esim. kasvatti pitkää tukkaa, on ruumiskin vielä pitkätukkainen. Jos hän taas oli raipattu lurjus ja hänellä eläissään oli ruumiissaan iskujen jälkiä, vitsojen tai muiden haavain jättämiä arpia, ovat nämä vielä nähtävänä kuolleenkin ihossa; ja jos jonkun jäsenet eläissään olivat ruhjoutuneet tai tiloiltaan vääntyneet, nähdään kuolleen ruumiissa vielä samat viat. Sanalla sanoen: millaiseksi kukin eläissään oli ruumiiltaan laatiutunut, siitä näkyy selvästi merkit kokonaan tai enimmäkseen vielä jonkun aikaa hänen kuoltuaankin. Aivan samoin luulen minä asian laidan olevan sieluunkin nähden, Kallikles. Sittekun siltä ruumis on riisuttu, ilmaantuu siinä selvinä kaikki sen synnynnäiset ominaisuudet sekä ne elämän ja vaiheiden vaikutukset, joita ihminen milloin mitäkin asiaa harrastamalla sai sielunsa omaksi.[198]