Part 2

Narsissus meni. Hän ei salannut itseltään, että tämän lyhyen välikohtauksen kautta hänen asemansa hallitsijan luona oli kokojoukon huonontunut. Hän oli kadottanut Caesarin luottamuksen ja yksinomaan vaan suojattiensa tuhmanrohkean varomattomuuden vuoksi.

Domitius Nero astui äitinsä Agrippinan makuuhuoneeseen. Hän ei ollut nähnyt tarpeelliseksi edes puhdistautua tomusta. Ylipäätään hän oli hyvin huonolla tuulella, sillä hän oli kuluttanut koko menneen yön juomingeissa, jotka olivat satunnaisesti hiukan huonontaneet hänen terveyttään.

Agrippina istui puoleksi makaavassa asennossa itämaalaiseen malliin tehdyllä leposohvalla ja katseli ääneti hymyillen poikaansa, joka odotti äitinsä puhuttelua.

Kaikki tässä naisessa todisti ajatuksen, voiman ja syntyperän majesteetillisuutta. Vaikka hän luonteeltaan olikin perin toisenlainen kuin hänen suuri isänsä Germanicus, jonka nimi liittyy eroittamattomasti Rooman aseitten kunniakkaisiin voittoihin Saksassa, voi kuitenkin hänen piirteistään nähdä polveutumisen nuoremman Antonian pojasta; vartalo taas oli täydelleen vanhemman Agrippinan, hänen onnettoman äitinsä, jolta hän muutoin ei ollut mitään perinyt. Hänen huulensa olivat aistilliset, otsa matalahko ja kaareva, nenä säännöllinen ja vahvasti kehittynyt ja sen yläpuolella kaareentuivat sirosti muodostuneet kulmakarvat. Mutta silmissä hehkui intohimojen ja kunnianhimon synnillinen tuli.

Domitius Nerolla oli säännölliset, melkein naiselliset kasvot. Hän näytti muistuttavan enemmän isäänsä kuin äitiään, sillä hänen piirteensä ikäänkuin henkivät lempeyttä, hyvyyttä ja suvaitsevaisuutta. Mutta hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin äidinkin. Puhuessa tapasi hän usein levittää ne mahdollisimman suuriksi. Silloin saattoi pelästyä sitä omituista tulta, vaihtelevaa kimmellystä, joka leimusi niistä, ja joka heitti heijastuksensa kasvojen ilmeeseen, tehden sen äkkiä julmaksi, hekumalliseksi.

"Hääsi Oktavian kanssa", sanoi keisarinna prinssille, "ovat mahdollisimman pian vietettävät. Nämä häät ovat nykyään polttavin kysymys niiden suunnitelmien sarjassa, joita minä mietin. Ole siis valmiina ja koeta edes esiintyä paremmassa valossa hänen silmissään, kuin tähän asti olet tehnyt."

Nero katseli äitiään synkästi, mutta samalla nöyrästi. Itse asiassa ei hän rakastanut tätä äitiä, joka vain koetti tehdä hänet tahdottomaksi, rajattoman kunnianhimonsa välikappaleeksi. Toiseltapuolen tunsi hän kuitenkin tuon naisen henkisen etevämmyyden liian hyvin, voidakseen olla osoittamatta hänelle ehdotonta kunnioitusta, johon kuitenkin liittyi salainen pelko.

"Sinä vaadit paljon minulta", sanoi hän vihdoin. "Olen suostunut menemään kihloihin Oktavian kanssa, olen luvannut mennä hänen kanssaan naimisiinkin. Suunnitelmasi, äiti, eivät kyllä ole minulle tuntemattomat. Mutta kuitenkin -- minun täytyy tunnustaa, että en tunne juuri erikoista halua tyydyttää Oktavian tasavaltalaisia mielipiteitä kaikenlaisten hyveiden suhteen; ne sopivat hänelle erittäin mainiosti, mutta minua ne ikävystyttävät. Eikö ole kylliksi, kun olen suunnitelmiesi orja -- täytyykö minun vielä teeskennellä ikäänkuin olisin osakas niissä? Sinä aiot tehdä minusta caesarin -- jätä tuo hymysi, äiti, älyn puolesta en ole huonompi sinua -- ja tahdot siitä huolimatta kasvattaa minusta ilveilijän?"

