Part 4

Roomassa oli totuttu palatsivallankumouksiin ja sitäpaitsi nämä miehet eivät lainkaan halunneet antaa Claudiuksen ehtiä ennen ja ottaa heiltä hengen. Seneca yksin seisoi järkähtämättömän rauhallisena muutamaan pylvääseen nojaten, ja tarkasteli hienolla ivalla kuvaa, jonka keisarinna ja hänen ystävänsä tällä haavaa tarjosivat.

Heti Agrippinan ensimäisten sanojen jälkeen, joitten taustan hän heti terävällä älyllään arvasi, tiesi hän kaiken, ja hiljaisuudessa oli hän myöskin punninnut syyt ja seuraukset tästä kohtauksesta.

Mutta hänellä oli syytä kyllin vaieta, ja tottuneena hovimiehenä, joka ei koskaan tuhlaa ratkaisevaa silmänräpäystä, valitsi hän osan, jota katsoi edullisimmaksi näytellä nykyisessä asemassaan.

"Olemme vaihtaneet jo kylliksi sanoja!" huusi Vitellius. "Nyt käymme toimimaan."

"Minkä neuvon annat, ruhtinatar?" kysyi Callistus.

"Ennen kaikkea", ehdotti Burrus, taitavin ja nopeatoimisin Agrippinan kannattajista, "olisi valittava caesarin seuraaja epäjärjestyksen välttämiseksi."

"Nero!" kaikui kuin yhdestä suusta.

"Minä otan keisarinnana vastaan poikani vaalin", hymähti Agrippina. "Te osoitatte olevanne valtiollisesti tarkkaälyisiä miehiä. Nero ei ole unohtava kiitollisuuden hyvettä, kun hän kerran Caesariksi tulee."

"Mutta kuinka voidaan", kuiskasi Burrus, "imperatori -- huomaamatta --"

Hän pysähtyi.

"Kautta Styxin", huudahti Vitellius, "sitä varovaisuutta! Kuinka voidaan hänet tappaa -- aioit kai sanoa, eikö niin?"

Agrippinan katse suuntautui rauhallisimpaan ja -- pelkurimaisimpaan miehistä.

"Callistus", sanoi hän, "on auttava minua."

Hän tahtoi saada sen, joka kullan tai pelon vuoksi helposti saattoi tulla petturiksi, persoonallisen silmälläpitonsa alaiseksi.

"Oletko sinä samaa mieltä, Callistus?"

"Luonnollisesti. Luota minuun!"

"Sitten", jatkoi Agrippina, "täytyy meidän saada Xenophon puolellemme."

"Henkilääkäri?"

"Niin."

"Ah -- sinä aiot käyttää myrkkyä?"

"Se on varmin keino ja vaikuttaa ilman tarpeetonta melua. Mutta mies täytyy saada suostumaan puuhaan."

"Eikö se ole vaarallista?" arveli Burrus.

"Mitä vielä. Hän on kreikkalainen!"

"Hyvä sitten -- kaartista menen minä takuuseen", vakuutti Burrus, pretorianieversti. "Jokaiselle sotamiehelle on vaan luvattava rahaa."

"Vielä yksi seikka. Prinssi Neron täytyy olla paikalla näyttäytyäkseen heti joukoille ja Britannicus on estettävä sekaantumasta asiain kulkuun."

"Minä otan sen huolekseni", huomautti Seneca.

"Ja minä toimitan asiat kuntoon senaatissa", lupasi Vitellius. "Muutoin onkin siellä mieliala prinssi Neroa kohtaan suopea, tarvitsee vaan sitä taitavasti käyttää hyväkseen."

"Se on luonnollista", huomautti Seneca, "Britannicuksen haaveksiva luonne ei juuri häntä suosittele roomalaisten silmissä. Tahdotaan nähdä _miehiä_ valtaistuimella, sillä valtakunnassa on paljon sellaista, jonka karsimiseen tarvitaan rautaista nyrkkiä."

"No niin", virkkoi Agrippina katsoen hymyillen Senecaan, "siinä suhteessa minä menen takaukseen Neron puolesta."

