Part 9

"En tiedä, mitä ajattelin. Kun sinä olet poissa luotani, olen onneton -- sanomattoman onneton. Siinä kaikki mitä voin muistaa ajatuksistani, kun sinä taas luokseni tulet."

"Vaiti. Päivä on tuleva, jolloin sinä aina olet oleva minun läheisyydessäni, joka hetki."

"Ja miksi ei nyt heti Domitius? Tänään? En tahdo muuta kuin olla orjattaresi, joka on onnellinen kun hän näkee sinun hymyilysi."

Nuori caesari tuijotti synkästi eteensä.

"Se olisi ihanaa -- liian ihanaa kauvan kestääkseen. Ja sitten -- minä pelkään sinua."

Tyttö katsoi häntä kummastelevin, syyttävin silmin.

"Sinä -- pelkäät minua? Minä luulin ettei Nero pelkää mitään."

Nero teki myöntävän liikkeen.

"Ei mitään, Akte. Ei jumaliakaan."

"Oi rakkaani -- miksi pukeutuvat ajatuksesi taas synnilliseen muotoon? He ovat sinua mahtavampia. Sillä sinä olet kaikesta huolimatta ainoastaan ihminen."

"Sinä erehdyt, Akte. Jumalat ovat -- harhakuvia. Minä olen maailman valtijas."

"Ja sinä, jumalallinen, pelkäät Aktea, joka ei omaa muuta kuin sinun rakkautesi, joka sinua on seurannut Atenan aurinkoisista laaksoista ruvetakseen vapaasta lapsesta vapaudettomaksi vaimoksi, jonka elämä on hirveätä yksinäisyyttä ja sinun omistamisesi onnea?"

Nero kaatoi timanteilla koristetusta maljasta Methymni-viiniä kurkkuunsa, katsoi tyttöä puoleksi arastellen puoleksi ihastellen ja vastasi:

"Niin, Akte, minä sinua pelkään. Kotka pelkää kyyhkystä -- eikä kyyhkynen sitä ymmärrä."

"Ei -- minä en sinua ymmärrä. Enkö ole hyvä? Eikö sydämeni ole silmiesi katseltavana kuin läpinäkyvä kristalli?"

"Kyllä, Akte -- sinä olet hyvä. Sielusi on puhdas kuin Aasian kulta. Minä en ole pettynyt sinun suhteesi. Jos sinä olisit huono ja kavala -- Kapitoli sortuisi semmoisen valheellisuuden päälle. Sinä et ole toisten minua ympäröivien ihmisten kaltainen. Oletko ajatellut koskaan, mitä käsite caesar oikeastaan sisältää?"

"Olen, Domitius. Onneni olisi täydellinen, jos sinä todella olisit se, jona sinä niin usein luokseni tulet -- yksinäinen, tavallinen ihminen."

"Usein", jatkoi Nero haaveksivasti, "tuntuu minusta, että olisin onnellinen, jos luopuisin tästä purppurasta, joka kuten lyijystä valettuna painaa olkapäitäni: Mutta se ei ole mahdollista. Kuka kerran on voittoriemuin kulkenut kumartuneitten harteitten yli, kuka kerran on sanallaan taivuttanut tuhanten tahdon, kuka kerran on hallinnut, hän ei voi koskaan kieltäytyä. Purppura on samallainen kuin kulta. Se herättää rauhattomuutta ja kuumetta, onnea, joka on lähempänä tuskaa kuin tyytyväisyyttä. Mutta yksi voima siinä piilee, valta. Se synnyttää taistelua ja hävityksen hekumaa."

Akte peitti kasvonsa ja ojensi torjuvasti hennon kätensä rakastettua kohden.

"Oi lakkaa! Älä saata minua ajattelemaan, että sinä olisit se, joksi ne sinua siellä ulkona kuvailevat. Oi, jos sinä tietäisit kuinka monet sinua häpäisevät."

"Anna niiden häväistä."

"Monet sinua vihaavat."

"Anna vihata -- kunhan he vaan pelkäävät".

Tyttö nosti kauhistuneena päätään.

