Part 8

Oikeusjuttu Antoniusta vastaan, hänen omituinen vangitsemisensa ja odottamaton välikohtaus, joka oli aiheuttanut hänen vapauttamisensa ja prinsessa Julian vangitsemisen, olivat luonnollisesti ainoana puheenaiheena Roomassa. Että Antoniuksen täytyi olla syytön, sen käsitti jokainen. Että Julia oli heitetty tunnustuksensa vuoksi vankilaan, herätti yleistä tyytymättömyyttä. Sillä hänen rikoksensa oli ainoastaan hänen rakkautensa -- ja eikö pyhä tunne, joka tuo sellaisen uhrautuvan jalomielisyyden, olisi mieluummin ansainnut anteeksiannon kuin syytöksen.

Livia, salaperäisesti hengiltä toimitetun ministerin puoliso yksin aavisti, kuka oli todellinen syyllinen hänen miehensä surmaan. Hän oli saanut muutamia päiviä ennen nyt surmatun ministerin Roomaan tuloa, tältä kirjeen, jossa hän kertoi, että hän kaikellaisten toimien vuoksi ei ollut ennen päässyt Aasiasta, mutta tahtoi nyt kaikella tarmolla Roomaan palattuaan ryhtyä ajamaan prinssi Britannicuksen asiaa. Hän ei vielä silloin tietänyt, että hänet jo aikoja sitten oli eroitettu virastaan, että hän oli nyt henkilö, jolle laajasta Rooman valtakunnasta ei löytynyt turvallista paikkaa.

Livia oli kuitenkin toivonut armahdusta. Olihan hän Pallaan pojan Markuksen kautta päässyt kauhean rikoksen perille, jonka uhriksi Claudius oli joutunut ja jota Nero kiitti valtaistuimestaan. Eikö keisarillisella hovilla ollut täysi syy koettaa ostaa hänen vaikenemistaan?

Livia ei tuntenut Aprippinaa. Caesarien hovissa ei ostettu mitään. Otettiin -- väkivallalla. Kun Livia näki verentahrimaa miestään kannettavan kotiin, ei hän itkenyt. Tällä hetkellä hän paremminkin ihmetteli, kuinka hän ei ollut tullut lainkaan ajatelleeksi tällaista loppua. Itse vartioi hän ruumista ja saattoi miestä, jolle hänen elämänsä ja rakkautensa olivat kuuluneet, tämän viimeiseen lepopaikkaan. Narsissus haudattiin, kenenkään sitä estämättä, juhlallisesti sukuhautaan, jossa jalon roomalaisen esi-isät lepäsivät. Puolet Roomaa otti surujuhlallisuuksiin osaa. Ja kuolleen kaunis vaimo herätti mykässä surussaan yleistä myötätuntoa. Samoin hänen tummakutrinen tyttärensä, joka tuskallisin katsein silmäili äidin kyynelten vuoksi äkkiä synkistynyttä maailmaa.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun Livia lapsineen ilmestyi keisarilliseen linnaan Palatinilla ja vaati pääsyä keisarinna Oktavian puheille.

Sotilaat tekivät kunnioittavasti tietä leskelle. Eteissaleissa astui häntä vastaan lakeijat, jotka ottivat vastaan hänen määräyksensä. Hänen täytyi odottaa, kunnes hänen vierailustaan oli ilmoitettu ylihovimestarille. Väsyneenä istahti hän muutamaan mahonkituoliin. Hänen silmänsä tarkastelivat välinpitämättömästi marmooriveistoksia ja kiintyivät sitten lattiaan, joka oli taiteellista mosaiikkisommittelua.

Lapsi nojasi hänen helmaansa.

"Täällä on niin yksinäistä, äiti", kuiskasi pienokainen. "Emmekö palaa taas kotiin? Minun on kylmä."

Livia kohotti päätään.

"Me emme enään palaa kotia, Lukrezia. Meillä ei ole kotia."

"Mennään isän luo, äiti."

"Isä on kuollut."