Keisarinna katseli poikansa ryhdikästä, komeaa vartaloa ylpeänä hymyillen ja sanoi sitten ivallisin äänenvärityksin:

"Suurisuinen houkka! Tietysti minä sitä tahdon. Ensin ilveilijä, sitten caesar ja lopuksi kumpikin. Semmoiseksi minä sinut tahdon, ja toivon sinun nyt käsittävän minun päämääräni, jotka ovat kaiketi samat kuin sinunkin. Mikä on keisari, ellei hän näyttelijä ole? Raukka. Ei ole ollut vielä ainoatakaan caesaria, joka sitä ei olisi ymmärtänyt. Kansalle on majesteetti sama kuin jumaluuskäsitekin; se pelkää, mutta ei ymmärrä sitä. Ilveilijää ymmärtää se, ja siten pääsee hallitsija hallittaviaan lähelle, välttämättömyys, joka sinulle myöhemmin on selviävä. Se siitä."

Prinssi, jälleen kytkettynä tuon naisen tahdon voiman hänelle valmistamiin kahleihin, kysyi ujosti:

"Entäs Akte?"

Keisarinna, jolle tämä nimi oli siihen määrään tuttu, että hän sitä vihasi, koska se ei sulautunut hänen aikeittensa puitteisiin, ei ollut täydelleen ymmärtävinään poikansa tarkoitusta.

"Akte? Akte?" toisti hän kärsimättömästi. "Mikä hän on laatuaan? Nainenko?"

"Neito."

"Mitä on neidon nimellä tekemistä sinun ja äitisi välissä?"

"Hän on..."

"Orjatar, prinssi. Minun taloni orjatar, jonka annan heti ruoskia ulos, kun luen kajastuksenkin hänen nimestään sinun silmistäsi."

Nero räpytteli silmiään keisarinnan läpitunkevan katseen edessä. Siten jäi tältä näkemättä raju leimu, joka syttyi prinssin silmissä ja joka muistutti vastenmielisesti kesyttäjänsä tahtoon taipuvan tiikerin katsetta.

"Akte on minun lemmittyni", virkkoi hän epäröiden.

"Ja mitä sitten? Puhutko sinä minun kanssani koirista? Taikka oletko koskaan tullut maininneeksi hevosistasi? Mistä se johtuu, että mainitset orjattaren nimen linnassa, keisarillisen äitisi edessä?"

"Akte ei ole mikään orjatar", sähähti Nero.

"Mikä sitten?"

Nero mietti hetkisen, kavahtaen Agrippinan väijyvää katsetta.

"Hän on lemmittyni", toisti hän punastellen.

"Niinpä juuri. Lemmitty on aina orjatar", vastasi kylmästi tuo nainen, joka purppuransa alle kätki tuhansia paheita.

Nero leimahti vihanvimmaan. Peto jota tänään piiskan iskuilla lakkaamatta oli ärsytetty, alkoi todenteolla vastustaa piinaajaansa.

"Akte on _minun_ lemmittyni", karjahti Domitius. "Se nainen, jota prinssi Nero rakastaa, ei ole orjatar!"

Keisarinna puristi huuliaan yhteen ja pirullinen ilme leikki hänen kasvoillaan.

"Kohta saat sanoa, hän on _ollut_ sinun lemmittysi. Menneisyys on kuollut, nykyisyyttä vallitsen _minä_, ymmärrätkö, poika?"

Nero kalpeni.

"Sinä annat hänet surmata?"

"Tietysti. Kuten tapetaan hyttynen, joka on käynyt kiusalliseksi."