"Kuinka, Domitius? Mitä sinä tarkoitat?"

"Että minä sammutan vihan verellä."

"Oi älä puhu enään."

"Miksikä en. -- Ja tämä se on juuri se, jonka vuoksi caesar sinua pelkää. Täällä en minä ole keisari, en Nero. Irtautuneena Rooman lukemattomista intohimoista tulen minä luoksesi täydellisenä luonnonlapsena. Mutta kun aamu sarastaa ja minä taas ratsastan keisarilinnaa kohden, silloin jännittyvät lihakset, sydän käypi kovaksi, elottomaksi ja ainoastaan kajastus sinun viattomuudestasi luopi valoa tielleni. Vartija, joka kunnioittaen tervehtii, piilottelee ehkä panssarinsa alla jo tikaria, joka on raivaava jollekin toiselle tien valtaistuimelle. Kaartini päällikkö on minun ystäväni. Silmäys, sana on saattanut häntä loukata, ja jo hiipivät veriset suunnitelmat hänen aivoissaan. Filosoofi, joka on elämän viisauden sydämeeni istuttanut, mairittelee minua. Hän rakastaa kultaa. Vieras käsi ehkä on hänelle tarjonnut aarteita, joiden vuoksi hän on myynyt itsensä pettääkseen minut. Ja äitini aivot miettivät samalla kertaa, kun hän tarjoaa minulle kätensä suudeltavaksi, myrkkyä, joka parhaiten minut tuhoaisi."

Akte likistäytyi herransa rintaa vasten.

"Oi, ei niin, valtijaani. Aivosi ovat kiihtyneet, kuumeiset kuvat vaivaavat sinua. Oi, minkälaisia sanoja sinä puhut! He rakastavat sinua, joiden luulet pettävän. Oi, ihan varmaan -- kenenkä vuoksi he sinut uhraisivatkaan?"

"Miehen, joka myös miettii kostoa."

"Kuka olisi se mies?"

"Britannicus."

"Hän on jalo ja hyvä."

"Oktavian veli."

"Hän Oktavia ei sinulle koskaan ole mitään pahaa tekevä."

"Hänen rikoksensa on se, että hän on minun puolisoni."

"Sinä vihaat häntä?"

"Niin. Koska en voi häntä halveksia."

"Ja mitä suunnitelmia sinä haudot nyt?"

"Minä aion turvata itseni. Tahdon ehtiä niiden edelle, joiden mielestä olen liian kauvan elänyt."

Oi caesar -- mitä hurjia aikeita liikkuu mielessäsi? Paina sydämesi rinnalleni, opi minun rakkaudestani käsittämään, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat olla hyviä.

"Sitä en ole koskaan epäillyt. Sinun rakkautesi on aina ollut hyvien ajatusteni ja päätösteni lähde. Sinun rakkautesi tekee minut vahvaksi itseäni vastaan, mutta -- heikoksi muita kohtaan. Ja caesar hymyilee ihmisen heikkoudelle -- hänen on pelättävä ihmisten hyvettä. Sinun vaikutuksesi loppuu kun olen jättänyt sinut; caesar on taas entisellään. Hänen täytyy surmata voittaakseen. Hänen täytyy uhrata muita, jotta eivät muut uhraisi häntä. Minun voimani murtuisivat sinun puhdasta sydäntäsi vastaan, jota rikoksen täytyy kaihtia."

"Niinpä älä laske minua luotasi silmänräpäykseksikään, jotta minun voimani siirtyisi sinuun."

"Juuri sen minä estän. Minä pelkään sinun voimaasi -- sinä ymmärrät minua."

"Minä ymmärrän, caesar, ja surkuttelen sinua."

"Olkoon niin. Parempi kuin että vihaisit, parempi minulle ja -- sinulle."

Tyttö katsoi häntä silmiin ja vavahti.

Mutta hän ei pelännyt tuota miestä.

Valot sammuivat ja leppoisa ilmavirta kantoi kukkien tuoksua leyhytellen rakastavien ympärillä.

