Part 3

Tämä Claudius oli aivan omituinen mies. Nuoruudestaan saakka jonkun verran sairaloisena, epäröivänä ja tahdotonna oli hänet temmattu kirjallisista ja tieteellisistä töistään ja asetettu Caesarien valtaistuimelle. Hänen luontainen hyväntahtoisuutensa, rehellisyytensä, mutta etenkin huono kasvatus olivat tehneet hänestä itseensä luottamattoman välikappaleen kaikellaisten vehkeilevien neuvonantajien käteen. Nämät neuvonantajansa hän valitsi ilman erikoista tarkkanäköisyyttä ja hänen ensimäisen puolisonsa Messalinan monivuotinen, häpeällinen vehkeily oli osoittanut, miten altis hän oli naisten vaikutuksille.

Agrippina oli sen lisäksi omiaan alistamaan vahvojakin luonteita. Miten helposti kykenikään hän siis vaikuttamaan Claudiukseen!

Agrippina tarkasteli nytkin hiljaisella ivalla puolisonsa ennenaikojaan vanhettuneita kasvoja, uurteista otsaa, synkkäilmeisiä silmiä, hentoa suuta ja harmaantunutta tukkaa. Ainoastaan voimakkaasti kehittynyt nenä ja vahva niska todistivat tahdon voimaa, joka kuitenkin, asetettuna vierasten juonien palvelukseen, oli huonontunut luonteettomuudeksi.

"Puhuessani sinulle Narsissuksesta", jatkoi Agrippina esitystään, jota keisari tarkkaavasti kuunteli, "tahtoisin kiinnittää huomiotasi hänen julkeaan tunkeilevaisuuteensa. Minulle ei ole tuntematonta, että hänen vaikutuksestaan tuli Messalina teloitetuksi, tuo arvoton nainen, joka oli kyllin häpeämätön sinua pettääkseen. Tämän siveetön elämä oli pääsisältönä hänen syytöksessään, ja sillä kertaa hän ajoi oikeuden ja totuuden asiaa. Mutta sitä suurempi syy olisi hänen valvoa että sinun toinen vaimosi asettaa huoneesi kunnian ankaralla elämällä entiseen puhtauteensa.

"Minun suuri rakkauteni sinuun, jumalallinen, olisi jo itsessään kylliksi, saattamaan minut katselemaan jokaista muuta miestä kuten arvotonta orjaa. Kuitenkaan ei minun elämäni vielä sillä ole kylliksi puhdas, ellei sen puolella ole myöskin hyvän, mallikelpoisen elämän varjo, jonka mukaan joukot tuomitsevat. Ja minun täytyy surkutella, kun olen pakoitettu tunnustamaan sinulle, että tämä Narsissus vaivaa minua katseilla, jotka voisivat antaa hoviväelle aihetta kaikenlaisiin otaksumisiin. -- Ei niin, että tahtoisin häntä syyttää! Varjelkoot jumalat minua siitä, sillä minua surettaisi, jos tuottaisin niin etevälle miehelle vahinkoa, taikkapa vielä hänen kykynsä sinulta ryöstäisin. Mutta hän on mies, joka voi naiselle olla vaarallinen, olkoonpa sitten vaikka vaan hovin ja kansan juoruamisen takia. Olisi siis hyvä, jos sinä ryhtyisit toimenpiteisiin asian suhteen. Mitäs arvelet, rakkaani?"

Claudius oli käynyt kalpeaksi. Hänen povessaan kiehui viha Narsissusta, tuota renkiä kohtaan, joka oli uskaltanut kohottaa silmänsä Rooman ensimmäiseen naiseen. Vielä enemmänkin, kuin viha -- --; Claudius, mailman herra, oli kuitenkin ensisijassa ihminen ja riippuvainen intohimoista, jotka tekevät ihmisestä luonnonvoimien taipuisan välikappaleen ja siten hänen kohtalonsa muovailevat.