"Mitä se on? Onko hän kipeä?"

"Me emme enään koskaan näe häntä, lapseni."

"Sinä sanoit niin eilen ja nyt taas. Mutta minä en sitä ymmärrä. Minun täytyy hänet taas nähdä. Voisimmeko milloinkaan nauraa, äiti, jos emme isää enään näkisi? Emmehän voisi?"

"Me emme enään koskaan naura, lapseni. Emme koskaan. Kurjat ihmiset ovat tappaneet isäsi, ja äitiäsi uhkaa joka hetki sama kohtalo."

Lukrezia oli vaiti ja mietti, mitä äiti mahtoi puheellaan tarkoittaa. Lapsi ei käsittänyt mitään. Mitä tiesi hän kuolemasta? Ei muuta, kuin että ihmiset sitä pelkäsivät.

Mutta hän pelkäsi kaikkea siitä saakka, kun hänen äitinsä oli käynyt heikoksi ja surulliseksi. Hänen ylväs äitinsä, joka aina oli puhellut hänelle niin vapaasti ja luottavasti. Mikä mahtoi se voima olla, joka hänen rohkean äitinsä oli niin äkkiä masentanut?

Verkkaan kyyneltyivät lapsen kirkkaat silmät, ja kun hän ne kohotti äitiinsä, kuvastui tämän pohjaton suru lapsen viattomissa silmissä.

Rajulla liikkeellä tempasi Livia lapsen kiivaasti aaltoilevalle rinnalleen ja äidin kyyneleet sekaantuivat tyttären kyyneleihin.

Orja ilmoitti keisarinnan tahtovan ottaa tavattomasta ajasta huolimatta Narsissuksen lesken puheilleen. Livia kulki ylellisesti koristeltujen huoneitten läpi, joitten seinillä riippui etevien kreikkalaisten taiteilijain maalauksia. Milloin kuljetti orja häntä peilikirkkaita marmooriportaita, milloin käveltiin mattoja pitkin, jotka olivat niin pehmeitä ja joustavia, että askeleen ääni tykkänään niihin kuoli. Täällä kuiskaili joukko hoviväkeä, tuolla asteli tahdikkaasti pretoniani. Viimein saavuttiin etuhuoneeseen, jossa Liviaa odotti keisarinnan palvelijatar.

Livia ei ollut vielä kulkenut orjien pitelemien purppuraisten oviverhojen ohi, kun keisarinna tuli häntä vastaan. Livia polvistui suutelemaan hänen vaippansa lievettä; mutta keisarinna nosti hänet nopealla liikkeellä ylös.

Molemmat naiset seisoivat vastakkain. Keisarinnan kasvojen piirteet kertoivat murheesta ja yksinäisyydestä -- ja Livia, joka tunsi tuon puhtaan, kärsivän sielun tarinan, unhotti hetkeksi oman surunsa; kuinka syvästi hän säälikään maailman hallitsijan puolisoa!

"Istu Livia", sanoi keisarinna, laskien hyväillen kätensä lapsen kiharoille.

"Sinä tulet miehesi vuoksi", jatkoi Oktavia, Livian istuuduttua. "Sinä olet kaiketi kuullut Antoniuksen aiheettomasta vangitsemisesta ja sitten ystävättäreni Julian vangitsemisesta?"

Livia nyökkäsi ääneti.

"Minun ei tarvitse vakuuttaa, Livia, että minua syvimmästi surettaa niin ansiokkaan miehen, isäraukkani uskollisimman auttajan traagillinen kuolema. Mikäli minun voimani riittävät, olen tekevä parastani, että todellinen syyllinen saataisiin ilmi ja ansaittuun rangaistukseen."

Nyt nosti Livia nopeasti päätään ja suuntasi keisarinnaan niin terävän katseen, että tämä kalpeni.