Samassa silmänräpäyksessä astui tämä äitinsä orjattaren kutsumana saliin. Miehet tervehtivät kunnioittavasti ja hän vastasi hiukan epäluuloisesti. Hän aavisti, että täällä oli ollut kysymys jostain erikoisemmasta, ja äidin läsnäolo teki häneen epämieluisan vaikutuksen. Agrippina astui häntä vastaan ja virkkoi kätensä hänen olalleen laskien:

"Kahdeksan päivän kuluttua olet sinä imperatori!"

Nero kohotti kulmakarvojaan ja hänen silmänsä leimahtivat. Hänen ryhtinsä, äsken vielä huoleton ja veltto, kävi äkkiä varmaksi ja hänen katseensa lennähti kiitollisena miehestä toiseen, kiintyäkseen taas synkkänä äitiin.

Mitä mahtoi tuona hetkenä liikkua hänen sielussaan?

"Minä onnittelen sinua, prinssi", sanoi Seneca oppilaalleen. "Osoita olevasi uuden asemasi veroinen!"

"Ja osoita", täydensi Agrippina, "että olet Rooman jaloimpien ja mahtavimpien miesten luottamuksen arvoinen!"

Nero astui Burruksen luo, joka häntä oli ohjannut sotilaallisissa harjoituksissa.

"Miten tulet sinä toimimaan? Sinusta riippuu Rooman kohtalo."

"Uskollisuuteni ja isänmaanrakkauteni velvoituksen mukaan, prinssi."

"Sinä turvaat selkäpuoleni?"

"Luota minuun. Pretorianit tulevat ensimäisinä huutamaan sinulle: _imperatori_."

"Prinssi Nero pitää sotamiehistä", nauroi Vitellius. "Hän on hyvin tutkinut Rooman menneisyyttä. Kohteliaisuuteni, Seneca."

Neron ensimäiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä. Viimeinkin pääsisi hän vapaaksi hänen sietämättömästä esimiehyydestään. Hän ei ajatellut, että hänen tiensä valtaistuimelle tasoitettiin rikoksen kautta. Hän tunsi ainoastaan, että tällä hetkellä suuren, maailmaa mullistavan suunnitelman säikeet keskittyivät häneen ja hänet valtasi tyrannimainen itsetietoisuus, herättäen hänen sydämessään valtavan, verisen huumauksen. --

* * * * *

Oli aika lopettaa neuvottelut, jottei epäluuloa heräisi. Agrippina lupasi uskotuilleen audiensin seuraavana päivänä samaksi ajaksi, ja miehet poistuivat.

Nero liittyi heihin.

Vaan Callistus jäi huoneeseen keisarinnan viittauksesta. Agrippina katseli hetken aikaa tutkivasti ministeriä, millä välin tämä kainostelematta suuntasi kavalan katseensa keisarinnaan.

"Mitä käskyjä annat, ruhtinatar?" alkoi hän. "Minulla on tärkeitä tehtäviä."

"Sinä tiedät, mistä nyt on kysymys?"

"Meidän hengestämme -- ainakin sinä niin sanoit."

"Suunnitelmamme on valmis -- minä aion sen heti panna täytäntöön, mutta tarvitsen sinua -- odottamattomien tapausten varalle."

"Jos myrkky ei tepsi, vai?"

"Aivan niin."

"Hm. Etkö pidä tehtävää vaarallisena?"

"En vaarallisempana kuin sitäkään, että vartoisimme, kunnes Claudius on tehnyt meidät vaarattomiksi."

"Se on totta. Mutta miksi pitää juuri minun sekaantua tähän onnettomaan tekoon?"

"Jokainen tekee osansa, Callistus. Muutoin olen minä taipuvainen myönnytyksiin."

"Ah -- siitä sopii puhella."

"Paljoko sinä tahdot?"

"No olkoon nyt -- kymmenentuhatta denaria."

Agrippinan suu vetäytyi halveksivaan hymyyn.

