Part 5

"No mitä opettavat sitten kristityt? Mikä on heidän jumalansa, jota he palvelevat?"

"Jumala, joka kaikki ymmärtää, kaikki anteeksi antaa ja kaikki tietää. Hän on jumala, joka ankarasti rankaisee synnin ja käskee meitä nurisematta, nöyrin mielin kantamaan tämän maisen elämän kärsimykset. Hän käskee välttämään pahaa ja tekemään hyvää, vastaamaan loukkauksiin hyvyydellä, eikä mitään katsomaan niin pahaksi, ettei se anteeksiantoa ansaitseisi. Kristittyjen jumala on rakkauden jumala."

Oktavia katseli kauvan itämaalaisia mattokuvioita.

"Ja ne, jotka ijäti syntiä tekevät?"

"Niitä rankaisee hänen vihansa viimeiseen jäseneen saakka."

Tuskin oli Julia sanonut viimeiset sanansa, kun oviverho temmattiin syrjään ja sisään syöksyi orjatar.

"Imperatori on kuoleman kielissä. Prinsessaa etsitään."

Päästäen kauhun huudahduksen hypähti Oktavia istuimeltaan ja kiiruhti isänsä kuolinhuoneeseen, läpi käytävien, missä hoviväkeä seisoskeli pelästyneenä kuiskaillen.

Hän tuskin tunsi isäänsä, astuessaan tämän vuoteen ääreen. Keisarin ruumis oli turvonnut paksuksi, kasvot olivat viheriän väriset ja tukka käynyt lumivalkeaksi.

Vuoteen ääressä oli Agrippina polvillaan nyyhkyttäen rajusti. Hänen vierellään seisoi Nero välinpitämättömän, synkän näköisenä ja Oktavian silmään pisti, että hän oli asestettu. Muutamassa nurkassa näki Oktavia Britannicuksen nojautuneena itkien seinään. Vuoteen jalkapäässä seisoivat Xenophon, lääkäri, Pallas, valtakunnanrahaston hoitaja, Callistus, valtiosihteeri ja Burrus, kaartineversti.

Parahtaen oli Oktavia vaipunut isänsä vuoteen vierelle. Hän siveli hänen turvonneita käsiään ja lausui hellästi hänen nimeään.

"Isä, rakas isä! Mikä sinulla on? Etkö kuule? Lapsesi, Oktaviasi puhuu sinulle."

Imperatorin jäykistyneisiin silmiin näytti syttyvän jälleen eloa. Ne avautuivat levälleen ja harhailivat ympärillä seisovain piirissä, aivan kuin etsien jotakin. Sinertävät huulet vapisivat suonenvedon tapaisesti.

Lääkäri astui hänen sivulleen, mutta Claudius kohottautui vaivoin, tehden torjuvan liikkeen kädellään.

"Britannicus", tuli tuskin kuuluvasti hänen huuliltaan.

"Britannicus!" huusi Oktavia, "isä tahtoo sanoa sinulle jotakin. Tule lähemmä!"

Prinssi astui kuolevan imperatorin vuoteen ääreen.

Keisarin katse kiintyi häneen, tunki pojan silmiin, ja jälleen liikkuivat huulet, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Ponnistaen viimeiset voimansa, kohotti Claudius kätensä, ja viitaten Britannicukseen, kuiskasi hän sanan, jonka Rooma hänelle itselleen oli niin usein riemuiten huutanut, joka sana hänet oli tehnyt maailman herraksi ja samalla vieraiden intohimojen leikkikappaleeksi. Hänen suustaan kuului viimeisen kerran sana:

"Imperatori!..."

Hän vaipui takaisin vuoteeseen; vielä kerran nytkähti ruumis ja sitten oli kaikki lopussa.

Ääneen itkien heittäytyi Agrippina ruumiin yli ja ummisti kuolleen puolisonsa silmät. Britannicus oli tarttunut sisarensa käteen ja polvistunut hänen viereensä.