Hehkuva lemmenkateus paloi hänen sydämessään, ja hallitsi häntä sitä täydellisemmin, kun hän persoonallisessa epävarmuudessaan ei kyennyt kohoamaan mitättömimmänkään epäluulon yläpuolelle.

Niin hidasluontoinen kuin hän muutoin olikin, hypähti hän nyt kiivaasti pystyyn.

"Minä mestautan sen roiston!" huusi hän niin, että etuhuoneesta lakkasivat vahdin askeleet kuulumasta, aivan kuin tämä olisi kuulostanut, oliko hänen apuuntulonsa jotakin vaaraa torjumaan tarpeen.

Agrippina ei voinut estää huuliaan vetäytymästä halveksivaan hymyyn, nähdessään kuinka tuo mies sokeana lensi jokaiseen ansaan, joka hänen tielleen asetettiin.

"Minä luulen, jumalallinen", vastasi hän, "että sellainen menettelytapa ei olisi viisas, ja tämä harha-askel, ollen kovin silmiinpistävä sinun viisasten ja varovaisten päätöstesi sarjassa, voisi herättää kansassa ikävää huomiota. Sinä olisit pakoitettu nostamaan oikeusjutun häntä vastaan, asettamaan hänet tuomioistuimen eteen, josta ehkä et olisi täysin varma. Syntyy kysymysten ja vastausten joukko, joka voi antaa aihetta juoruihin ja häväistysjuttuihin ja meille koituisi jutusta enemmän vahinkoa kuin Narsissuksen kuolemasta olisi hyötyä."

Keisari, tottuneena näkemään puolisonsa neuvoissa ja ehdotuksissa vaatimattomasti esitettyjä käskyjä, jotka hän sokeasti täytti, koska hän tunsi liiankin hyvin tämän henkisen etevämmyyden, katseli hetkisen miettiväisenä puolisoaan, aivankuin odottaen tämän tulevan hyvin neuvoin hänelle avuksi.

Mutta Agrippina vaikeni ja katseli odottavasti puolisoaan, sananmukaisesti siirtäen tahdonvoimallaan toiveensa tämän ajatuksiin.

"Jos sinä niin luulet parhaaksi", sanoi keisari vihdoin, "voin minä säästää hänen elämänsä. Minä poistan hänet ilman melua hovista."

Agrippina riemuitsi ajatuksissaan. Muuta hän ei ollut tahtonutkaan; tämä toimenpide saattoi enemmän häntä hyödyttää, kuin hätiköity kunnioitetun, kansan rakastaman ministerin surmaaminen.

"Tämä päätös", virkkoi hän siis, "tuottaa sinun viisaudellesi kaikkea kunniaa. Todellakin, sinä olet suurin caesar, joka koskaan on Roomaa ja maailmaa hallinnut. Eihän hänen rikoksensa, minun siveyteni ja varovaisuuteni tähden, olekaan kuoleman rangaistusta ansaitseva. Minä olen varma, että muutamien kuukausien maanpako on kylliksi viilentämään hänen liian tulista sydäntään."

Claudius nousi ja Agrippina riensi tarjoamaan hänelle huulensa, joita tämä intohimoisesti suuteli.

"Kuinka minä sinua rakastan, sinä suuri, ylevä, jumalallinen!" kuiskasi Agrippina nojaten päänsä hänen olkansa varaan. "Tokko sinun rakkautesi koskaan voi olla niin suuri?"

Ja heittäen puolisoonsa hymyilevän katseen poistui hän, jättäen Claudiuksen sydämessä raivoamaan rajun liikutuksen, jonka rakkauden tulisimmat intohimot ja mustasukkaisuus olivat synnyttäneet.

Claudius seisoi kauvan liikkumatonna etuhuoneeseen johtavan oven esiripun luona, ja tuijotti Tiberiuksen kuvapatsaaseen.

Hänen kasvonpiirteensä olivat tuskallisesti vääntyneet ja silmissä oli synkkä alakuloinen ilme.