"Etkö sinä tiedä todellisia syyllisiä, keisarinna?" kysyi Narsissuksen leski, "etkö sinä tunne niitä kurjia salamurhaajia, jotka väijyvät jokaista, joka ei heidän tekojaan, heidän järjestelmäänsä hyväksy? Sinä et tunne niitä, jotka Antoniuksen raahasivat syytettyjen penkille, jaloimman ja kunniallisimman upseerin, mitä keisarillisessa armeijassa on? Mutta ne syyt, ne intohimot, jotka saivat leskikeisarinnan heittämään syyttömän tytön vankikoppiin, ne kai sinä tunnet?"

Seurasi pitkä vaitiolo.

Oktavia oli heittäytynyt ruusukoristeiselle vuoteelle ja peittänyt päänsä.

"Minä tunnen ne", vastasi vihdoin Neron puoliso -- "minä tiedän kaikki, Livia, arvaan kaikki -- -- miksikä teeskentelisi kärsivä kärsivän edessä? Niin, vaimo parka -- yhtä voimaton ja onneton olen minä kuin sinäkin, niin voimaton, etten voi edes ystävätärtäni Juliaa pelastaa."

"Miten hänen käypi?"

"En sitä tiedä -- ehkä armahtavat viholliset häntä nuoruutensa tähden."

Livia hymyili ivallisesti.

"Hänen nuoruutensa voisi korkeintaan tehdä hänen vihollisensa leppymättömiksi. -- Minä näen, valtijatar, ett'et voi mitään puolestani tehdä. Mutta minulla on sinulle vielä eräs tieto tuotava; iloinen ei ole sekään --."

Oktavia huoahti.

"Eikö kärsimyksieni mitta ole vielä täysi?"

"En tiedä, keisarinna, onko sinulle nimi Marcia tuttu?"

Keisarinna säpsähti.

"Marcia", sanoi hän tuskallisesti. "Minä tunnen tämän nimisen ylimysnaisen -- mutta hän ei ole kai sama, jota sinä tarkoitat."

"Pelkään, valtijatar, että se on sama. Hän on eversti Silanuksen sisar."

Oktavia nojasi päätään käsiinsä ja tuijotti puhujaan.

"Silanus", kuiskasi hän, ja hetkiseksi näyttivät hänen ajatuksensa hellin muistoin kiihtyneen tuohon nimeen.

"Niin", sanoi hän sitten nopeasti, "minä tunnen hänet -- hän on Silanuksen sisar -- lupautunut Vestan neitsyeksi -- mutta sano, mitä hänelle on tapahtunut?"

"Hän on muutama päivä takaperin kadonnut."

"Kadonnut?"

"Ryöstetty."

"Kuka olisi..."

Livia nauroi katkerasti.

"Kuka, kysyt sinä, keisarinna? Oi Jupiter, aina sama voima, sama rikoksellisuus, sama pahe. Nosta silmäsi Germanicuksen tytär, ja sinä näet syyllisen lähimmässä ympäristössäsi."

"Sinä epäilet jotakin."

"Niin. Olen vakuutettu, että Marcia on joutunut Callistuksen uhriksi."

"Callistuksen? Oo -- aina hän, missä konnantöitä suoritetaan. Mutta mihin perustat syytöksesi?"

"Hän vainosi tyttöä jo aikaisemmin. Mutta niinkauvan kun Silanus häntä suojeli, ei konna uskaltanut häntä lähestyä. Nyt on tuo ilkityö voinut tapahtua. Mutta ehkä pelastus ei vielä ole myöhäistä."

Keisarinna ei vastannut, hänen kätensä painoi kelloa, ja heti astui orjatar esiin.

"Prinssi Britannicus saapukoon luokseni."

"Minä pyydän keisarinna, että minut nyt lasket menemään. Olen sinulle kertonut, mitä tiedän. Velvollisuuteni on täytetty. Jupiter olkoon suojanasi."

Keisarinna ojensi kätensä Narsissuksen leskelle.

"Hyvästi, Livia. Jumalat suojelkoot sinua. Jos on mahdollista tehdä tyhjiksi Callistuksen suunnitelmat, on se tapahtuva. Minä panen henkeni takuuseen siitä, ja Britannicus tekee samoin."