Kului hetkinen -- silloin syntyi palatsissa eloa jälleen. Oktavia nousi kuulostaen ylös, katse kysyväisenä Britannicukseen suunnattuna.

Alhaalta tunkeutui epämääräistä, sekavaa melua. Melun seasta kuului huutoja: "Nero", ja heikommin: "Britannicus!"

Prinssi hyppäsi pystyyn ja vasta nyt huomasivat Claudiuksen lapset, että huone oli tyhjä. He olivat yksin kuolleen kanssa. Sisarukset vaihtoivat nopeaan silmäyksen; he ymmärsivät kaiken. Britannicus kiirehti ovesta ulos ja käytävää pitkin portaille. Siellä seisoi yksi pretoriani, miekka kädessä.

Tämä unohti tervehtiä prinssiä. Salaman nopealla, voimakkaalla liikkeellä tempasi Britannicus miekan pretorianilta ja paljastettu säilä kädessään syöksyi hän marmoriportaita alas.

Hänen jäljessään kiiruhtaa Oktavia. Päätön sekamelska vallitsee kaikkialla. Tie heidän edessään on tukettu. Portaat ovat täynnä sotilaita. Upseerit ovat epätietoisia. Aatelisia ja kaiken karvaista hoviväkeä tunkeilee sekaisin.

Eräs ritari tuntee prinssin.

"Eläköön imperatori!" huutaa hän.

Myrskyäviä huutoja seuraa.

"Vivat [Eläköön] Britannicus, imperatori!"

Silloin jyrisee muutaman upseerin ääni.

"Pereat!" [Alas!]

"Alas Britannicus!" mylvivät joukot. "Eläköön Nero!"

"Terve caesar! Terve Nero! Nero imperatori!" Britannicus kalpenee. Eräs upseeri nauraa hänelle vasten kasvoja. Silloin halkeaa hänen kallonsa prinssin iskusta. Se vaikuttaa. Sotilaat väistyvät. Eräs senatori tunkeutuu Britannicusta kohti. Häntä seuraa toinen.

Ne ovat hänen ystäviään: Thrasaea Paetus ja Borea Soranus.

"Britannicus imperatori!" huutavat senatorit. "Vivat Britannicus!"

"Terve Britannicus!" huutavat muutamat sotilaat.

Thrasaea tempaa kruununprinssin mukaansa.

"Nopeaan -- muutoin on kaikki mennyttä!" Joukko sotilaita liittyy heihin. Antonius, kaartinupseeri ja prinssin lapsuudenystävä, lentää astuimia ylös.

"Tervehtikää, koirat!" karjasee hän sotilaille. "Ettekö näe caesaria? Terve Britannicus!"

Ja samalla iskee hän vitkastelijoita säilänsä lappealla.

Pretorianit hölmistyvät. Osa kerääntyy Antoniuksen ympärille. Eräs toinen upseeri astuu tätä vastaan.

"Terve Nero!" huutaa hän. "Nero imperatori!"

Säilät kalskahtavat vastakkain.

Se on merkki yleiseen käsikähmään. Ainoastaan pieni osa sotilaita Antoniuksen kohortista on häntä seurannut, toiset kaikki ovat pettureita. Syntyy taistelu.

Melu alhaalla kadulla on muuttunut valtavaksi pauhinaksi. Kuuluu yksinäisiä huutoja: "Terve Britannicus!" Melkein kaikki mylvivät: "Nero!"

Oktavian erottavat taistelevat Britannicuksesta. Hän näkee Antoniuksen kaatuvan haavoitettuna.

Juuri astuu prinssi jalkansa ystäväinsä kanssa ulkorappusten ensimäiselle portaalle, josta voi nähdä kaikki.

Muutamat kansajoukosta ja sotilaista huomaavat hänet.

"Britannicus! Vivat imperatori!" huudetaan hänelle. Silloin tarttuu joku lujasti prinssin käsivarteen. Sotilaat heittäytyvät hänen ja hänen ystäväinsä väliin. Eversti Burruksen jättiläisvartalo sukeltaa esiin. Hänen kasvonsa ovat vaaleat. Hän astuu Britannicuksen eteen.