Harpun säveleet vaikenivat. Akte otti luutun käteensä. Keisari kyyristyi hänen jalkoihinsa ja laski päänsä hänen helmaansa. Siinä asennossa hän tavallisesti kuunteli lemmittynsä ihania lauluja rakkaudestaan ja kauniista kotimaastaan.

XII LUKU.

TUOMIO JA SEN TOIMEENPANO.

Leposohvassaan istui Agrippina, leskikeisarinna. Hän oli antanut päänsä vaipua käden varaan ja tuijotti miettien eteensä.

Eksyneitä auringon säteitä tunkeutui arastellen eriväristen lasiruutujen läpi huoneeseen, tehden upean pantterin nahan Agrippinan jaloissa kukkaispengermän kaltaiseksi, johon leskikeisarinnan siro kenkä vajosi.

Hetkisen kuluttua astui mieshenkilö hiljaa huoneeseen.

Se oli Pallas.

"Sinä tahdoit puhutella minua, Agrippina?"

"Onko se ihmeellistä?"

Pallas istuutui.

"Tuskinpa. Sinun suunnitelmasi ovat jo kauvan olleet minunkin."

"Lapsi käy meille vaaralliseksi."

"Se tahtoo näytellä caesaria."

"Hän ylenkatsoo äitiään unohtaen, että hän se juuri hänelle purppuran hankki. Oi kiittämättömyyttä. Enkö ole öitä valvonut, enkö satoja vaaroja torjunut ja kätenikin verin tahrinut? Ja kaikki tehdäkseni hänestä keisarin."

Pallas hymyili.

"Tullaksesi hänen kauttaan keisarinnaksi sanan laajemmassa merkityksessä."

"No niin. En sitä tahdo salata."

"Senecan ja Burruksen vaikutus oli alusta alkain meille vaarallinen."

"He koettavat riistää Neron hänen äitinsä sydämeltä, saadakseen itse hänen kauttaan hallita."

"Mielettömät", virkkoi Pallas painostaen sanojaan. "Jos tuo poika joskus alkaisi omin jaloin kulkea, olisivat he ensimäiset, joiden ruumiitten ylitse hän yksinvaltiuteensa kulkisi."

Agrippina oli hetken aikaa vaiti. Sitten kiinnitti hän säihkyvät silmänsä kaikkivaltiaaseen ministeriin, ja ääntään hilliten sanoi hän: "Etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että Nero saisi päähänsä jonakin päivänä vapautua sinusta."

Kanslerin otsalle kaivautui syvä vako.

"En. Hän epäröisi ja joutuisi itse tuhon omaksi."

"Ehkä arvostelet hänet huonommaksi kuin hän on", jatkoi keisarinna, "ja jätät huomioonottamatta, että hän on minulle jo valmistanut häpeän, joka on sinunkin asemaasi huonontanut. Oletko unohtanut päivän, jolloin täällä olivat parttialaisten lähettiläät? minä istuuduin valtaistuimelle Neron rinnalle. Mutta hän vei minut alas valtaistuimelta kansan ja lähetystön nähden. Se kepponen oli Senecan ja Burruksen valmistama."

Pallas sulki silmänsä.

"Mitä suunnitelmia sinä olet valmistanut, Agrippina?"

"Seneca ja Burrus ovat toimitettavat tieltä pois."

"Se on hyvin vaikeata, rakkaani."

"Ah -- minkä tähden? Käänny Locustan, myrkyn sekoittajattaren puoleen. Hän valmistaa juoman, joka vaikuttaa vasta kuukausien perästä."

"Locustan puoleen? Hän on Neron palveluksessa."

Agrippina ponnahti istuimeltaan. Hänen miellyttävät kasvonsa vääristyivät, ja silmissä leimusi kamala lieska.

"Locusta", kähisi hän hampaittensa raosta, "Locusta, kaikkien aikojen suurin myrkyn sekoittaja on Neron palveluksessa?"

Pallas nyökäytti.

"Hän on pian oppinut käsittämään ja seuraamaan edeltäjiensä menettelyä."