Livia suuteli kunnioittavasti Oktavian kylmää kättä. Kun hän astui huoneesta ulos, näki hän Britannicuksen juuri saapuvan keisarinnan luo.

"Jupiter siunatkoon sinua, nuorukainen", kuiskasi Livia, puristaen lastaan rintaansa vasten. "Ehkä ovat jumalat armollisia, ja uusi aika hänen toimestaan koittaa vielä Roomalle."

Sitten astui hän marmooriportaita alas. Orjat kumarsivat syvään hänen kulkiessa ohitse.

X LUKU.

VAPAA!

Keskellä Tiberiä on pieni, kukoistava saari, jossa on Aeskulapin temppeli. Vuonna 292 e.Kr., jolloin mustasurma oli vienyt Rooman lähemmäksi perikatoa kuin gallialaisten sotaretki, oli saari pyhitetty tuolle pyhälle käärmeelle, joka oli laivalla tuotu Epidamasta hätääntyneeseen kaupunkiin.

Yö oli saapunut. Rooma nukkui.

Ainoastaan erinäisiä seikkailijajoukkueita kuljeksi siellä täällä kaduilla, häiriten kaupunkilaisten rauhaa. Tällaiset yölliset retkeilijät olivat muuttuneet maanvaivaksi Roomassa. Poliisi ja yksityiset eivät uskaltaneet niitä ahdistaa, sillä nuoren keisarin mieluisimpia huveja oli kuljeskella kumppaneineen öiseen aikaan valepukuisena kaupungin vaarallisimmissa osissa, eikä ollut viisasta silloin joutua hänen kanssaan riitaan. Keisari ja hänen toverinsa olivat vahvanyrkkisiä miehiä, eivätkä säästäneet iskuja. Jos he taas joutuivat häviölle, saattoi se voittajille käydä jälestäpäin kalliiksi.

Yö oli pimeä. Kuuta peittivät paksut pilvet. Palatinin rinnettä alas asteli muulinajajan asuun pukeutunut mies, kulki yhdennentoista kaupunginosan läpi ja suuntasi sitten matkansa Tiberin rantaa ylöspäin, saapuen pian paikalle, johon oli rantaan kiinnitetty pieni venhe. Katsottuaan ensin varovasti ympärilleen, hyppäsi muulinajaja purteen, tarttui airoon ja alkoi voimakkaasti meloa venettä virran poikki. Virta tempasi venheen mukaansa ja muutaman minuutin kuluttua nousi kulkija tuolle pienelle Tiberin saarelle sen pohjoisimpaan päähän. Mies sitoi venheen kiinni rantaan ja jatkoi matkaansa saaren sisäosaan. Suunnilleen saaren pohjoisimman kolkan ja Fabriciussillan keskivälillä kohoutui komea, rehevien puistojen ympäröimä huvila. Se oli yksi tuommoisia marmorikoristeisia maataloja, jommoisia Rooman aatelismiehet ja rikkaat kauppiaat itselleen laittoivat. Portin yläpuolelle oli suurin kultaisin kirjaimin kirjoitettu: _Salve_. Kaikkialla kasvoi tiheitä pensaita ja ruusuja. Sisäpuutarhaan vievän portin päällä oli mustalle pohjalle sirosti kaiverrettu sanat: _Cave canem_.

"Varo koiraa", mutisi muulinajaja. "Sinä olet sukkela, Callistus!"

Suuren verikoiran haukunta todisti matkamiehelle, että varoitus ei ollut turhanaikainen.

Hän seisoi hetken epäröiden. Villainen tunika avautui hiukan ja paljasti alla olevan vahvan panssarin ja vyöllä riippuvan miekan.