"Hiljaa prinssi. Sinä olet vangittu."

Tämä kohottaa kätensä iskeäkseen.

Kaksikymmentä kättä tarttuu hänen käsivarteensa.

"Vangittu?" huutaa Britannicus raivoissaan. "Kenen käskystä?"

"Imperatorin käskystä."

"Minä olen imperatori. Minä käsken sinua poistumaan tieltä!"

"Nero on keisari!" vastaa Burrus; sotilaat tunkevat hänet takaisin. "Pretorianit ovat valinneet keisarin. Juuri nyt vahvistaa senaatti heidän vaalinsa. Älä pakoita minua, prinssi, käyttämään asetta. Neron määräykset ovat ankarat."

Hitaasti nousee Britannicus veren tahraamia portaita ylös. Sotilaat väistyvät tieltä, mutta sulkeutuvat takana taas rautaiseksi muuriksi. -- --

* * * * *

Claudiuksen kuolinhuoneessa makasi Oktavia polvillaan. Kuolleen kasvot olivat jäykistyneet, hänen kätensä kouristuneet.

"Se oli edeltäpäin valmistettu", nyyhkytti Oktavia. "Ne olivat tehneet salaliiton. Joukot oli lahjottu."

Britannicus nyökäytti ääneti päätään.

Hän astui kuolleen vuoteen luo ja avasi ruumiin lujasti kiinni puristuneen suun väkivallalla.

"Myrkytetty", sanoi hän kolkolla äänellä. "Minä aavistin sitä."

Oktavia katsoi veljeään jäykästi, ja vasta, vähitellen käsitti hän hirveän totuuden.

"Myrkytetty?" huusi hän. "Myrkytetty. -- Oi Jupiter, mikä ryövärien luola tämä palatsi onkaan! Mikä kirous vainoaa sukuamme! Mitä hyenoita täällä hiipii!

"Onneton isä raukkani! Kunpa et ikinä olisi astunut hiljaisesta huomaamattomasta elämästäsi tähän punaiseen loistoon! Kunpa et koskaan olisi noussut tälle valtaistuimelle, jonka purppura on verestä kudottu! Oi, onnettomia meitä -- -- ja sinua, Britannicus! Mitä aiot sinä nyt?"

Britannicus oijensi vartaloaan.

"Minä olen uneksinut", vastasi hän synkästi, "ja olen hirveään todellisuuteen herännyt. Minä tahdon edelleen uneksia -- kostosta -- ja kautta Jupiterin -- Styxin, kautta Marsin, kautta kaikkien jumalten -- kun heräämisen hetki on jälleen tullut, minä tahdon toimia."

Sitten jätti hän huoneen.

Oktavia kiirehti ystävättärensä luokse. Mitä tämä ei vielä tietänyt, sen oli hän arvannut.

"Kaikki on hukassa!" nyyhkytti Oktavia kätkien kasvonsa käsiinsä.

Julia oli kalvennut, ja hänen silmistään huokui syvä suru, kun hän suuntasi ne ystävättäreensä.

"Jumala on vanhurskas", sanoi hän, "hän on myös meidän asiamme voittoon vievä."

Oktavia säpsähti äkkiä. Katsoen tuskallisesti ystävättäreen ja painaen kättään rajusti sykkivälle sydämelle, kuiskasi hän:

"Mitä sanoit sinä tänään? Hän rankaisee synnintekijät viimeiseen jäseneen saakka!"

Julia ei vastannut.

* * * * *

Rooma vapisi kansan riemuhuudoista, kun se tervehti uutta imperatoriaan.

V LUKU.

JULIA JA ANTONIUS.

Kun Antonius avasi silmänsä, herätti hänen huomiotaan syyrialaiset matot, joita oli ripustettu hänen makuuhuoneensa seinille ja joille heitti heikkoa kirjavanväristä valoa katossa riippuva, taiteellisesti valmistettu lamppu. Huone oli tavattoman pieni.