Mitä aikoi hän tehdä?

Hän tahtoi poistaa läheisyydestään miehen, joka tähän saakka oli osottautunut uskollisimmaksi kaikista hänen neuvonantajistaan, joka sanoin ja töin aina valvoi vaan herransa parasta.

Oliko hän oikeutettu poistamaan tämän miehen antamatta hänelle tilaisuutta puolustaa itseään?

Mitä -- jos Agrippina olisi erehtynyt? Jos jonkun ulkonaisen sattuman kautta hänen epäluulonsa olisi suuntautunut väärälle tolalle?

Mutta oliko se Agrippinan suhteen mahdollista? Tuon aina harkitsevan, varovaisen ja viisaan naisen suhteen, joka katsoi ihmisten läpi kuin lasin?

Ei.

Narsissus oli syyllinen, enemmän taikka vähemmän, se oli kaiken epäilyksen ulkopuolella -- ja silmänräpäyksen, pienen, lyhyen hetken seisoi siinä maailman mahtavin mies, kädet silmillä, mutisten:

"Eikö siis ole enään ketään, johon luottaa saattaisin? Eikö yhtään, joka kestäisi koetuksen?

"Ympärilläni näen vaan valhetta, teeskentelyä ja salajuonia!" --

Kuinka? -- Eikö todellakaan ollut ketään, joka hänen ja hänen huoneensa onnea vartioi? -- Olihan hänellä Agrippina. -- Hän ja hänen palvelijansa olivat hänen valtaistuimensa viimeiset tuet. --

Hän jätti vartijalle sinetöidyn kirjeen, ja muutamia tunteja myöhemmin oli Narsissus matkalla Vähään-Aasiaan salaiselle asialle.

Mutta caesar Claudius, tuo sokea houkkio, seisoi nyt ypöyksin vihamiestensä keskellä; hän oli itse riistänyt itseltään miekkansa -- --.

* * * * *

Agrippina oli astunut uskottujensa luokse, joiden ilmoitukset hän vuoron jälkeen otti vastaan, toisia heistä pannen merkille, toisia sivuuttaen hymyillen, toisia kovin sanoin moittien, toisia pelästyttäen kulmakarvojen rypistyksellä.

Häntä huvitti viettää pieni hetki, vapauduttuaan asioistaan, jutellen uskottujensa kanssa, joiden seurassa hän käyttäytyi, kuin ei heidän ja keisarinnan välillä voisi olla mitään salaisuutta, niin että miehet yhtä merkittäviä luonteittensa ja kykyjensä puolesta, mutta sangen erilaisia siveellisten ominaisuuksiensa suhteen, vähitellen, antoivat naamarinsa pudota ja uskoivat keisarinnalle salaisimmatkin ajatuksensa, sillävälin kun tämä ainoastaan sen verran ilmaisi, kuin näytti tarpeelliselta ja hallitsi noita miehiä jättämättä heille mitään varmaa syytöksen aihetta omaa persoonaansa vastaan.

Tätä nykyä herättivät mielenkiintoa etupäässä valtiopetos- ja majesteettirikosjutut. Nämä oikeusjutut olivat Tiberiuksen hallitessa tulleet muotiin ja pysyneet Claudiuksen aikanakin päiväjärjestyksessä. Tällä kertaa oli kysymyksessä tasavaltalainen liike, jota hovissa olisi saatu kenties pelätä, ellei olisi ollut kylliksi rahoja legionien ja erittäinkin pretorianien tyydyttämiseksi, jotka muutoin saattoi helposti voittaa jonkun uuden caesarin puolelle, mutta ei koskaan tasavallan.

Niinpä oli tasavaltalaismielisen Arruntius Skribonianuksen yritys nostaa kapinaan illyrialaiset maakunnat, joiden prokonsuli hän oli, saanut huonon lopun. Skribonianus murhattiin pakomatkallaan eräällä pienellä Adrianmeren saarella, kun hän, pitkästä matkasta väsyneenä, oli laskenut päänsä rakastamansa naisen helmaan.