Agrippina huomasi menneensä liian pitkälle. Hän oli nähtävästi arvostellut "pojan" liian huonoksi, oli unohtanut, että _hänen_ verensä virtasi tämänkin suonissa ja se oli leijonan verta.

Muutos, joka nyt tapahtui muutoin niin kuuliaisessa pojassa, sai tuon kylmästi harkitsevan äidinkin pelästymään. Prinssin silmät olivat laajentuneet ja kipenöivät vihertävinä, hänen vartalonsa oli pidentynyt ja täyteläisten huulien raosta kimmaltivat terävät helmimäiset hampaat.

Mitä liikkui hänen sisimmässään? Oliko hän karkaava oman äitinsä kimppuun? Tämä, vaikkakin pelästyneenä, ei muuttanut ilmettäkään kasvoillaan. Hän oli varma vallastaan ja hallitsi katseillaan jokaista pojan liikettä. Prinssi kääntyi äkkiä:

"Hyvästi!"

"Domitius!" kajahti lyhyesti ja ankarasti keisarinnan suusta.

Kun prinssi ei tästä kääntynyt, painoi Agrippina salamannopeudella salaista soittokellon nappulaa. Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi kaksi pretoriania, kuin maasta kasvaneina, sisäänkäytävässä. Nero aikoi heistä välittämättä mennä ohi, mutta upseerit eivät väistynnet ovelta.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi prinssi raivoissaan. "Ettekö tunne keisarillisen huoneen jäseniä?"

Pretorianien sijasta vastasi Agrippina.

"Sinä olet vankini, Nero. Minulla on vielä sinulle sanottavaa."

Prinssi kääntyi ympäri.

Hänen äitinsä kasvot olivat kovat kuin marmoriin hakatut. Äidin ja pojan katseet risteilivät hetkisen kuni miekkailijain kalvat.

Sitten kietasi Nero vaippaansa ja äännähti koleasti:

"Olen valmis."

"Mitä aikoo prinssi Domitius?"

"Pelastaa Akten."

"Hänen elämänsä on sinulle kallis?"

"Yhtä kallis kuin omani."

"Hm. Minä lahjoitan sen sinulle."

"Vannotko sen?"

"Jupiterin kautta." Hengessään ajatteli hän, mitä myrkkyä olisi paras käyttää orjattaren huomaamatta tieltä poistamiseksi.

Nero heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"Kiitos, äiti. Sinä olet jalo. Määrää elämästäni."

Agrippina kumartui suutelemaan poikansa otsaa. Sitten työnsi hän kädellään kiharat hänen otsaltaan ja pakoitti hänet katsomaan ylös.

"Sinä näet, Domitius, kuinka pian opit ilveilijäksi."

Nuori mies, nähden itsensä paljastetuksi, ei uskaltanut sen pelottavan vaikutuksen vuoksi, joka tämän naisen kylmällä, kaikki vallitsevalla hengellä häneen oli, valheen kautta torjua ivallista syytöstä. Niinpä oli hänestä sangen mieleistä, kun keisarinnan suosikkiorjatar ilmoitti Pallaan odottavan puheillepääsyä ja Agrippina salli poikansa jälleen poistua, ensin velvoitettuaan hänet Senecan kanssa menemään puistoon filosofisia ajatuksia vaihtamaan.

Tuskin oli prinssi ehtinyt ottaa äidiltään jäähyväiset, kun Pallas astui huoneeseen, varman itsetietoisesi, ilman nöyryyttä, mutta myös ilman sitä kohteliaisuutta esiintymistavassa, joka Rooman ritareille oli ominaista. Ei mikään osoittanut sitä juopaa, joka eroitti entistä vapautettua keisarinnasta.

Agrippina oli ottanut uuden asennon; kasvot olivat myös muuttaneet ilmettä. Etevämmyyttä ilmaiseva, ankara piirre oli hävinnyt, ja sijalle tullut viettelevä hymy. Äsken niin varma jäykkä suu avautui hiukan, huulet värisivät tuskin huomattavasti, ja silmäluomet laskeutuivat puoleksi silmäterien päälle, mikä antoi hänen katseelleen jotain kissaa muistuttavaa.