"Mutta mihin tarvitsee Nero myrkkyä, Pallas?"

"En tiedä."

"Ei siis ole mahdollisuutta syrjäyttää Neron uskottuja?"

"On -- yksi."

"Sano se."

"Tahdotko sitä käyttää?"

"Älä kysy vaan käske!"

"Epäonnistumisen vaara on siinä lähempänä kuin koskaan."

"Olen nainen ja tulen menettelemään varovasti."

"Hyvä. Surmaa caesar!"

Tukahdutettu huudahdus tunki Agrippinan suusta. Aikansa suurin rikoksentekijä vapisi ajatellessaan toisen ehdottamaa konnantyötä.

"Mitä vaadit?" huudahti hän valittaen. "Pallas, onneton, mihin vievät tiemme?"

Ja puhjeten kyyneliin jatkoi hän:

"Täytyykö minun murhata oma lapseni? Rakas lapseni? Poikani, joka on minun ylpeyteni? Jota minä vieläkin rakastan enemmän kuin mitään muuta?"

Pallas nousi.

"Enemmän kuin mitään muuta? Enemmän kuin kunnianhimoa? Enemmän kuin elämääsi?"

Keisarinna katsoi häntä tuskissaan.

"Mitä tarkoitat?"

"Että hän sinut tappaa vielä."

"Minut? Äitinsä? Houraatko sinä, Pallas?"

"Ensin minut -- sitten sinut", jatkoi kansleri järkähtämättömän levollisena. "Minun ruumiini ylitse kulkee salamurhaajan tikarin tie sinun sydämeesi."

Syntyi pitkä äänettömyys.

Kaukaa kuului vartion yksitoikkoista marssintaa.

"Mutta -- ainoastaan otaksuen, otaksuen, että me -- caesarin -- kuinka sinä sanoit, Pallas?"

"Syrjäyttäisimme."

"Niin -- syrjäyttäisimme -- eihän olisi tarvis häntä tappaa, Pallas, eikö totta? Otaksuen, että me hänet syrjäyttäisimme -- mitä tekisimme sitten. Asema voisi kehittyä toisenlaiseksi kuin tahdomme. Kansa ei ole tyytyväinen hallitsijan kukistumiseen, ellei häntä seuraa toinen."

"Sinä tarkoitat -- me tarvitsemme hallitsijaehdokkaan?"

"Niin."

"Meillä on se jo."

"Kuka?"

"Britannicus."

"Ah -- sinä olet oikeassa. Hän olisi meidän käsissämme. Me asettaisimme hänet valtaistuimelle ja tekisimme hänestä tahdottoman aseen itsellemme."

"Se ei ole niin yksinkertaisesti tehty. Britannicus on vaarallisempi kuin Nero."

"Ja miksi?"

"Siksi, että hän on hyveellinen."

"Sitten en sinun valintaasi ymmärrä."

"Minä tiedän taikakeinon, joka hänestä tekee taipuisan."

"Mikä se on?"

"Marcia."

Keisarinna mietti.

"Eikö se ole sama tyttö, joka on suututtanut Callistuksen?"

"Sama."

"Sinä aiot hänen kauttaan hallita Britannicusta?"

"Se on suunnitelmani."

"Hyvä on, Pallas. Minä en vastusta sinua. Tee valmistukset. Tarvitsetko rahaa?"

Pallas hymyili omituista hymyään.

"Sitä saan minä valtion kassasta. Joukot on lahjottava."

"Minä ymmärrän. Kun hetki on lähellä, jolloin tarvitset minua, niin luota minuun."

Pallas kumarsi ja kääntyi lähteäkseen. Hän veti oviverhon syrjään, mutta jäi kuin kivettyneenä seisomaan.

Hänen edessään seisoi caesar. Pallas koetti päästä hänen ohitseen. Mutta vaikkakin kansleri oli suuri ja vahva mies, oli Nero häntä paljoa voimakkaampi.

Nero antoi Rooman valtakunnan pelätylle kanslerille, Agrippinan uskotulle, sellaisen sysäyksen, että hän horjahti takaisin huoneeseen.