"Sinä saat sen. Kutsutan sinua, niinpian kuin tarvitsen."

"Vielä yksi asia, majesteetti. Minun toiveeni eivät ole tyydytetyt. Tahtoisin pyytää vielä joitakin vähäpätöisyyksiä."

"Sinä olet vaatimaton, ystäväni."

"En vaatimattomampi kuin keisarinnakaan. Claudius tarjoaisi minulle kaksikymmentätuhatta."

"Mistä niin?"

"Asiamme pettämisestä."

"Me tappaisimme sinut."

"Eihän toki -- minä laskin ainoastaan leikkiä. Mutta -- tuottavan viran kai ansaitsen lisäksi?"

"Viekkautesi takaa sen sinulle."

"Ja vielä täytyy minun pyytää apuasi eräässä yksityisessä asiassa."

"Puhu!"

"Minun olisi jäähdytettävä hiukan kuumaa vertani ja samalla suoritettava pieni kostotoimenpide."

"Ah? Ja siihen tarvitset sinä naisen apua?"

"Naisen? En. Mutta keisarinnan."

"Kysymys on kai jostakin naisesta?"

"Sinäpä sen sanoit. Eräästä tytöstä, joka on minua loukannut pitämällä hyvettään minun suosiotani korkeammalla."

"Sepä oli ymmärtämättömästi häneltä. Asia on mieltäkiinnittävä. -- Mutta -- minä en mitenkään estä sinua viilentämästä hänen kauttaan mieltäsi."

"Hän on prinssi Britannicuksen mieskohtaisessa suojeluksessa."

"Oo. -- Neron valtaistuimelle nousun jälkeen on prinssi Britannicuksen suojelus epäilyttävä."

"Kaunista. Sinä olet minua ymmärtänyt. Sopivaan aikaan olen sinulle muistuttava asiasta."

"Kenestä on kysymys?"

"Entisen senaattori Silanuksen sisaresta."

"Samasta, joka aikoo Vestan neitsyeksi?"

"Niin."

"Mitä sinä aiot hänelle tehdä?"

"Hän on liian kylmä. Siksi joutukoon tuleen."

"Sinä tahdot 'polttaa' hänet?"

"Juuri niin."

"Vaarallisia hankkeita!"

"Keisarin murha ei ole sen helpompi."

"Hyvä sitten. Niin pitkälle kuin minun voimani riittävät, saat luottaa apuuni. Minä vihaan hänen laatuisiaan naisia."

"Niinpä olemme siis täydellisesti yhtä mieltä."

* * * * *

Siihen päättyi Rooman hovin suurimman konnan neuvottelu Italian huonoimman naisen kera.

Kunnioittavasti kumartaen poistui Callistus, Agrippinan toimittaessa orjatarta hakemaan keisarin henkilääkäriä.

Kului kotvan aikaa, ennenkuin tämä saapui. Agrippina oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa ja heittäytynyt itämaalaiseen leposohvaan.

Orjatar kuletti lääkärin keisarinnan luo useampien huoneitten ja pylväikköjen läpi, missä pretorianiupseerit pitivät vahtia.

Tässä käynnissä ei ollut mitään tavatonta, sillä Agrippinaa vaivasi usein pahoinvointi, jonka vuoksi hän käytti lääkäriä useammin kuin Claudius.

Notkea kreikkalainen, keskikokoinen mies, jolla oli pienet, viekkaat silmät ja leveä nenä, mikä ilmaisi että hän ei polveutunut puhtaasti helleeneistä, kulki kuulumattomin askelin keisarinnan huoneeseen ja tarttui heti hänen käteensä koetellakseen suonta.

"Istu!" sanoi Agrippina ystävällisesti.

Kreikkalainen epäröi seurata tätä tavatonta kehoitusta. Hänen synnynnäinen orjanluontonsa saattoi hänen uskomaan kuulleensa väärin.