Pallas oli noin 40 vuoden ikäinen mies, oikea voimaluonne ruumiillisessa ja henkisessä suhteessa. Hänen liikkeensä olivat rauhalliset ja varmat, hänen ryhtinsä sotilaallinen, hänen käyntinsä jäntevää ja voimakasta samalla. Rohkeapiirteiset kasvot vaativat itselleen kauniin nimen; silmät kätkivät läpitunkevan katseen, joka kaikki ymmärsi eikä mitään ilmaissut.

Hän seisoi ääneti sisäänkäytävässä, kunnes orjattaren askeleet lakkasivat kuulumasta. Sitten astui hän keisarinnan luo ja suuteli keveästi hänen otsaansa, vaikka Agrippina tarjosi huulensa hänelle.

Ruumiillistutettu miehinen raakuus ja naisellinen salakavaluus olivat kahden kesken.

Pallas veti togansa liepeistä vahataulun ja hymyili jäätävästi, keisarinnan katseen kärsimättömästi riippuessa hänen huulillaan.

"Ratkaisu on lähestynyt hyvän joukon", alkoi ministeri hajamielisesti. "Meidän täytyy alkaa toimia."

"Ah", tuli keisarinnan huulilta. -- "Sinä tunnet viime yön tapahtumat?"

"En. Mitä ne ovat?"

"Että Oktavia on ollut tapaamassa Silanusta."

"Sen kuulin omalta vakoojaltani."

Keisarinna nyökkäsi tyydytettynä.

"Sinä olet valpas. Se on hyvä. Me sanomme, että he ovat punoneet salaliiton."

"Ei."

"Mistä sen tiedät niin varmasti?"

"Asianhaaroista. Oktavia on liian avuton sellaiseen ja Silanus..."

"No? Hän on tuittupää!"

"Voipi olla. Mutta hän on rakastunut. Sellaiset narrit ovat vaarattomia."

"Sinä puhut kuin olisit kuunnellut heidän keskustelunsa."

"Minä olen _antanut_ sen tehdä."

"Ah -- kuka oli kyllin sukkela sen tekemään?"

"Kukas muu kuin Anicetus -- tässä, lue ja tuomitse."

Hän ojensi keisarinnalle vahataulun, jolle Silanuksen ja Oktavian jäähyväiskohtaus oli jokseenkin uskollisesti jäljennetty.

"Edelleen olen minä", jatkoi Pallas, "tullut siihen päätökseen, että meidän täytyy poistaa Narsissus, ellemme jonakin kauniina hetkenä tahdo nähdä tiellemme nousevan ylipääsemättömiä esteitä."

"Sinä puhut minun ajatuksiani", vastasi Agrippina, "mutta oletko unohtanut, miten vaarallisiksi hankkeet häntä vastaan voivat käydä? Hän nauttii puolisoni rajattominta luottamusta; puolisoni on kylliksi heikkopäinen antaakseen tuon hyveen sankarin johtaa itseään."

Pallas nojasi teräväpiirteisen päänsä oikeaan nyrkkiinsä ja kalvoi hampaillaan huultaan.

"Ja sitten", jatkoi keisarinna kavalasti hymyillen, "on hänen vaimonsa meidän tiellämme; tuo nainen kuuluu olevan yhtä siveellinen kuin viekaskin."

Pallas hymyili. Tällä hetkellä tekivät hänen kasvonsa sanomattoman vastenmielisen vaikutuksen, sillä tämän miehen sisimmät ajatukset, hänen ihmishalveksumisensa, kaikkien ihanteitten ja ihmiskunnan uskon ivaaminen esiintyivät tällä silmänräpäyksellä huomattavan selvinä, vaikkakaan kukaan ei olisi kyennyt selittämään mitä hänen hymynsä oikeastaan tarkoitti. Siinä oli jotain kammottavaa; kun Pallas hymyili, silloin uhkasi vaara jotakin.