Kirkaisten oli Agrippina hypähtänyt istuviltaan. Mutta tämän naisen synnillinen voima oli suurempi kuin hetken hämmästys. Kuka takasi, että Nero oli kuullut heidän keskustelunsa? Ehkä oli häneltä pääasia jäänyt kuulematta -- ehkä hän aavisti vaan, mitä ei voinut todistaa...

Hänen kasvojensa piirteet tasaantuivat ja kätensä keisarille suudeltavaksi ojentaen sanoi hän tyynesti: "Jupiter kanssasi, poikani. Olen iloinen nähdessäni sinut taas kerran luonani."

Nero ei suotta ollut jo vuoden ajan kantanut purppuraa. Sirolla liikkeellä kumartui hän suutelemaan äitinsä kättä.

"Sormesi ovat kylmät kuin jää", sanoi hän tarkastellen Agrippinaa. Hänen huulillaan leikki hymy, joka olisi saanut pelottomimmankin vapisemaan. Mutta ennenkuin leskikeisarinna ehti löytää sanaa vastatakseen, kääntyi Nero Pallaksen puoleen.

Tämä seisoi suorana hänen edessään, käsivarret rinnalla ristissä, silmät synkästi lattiaan suunnattuina.

Nero istuutui lähellä olevaan nojatuoliin ja sanoi hetkisen kuluttua äänellä, joka ei ilmaissut pienintäkään liikutusta:

"Sinä tahdot syrjäyttää minut, Pallas?"

Tuskin huomattava värähdys puistatti miehen vartaloa, joka ei koskaan ollut vapissut.

Mutta Agrippina, joka huomasi Neron kuulleen kaiken, heittäytyi nyyhkien poikansa jalkoihin.

"Armoa, poikani, armoa -- kaikkien jumalien nimessä, minä vannon sinulle, että sydämeni on puhdas kaikesta petoksesta."

"Nouse äiti", sanoi Nero jäisen kylmästi. "Rikoksestasi olen sinulle kiitollisuuden velassa. Jos sinä aina tällä tavalla ilmaiset minulle todelliset vihamieheni, en koskaan unohda, että olet minun paras liittolaiseni."

Kauhistuneena nousi Agrippina. Häntä värisytti. Hän kietoi vaipan tiukemmin ympärilleen.

Yhä poltti Neron katse Pallasta.

"Sinä aioit minut syrjäyttää, kansleri?" kysyi hän toisen kerran.

Pallas oli roomalainen, eikä hän pettänyt syntyperäänsä silloinkaan, kun hän näki kuoleman silmäinsä edessä. Hän nosti päätään, katsoi lujasti Neroa silmiin ja virkkoi:

"Minä tahdoin syrjäyttää caesarin, joka ylenkatsoo ystäviänsä ja palkitsee vihollisiansa."

"Sinä olisit purppuran arvoinen, jota tahraa veristen rikosten häpeä, Pallas. Ehkä olisit sinä suurempi kuin minä -- ehkä. Sillä minä voin todistaa, etten minä tälle purppuralle häpeää tuota."

"Sinulla on voima", vastasi Pallas rauhallisesti. "Tee kuten parhaaksi katsot."

"Minä näen", vastasi caesari, "että sinä olet arvoiseni vastustaja. Minä kunnioitan sinua siksi. Ojenna minulle kätesi, Pallas."

Rautatahtoinen kansleri astui Caesarin luo ja ojensi hänelle kätensä. Tämä piteli sitä lujasti omassaan, katsoen kansleria verenjanoisen tiikerin tavoin.

"Miksi tämä, keisari?"

"Hyvästiksi, Pallas."

Pallas kalpeni. Tämä kamala leikkiminen elämällä ja kuolemalla uhkasi häneltä viedä mielenmaltin.

"Miksi sinä otat minulta jäähyväiset caesar?"

"Koska sinä kuolet. Onko se sinusta ihmeellistä?"

"Ei."