Luonnollisesti oli tätä tapausta seurannut lukuisia vangitsemisia. Useat ylhäiset Skribonianuksen ystävät saivat marssia vankikoppeihin, ja nousi suunnaton oikeusjupakka, jonka kestäessä useita Rooman kunnioitetuimmista kansalaisista tuomittiin surmaamaan itsensä.

Päivän suurkysymys oli juttu Caecina Paetusta vastaan, jonka jutun viimeisimmistä vaiheista ei keisarinnalla voinut vielä olla tietoa, kun asiapapereita ei ollut hänelle ehditty esittää.

"Hänet selitettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan", kertoi prefekti Vitellius.

"Viisas tuomio", arveli keisarinna. "Hänen puolisonsa", jatkoi Vitellius, "oli seurannut häntä vankilaan ja siellä odottanut oikeuden päätöstä. Tuomion langettamisen jälkeen lähetettiin miehelle tikari, jotta hän voisi kuolla roomalaisena."

"Entä sitten? Minä en tässä näe mitään eriskummallista! Hän pisti itseään taitamattomasti, vai?"

"Odota. Mieltäkiinnittävä osa kertomuksesta on jälellä. -- Hän näyttää epäröineen kuolemantuomion täytäntöönpanossa, sillä vartijat näkivät kohtauksen, joka on Paetuksen puolisolle vakuuttava sijan Lukretian rinnalla."

"Ah?" keisarinna kävi tarkkaavaksi. "Eikö hänen vaimonsa nimi ole Arria?"

"Kyllä, Arria on hänen nimensä. Hän syleili puolisoaan, otti tikarin hänen kädestään ja painoi sen rintaansa, hervahtaen Paetuksen käsivarrelle. 'Ei se pahalta tunnu, Paetus', olivat hänen viimeiset sanansa, eikä Paetus luonnollisesti nyt enään epäröinyt seurata häntä kuolemaan."

Tämä kertomus, jota läsnäolevat eivät uutuutena kuulleet, koska koko Roomassa ei tänään muusta puhuttu, teki kuitenkin syvän vaikutuksen jokaiseen heistä.

Keisarinna oli käynyt vaaleaksi kuin kipsikuva.

"Roomasta löytyy vielä sellaisia naisia?" kysyi hän hypistellen kultaista vyötäiskoristettaan.

"Kuten näette", vastasi Vitellius.

Agrippinan silmien eteen kuvastui Livian, Narsissuksen puolison muoto, ja äkkinäinen tuskan puuskaus sai hänet vapisemaan.

"Kysymyksesi tuntuu kummalliselta", pisti Callistus, imperatorin uskottu, väliin. "Sellaisia naisia on aina ollut Roomassa ja tulee olemaan eteenkinpäin, kunnes Jupiter on päättänyt maailman hävityksen."

"Juttuja!" hohotti Burrus, kaartin eversti. "Maailma ei häviä niinkauvan kuin Rooma on, ja Rooma on ijankaikkinen."

"Rooma ei ole tuhoutuva", arveli Seneca, "niinkauvan kuin hyve elää."

Filosofi oli sellaisissa asioissa auktoriteetti. Burruksen kera ohjasi hän prinssi Domitius Neron kasvatusta, ja jo siihen aikaan, kun keisarinna kutsui hänet maanpakolaisuudesta, oli hänen nimensä tunnettu ja hänen maineensa stoalaisen koulun kannattajana, ja samalla uudenaikaisen, vapaan filosofisen suunnan esitaistelijana, kuulu Roomassa ja kaikissa valtakunnan sivistyskaupungeissa.

Burrus myhäili Senecan sanoille, sillä tämän rakkausseikkailut, joilla oli sangen vähän tekemistä hyveen kanssa, kävivät Roomassa sananparresta.