Siispä jäi hän seisomaan, tietämättä mitä tehdä, ja tuijotti keisarinnaan. Tälle oli vastenmielistä suoda tuolle miehelle hymyä. Mutta hänen silmäinsä edessä kajasti selvänä päämaali, joka hänen oli saavutettava, ja tällaisessa tapauksessa ei imperatorin puolisolle ollut mikään keino liian halpa.

"Istu!" huusi hän käskevästi, ja kun kreikkalainen katseli sopivaa paikkaa, osoitti hän tyhjää tilaa sohvallaan.

Lääkärin silmät välähtivät ja hän alkoi vavista.

Agrippinalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että orja häntä rakasti, sillä tämän osittain ujot, osittain julkeat kokeet aikaisemmilta ajoilta eivät olleet jättäneet väärinymmärryksen varaa.

Mutta hän oli osannut pitää miehen tarpeellisen matkan päässä ja osoittaa hänelle oman paikkansa. Mitä hyötyä hänelle olisi ollut kreikkalaisesta? Mato oli hän Pallaan rinnalla, jonka askelista keisarilinna vapisi. Ja ainoastaan _tarkoitus_ oli Agrippinalle kylliksi riittävä syy, heittääkseen vaakaan naisarvonsa.

Nyt oli asema muuttunut. Kreikkalainen muodosti jäsenen hänen lähimmissä suunnitelmissaan ja siksi oli tili tehtävä hänen kanssaan. Hänet oli välttämättä voitettava noitten suunnitelmien puolelle, ja sentähden oli Agrippina valmis käyttämään niitä keinoja, jotka tiesi parhaiten perille vievän.

"Kuinka voipi Claudius?" kysyi keisarinna.

"Imperatoriko? Hänen pitäisi säästää itseään enemmän. Vähemmän työskennellä. Hänen terveytensä on heikontunut."

"Onko?" Hän oli hetkisen vaiti ja harkitsi.

"Eikö sinustakin hän ole vanhettunut?"

"Kyllä, valtioasiat kuluttavat häntä."

"Hän vanhettuu niin nopeasti, että minusta usein näyttää epäilyttävältä, tokko hän kauvemmin kykenee täyttämään paikkansa -- minä arvelen, lepo ei kai tekisi hänelle pahaa."

"Tuskin siitä olisi apua. Hänen henkensä on liian lujasti kiintynyt huoliin ja työskentelyyn."

"Ehkä -- jos hän vetäytyisi kokonaan syrjään, arveletko, että se olisi hänelle parasta?"

"Hänen terveydellensäkö?"

"Ja Roomalle."

Kreikkalainen hymyili.

"Hänen ruumiinsa, keisarinna, on vastustuskykyinen ja Rooma on tyytyväinen."

"Ensimäinen väitteesi lienee oikea. Se kuuluu sinun ammattisi alaan; sen sinä tietänet. Jälkimäinen väite on väärä."

Lääkäri oli kyllin perehtynyt hovijuoniin, voidakseen nähdä, mihin keskustelu suuntautui. Mutta hän ei antanut viisaudestaan mitään huomata, vaan kysyi viattoman näköisenä:

"Rooma, sanot, on tyytymätön keisariin?"

"Niin."

Kreikkalainen nojasi päänsä oikeaan käteensä ja vajotti pistävän katseensa keisarinnan silmiin.

"Etkö sinä ole Rooman kansan edustajatar? On sanottu, että sinä olet tyytymätön muutamiin keisarillisen herrani tekoihin."

"Jos niin olisi, eikö se ehkä olisi käsitettävissä, Xenophon?"

"Minulle on kaikki käsitettävissä caesarin hovissa."

"Tarkoitat --"

"Että minä en ihmettele mitään."

"Ah -- etkö sinä epäilisi mitään, jos Claudius äkkiä kuolisi?"

"Ehkä. Mutta minä osaan vaieta."

"Nero on palkitseva sinua."

"Hänestä tulee kerran suuri caesar."

"Minä toivon niin. Sentähden olisi jo aika hänelle varmentaa valtaistuin."

"Kuinka tulee se tapahtumaan?"

"Myrkyn kautta."

"Sinä aiot antaa Claudiukselle myrkkyä?"