"Sinä olit äitini uskollinen palvelija. Olet siistinyt minulle tien valtaistuimelle, ja olet -- minun täytyy se tunnustaa -- taitavasti hoitanut valtakunnan varoja. Kuolleen ansioita on kunnioitettava. Sen vuoksi saat sinä komeat hautajaiset. Minä itse tahdon osoittaa sinulle viimeistä kunnioitusta. Agrippina, keisarillinen äitini on sinua itkevä. Rooma pystyttää sinulle muistopatsaan ja historia on tekevä nimesi kuolemattomaksi."

Nero pudisti ministerin kättä. Sitten veti hän taskustaan pienen pullon ja ojensi sen Pallakselle.

"Juo -- ja kiitä minua kunniasta kuolla tällä tavalla."

Pallas vitkasteli. Kalman kalpeus levisi hänen kasvoilleen, mutta lihaskaan ei niillä värähtänyt.

"Minä toivon, että tämä tapa on sinulle mieluisampi kuin pyövelin kirves. Minä odotan, Pallas, sillä minulla on vielä enemmän aikaa jälellä kuin sinulla."

Pallas huoahti syvään. Hänen katseensa suuntautui ensin Agrippinaan, sitten hänen ohitseen akkunasta ulos, yli ikuisen Rooman, joka kylpi auringon valossa.

Sitten tyhjensi hän pullon yhdellä siemauksella.

Vielä ei ollut viimeinen pisara kulkenut kurkusta, kun hän raskaasti sortui lattialle, kuin elinvoimainsa kukoistuksessa kaadettu tammi.

Hänen kasvonsa muuttuivat tumman vihreiksi, ja vastenmielinen haju levisi huoneeseen.

"Se oli samaa myrkkyä, johon Claudius kuoli", sanoi Nero rauhallisesti, "ainoastaan huomattavasti suurempi annos."

Sitten nosti hän Agrippinan hervottoman käden huulilleen.

"Jumalat suojanasi, äiti. Toivon tänään saavani aterioida kanssasi."

Esiriput sulkeutuivat aaltoillen keisarin takana, joka säännöllisin askelin kulki palatsin läpi.

Mutta Pallaan ruumiin vieressä makasi Agrippina epätoivoisesti käsiään väännellen. Hänen kyyneleensä kostuttivat kuolleen jäykistyneitä kasvoja.

XIII LUKU.

VIERAILU.

Nero istui työhuoneessaan ja antoi käskyjä sanansaattajille, joiden piti viedä ne rajoilla oleville sotapäälliköille. Kun tämä toimi oli lopussa ilmestyi huoneeseen Claudius Etruskus, uusi raha-asiain ministeri, joka oli kutsuttu Pallaan tilalle sisä-asiain johtoon. Nero antoi hänelle muutamia määräyksiä ja lähetti hänet sitten Senecan, uskottunsa luokse lähemmin asioistaan neuvottelemaan. Claudius Etruskuksen lähdettyä soitti Nero.

"Markus tuotakoon tänne", sanoi hän sisään astuvalle hovimestarille.

Heti sen jälkeen ilmestyi huoneeseen kaksi kookasta pretoriania ja heidän välillään Markus, kuolleen Pallaan poika.

Merkin saatuaan poistuivat sotilaat. Nero rypisti kulmiaan ja tarkasteli nuorta, kalpeata miestä, jonka ulkonainen esiintyminen ihmeellisesti muistutti häntä itseään.

"Sinä olet Markus, Pallaan poika?" kysyi Nero, katsoen häntä lujasti silmiin.

"Minä olin se, caesar, nyt olen minä vaan Markus", vastasi hymyillen nuori mies, punastumatta näin kieltäissään oman isänsä.

"En ymmärrä sinua", sanoi Nero urkkien. "Sinä olet kuitenkin Pallaan poika?"

"En enään caesar, kun siitä olisi minulle häpeätä."

"Ei ole häpeä saada nimittää isäkseen sellaista miestä kuin Pallas."

"Mutta vaarallista, ehkä."

"Olet oikeassa, Markus. Sitä se voi olla. Tunnetko isäsi rikoksen?"

"Kyllä. Koko Rooma puhuu siitä."