"Mitä sinä tarkoitat tuolla komealla väitteellä?" kysyi Vitellius. "Minun mielestäni _hyve_ ei liene Rooman vallan lujimpia peruskiviä."

Seneca oivalsi heti Vitelliuksen tarkoituksen. Hänen lausuntonsa oli jonkimmoinen imarrus imperatorin mieliksi.

"Arriaan kuolema", jatkoi Vitellius, "on todistus siitä, että hyve ei Roomasta ole sukupuuttoon hävinnyt. Ja kuitenkin on Arriaan kuolema Rooman menestykselle merkityksetön; minä väitän enemmänkin, se on levottomuutta herättävä, omiaan kiihoittamaan ärtyneitä mieliä."

"Jos tarkoitat tasavaltalaisia", vastasi Seneca varovaisesti, "lienet oikeassa. Mutta tässä tapauksessa ei Arriaan kuolemaa ole tarkastettava persoonallisena tekona, vaan yksilöllisenä Roomalaisen voiman ilmauksena. Minkälaisina seurauksina ja minkälaisessa muodossa tämän voiman ilmaus tapahtuu, on minusta sivuasia. Joka tapauksessa, niinkauvan kuin kestää tämä roomalainen, siveellinen voima, halveksien katsella kuolemaa, on Rooma ja sen vallan tasainen kehittyminen turvattu."

"Sinä et siis pidä yksinvaltiuden säilyttämistä Rooman menestyksen ensimäisenä ehtona?"

Tämän kysymyksen oli Callistus tehnyt; hän oli kateellinen Senecalle ja asetti usein aivan äkkinäisillä, odottamattomilla käänteillä tämän tielle ansoja, jotka Seneca kuitenkin aina taitavasti osasi väistää. Vieläpä hän usein teki aseettomaksi valtiollisen vastustajansa verrattoman rohkeutensa avulla. Levollisesti kysyi hän nytkin:

"Eikö Rooma ole pysynyt pystyssä tasavaltanakin?"

Keisarinnan luodessa häneen tutkivan katseen, kiiruhti hän kuitenkin lisäämään:

"Kuitenkin näyttää minusta edullisimmalta, että valtiolla on _yksi_ pää, sillä edellytyksellä tietysti, että tämä pää on hyveellinen, se on: edustaa hyvettä, josta äsken puhuin."

"Mielipide", pisti keisarinna väliin, "johon minä täydellisesti yhdyn. Mutta selitähän kuitenkin lähemmin!"

Seneca ei suotta ollut taitava hovimies, ja olot keisarihovissa olivat hänelle liian hyvin tunnetut, jotta häneltä olisi voinut jäädä huomaamatta, mihin keisarinnan pyyntö tähtäsi.

Hän tunsi kaikki suunnitelmat prinssi Domitiuksen suhteen, ja hänen, kuten Burruksenkin päätehtävänä oli ollut, niin hyvin kansan kuin ylimysten keskuudessa ylistää tätä ja halventaa Britannicusta. Niin näki hän tässäkin, näennäisesti välinpitämättömästi tehdyssä huomautuksessa kehoituksen vetää Nero keskustelun esineeksi. Hän oli aina siihen valmis, sillä hänellä ja näillä miehillä ei ollut juuri mitään odotettavissa enään Claudiukselta; sensijaan Nero oli heille mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa.