"Olen juuri keksinyt keinot", virkkoi hän hypistellen kultakirjaista leposohvan esirippua, "tuon vaimon eristämiseksi."

"Et kai aio häntä vangita? Silloin olisi kaikki edeltäkäsin hukkaan tuomittu!"

Pallas rypisti kulmiaan.

"Epäluulosi on loukkaavaa. Yleensä olet jättänyt minun huolekseni vaarallisimpien suunnitelmien toimeenpanemisen, joten en voi käsittää, mistä sinun äkkinäinen pelkosi johtuu."

"Sinä liioittelet, Pallas. Missä on kysymys miehistä, siellä on sinun paikkasi ennen muita; mutta josko sinä osaat naisia käsitellä --"

Pallas siristi silmiään ja katsoi keisarinnaan niin ivallisesti, että tämä punastuen käänsi päänsä toisaalle.

"Arvaa, minkä tuhon olen suunnitellut Narsissuksen uskolliselle puolisolle?"

"Sinä annat syyttää häntä --"

"Hm. En ymmärrä, mistä rikoksesta häntä voitaisiin syyttää ja toiselta puolen sellaisesta tavasta olisi vähän hyötyä. Paljon mieluummin tahdon vetää hänet voitettuna meidän puolellemme. Hänestä tulee meidän liittokumppanimme."

"Ah -- sinä teet minut uteliaaksi!"

"Minä voitan hänet siellä, missä hän näyttää haavoittumattomalta."

"Alan ymmärtää."

"Poikani Markus on saanut tehtäväkseen tämän toistaiseksi vaikean työn. Hänen onnistuu kyllä vietellä Narsissuksen puoliso."

"Oivallista", huudahti Agrippina käsiään taputtaen.

"Sitten on helppo asia toimittaa tuolle palatsinukelle myrkytettyjä sieniä taikka muuta tepsivää, ja välttää epäluulot. On paras aika ratkaisevaan askeleeseen. Kukaan ei epäile meitä; osoittaahan hän silminnähtävästi suosiotaan Nerolle. Toimemme on onnistunut, kiitos siitä hänen heikkoutensa ja epäluuloisuutensa."

"Olen mahdollisuuden mukaan käyttänyt hyväksemme näiden ominaisuuksien tuottamia etuja", keskeytti Agrippina.

"Tietysti. Mutta tämän Claudiuksen heikkouden huomasi Narsissus yhtä hyvin kuin mekin. Sitten on hänellä erikoisia etuja puolellaan. Kansa seisoo edelleen hänen takanaan. Kaarti on tyytyväinen, ja hänellä on oikeus puolellaan. Hän aikoo tunkea poikasi takaisin ja säilyttää kruunun Britannicukselle.

"Mitä me olemme vuosikausien vaivaloisella, vaarallisella työllä saaneet aikaan, voi hän muutamassa päivässä tuhota, jos hänen onnistuu jollakin taitavalla käänteellä herättää Claudiuksessa luonnon ääni, joka näyttää nyt vaan uinuvan.

"Taktiikka, jota hän noudattaa, on oikea. Tähän saakka on minun onnistunut estää hänet pääsemästä prinssi Neron omituisten mielijohteitten perille. Sattuma voi hänelle ilmaista, että sinun poikasi puuhailee aivan toisia, mitä me Caesarille kerromme. Minä puolestani en voi hyväksyä prinssin elämäntapoja, kaikista vähimmin hänen juominkejaan!"

"Salli toki hänelle huvinsa", keskeytti nauraen keisarinna.

"Tietysti. Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua niihin. Minä voin ainoastaan antaa neuvoja. Mutta mitä tekee Britannicus? Hän käyttää aikansa filosofisiin tutkimuksiin ja sotilaallisiin harjoituksiin."

"Pah", nauroi keisarinna. "Hän on Claudiuksen poika. Hänen sotaleikkinsä ovat vaarattomia meille."