Viimein näytti yöllinen kulkija tehneen jonkinmoisen päätöksen. Hän kietasi vaipan tiukemmin ympärilleen ja kiipesi melua herättämättä portin yli. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän ponnahutti itsensä rautaisten piikkilaitteiden yli, kuuli hän ilmaa nuuskivan koiran lähestyvän. Mutta ennenkuin tämä ehti häntä huomata pudottautui mies puutarhaan. Koira, pelästyneenä putouksesta, hyppäsi taaksepäin, mutta palasi kohta taas huomatessaan ruumiin makaavan pitkänään ruohossa ja nuuski henkeään pidättävää miestä. Se aikoi juuri ruveta uudestaan haukkumaan, kun miehen käsi salaman nopeudella tarttui sen kurkkuun ja miekka upposi altapäin eläimen rintaan. Ääntä päästämättä vaipui koira maahan tahraten verellään miehen vaipan.

Valepukuinen muulinajaja nousi varovasti. Kuten varjo pujotteli hän kukkapensaiden välitse, kunnes saavutti palatsin oven.

Tutkien liukuivat hänen silmänsä ikkunasta toiseen; viimein pysähtyivät hänen katseensa muutamaan ensimäisen kerroksen ikkunaan. Se oli varustettu ristikolla, jotavastoin toisten akkunain edessä oli vaan tavalliset verhot.

Kuu ilmestyi pilvien raosta näkyviin ja mies painautui varjoon likemmä rakennuksen seinää.

Sitten veti hän esiin omituisen esineen, ja heti sen jälkeen leikkasi hiljaisuutta tuskin kuuluva raapiva ääni.

Sitä kesti määrättömän pitkän aikaa. Mutta viimein aukeni ovi aivan kuin taikavoiman vaikutuksesta ja mies hävisi pimeään käytävään sulkematta ovea jälkeensä.

* * * * *

Marcia oli viettänyt vankilassaan muutamia viikkoja Callistuksen häiritsemättä. Hän näytti jättäneen huvilan, sillä mikään ei osoittanut hänen läsnäoloaan.

Orjatar palveli Marciaa, toi hänelle ruokaa ja juomaa, Senecan ja Lucanuksen kirjoja, peilin ja ylipäätään kaikkea, mitä jalosukuinen roomatar voi tarvita. Marcialta ei puuttunut siis muuta kuin vapaus. Hän oli koettanut päästä orjattaren kanssa puheisiin, mutta pian huomannut, että tyttö parka oli kuuromykkä. Vangille ei siis jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä kohtaloonsa. Kauhulla odotti hän sitä päivää, jolloin Callistus taas uudistaisi katalan yrityksensä. Joka aamu tutki hän huolellisesti tikarinsa kärkeä; öisin piilotti hän sitä päänalusensa alla.

Kun hän eräänä aamuna herättyään etsi tätä uskollisinta suojelijaansa, huomasi hän sen kadonneen.

Turhaan vannotti hän orjatarta merkkien kautta tunnustamaan varkautensa. Aasialainen joko ei ymmärtänyt lainkaan häntä, taikka hän teeskenteli.

Hirveässä tuskassa vietti Marcia päivänsä. Ruo'at, joita hänelle tuotiin, saatiin koskemattomina korjata pois. Mitä enemmän yö läheni, sitä enemmän kasvoi hänen tuskansa.

Kauvan orjattaren poistuttua istui Marcia vuoteellaan, punehtuneet silmät tuijottaen ympäröivään pimeyteen. Hetki hetken perään kului. Silloin tällöin pilkisti kuu kalpeita säteitään akkunasta. Marcia taisteli uljaasti unta vastaan, eikä hänen aavistuksensa pettänytkään. Hän oli väsymyksen valtaamana juuri hiukan uinahtanut, kun hän pelästyen hypähti pystyyn, kuullessaan varovaisesti ovea suljettavan.

Hänen edessään seisoi Callistus, käsivarret ristissä, huulillaan hänelle ominainen alhainen hymy.

"Oletko vihdoinkin tullut järkiisi, valkea kyyhkyni?" keskeytti hän tuskallista äänettömyyttä.

Marcia hengitti kiivaasti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.

Hän ei kuitenkaan vastannut mitään.