"Imperatorin", alkoi siis Seneca, "täytyy koettaa olla maltillinen ja lempeä. Ankaruus olkoon hänen viimeinen hyveensä. Sillä korkeimman vallan täytyy vaikuttaa joukkoihin lempeydellä, kuten aurinko, jota ne jumaloivat. On paha, jos kansalaiset pakenevat ja pelkäävät keisariaan, kuten sotilaat leijonaa, joka odottamatta on tunkeutunut leiriin. Luonnollisesti on keisari kaikkien _yläpuolella_ -- mutta hänen täytyy olla myöskin kaikkia _varten_. Ainoastaan siten täyttää hän jumalallisen virkansa, jonka kautta hän ohjaa tuhansien kohtaloita. Sillä hän on sen ruumiin sielu, jolla tarkoitamme Rooman valtakuntaa. Jos hän keksii sairaloisuutta tässä ruumiissa, niin tulee hänen sitä anteeksi antaen rangaista. Mutta kun hän surmaa, tapahtukoon se vasta viimeisestä pakosta, ei itsensä vuoksi, vaan yhteiskunnan vapauttamiseksi pahasta. Mutta milloin keisari rupeaa tyranniksi ja rikollisesti leikkii kuolemalla, silloin asettuu häntä vastaan vapaudellinen vastaliike kansassa, tuoden hänelle perikadon. Ja vaikkapa hän lakkaamatta antaisi kaikkia valtakuntansa portteja vartioida, _yksi_ käytävä jää aina vapaudelle avoimeksi: _kuolema_."

Miehet seisoivat ällistyneinä puhujan kuulumattomasta rohkeudesta ja tarkoittelevaisuudesta. Mutta Agrippina, tämän miehen sanojen valtaamana, joka mitä loistavimmalla tavalla yhdisti itseensä hengen voiman ja jumalallisen puhetaidon, katseli hetkisen miettiväisenä eteensä.

Hän oli helposti huomannut vihjauksen Arriaan kuolemasta Senecan viimeisissä sanoissa, mutta puheen kärki, joka silminnähtävästi oli suunnattu Claudiukseen, teki Senecan puheen oivallisesti harkittuna, salaisena kiihoituksena Neron hyväksi, jota pidettiin spartalaisena tapojen puhtaudessa ja Soolonina oikeudenrakkaudessa, hyvin tervetulleeksi.

Ennen kuin hän ehti mitään filosofille vastata, astui sisään orjatar ja ilmoitti jonkun lähetin saapuneen; heti senjälkeen kiiruhtikin ministeri Pallaan uskottu palvelija sisään odottamatta lupaa, ja ojensi keisarinnalle kirjeen, tehden salaisen merkin.

Tämä säpsähti, sillä ainoastaan epämieluinen, ehkä vaarallinenkin tapaus saattoi panna kylmäverisen Pallaan lähettämään hänelle tällaisella hetkellä viestejä.

Hän otti kirjeen ja vetäytyi salia ympäröivien marmoripatsaiden luomaan varjoon.

Sitten avasi hän sykkivin sydämin kirjeen ja luki:

"Livia voittanut. Poikani, hänen kauneutensa hurmaamana, antanut houkutella itsensä ilmaisemaan suunnitelmamme. Livian sanansaattaja matkalla palauttamaan Narsissusta. En onnistunut häntä pidättämään. Livia paennut Ostiaan. Kahdeksan päivän kuluttua voi Narsissus olla täällä. Sitä ennen täytyy ratkaisun meidän hyväksemme tapahtua. Pidä huoli tehtävästäsi..."

Agrippina kalpeni vihasta Markusta, Pallaan poikaa kohtaan, joka niin huonosti oli tuota naista ymmärtänyt. Hän ei kyennyt käsittämään noita sankareita, jotka silloin, kun heidän pitäisi viisaudella taistella, ovat niin kykenemättömiä. --

Mutta mitä hyödyttäisivät perästäpäin tulevat vihan puuskaukset!

Asema oli muuttunut. Mikä oli tähän asti ollut vielä kaukaisuudessa, sen siirsi tämä tieto lähimpään tulevaisuuteen. Nykyisyys astui taustalle. --

Hänen täytyi toimia. Hetki oli tullut, jolloin hänen voimansa oli asetettava vaaralliseen koetukseen. Ainoa ehto voittoon oli nopeus, kaiken menestymisen avain. --

Hän seisoi yhäti, silmät miettiväisinä lattiaan kiinnitettyinä, kädessään tuo turmiollinen kirje. Miesten silmät tarkastelivat tutkivaisina hänen kasvojaan. He odottivat merkkiä saada poistua.