"Ei niinkään kuin luulet! -- Älä unhota, että kansansuosio takaa hänelle joukkojen uskollisuuden. Häntä rakastetaan. -- Prinssi Nero saisi alkaa hankkia itselleen myöskin kansansuosiota."

"Jätä se minun huolekseni, Pallas. Minä osaan orjia kohdella. Nero käy minun kouluani. Toimita Narsissus tieltä; se on sinun tehtäväsi!"

Keisarinnan kasvojen sävy oli jälleen muuttunut. Hymy oli sammunut. Suupielissä väreili ylimielistä ivaa, silmäterät olivat supistuneet ja niistä säkenöi kammottava tuli.

"Minun on vielä yksi asia lisättävä", jatkoi ministeri keskustelua. "Sinä tiedät, Agrippina, me olemme useamman kerran laskeneet väärin. Myös Polybius, muinoinen virkatoverini, oli Messalinan suhteen laskenut väärin. Hän oli valmistanut kaikki tuon naisen kukistamiseksi, mutta tämä oli arvannut hommat paheelle ominaisella vainulla ja ennättänyt ennen häntä. Mies mestattiin. Keisari oli antanut suostumuksensa ilman, että siitä kukaan hänen uskotuistaan olisi tietänyt. Hänen päätöksensä eivät ole koskaan laskettavissa, ja taistelussa häntä vastaan ei auta minkäänlainen matematinen johdonmukaisuus."

Agrippina venytti ihanaa vartaloaan, kuten naarastiikeri, aasialaisilla nahoilla vieritteleiden.

"Minä olen nyt Messalina, ystäväni", nauroi hän äänekkäästi ja ylimielisesti, "nyt sätkii Claudius _minun_ kynsissäni. -- Ei sinun tarvitse päätäsi pelätä, Pallas", lisäsi hän julmin silmäniskuin, taivuttautuen häntä lähelle, niin että tämä tunsi hänen tulisen hengityksensä.

Pallas hymyili äänetöntä, jäätävää hymyään.

"Enhän minä olekaan Polybius", sanoi hän omituisella painolla. "Pahaan kaulaan ei pysty pyövelin kirves."

"Pallas, me elämme rajattomien mahdollisuuksien valtakunnassa, ja jumalat ovat käyneet oikullisiksi."

Tokko Pallas kuvitteli sellaista mahdollisuutta. Hänen kasvoissaan ei värähtänyt yksikään lihas.

"Varovainen sotapäällikkö", jatkoi hän, käymättä lähimpään puheenaiheeseen enään käsiksi, "turvaa ennen kaikkea selkänsä ratkaisevaan taisteluun ryhtyessään. Ehkäpä tuottaa peräytyminen vaarallisia yllätyksiä, jotka meidän täytyy nyt jo ottaa huomioon."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Ei voi kieltää mahdollisuutta, että Livia jäisi häntä vastaan suunnitellussa salahankkeessa voittajaksi."

"Pah --! Hän on nainen."

"Nainen kyllä. Mutta roomalainen!"

"Kuinka?" hohotti keisarinna, "enkö minäkin ole roomatar? Ja etkö ole nähnyt, että olen ollut paljon enemmän nainen kuin roomalainen, -- sinua kohtaan?"

"Kyllä", vastasi uskottu pisteliäästi hymyillen. "Sinä et ole aina ollut roomalainen, mutta aina keisarinna. -- Myöskin minua kohtaan?"

"Tahtoo sanoa?"

"Että nainen sinussa kantaa pantterin nahkaa."

Agrippina katsoi miestä kummissaan, enemmän yllätettynä kuin tyytyväisenä tämän teräväkatseisuudesta, joka tällä hetkellä teki hänelle epäilyttävän kohteliaisuuden.

"Eikö ole vaarallista antautua tekemisiin olennon kanssa, joka on nainen ja --"

Hän pysähtyi ja etsi sopivaa sanaa.