Nero kävi tarkkaavammaksi.

"Mitä puhuu Rooma?"

"Että minun onneton isäni hoitaissaan valtakunnan kassaa mieskohtaisen tuhlaavaisuutensa ja petostensa kautta oli saattanut valtion perikadon partaalle."

Caesar nyökäytti tyydytettynä.

"Muuta ei Rooma puhu?"

"Ei muuta, keisari."

"Mutta tiedetään, että Pallas on kuollut."

"Ei kukaan ihmettele, että hän surmasi itsensä."

Nero katsoi miettiväisenä lattiaan.

"Onko isäsi jättänyt sinulle tehtäviä, Markus?"

"Ei, caesar. Hän kuoli odottamatta."

"Tahtoisitko, että saisit kutsua isäksesi suurinta ihmisten joukossa?"

"En ymmärrä sinua, caesar."

"Jos minä astuisin sinulle isän sijaan -- tulisitko osoittautumaan kyllin arvokkaaksi pojaksi?"

Markuksen kasvoilla välähti omituinen hymy. Ilosta huudahtaen heittäytyi hän caesarin jalkoihin.

"Oo, miten voisin sinua kyllin kiittää armostasi ja rakkaudestasi!" huudahti nuorukainen syleillen keisarin polvia. "Tahdon olla sinun tahtosi kuuliaisin orja, sinun henkesi uskollisin suojelija."

Nero nyökäytti päätään.

"Hyvä. Minä olen sinulle katsonut loistavan uran. Sillä minä kunnioitan rohkeuttasi ja ihailen viekkauttasi. Nimitän sinut Britannian käskynhaltijaksi. Sinä matkustat jo tänään sinne."

Markus asettui sotilaalliseen asentoon, sillä Nero oli jälleen soittanut. Orja ilmestyi huoneeseen.

"Senaatti vahvistakoon Markuksen nimityksen Britannian käskynhaltijaksi."

Orja kumarsi, otti caesarin kädestä käskykirjelmän ja meni.

"Toivon näkeväni sinut muutaman tunnin perästä matkavalmiina", sanoi Nero tästä kummallisesta kiireestä ällistyneelle Markukselle ja poistui tehden armollisen kädenliikkeen.

Kun esiriput olivat sulkeutuneet Neron ja murhatun kanslerin pojan välillä, muuttuivat kummankin kasvojen ilmeet. Nero kohensi ryhtiään ja mutisi, tyytyväisen näköisenä itseään hopeaisesta peilistä tarkastaen: "Tämä vaara on vältetty. Britanniassa ei tuo poika voi minulle olla vaarallinen."

Mutta Markus malttoi tuskin rauhallisesti kulkea vartijain ohi, ennenkuin hän kääntyi ympäri, ja heittäen vihasta hehkuvan katseen keisarin huoneisiin päin, sähisi hampaittensa välistä.

"Me teemme vielä tiliä, kruunattu roisto. Sinä olet kuuleva Britanniasta viestejä minusta!"

Rooman verhosi yö.

Keisari oli pannut toimeen Britannian uuden käskynhaltijan kunniaksi loistavat pidot. Upean salin keskelle oli sijoitettu pitkä marmoripäällyksinen pöytä. Itämaiset viiniköynnökset kiertelivät korkeitten, jonialaisten pylväitten ympäri. Puoliympyrän muotoon rakennettua seinää koristivat mosaikkikuvat, ja nurkissa seisoi taiteellisia kuvapatsaita lukuisten värillisten lamppujen valossa.

Pöydän ympäriltä oli setripuisia, arabeskeilla ja norsunluukoristeilla varustettuja lepotuoleja hyllyvine patjoineen. Tuolien jalat olivat kullasta ja raskaat, silkkikudoksiset peitteet verhosivat puoliksi leposijat.

Pöydän toisessa päässä oli Neron muita upeampi leposija.