Mutta Agrippina palasi nopein askelin takaisin heidän luokseen.

"Seuratkaa minua!" käski hän, kulkien toiseen päähän salia, joka siellä muuttui avaraksi pylväskäytäväksi. Agrippina oli pistänyt vahataulun, joka sisälsi Pallaan tärkeän tiedonannon, togansa liepeeseen ja keräsi nyt miehet ympärilleen, koettaen itse näyttää hyvin hämmästyneeltä.

"Me olemme hukassa", olivat ensimäiset sanat, jotka kuiskaamalla pääsivät hänen huuliltaan, hänen tutkivasti silmäillessään salin jokaista nurkkaa.

Miehet kalpenivat, olematta selvillä oikeastaan minkä vuoksi he hukassa olisivat. Heidän ajatuksensa olivat kyllä valtiopetoksellisia, mutta heidän työnsä ja sanansa eivät koskaan voineet tarjota mitään kouraantuntuvaa heitä vastaan. -- Mutta siitä huolimatta, kukapa voi olla tuona aikana turvassa matelevalta epäluulolta? Kun uskollisimmat valtion palvelijat kaatuivat valtion pettäjinä, kun siveellistä valtaa Roomassa pitivät vakoojat, kun Messalinan kaltainen henkilö, suurrikoksellinen ja tahrainen, mutta kuitenkin keisarinna ja -- Messalina, kun sellainen vaimo, jonka kielenkärjestä keisarin tahto riippui, noin vain odottamatta voi menettää valtansa ja henkensä, niin --!

"Kuulkaa!" jatkoi Agrippina. "Minun ei ole tarvis tehdä lähemmin selvää häpeällisistä vehkeistä, joittenka verkoissa meidän luullaan auttamattomasti jo olevan. Britannicus, tuo nulikka, on muodostanut salaliiton poistaakseen minut ja minun kannattajani -- on sangen imartelevaa minulle, että myöskin teidän nimenne ovat sillä listalla -- keisarin läheisyydestä. Tie, jota tuo kavala hanke aiotaan toteuttaa, ei edes ole uusi.

"Meitä syytetään, taikka paremmin sanottuna, on syytetty; ja Claudiuksen salaisessa kansliassa tällä hetkellä neuvotellaan meidän tuhoamisestamme mitä innokkaimmin. Mistä meitä syytetään?

"Valtiopetoksesta. -- Me olemme muka tehneet salaisen liiton keisarin surmaamiseksi ja prinssi Domitiuksen kohottamiseksi valtaistuimelle. Claudius, tuo ijäti horjuva, on järjestänyt tutkinnon, ja Pallas, tuo ijäti valpas, ilmoittaa tässä minulle, että meidän kaikkien vangitseminen on vaan yhden yön kysymys."

Keisarinna pysähtyi ja tarkasteli, minkä vaikutuksen tämä hyvin harkittu valhekudos oli miehiin tehnyt. Hänen odotuksensa eivät pettäneet. Kaikki seisoivat neuvottomina, kauhun valtaamina. Ei yksikään kyennyt heti vastaamaan. Kaikkien katseet suuntautuivat keisarinnaan, ikäänkuin häneltä, joka oli ilmoittanut kauhunsanoman, myöskin tarpeellisia neuvoja odottaen.

Seneca oli ainoa, joka, hämmästystään salaamatta, ei kadottanut mielenmalttiaan.

"Mutta sehän on järjettömyyttä", sanoi hän vihdoin. "Minä en ole mitään sellaista ajatellut."

Myöskin toiset vakuuttivat nyt samaa, vieläpä avonaisuudella, joka saattoi todistaa hyvää omaatuntoakin. Ehkä olisi Agrippinan suunnitelma viime hetkessä mennyt myttyyn, ellei hänelle olisi tullut avuksi epäluulo, joka näitten näennäisesti yhteisten asiain puolesta työskenteleväin miesten keskuudessa vallitsi. Kukin syytti tovereitaan kaikessa hiljaisuudessa salahankkeista ainakin prinssi Britannicusta vastaan ja tässä tapauksessa oli jokainen, joka salaliittolaisten kanssa oli ollut tekemisissä, epäilyttävä henkilö.