"Luonnollisesti."

"Jos minä nyt menisin ja tämän aikeen ilmoittaisin keisarille?"

"Sinua ei uskottaisi, orja, ja minä palkaksi heittäisin sinut koirien syötäväksi."

"Ja jos en minä annakkaan sinulle vaatimaasi myrkkyä?"

"Sinä annat, Xenophon."

"Sinä olet varma siitä?"

"Aivan varma."

"Myrkky on harvinaista. Sinä tiedät -- harvinaiset myrkyt ovat kalliita."

"Minä ostan ne!"

Hän nousi ja seisoi kreikkalaisen edessä kaikessa kauneudessaan. Kevyt toga antoi vartalon sulavat muodot paremmin näkyä, kuin peitti niitä, ja hänen säkenöivät silmänsä suuntasivat tulisen katseen lääkäriin. Hänen oikea kätensä piteli raskasta purppuraista esirippua, jonka hän oli puolittain syrjään vetänyt.

Ovi johti keisarinnan makuuhuoneeseen.

Kreikkalainen seisoi nöyränä hänen edessään, kavalasti hymyillen ja vavisten koko ruumiiltaan.

"Tunnetko sinä minun myrkkyjeni hinnan?" kysyi hän kähisevällä äänellä.

"Tunnen", nauroi keisarinna, näennäisesti mitä parhaimmalla tuulella; ja hetkisen kuluttua lisäsi hän temmaten esiripun syrjään:

"Tule!"

IV LUKU.

UUSI CAESAR.

Kahdeksan päivää oli kulunut viimeisistä tapahtumista.

Kirjoitettiin 13 päivä lokakuuta v. 54.

Se oli surullinen päivä.

Keisari Claudius makasi kuolemaisillaan. Edellisenä päivänä oli hän nauttinut sienistä valmistettua mieliruokaansa ja sairastunut muutamia tunteja myöhemmin. Xenophonin taudinmääritys kuului: sydänheikkoutta -- eikä kellään ollut syytä epäillä hänen määritystään. Aikaisin lokakuun 13 päivän aamulla ilmoitti henkilääkäri, joka oli itse valvonut hänen luonaan yötä, keisarillisen perheen jäsenille, että imperatori voi nyt paremmin, ja kaikilla Rooman alttareilla leimusivat uhrivalkeat keisarin parantumisen hyväksi.

Oktavia kulki rauhatonna edestakaisin huoneissaan, jotka nyt kuuluivat Neron palatsiin. Hän oli käynyt entistään vaaleammaksi ja hiljaisemmaksi siitä pitäen kun hänestä oli tehty Agrippinan pojan puoliso. Nero kohteli häntä tietyllä huomaavaisuudella, joskaan ei riittävällä kunnioituksella.

Hänen olentonsa huokui alistuvaisuutta, hänen silmistään kimmelsi syvä surumielisyys. Hän oli yksi sellaisista naisolennoista, jotka, olematta yleisen käsitteen mukaan kaunottaria, muotonsa jaloudella, liikkeittensä sulolla ja kasvojensa sopusuhtaisuudella herättävät kauneuden tunnelman ja valavat rakkautta, minne vaan säde heidän silmistään osuu.

Oktavia ei ollut salannut Nerolta rakkauttaan Silanukseen, ja tämä oli ollut kyllin jalomielinen sen hänelle surkuttelevalla olkapään nykäyksellä anteeksi suodakseen. Surussaan ja yksinäisyydessään etsi Oktavia lohtua ystävättärensä Julian kera stoalaisesta filosofiasta.

Tämä ystävätär, polveutuen ylhäisestä roomalaisesta aatelisperheestä, oli kasvatettu Oktavian kanssa ja oli jokseenkin samanikäinen kuin hänkin. Hovielämän turmelevaisuus ei ollut jättänyt minkäänlaista vaikutusta hänen sieluunsa, ja hänen nuorteaan viehättäväisyyteensä liittyi todellisen puhtauden hento sulo.