"Ja peto samalla kertaa, tahdoit sanoa", täydensi Pallas rauhallisesti.

"Sinä käyt karkeasanaiseksi ja häijyksi," kuohahti keisarinna.

"Miksikä en sinua pelkää, kysyt", jatkoi Pallas järkähtämättömän rauhallisesti. "Minä tahdon sinulle antaa vastauksen. Ensiksi, koska minulla on voimaa, toiseksi, koska -- koska minä rakastan sinua."

Jos kaikki muu, mitä tämä kunnianhimoinen, mistään välittämätön mies sanoi, oli valhetta, niin puhui hän tällä kertaa totta.

Agrippina katseli häntä hetkisen tutkivin silmäyksin. Hän muistutti tällä hetkellä käärmettä, joka väijyen asettuu uhrinsa eteen, sitoen sen sydämen yhdellä ainoalla lumoavalla silmäyksellä ja ryöstäen sen tahdon, voiman, kyvyn, valmistautuu sitä tuhoamaan.

Agrippina ei epäillyt voivansa käyttää vaikutustaan kaikkiin miehiin nähden, tuota määrättömän syntisen voiman vastustamatonta vaikutusta. Sillä hän piti kaikkia miehiä heikkoina raukkoina, joiden tahdon täytyi loppuun hehkua rakkauden myrkyn vaikutuksesta, kuten hiili hehkuu tuhaksi tulessa.

Hän itse keskitti kaiken tahtonsa intohimoihinsa, sillä hän ei rakastanut ketään -- ei mitään muuta kuin kultaista tulevaisuutta ja siinä poikaansa.

Tämän rakkauden alle alisti hän kaiken, yksinpä omat paheensakin.

"Me jouduimme syrjään puheenaiheestamme", alkoi hän uudelleen, tehden kiusallisesta asemasta, jonka tuo pieni välikohtaus oli aiheuttanut, taitavasti lopun. "Ehkäpä sinun pojassasi ei ole miestä suoriutumaan -- roomattaresta?"

"Luulen, että on. Olen kasvattanut hänet valtiomieheksi."

"Ja hänet ensi paheeseen neuvonut?"

"Niin. Pahe on tärkein tekijä politiikassa."

"Mutta otaksutaan, että hän onkin huono valtiomies..."

"Silloin olisi tämä vedos katsottava epäonnistuneeksi. Täydellinen peräytyminen olisi vaarallista, eikä sopisi meidän ohjelmaamme. Jos meidän siis ei onnistu suoriutua Narsissuksesta tuota pikaa, niin -- --"

Hän pysähtyi. Agrippina kohottautui puoleksi. Hän katsoi puhujaan jäykästi, sillä hän oli heti arvannut tämän ajatuksen kulun; vieläpä se, mitä mies ei uskaltanut tai tahtonut sanoa, oli hänen oma, kauvan harkittu suunnitelmansa, jonka hän itse tuhansina viittauksina, aina erilaisessa muodossa, aina kätkettynä oli pannut rakastajansa suuhun. Mitä mies piti omana päätöksenään, sen oli tämä nainen hänen ajatuksiinsa ajanut aikoja sitten, niin että ajatus oli juurtunut hänen aivoihinsa jo ennen kuin hän sitä todella oli ehtinyt harkita.

Mutta Agrippina tahtoi, että tämä hänen rikoksiensa välikappale tuon vaarallisen suunnitelman ensin ilmoille saattaisi; ei siksi, että hän olisi omasta puolestaan pelännyt -- se heikkous oli hänelle vieras -- vaan siten kiinnittääkseen miehen lujemmin rikoksiensa ketjuun.

Eikä Pallas kaihtanutkaan ratkaisevan sanan ilmoille lausumista.

"Voi sattua tapaus", virkkoi hän niin hiljaa, että Agrippina pikemmin arvasi kuin kuuli hänen sanansa, "että Claudiuksen hallitusaikaa täytyy lyhentää."