Mutta mikä miehiltä riisti viimeisenkin itseluottamuksen, se oli Agrippinan erinomaisesti teeskennelty neuvottomuus.

"Eikö se ole kirottua heikkoutta, joka jo lähenee rikosta," huusi hän säkenöivin silmin, "että keisari ilman muuta kallistaa korvansa todellisten petturien salaisille kuiskailuille, antamatta meille tilaisuutta puhdistaa itseämme? Eikö ole sellainen menettelytapa caesarille arvoton? Sillä kuka voisi tällaisten uutisten jälkeen rauhallisena katsella tulevaisuuteen? Eikö meidän täydy, vaikkapa vaara menisikin ohi, joka aamu pelätä ettemme iltaa enään näe? Eikö meiltä riistä yönkin rauhan ajatus, että millä hetkellä hyvänsä saattaa tyrannin pyöveli ottaa hengen meiltä?"

Ja sitten, itkuun purskahtaen ja kätensä taivasta kohti nostaen, jatkoi hän nyyhkyttävin äänin:

"Kuinka? Eikö keisarin tarvitsekaan täyttää kiitollisuuden velkaansa? Onko hänen silmissään uskollinen puoliso, uhrautuvainen orjatar ja oikeudenmukainen neuvonantaja sama kuin hänen kruununsa vihollinen, valtionpettäjä? Minun, joka olen lähinnä häntä koko Rooman valtakunnassa, täytyy pelätä hänen epäluuloaan, ja en ole koskaan varma hänen salakavalilta töiltään, jotka voivat kuinka pian hyvänsä kypsyä hänen aivoissaan! Ja te, joitten esi-isät ovat vertaan säästämättä taistelleet Rooman suuruuden puolesta, te joitten arvet todistavat kunniakkaasta isänmaan palvelemisesta, te, jotka luulitti keisarinnaa palvelemalla palvelevanne myöskin hänen puolisoaan, te saatte jakaa saman kohtalon vaan sentähden, että liian suuren uskollisuutenne takia olette epäiltäviä.

"Kuinka? Minä olen vaan heikko vaimo, joka ei ole tottunut aseitten käyttelyyn. Jo paljastettu miekka saa minut kauhistumaan. Mutta ettekö te ole miehiä, jotka kykenette käyttämään miekkaa ja peistä? Ettekö te ole ennenkin osoittaneet urhoollisuutta?

"Annatteko laahata itsenne teurastuspenkille, kuten lammas laahataan alttarille papin uhrattavaksi?

"Jos teillä ei olisi rohkeutta puolustaa omaa henkeänne, niin on teidän velvollisuutenne asettaa kätenne heikon vaimon turvaksi, joka sitäpaitsi kantaa Rooman kruunua!"

Tämä puhe, joka näytti tulvivan todellisesta sydämen tuskasta, naisen suusta, joka luonnollisen kauneutensa vuoksi herätti ehdotonta hurmausta ja sitäpaitsi keisarinnana nautti kunnioitusta, teki tarkoitetun, sytyttävän vaikutuksen.

Tämän naisen herättämän lumouksen mukaansa tempaamina ja siinä varmassa tietoisuudessa, että he ainoastaan keisarinnan johdolla kykenivät välttämään heitä vastaan suunnatun iskun, tempasivat Burrus, Callistus ja Vitellius säilänsä huotristaan ja välkkyvää terästä ojentaen vannoivat he keisarinnalle ehdotonta uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Kukaan heistä ei ollut enään epätietoinen siitä, mihin Agrippinan puhe tähtäsi, eikä kukaan enään pelännyt hänen tahdostaan astua äärimmäistäkin askelta.