Hän aikoi nousta ylös, mutta vaipui takaisin vuoteeseen päästäen tuskanhuudahduksen. Hänen päätään poltti kuin tulessa. Vaistomaisesti tapasi hän kädellä otsaansa. Se oli paksuissa kääreissä.

Nyt palasi muistikin. Hän muisti metelin keisaripalatsissa, vallankumouksen, kuinka hän, suojellakseen korkeata ystäväänsä, oli rientänyt paikalle, kuinka kahakka oli syntynyt hänen kohorttinsa ja kapinallisten pretorianien välillä ja kuinka hän oli saanut miekaniskun päähänsä, jolloin kaikki oli mustennut hänen silmissään.

Milloinkahan tuo kaikki oli tapahtunut?

Hän ei voinut sitä laskea. Pitkää aikaa siitä ei saattanut olla. Ehkä oli se eilen tapahtunut -- pari päivää takaperin -- mutta pitempää aikaa ei siitä ollut.

Häntä alkoivat ahdistaa kaikenmoiset ajatukset. Miten oli käynyt Britannicuksen? Oliko hän voittanut? Oliko Nero päässyt imperatoriksi?

Tuskalliset otaksumat kiusasivat häntä ja ähkien koki hän uudestaan kohoutua.

Mutta se oli mahdotonta.

Missä hän oli? Ystävienkö luona? Vaiko vihollisien? Oliko hän vanki? Häntä ihmetytti, miksi hänet oli sijoitettu näin ahtaaseen huoneeseen. Mattoseinät uhkasivat tukahduttaa hänet.

Hän kuulosti.

Olikohan ulkopuolella vartiosotilasta?

Hän ei kuullut mitään.

Eikö ylipäätään täällä ollut ainoatakaan elävää olentoa? Oliko hänet unohdettu?

Kauvan makasi hän liikahtamatta, tulehtuneet silmät lamppuun suunnattuina.

Äkkiä oli hän kuulevinaan keveitä askelia viereisestä huoneesta.

Hän kuunteli.

Silloin siirsi pieni, valkea käsi esiripun syrjään, ja sisään astui nuori tyttö, kaunis kuin Vestan naispappi.

Nähdessään nuorukaisen tointuneen, valahti heleä puna hänen hennoille kasvoilleen. Epäröivä ilme teki hänen silmänsä entistään ihanammiksi ja suloisemmiksi. Semmoisena seisoi hän sisäänkäytävässä hetken, epätietoisena, astuako eteenpäin, vai palatako takaisin.

Päättävästi ja nopeasti astui hän sitten sairaan vuodetta kohti, ja hänen pehmyt kätensä siveli tunnustellen sidettä otsalla.

Antonius tarttui vaistomaisesti käteen ja suuteli sitä tulisesti.

Tyttö veti kätensä takaisin.

"Onko sinulla tuskia?" kysyi hän.

Hänen äänensä soi kuin soitto.

Antonius pudisti päätään.

"Missä minä olen?" kysyi hän.

"Ystävien luona, Antonius."

"Ah -- minä kiitän sinua. En uskalla kysyä, kuka olet. Ehkä on joku suopea jumala lähettänyt sinut luokseni. Ehkä on tämä unta vaan, haihtuva unikuva, liian kaunis, muuttuakseen todellisuudeksi."

Tyttö punastui uudelleen, ja herttainen hymy väreili hänen suupielessään.

"Sinä et uneksi, Antonius. Mutta sinä hourit, Nimeni on Julia."

"Julia... minä kiitän sinua... Julia."

Hän lausui tuon nimen kuten lausutaan jumalan nimeä, pyhällä kunnioituksella.

"Miten olen tänne joutunut?"

"Me nostimme sinut haavoittuneena, kuolettavasti kuten luulimme, ja kannoimme sinut tänne -- minun luokseni."

"Sinun luoksesi?"

Julia punastui taas.

"Niin. Sinä olet nyt minun huoneissani. Sillä missään muualla et olisi ollut turvassa caesarin nuuskijoilta", lisäsi hän kiireesti.