Callistus näytti nauttivan uhrinsa kauhusta.

Hän astui yhä lähemmäksi tyttöä.

Tämä koetti sysätä häntä luotaan, mutta pelko lamautti hänen voimansa.

Samassa tunsi hän Callistuksen käsivarsien kietoutuvan ympärilleen ja painavan häntä vuoteeseen.

Vaaran hetkellä palasivat hänen voimansa. Hän iski kaikin voimin ahdistajaansa kolme, neljä kertaa kasvoihin, mutta tämän kädet pusertuivat kuten rautaiset renkaat hänen kalvosiensa ympäri ja samassa alkoi huoneessa tuntua omituista, huumaavaa hajua.

Callistus tahtoi huumata hänet. Tämä hirveä tietoisuus sai hänet taas ponnistamaan voimiaan ja hänen onnistui lyödä maahan sieni, jota hirviö piteli hänen suunsa edessä.

Mutta jo lamautui hänen vastustuskykynsä. Huudahtaen vaipui hän vuoteeseen.

Silloin kuullosti Callistus. Hänen käsivartensa jättivät vapisevan olennon -- --.

* * * * *

Muulinajaja oli hiipinyt pienintäkään melua herättämättä matoilla peitettyjä portaita ylös. Hengitystään pidättäen odotti hän pimeässä käytävässä, eikö kuuluisi mitään ääntä, joka osoittaisi hänelle tien.

Silloin leikkasi epätoivoinen huuto yön hiljaisuutta.

Se kuului huoneesta, jota ainoastaan ovi eroitti käytävästä.

Tällä hetkellä näytti mies, joka tähän saakka ei ollut jättänyt mitään varovaisuustoimenpidettä huomioonottamatta, menettäneen kokonaan kylmäverisyytensä ja itsensähillitsemiskyvyn. Äännähtäen raivokkaasti kuin äärimmäisyyteen saakka ärsytetty petoeläin, heittäytyi hän kaikin voimin ovea vastaan -- kerran, kahdesti, kolmasti.

Muurit näyttivät vapisevan liitoksissaan -- rymähdys, puisen oven pirstoutuminen ja mies suorastaan lensi huoneeseen.

Callistus oli vetäytynyt takaisin. Ensi peljästyksessään ei hän löytänyt salaovea. Silloin sai hän miekaniskun, joka oikaisi hänet kuin kaadetun puun lattialle. Marcia heittäytyi pelastajansa syliin ja tuskin oli hän nähnyt tämän kasvot, kun hän riemusta huudahtaen kietoi käsivartensa miehen kaulaan. "Britannicus -- minun Britannicukseni!" Callistus kuuli vielä tämän. Sitten menetti hän tajuntansa.

Talon orjat syöksyivät pimeään porraskäytävään. Kiireessä ja pelästyksissään kävivät he toistensa kimppuun. Kun he sitten huomasivat erehdyksensä, hyökkäsivät rohkeimmat heistä Callistuksen salakammioihin.

Prinssi -- sillä hän oli tuo valepukuinen muulinajaja -- tempasi puoliksi tiedottoman tytön syliinsä ja miekka oikeassa kädessä hakkasi hän oikeaan ja vasempaan, raivaten tiensä tyhmistyneitten orjien välitse portaita alas.

Marcia tointui pian ja kiisi keveästi prinssin rinnalla. Alhaalla asettui kaksi orjaa heitä vastaan, koettaen sulkea oven. Salaman nopeudella hyppäsi Marcia oven väliin, estäen aikeen. Britannicuksen miekka kaatoi toisen orjista, samalla kun hänen vasen kätensä tarttui toista kurkkuun ja murskasi hänen päänsä seinää vasten. Sanaa virkkaamatta kiiruhtivat pakolaiset puutarhan lävitse.

"Osaatko kiivetä, Marcia?" kuiskasi Britannicus juoksussa.

"Minä koetan."

"Nopeaan sitten! Ylös porttia myöden. Pidä kiinni rautatangoista!"