"Hallitusaikaa?" toisti keisarinna väijyen, sanaa venyttäen ja äänellään alleviivaten.

"Hänen _elämäänsä_", täydensi ministeri kylmästi. "Mutta se saa olla _sinun_ tehtäväsi."

Hän nousi lähteäkseen virkatoimiinsa, odottamatta keisarinnan vastausta.

"Saan jo tänään tietoja pojaltani, miten pitkälle suunnitelmamme ovat edistyneet, taikka, taikka taantuneet", kuiskasi hän puristaen raskasta purppuraista verhoa. "Jumalat olkoot sinulle armolliset."

* * * * *

Kun Agrippina jälleen oli yksin, levisi ilkeä hymy hänen kasvoilleen. Hän nousi hitaasti ja astui kevein askelin suuren kyprolaisen peilin eteen. Hänen komea vartalonsa kuvastui hienoin, täyteläisin piirtein lasissa, ja hänen kalpeissa kasvoissaan hehkuivat suurten, mustien timanttien lailla salaperäiset silmät.

Hän hymyili tyytyväisenä, ja ripusti raskaan purppuraviitan olkapäilleen.

"Minä olen voittava", mutisi hän, "sillä minä olen kaunis ja minulla on voimaa."

III. LUKU.

SALAJUONIA.

Keisarinnan suuren vastaanottohuoneen eteisessä odottivat prefekti Vitellius ja filosofi Annaeus Seneca. Edellinen, tehdäkseen käyntinsä hänen luokseen, suoritettuaan virka-asiat Claudiuksen luona, jälkimäinen tehdäkseen selkoa prinssi Domitiuksen opinnoiden edistymisestä, keisarinnan nimenomaisen toivomuksen mukaan. Pian ilmestyi sinne myöskin Afranius Burrus, pretorianien päällikkö, joka Agrippinan käytäntöönottaman tavan mukaan, häneltä kävi saamassa joukoille päivän tunnussanan, sensijaan että olisi sen keisarilta ottanut. Sitten tuli Callistus, jonka oli, esittelyn jälkeen keisarille, luettava vielä keisarinnalle osoitetut anomuskirjeet ja odotettava hänen määräyksiään. Miehet keskustelivat politiikasta ja erittäinkin lähellä olevasta prinssi Domitiuksen naimisiin menosta prinsessa Oktavian kanssa; eikä heissä ollut ainoatakaan, joka ei olisi ihmetellyt keisarinnan älykkäisyyttä ja valtioviisautta. --

Agrippina oli mennyt puolisoaan tapaamaan hänen työhuoneeseensa ja tavannut hänet mitä huonoimmalla tuulella, mikä seikka kuitenkin oli vain hänen aikeilleen eduksi.

Oktavia ja Britannicus olivat juuri jättäneet isänsä.

Edellisellä oli ollut kylliksi rohkeutta tarjota hänelle otsansa suudeltavaksi ja rauhallisesti tunnustaa käyneensä jättämässä rakastetulleen jäähyväiset; jälkimäinen oli mennyt vielä pitemmälle, käynyt tekemään syytöksiä äitipuoltaan vastaan.

Kaikessa näki keisari itsetietoista vastarintaa, joka suuntautui häntä vastaan keisarinnan puolisona, ja ollen kykenemätön kaikessa, hän tunsi vihaa heitä kohtaan, jotka kuitenkin läheisen suhteensa vuoksi jo olivat oikeutetut ilmaisemaan ajatuksensa, mutta jotka, kiitos Agrippinan uutteruuden, olivat käyneet vieraiksi isälleen.

Niinpä lankesi keisarinnan neuvo kiirehtiä Neron ja Oktavian häitä, suopeaan maaperään, ja Claudius ei vastannut tällä kertaa, kuten sihteerinsä Narsissuksen epäilyksien vuoksi muulloin, ainoastaan päätään pudistamalla. Hän omisti päinvastoin mitä suurinta huomaavaisuutta keisarinnan sanoille.