"Siis", ähkyi nuorukainen, "Nero on caesar?"

"Niin on. Ja jo verrattain kauvan."

"Verrattain kauvan? Eikö eilisestä?"

"Eilisestä? Antonius parka. Kuukausia olet jo täällä maannut."

"Kuukausia!"

Hän vaikeni, katsellen miettiväisenä kattoon.

"Entäs Britannicus?"

"Hän voipi hyvin. Veljekset ovat sopineet."

"Miten on se ymmärrettävissä?"

"Nero on ehdottanut sovintoa ja Britannicus on alistunut kohtaloon, jota ei voinut muuttaa."

"Nero on ehdottanut sovintoa? Huono rauha. Miksi ei mieluummin heti avonainen sota? Voi, prinssi, tämä ei tiedä hyvää!"

Julia laski jälleen pehmoisen kätensä sairaan otsalle.

"Sinun täytyy rauhoittua, Antonius", sanoi hän vienon vaativasti. "Ei hyödytä mitään reuhtominen nykyisyyttä vastaan."

"Siis on Silanuksen entinen morsian nyt keisarinna?"

Julia nyökäytti päätään.

Antonius naurahti katkerasti.

"Oi että täytyy tällaista kokea! Miksi ei harhaile sieluni nyt Hadeksessa, tiedotonna siitä mitä on, tai on ollut olemassa? Helpompi olisi sen olla siellä!"

Julia katsoi surullisesti häntä.

"Älä tee syntiä, Antonius! Onko tämä syytös minulle?"

Vastauksen asemasta veti Antonius Julian käden huulilleen ja suuteli sitä intohimoisesti.

"Miten kantaa keisarinna Oktavia verin tahrattua purppuraa?" kysyi hän synkästi.

"Kuten karitsa suden puremaa."

"Ja miten on käynyt Silanuksen?"

"Hänestä ei tiedetä mitään. Hän on Aasiassa yhdennessätoista legionassa."

Sairas laski polttavan kätensä tytön kädelle.

"Etkö pelännyt korjatessasi minut vastoin tyrannin käskyä huoneeseesi?"

"Mitä olisi minun pitänyt pelätä?"

"Kuolemaa."

Julia hymyili.

"Viimeiseksi sitä pelkäisin."

Ihmetellen katsoi Antonius tyttöön.

"Mistä saat sinä moisen voiman? Oletko sinä yksi noita muinaisajan roomattaria, joita nykyään tunnemme vaan historiasta? Mikä henki elää sinussa, lapsi?"

"Kristuksen henki, Antonius."

Sotilaan käsi kimmahti takaisin.

"Sinä -- olet -- kristitty?"

"Minä olen kristitty."

Nuorukaisen kasvot synkistyivät.

"Halveksitko minua?" kysyi Julia.

"Kuinka voisin minä? Mutta -- minä valitan, surkuttelen sinua, Julia."

"Ylistä onnelliseksi minua!"

"Senkö vuoksi, että kuulut noihin kiihoittajiin, jotka myyräin tavoin öiseen aikaan hiipivät maanalaisissa käytävissä ja Roomaa vastaan raivoavat? Ei tyttö. Jos minä vihaan Neroa isänmaan vihollisena, niin halveksin minä kristityitä Rooman valtakunnan pahimpina vastustajina. Nero loukkaa lakeja. Ne voidaan jälleen asettaa voimaan. Mutta kristityt nousevat meidän jumaliamme vastaan, ja Rooma sortuu niiden mukana."

Julia uudisti käärettä haavan ympärille.

"Kerran olet sinä ajatteleva toisin meistä, Antonius."

"En koskaan. Mitä olet minulle tehnyt, Julia, se todistaa sydämesi hyvyyttä, ei oppisi totuutta."

Julia ei vastannut. Eräs orjatar juoksi kuulumattomin askelin huoneeseen, veti esiripun syrjään Antoniuksen keinotekoisen sairashuoneen edestä ja kuiskasi jotakin Julian korvaan.

Tämä teki myönteisen merkin, ja tyttö poistui jälleen. Heti sen jälkeen kuului lujia askelia ulkoa. Samassa seisoi prinssi Britannicus esirippujen välissä.

"Oi, prinssini!"

"Hiljaa, ystäväni. Sinä olet paranemaan päin, kuten lääkärini on ilmoittanut. Ei mitään kiihkoa -- ei mitään kiitoksiakaan, päämies. Eikö ole luonnollista, että minä ja ystäväni teemme voitavamme säilyttääksemme minulle puoluelaisen?"

"Voi onnettomuutta, prinssi", kuiskasi Antonius. "Minä häpeän, etten saa tervehtiä sinua imperatorina."

"Hiljaa siitä, Antonius. Aika on paras tuomari. Se on minun asiani kerran oikeudenmukaisemmin johtava, kuin sitä ihmisten viha voisi tehdä."

"Mitä voin puolestasi tehdä, prinssi, maksaakseni kiitollisuuden velkani?"

"Et mitään, päämies, et mitään. Minulle et ole kiitoksen velassa, vaan tuolle jalolle neidolle. Oman henkensä uhalla pelasti hän sinut Neron sotilaitten ryöstömurhalta."

Julia teki punastuen torjuvan liikkeen.

"Neito", sanoi Antonius, "minä loukkasin ehkä sinua äsken. Anna anteeksi se minulle: se oli minun karkean sotilassydämeni syy. Kieli puhuu usein enemmän kuin sydän voipi vastata. Suotko anteeksi minulle?"

"Miten voit sinä noin puhua, Antonius? Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa."

"Elämäni on tästälähin sinun käytettävänäsi, jalo neito", virkkoi nuorukainen haltioissaan.

Julia taivutti päätään.

"Se on oleva ihanin palkintoni, Antonius."

Britannicus ojensi ystävälleen kätensä.

"Viimeinen askel vapauttamiseksesi on minulla vielä tekemättä. Sillä mitä olisi ollut hyötyä siitä, että sinut ryöstimme kuolemalta, jos se millä hetkellä hyvänsä voi sinua uudelleen uhata?"

"Mitä aiot siis tehdä, prinssi?"

"Aion pyytää Nerolta sinulle anteeksiantoa. Olen useimmille ystävilleni saanut armon. Nero on sen sinullekin antava."

Upseerin silmät säkenöivät kiukusta.

"Sinä, jolle valtaistuin oikeastaan kuuluu, aiot upseerillesi elämän -- kerjätä?"

"Sinä et ole minun upseerini, vaan caesarin. Jalo ihminen ei koskaan anna turhamaisten ajatusten johtaa itseään niiden turmioksi, jotka häntä rakastavat. Minun onneni ei ole pääasia, vaan Rooman kansan menestys.

"Ja minun täytyy myöntää, että Nero tähän saakka on ryhtynyt vaan sellaisiin alotteisiin, joitten vuoksi saamme onnitella Roomaa. Jos minä nyt sinulle hankin vapauden, niin en sitä tee sitä varten, että tuhmanrohkeudella vahingoittaisit asiaamme. Sillä vaikkakaan en tahdo pyrkiä caesarien valtaistuimelle, jota tuhannet kiroukset painavat, niin on minulla vielä työ tehtävänä, työ, jonka täyttämisessä minä tarvitsen kaikkien ystävieni apua -- -- --

"Minun on kostettava isäni!"

"Sinun -- on -- kostettava -- isäsi? Se merkitsee -- Claudius on -- --"

"Toimitettu tieltä pois."

"Oo, niitä konnia, raukkamaisia roistoja!"

"Ei kuitenkaan Nero ole syyllinen. Tuo poika oli -- ainakin sillä hetkellä vielä -- liian vähäpätöinen, liian pieni ja ehkä liian hyväkin, suunnitellakseen tällaista konnantyötä. Työ on Agrippinan suorittama -- ja tämän naisen kanssa minä tahdon vielä tehdä lopputilit, jos jumalat minua auttavat."