Ystävättärien välillä oli salaisuus, joka oli alkanut kummallisesti muuttaa Juliaa. Ilmaisematta syytä oli Julia jo useamman kuukauden aikana usein öisin jättänyt palatsin ja Oktavia auttoi häntä salaamaan näitä retkiään, koettamatta päästä hänen salaisuutensa perille.

Erikoisesti pisti Oktavian silmään, että Julia aina kaikellaisilla tekosyillä pysytteli uhritoimituksista erossa, ja vaikkakaan ei Oktavia voinut arvata syytä siihen, niin tuntui se hänestä vaaralliselta kotitapojen rikkomiselta ja suojeli ystävätärtään kaikin neuvoin ilmijoutumiselta. --

Tänä surullisena päivänä, jona hetki hetkeltä varrottiin lääkärin tiedonantoja, oli Oktavia jälleen paennut ystävättärensä luokse lohtua etsimään.

Julia istui palatsin parvekkeella nojaten muutamaan pylvääseen ja katseli aatoksissaan Rooman kattojen yli, kun Oktavia astui hänen luokseen.

"Ah ystäväni!" huudahti Julia, rientäen häntä vastaan ja syleillen häntä, "miten kalpealta sinä näytät. Enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa niin paljon sureksia? Siitä ei mitään hyvää seuraa."

Oktavia pudisti surumielisesti päätään, koettaen hymyillä.

"Etkö sinä siis voi unohtaa menneisyyttä?" jatkoi Julia, istuutuen ystävättärensä vierelle. "Hillitse toki ajatuksiasi, tee niille väkivaltaa, sulje sielusi kaikilta pahoilta kuiskutuksilta, ja --"

"Ja? Mitä sitten?"

"_Koeta_ olla onnellinen, sydänkäpyni. Lopuksikin onni on vaan rauhaa, tahtoa tulla rauhalliseksi."

"Miten voin minä löytää rauhan, kun sydämeni on rikki poljettu? Kun minulta on tahto ryöstetty. -- Oi, jos sinä voisit tuntea, Julia, minkä tuskan kätkee itseensä kaipaus! Elämäni antaisin mielelläni, jos saisin sydämelleni rauhan. Mutta mitä hyödyttää hyvä tahto? Veri kuohuu suonissani. Ohimoissani jyskyttää, silmäni näkevät varjoja, olentoja maailmoista, joita ei ole. Minusta tuntuu kuin olisin itsekin varjo, avaruuteen viskattu ajatus. Muuta tehtävää ei minulla ole kuin kärsiä ja viimein riutua suruun, jonka jumalat ovat ihmisille lahjaksi antaneet."

Julia siveli lohduttaen Oktavian kiharoita.

"Kaikki on kerran muuttuva, rakkaani", kuiskasi hän, "ja aika on sinunkin sydämestäsi varjot karkoittava, nuo menneisyyden haamut, jotka peittävät kaiken, mikä elämässä on kaunista, jotka riistävät mieleltä rauhan."

Oktavia teki heikon torjuvan liikkeen.

"Minä kiitän sinua hyvyydestäsi, rakas Julia. Mutta älä koeta antaa minulle lohtua, joka tuottaa tuskaa. Minulle ei ole enään olemassa rauhaa eikä unohdusta. Minun täytyy raahata elämääni kuten parthialainen orja raahaa kahleitaan, siksi kun kuolema sammuttaa kerran kärsimykseni."

"Sitäkö varten olemme sinua kuten kukkaa hoivanneet, että niinpian meiltä kuihtuisit?"

"Jumalat tahtovat sen. Ylipäätään --" Oktavian ääni muuttui teräväksi, "voidaanko uskoa jumaliin aikana, jolloin pyhimmät tunteet poljetaan? Jolloin kamalin rikos jää rankaisematta, syyttömyys sorretaan?"

"Oi Julia, minkä rikoksen olen minä tehnyt, miten loukannut jumalia, että he kahlitsivat minut Neroon, tuohon poikaan, jonka rinnassa yhtyvät äitinsä sydämettömyys ja aikamme turmelus? Täytyykö minun sovittaa sitä, mitä onneton äitini on rikkonut? Eikö hänen julma kuolemansa sovittanut hänen erehdyksiään? Oliko hänen kohtunsa kirottu?"