Vähitellen täyttyi sali vieraista. Siinä olivat Corbulo, vasta nimitetty sotajoukkojen ylipäällikkö, jonka oli määrä vihdoinkin lopettaa sota aasialaisia vastaan; Markus, Britannian käskynhaltija; Otho, keisarin uskottu juomatoveri; Petronius, roomalaisen ylhäisön hienoin, nerokkain seuramies; Burrus, kaartinprefekti; Seneca, vanhanajan suurin filosofi; Tigellinus, caesarin salasihteeri; Luccanus, Senecan sukulainen ja etevä runoilija; Pomponius Mela ja paljon muita valtiomiehiä ja taiteilijoita sekaisin.

Myös ulkomaalaisia valtijoita, vieraita Aasiasta ja Pohjolasta liikkui saleissa. Näistä veti erikoisempaa huomiota puoleensa armenialainen kruununtavottelija Tiridates. Hänelle osoitettiin mitä suurinta huomaavaisuutta caesarin pidoissa, jott'ei hän niin helposti huomaisi Rooman valtakunnan ystävien ja liittolaisten olevan vaan kultaisilla kahleilla kytkettyjä orjia.

Torventörähdykset ilmoittivat keisarin saapumisen. Heti senjälkeen astui caesar saliin, kävi paikalleen ystäviensä tervehdyshuutojen kaikuessa. Pidot alkoivat. Neron katse lensi pikaisesti pöydän ympäri ja pysähtyi hetkeksi muutaman tyhjän paikan kohdalle. Hänen otsansa vetäytyi ryppyyn.

Mutta pian kirkastuivat hänen kasvonsa jälleen. Ruokasalin edustalla olevaan pylväskäytävään ilmestyi prinssi Britannicus, astui nopeasti pöydän luo ja tervehti kunnioittavasti Caesaria.

"Suo anteeksi epätäsmällisyyteni, caesar", sanoi hän, "olen keskustellut keisarinnan kanssa ja toivon etten sillä ole herättänyt epäsuosiotasi."

Nero laski hymyillen sormuksilla koristetun kätensä prinssin olalle.

"Jätä anteeksipyytelysi, rakas Britannicus. Olen sinulle kiitollisuuden velassa, että olet huomaavainen keisarinnalle. Yksinäisyys, jolla hän itsensä ympäröi, vaikuttaa painostavasti häneen."

Britannicus kumarsi ja astui paikalleen.

Aterian alkuosa kului verrattain rauhallisesti. Keskusteltiin poliittisesta asemasta ja haasteltiin arkipäiväisistä aiheista. Mutta jo aterian keskivaiheilla unohtuivat sirot tavat, joiden vertauskuviksi oli ripustettu ruusuja pöydän yläpuolelle. Huudettiin, meluttiin ja naurettiin kilvan, välittämättä lainkaan keisarista. Tämänkin kasvot alkoivat runsaasta viinin nauttimisesta punottaa. Juomanlaskija juoksi ahkeraan edestakaisin sekoittaen vettä viiniin etuhuoneessa, jonne tynnörit olivat asetetut. Seppelkiehkuraiset poikaset puikkelehtivat vieraitten välillä täyttäen heidän maljansa aina uudelleen. Juhlivien ympärille levisi hajuvesien viehättävä tuoksu. Vieraat olivat painaneet laakeri- ja viininlehtiseppeleet päähänsä, orjat voitelivat herrojensa käsivarret hyvänhajuisilla öljyillä.

Juomingit olivat parhaillaan. Neron viittauksesta lehahti saliin joukko kevytjalkaisia tanssijattaria puoleksi verhoutuneina babylonialaisiin kultakoristeisiin harsokankaisiin, jotka tuskin peittivät neitosten moitteettomia muotoja. Heitä seurasi laulajia, jotka lauluillaan ylistivät keisaria, huilunsoittajia ja ilveilijöitä mitä vaihtelevin joukko.

Nyt nosti Nero raskaan kultaisen maljansa, teki käskevän kädenliikkeen, ja kaikki vaikenivat.

"Minä juon käskynhaltija Markuksen kunniaksi. Onni hänen matkalleen ja jumalat hänen suojakseen! Britannian ja minun uskollisen prefektini onneksi!"