"Ne auttavat sinua, prinssi -- ja minun käsivarttani tulevat he kostonsa hetkenä käyttämään."

Prinssi otti jäähyväiset.

"Toivon jo tänään voivani tuoda sinulle tiedon vapautuksestasi."

Kun Britannicus oli poistunut, kysyi Julia hiljaa:

"Luuletko todellakin Antonius, että jumalat antautuvat kostonne välikappaleiksi?"

"_Meidänkö_ jumalat? Sen he tekevät. He rakastavat voimaa -- ja Jupiter ei anna mitään tapahtua kostamatta."

"Niin teidän jumalanne. Mutta ne ovat kuolleet."

"Mitä sanot, tyttö? Sinä häpäiset jumaliamme? Hm -- minä unohdin. Sinä olet kristitty. No mutta mitä tekisi sinun jumalasi tällaisessa tapauksessa?"

"Hän käskisi antamaan anteeksi. Sillä rangaistus on hänen asiansa, eikä ihmisten."

Antonius nauroi raa'asti.

"Voimakas jumala, täytyy sanoa. Hänen ensimäinen käskynsä on siis heikkouden käsky. Jokainen vääryys pitää ihmisen maksaa anteeksiannolla, kuinka?"

"Niin. Jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinen, sanoo Kristus, Jumalan poika."

Sotilaan huulet väreilivät ivallisesti.

"Vai semmoinen on teidän jumalanne? Sellaista ei meidän tosiaankaan tarvitse pelätä. Moisilla opeilla ette ikinä voita."

Julia hymyili, mutta vaikeni.

VI LUKU.

SILANUKSEN SISAR.

Oli myrskyinen yö, kun Marcia, ent. senaattori Silanuksen sisar, kiiruhti vanhan kaupungin katuja kotiaan kohti. Hän asui Palatinin kukkulan seutuvilla, jonne oli vielä hyvän matkaa. Kulkiessaan nopeasti eteenpäin viipyivät hänen ajatuksensa kaukana sotatoimissa olevan veljen luona. Hän oli saanut kirjeen, jossa veli kertoi ylenneensä everstiksi ja kuvaili asemaa Aasiassa. Hän voi siellä kaukana barbarien keskuudessa niin hyvin kuin sikäläisissä oloissa oli mahdollista. Halusi vaan kuulla Rooman oloista. Marcia mietti, mitä hän veljelleen kirjottaisi. Puhua lähemmin Nerosta oli vaarallista. Sillä Pallaan asettamat vakoojat tilaisuuden sattuessa häikäilemättä pidättivät sanansaattajat ja avasivat kirjeitä.

Ja mitä muutoin oli sanottavaa Nerosta? Hallitusasioita hoitivat ministerit Seneca ja Burrus Pallaan kanssa yhtä hyvin kuin niitä ennenkin oli hoidettu, vieläpä osittain, kuten vakuutettiin, paremminkin. Neron toivomuksesta oli pantu toimeen erinäisiä taloudellisia parannuksia. Agrippina, nuori leskikeisarinna, kävi nykyään katkeraa taistelua Neron ministereitä vastaan vaikutusvallasta keisariin.

Mitä kirjottaisi hän Oktaviasta? Tuo marttyyri vaikeni valtaistuimellaan ja kärsi. Hänellä ei ollut edes sitä onnea, että olisi voinut toisinaan hetkeksi unohtaa tuskansa, kuten Silanus sodan melskeessä. --

Marcian ajatukset häiriytyivät. Hän kulki juuri Tiberin takaisen korttelin läpi, jossa parhaasta päästä asui köyhää väkeä. Nuorelle tytölle oli vaarallista kulkea yksin tässä kaupunginosassa ja Marcia kiirehti juoksujalkaan pitkin tyhjiä katuja. Pienistä kapakkahuoneista kuului juopuneitten inhottavaa hoilotusta. Marciaa, joka oli käynyt erään sairaan luona, kadutti jo, että oli lainkaan näin myöhäisenä iltahetkenä lähtenyt kaupungille.

Äkkiä oli hän kuulevinaan jälestään säännöllisiä miehen askelia. Hän lisäsi vauhtiaan, mutta samassa sivuutti hänet muutamia epäilyttävän näköisiä olentoja, jotka jonkun matkan päässä jäivät odottamaan. Marcia aikoi kiertää miehet ja juoksi sen vuoksi jokea kohti.

Mutta miehet sulkivat tien sinnekin päin. Samassa huomasi Marcia takanaankin juoksevan vainoojia.

Voimiensa takaa huusi hän apua. Silloin heitettiin hänen päänsä ympäri liina, joka tukahutti hänen toisen huutonsa. Hänen kätensä sidottiin selän taakse; säkin tapaista liinaa vedettiin syvemmälle hänen päähänsä ja hänet heitettiin kantotuoliin. Mutta nyt alkoi kuulua ympäriltä elämää. Hätähuuto oli kutsunut läheisistä kapakoista miehiä ja juoksujalkaa läheni poliisikohorttikin paikkaa. Marcia tunsi kantotuolin kohoavan maasta. Kuului aseitten kalsketta ja raakoja huutoja. Mutta kantotuoli poistui nopeaan taistelupaikalta. Marcia meni tainnoksiin.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, huomasi hän kantotuolin pysähtyneen. Kaksi voimakasta mieskäsivartta nosti hänet tuolista ja kantoi loppumattoman pitkiä portaita ylös. Sitten kuuli Marcia raskaan oven paukahtavan lukkoon, säkki leikattiin hänen päästään auki ja kädet vapautettiin siteistään; mutta ennenkuin hänen silmänsä olivat ehtineet tottua valoon, olivat olennot, jotka häntä olivat kulettaneet, kadonneet.

Marcia huomasi olevansa komeassa huoneessa, jonka sisustus oli mitä ylellisin. Ensi silmäyksellä tiesi hän olevansa yhdessä noista epäilyttävistä huviloista, joita roomalaiset mässärit olivat itselleen rakennuttaneet ja jotka siihen aikaan olivat yhtä tunnetut kuin pelätytkin.

Marcian ensimäinen ajatus oli huutaa apua. Mutta mitä olisi siitä hyötyä? Hän kiiruhti useitten huoneitten läpi, kunnes saapui lujasti suljetulle rautaovelle. Hän mittasi silmillään korkeutta akkunoihin -- ne olivat varmoilla ristikoilla varustetut. Epätoivoisesti huoahtaen kääntyi hän ympäri ja näki edessään ministeri Callistuksen, joka huomaamatta oli astunut salaisesta ovesta huoneeseen.

Muutamia silmänräpäyksiä mitteli hän avutonta tyttöä törkein silmäyksin. Hän näytti nauttivan tämän hämmästyksestä ja epätoivosta, kunnes Marcia punehtuen häpeästä ja kiukusta käänsi hänelle selkänsä. Callistus nauroi omituista, ilkeää nauruaan. "Mitäs pidät olostasi täällä, kyyhkyläiseni?" kysyi hän ivallisesti, heittäytyen lähellä olevaan nojatuoliin.

"Minä vaadin lain nimessä, että päästät minut heti vapaaksi", vastasi tyttö suunnaten vihasta säihkyvät silmänsä konnaan.

"Ah -- minä en ole osannut aavistaakaan, että sinä voit olla noin vihainen", jatkoi ministeri järkähtämättömän tyynesti. "Paha kyllä, en voi tällä hetkellä noudattaa toivomustasi. Millä oikeudella sinä asetat noin epäjohdonmukaisen vaatimuksen minulle?

"Lain nimessäkö?

"Loruja -- laki olen minä, lapsukaiseni."

"Mitä tahdot sinä minusta?" kysyi tyttö halveksivasti.

"Mitäkö tahdon? Katsos, sinä kysyt liian paljon samalla kertaa. Jos sinä tunnet minut, ei sinun liene vaikea arvata sitä."

"Sinä olet Callistus. Mikäli minä tiedän, suurin konna, mikä Rooman muurien sisällä asustaa."