Ja kun Julia pysyi ääneti, jatkoi ruhtinatar:

"Sano Julia, etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sukuani vallitseisi onneton kohtalo? Usein kun öisin herään ja hopeinen kuutamo lattian mosaikkiin kummallisia kuvia valaa, kun valjut hetket yksitoikkoisina, melkein näkyväisinä kulkevat laahaten ohitseni, ja sydäntäni tuska syö, silloin sukeltaa päähäni tuommoisia kummallisia ajatuksia. Tuntuu kuin kävisi valo verenpunaiseksi ja piirtäisi seinille kainaloita lukuja. Ja kummallisia olentoja sukeltaa uhkaavina minun silmieni eteen. On kuin hiipisi haamumaisia ihmisiä palatsin käytävissä ja pöyristyttävä salaperäinen kuiskutus seuraa varjoja."

"Henkesi on rauhaton", vastasi Julia osanottavasti, kiinnittäen uneksivan katseensa ystävättäreensä. "Sinun pitäisi kääntyä Xenophonin puoleen, taikka vielä mieluummin..."

Hän ei täydentänyt lausettaan.

"Kuolleet lepäävät, Oktavia, eivätkä enään nouse ylös", sanoi hän sitten.

"Uskotko niin, ystäväni? Minä epäilen sitä. Puhutaan ja kirjoitetaan paljon kuolleista. Mutta minä luulen, että ne jotka eivät saaneet levätä eläissään, eivät löydä rauhaa haudoissakaan.

"Niitä on loppumaton sarja", jatkoi prinsessa soinnuttomalla äänellä; "Augustus antoi tyttärensä Julian nääntyä autiolla saarella. Tiberius murhasi Germanicuksen perheineen, ja sanotaan, että Macro, joka Gajuksen aikana teloitettiin, oli hänet omin käsin kuristanut. Ja Gajus Caligula? Hänen ruumiinsa ylitse astui minun isä-raukkani valtaistuimelle, tosin viatonna hänen kuolemaansa. Eikö Caesarien veri tahraa hänen istuintaan? Eikö se turmele jokaista, joka tuota tahraista purppuraa kantaa? Messalina, minun eksynyt äitini --"

Julia keskeytti ystävättärensä puheen.

"Irtaudu kauheista ajatuksistasi! Tahdotko itse raadella sydämesi? Peloittava on jumalan rangaistus niille, jotka tekevät syntiä hänen pyhintä käskyään, rakkauden käskyä vastaan. Mutta hän on myöskin armollinen."

Oktavia havahtui.

"Mitä jumalaa tarkoitat, Julia? Jupiteriako?"

Julia katsoi hetkisen sanomattoman hellästi ystävätärtään silmiin.

"Tarkoitan kristityiden jumalaa, Oktavia. Yhtä, ainoaa Jumalaa, joka kaikkea elämää hallitsee."

Oktavia tiesi tuskin, mitä kristityt olivat. Jotkut keisarillisen huoneen jäsenet olivat joskus sattumalta maininneet noita "kapinannostajia." Osittain sanottiin heitä kiihoittuneiksi talonpojiksi, jotka olivat tyytymättömiä oloihinsa, osittain kiihkoilijoiksi, jotka olivat tulleet Judeasta ja jotka häpäisivät vanhoja jumalia.

"Mitä ihmisiä ovat sitten nuot kristityt?" kysyi Oktavia.