Hätä opetti Marciaa voimistelemaan. Kissan tavoin kiipesi hän ristikkoa ylös. Kun hän oli päässyt portin päälle, seurasi prinssi häntä ja molemmat hyppäsivät toiselle puolen maahan.

"Nyt joutuin! Seuraa minua!" huusi prinssi pudottaen verisen vaippansa, joka haittasi juoksua.

Molemmat riensivät eteenpäin niin paljon kuin jalat kannattivat. Nyt olivat he Fabriciuksen sillalla.

Heidän jäljessään melusivat takaa-ajajat. Jo olivat he jättäneet sillan taakseen ja kiiruhtivat suuren avonaisen paikan yli, josta he _Porta Flumentanan_ kautta voivat päästä Kapitolille.

Silloin sulki heiltä tien joukko ylhäisiä roomalaisia.

"Häh -- mihin sellaisella kiireellä?" huusi joukon johtaja.

"Poistukaa tieltä", huusi Britannicus vastaan.

"Ohoh -- katsoppas! Kautta Jupiterin, olet siepannut itsellesi korean naikkosen! Hihasi on veressä, ystäväni!"

Britannicus, joka kuuli Callistuksen orjain lähestyvän, eikä tahtonut ilmaista nimeään, tarttui miekkaan.

"Päästäkää minut eteenpäin, taikka --"

Silloin lensivät viinin huumaaman joukonkin miekat huotristaan. Sillä, joka oli puhunut, oli yllään roomalaisen ritarin puku. Hänen somia kasvojaan ympäröi tiheä parta; hän näytti Britannicuksesta ihmeellisen tutulta.

"Luovuta nainen meille", sanoi mies jälleen, painaen seppeltä alemmaksi otsalleen.

Britannicus kietoi käsivartensa vapisevan tytön vyötäisille, ja asettuen miekkailuasentoon, virkkoi hän raivokkaasti:

"Hyvä, pojat. Jos teille eivät ole rakkaus ja kunnia kalliita, niin oppikaa kunnioittamaan voimaa."

Naurunrähäkkä seurasi näitä sanoja. Hengästyneinä juoksi joukko orjia aukean paikan poikki.

"Pidättäkää ne!" huusi etumainen. "Varas -- murhaaja", mylvivät toiset. Juopuneen ritarin miekka kalskahti Britannicuksen kalpaa vasten. Mutta tuskin oli miekkailu alkanut, kun nuorukainen pudotti säilänsä. Britannicus oli haavoittanut häntä käsivarteen.

Hurjapäisten nuorukaisten nauru tyrehtyi, kun he näkivät johtajansa kauhistuneena hoipertelevan taaksepäin. Hänen lähinnä seisova ystävänsä aikoi heittäytyä Britannicuksen kimppuun, mutta haavoittunut pidätti häntä.

"Sinä olet Britannicus!"

Prinssi tempasi valetukan päästään.

"No niin, hurjapää; minä olen prinssi Britannicus. Laskekaa minut menemään jos teille henki on kallis."

Orjat olivat saapuneet paikalle ja aikoivat miekoin ja väkipuukoin heittäytyä pakolaisia ahdistamaan. Mutta silloin irroitti nuori ritari valepartansa ja suunnaten suuret siniset silmänsä käskevästi hyökkääjiin, karjasi hän komentavasti: "Takaisin -- nämä henkilöt ovat minun suojelukseni alaisia!"

Puhujan kasvojen näkeminen vaikutti kuin salaman isku Callistuksen orjiin.

Silmänräpäyksessä ryömivät kaikki polvillaan nuoren ritarin edessä ja suutelivat hänen vaippansa lievettä. Ritari oli Nero, keisari.

Mutta Britannicus oli aikaa tuhlaamatta kiiruhtanut Marcian kanssa eteenpäin. Molemmat hävisivät juuri Capitolinon juurella näkyvistä.

Callistuksen orjat luikkivat kotiinsa kertomaan haavoittuneelle herralleen tästä odottamattomasta välikohtauksesta.

"Me eroamme tässä", sanoi Nero kääntyen seurueensa päin ja kuuliaisella _"Salve imperator!"_ hävisivät nuoret aatelismiehet paikalta, palaten kaupungin sisäosiin. Ainoastaan yksi jäi edelleenkin keisarin läheisyyteen.

Se oli Otho, keisarin uskottu.

Nero seisoi kauvan liikkumatta, ajatuksiinsa vaipuneena.

"Oletko huomannut Otho", sanoi hän viimein, kohottaen vaivoin haavoittunutta kättään, "kuinka Britannicus osaa miekkailla?"

Otho nyökäytti.

"Sidonko käsivartesi, Nero?"

Tämä teki kärsimättömän liikkeen.

"Anna olla! Se kyllä ehditään tehdä -- --

"Minusta näyttää", mutisi hän, "että on aika jo ryhtyä varokeinoihin, suojellakseni itseni tuolta miekkailutaidolta."

XI LUKU.

AKTE.

Tiberin takana oli ylväs palatsi, joka hiljattain oli Neron toimesta rakennettu. Sypressejä kasvoi korkean portin kahden puolen.

Puutarhassa kukoistivat rehevät palmut ja ulkomaalaiset kukat. Vartija seisoi yöt päivät portilla pitääkseen jokaisen kutsumattoman vieraan loitolla talosta.

Yöllä, jolloin keisari niin odottamatta oli törmännyt yhteen velipuolensa kanssa, oli hän pian eronnut ystävästään Othosta lähteäkseen tuohon taloon, joka hänet usein näki ainoana vieraanaan.

Vartija tervehti kunnioittavasti kuultuaan tunnussanan, laski peitsensä ja sytytti tulisoihdun, joka samassa heitti häikäisevää valoaan portin sisäpuolelle, näyttäen tulijalle tietä. Tämä oli tuskin tarpeen. Varmoin askelin kulki Nero ovista, jotka näkymätön käsi avasi. Kuten taikaiskusta syttyivät tulet hiljaisessa palatsissa. Tuhat värillistä kynttilää leimahti tuleen, valaisten marmooriportaita sinervällä valollaan. Suurissa marmoorimaljakoissa värjyivät monet ruusut. Palmut näyttivät havahtuvan unestaan ja laskevan tervehtien suuret lehtensä levälleen. Mirhamin ja malobathrumin tuoksu täytti käytävät.

Nero nousi ripein askelin portaita ylös. Kaksikymmentä orjatarta kaikenrotuisia, mustakiharaisesta nubialaisesta kalpeaan circassilaiseen, nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitosia, heittäytyi molemmin puolin Caesarin kulkemaa tietä. Keinotekoisen puutarhan läpi saapui hän loistavista matoista tehdyillä verhoilla suljetulle ovelle. Kaksi orjatarta, kauniita kuin Kaukasian kukkaset, avasi verhot. Ovenvartijoitten takana piilossa istui nuoria tyttöjä, jotka hiljaa helkyttivät harppujaan. Hopeanheleät äänet kiirivät vienoina ympäri palatsia.

Akte oli noussut vuoteeltaan, kun kellonsoitto ilmoitti caesarin tulon. Hämmästyksissään iloaan peittelemättä riensi kaunis kreikatar miestä vastaan, joka milloin muulinajajana, milloin caesarina, milloin jumalana ilmestyi hänen luokseen, mutta jota hän vaan ihmisenä rakasti.

Tämä painoi hänet rajusti rintaansa vasten ja peitti tytön punehtuvat kasvot tulisin suudelmin.

"Viimein taas tulet", virkkoi kreikatar hymyillen, ja vei hänet vuoteelle. Orjattaret toivat kallisarvoisissa maljakoissa viiniä, joka caesarin silmien edessä sekoitettiin.

"Minä luulin jo..."

Tyttö katsoi häntä surullisin silmin.

"Sinä luulit, valkea lotus, että olisin sinulle uskottomaksi tullut, niinkö?"