"Ne ovat jumalan lapsia", vastasi Julia. "Kuinka kertoisin minä sinulle heistä, joita ei kukaan voi kuvailla? Katsos", jatkoi hän puhuen kuin unessa, silmät ihastuneina ylöspäin luotuina, "minä kerron sinulle, kuinka minusta tuli kristitty. Silloin olet sinä ymmärtävä heitä. Olin menehtymäisilläni surusta äitini menettämisen takia. Minä olin siitä päivästä, kun hän lempeät silmänsä sulki, yksin maailmassa, ja kun hänet oli laskettu hautaan, makasin minä kalliolla sen päällä kauvan ja itkin katkerimmin. Ja kun minä jälkeenpäin harhailin Tiberin rannalla, valmiina millä hetkellä hyvänsä tekemään lopun omasta elämästäni, joka nyt oli käynyt minulle sietämättömäksi, astui minun luokseni tuntematon nainen ja puhutteli minua lempeästi:

"'Etkö sinä ole Julia, Macrobiuksen tytär?'

"'Olen', vastasin minä.

"'Minä olen eversti Gnaejuksen leski', virkkoi hän ja hänen silmänsä tulvahtivat kyyneleitä täyteen.

"Minä pelästyin.

"'Saman miehen, jonka isäni mestautti?'

"'Niin.'

"Minä en uskaltanut katsoa häneen. Ajatus, että hän oli etsinyt tämän tilaisuuden kostaakseen minulle työn, jota minä en olisi koskaan voinut estää, herätti minussa vastustushalua.

"'Sinun puolisosi oli isänmaan vihollinen', sanoin kalseasti.

"'Niin sanottiin', vastasi hän surullisesti. 'Mutta hän oli viaton.'

"'Minun isäni oli vakuutettu hänen syyllisyydestään', vastasin minä nopeasti.

"'Sinun isäsi oli ihminen', sanoi hän, 'ja kaikki ihmiset erehtyvät. Minä en vihaa häntä sen vuoksi.'

"Tämä kummallinen puhe sai minut ihmettelyn valtaan.

"'Sinä olet onneton', jatkoi nainen, 'minä olin paikalla, kun äitisi laskettiin hautaan ja pidin silmällä sinua. Sinua vaivaa synnillinen päätös.

"Seuraa minua, minä tahdon vuodattaa palsamia sinun haavoihisi.'

"En voi ymmärtää, mikä sai minut seuraamaan tuntematonta. Me jätimme Tiberin rannan, teimme useita kierroksia kaupungissa, kunnes Porta Flaminian kautta poistuimme kaupungista. Kuljimme pitkin maantietä, poikkesimme Malvian sillan luona oikealle ja saavuimme vihdon Pariolin kukkuloille. Vaimo tarttui käteeni, kun kompastelin pimeässä, ja veti minut perässään tuskin miehen korkuisesta kallioaukosta maan sisään.

"Me saavuimme pitkään, kolkkoon käytävään, jossa näin pienen lyhdyn valossa, jonka seuralaiseni oli sytyttänyt, hautapatsaita. Sitten tuntui, kuin olisimme nousseet muutamia kerroksia ylöspäin vuoren sisässä, kunnes astuimme soihduilla valaistulle paikalle.

"Siellä oli satoja miehiä ja naisia, kaiken säätyisiä, enimmäkseen juutalaisia ja talonpoikia; mutta ei puuttunut roomalaisia aatelismiehiä ja ylhäisiä naisiakaan.

"Keskellä väkijoukkoa seisoi komea, arvokkaan näköinen vanhus, jonka kasvot ilmaisivat sielun sopusointua ja silmät säteilivät kuin rubinit.

"He kutsuivat häntä Pietariksi, ja kunnioitus, jolla kuljettajani häntä lähestyi, ilmaisi minulle, että vanhus oli tänne kokoontuneen kansajoukon päämies.

"'Tämän lapsen äiti on tänään haudattu', sanoi Gnaejuksen leski, 'hän on sinun lohdutuksesi tarpeessa, kunnianarvoisa isä.'

"Ja Pietari, tänne katakombeihin kokoontuneitten kristittyjen ylipappi, tarttui käteeni, asetti minut seurakunnan eteen ja puheli minulle kauvan ja lempeästi elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kun minä aamulla palasin kotiin katakombeista, olin minä kristitty. Pian senjälkeen sain minä kasteenkin."

Julia vaikeni, mutta Oktavia kysyi vilkkaasti: