Part 18

"Mitä -- pretorianieversti? Kuinka olet sinä täällä? Aiotko sinä vangita minut? Te olette minut pettänyt!" Ja miekkansa vetäen hän asettui puolustusasentoon.

Mutta Antonius ei liikahtanut.

"Olen pakolainen, caesar", vastasi hän, "ja tarjoan sinulle vierasvaraisuuttani."

Epäluuloisena astui Nero kynnyksen yli.

"Pakolainenko? Ketä sinä pakenet?"

"Neroa."

Caesar hymyili.

"Neroa", hän toisti, "se olen minä. Kuka sinä olet?"

"Antonius, eräs kristityistä."

Nero hoippui taaksepäin.

"Olen hukassa."

"Et toki, Nero. Minun suojassani olet turvissa."

"Etkö aio kostaa kenenkään puolesta?"

"En kenenkään."

"Et tiedä siis mitään?"

"Kaikki."

"Etkä kosta tovereittesi puolesta?"

"En. Jumala kieltää minua tekemästä sitä."

Tällä välin olivat gallialaiset keskustelleet hiljaa keskenään. Toinen heistä astui nyt Antoniuksen luo ja alkoi jutella hänen kanssaan. Julia ja Lucrezia olivat vetäytyneet majan sisäosiin.

Nero oli voipuneena nopeasta ratsastuksesta istuutunut permannolle seinän viereen. Silloin läheni häntä vaitelias gallialainen:

"Etkö sinä tunne minua, Nero?" kysyi hän hillityin äänin, luoden häneen kylmän katseen.

Nero ravisti päätään.

"En tunne", hän sanoi. "Tiedän vaan olevani sinulle kiitollisuuden velassa. Kun taas olen caesar, olen palkitseva uskollisuutesi."

"Sinä et enään tule caesariksi", vastasi synkästi gallialainen.

"Miksi en? Voimani on suuri niinkauvan kuin elän."

"Sinä et elä kauvan."

Nämä sanat pelästyttivät caesaria.

"Ohoh -- mitä sinä tarkoitat? Täytyykö meidän jatkaa matkaa? Ovatko viholliseni kintereilläni?"

"Verivihollisesi seisoo edessäsi."

"Veri -- viholliseni? Sinä olet --"

Gallialainen tempasi valetukan päästään.

"Silanus."

Nero ponnahti parkaisten ylös. Puutarhasta kuului melua. Siellä olivat jo sotilaat.

"Minut on petetty!" parkui Nero. Ja kääntyen Silanukseen päin: "Armoa! Armoa, Silanus! Pelasta minut! Antonius -- apua!"

Mutta Antoniuksen kanssa, joka tahtoi tulla caesarin avuksi, painiskeli toinen gallialainen, Markus, estäen kristityn pääsemästä häiritsemään tilintekoa.

Ivallisesti nauraen tarkasteli Silanus vihollistaan.

"Oletko sinä tuntenut armoa, Nero", kuiskasi hän, painostaen jokaista sanaansa. "Tunsitko sinä armoa riistäessäsi sylistäni Oktavian, kahlehtiaksesi tuon jalon naisen elämääsi? Tunsitko sinä armoa, koettaessasi tahrata puhtainta olentoa ja antaessasi pyövelin surmata hänet jalkavaimollesi mieliksi. Oletko koskaan tuntenut armoa elämässäsi, joka on ollut vaan loppumaton rikoksien, konnantöiden sarja? Nyt kuole, pelkuri!"

Jo kiiruhtivat ensin päärakennukseen kääntyneet sotilaat majaa kohti.

Nero, kuullessaan heidän askeleensa ja tietäen olevansa auttamattomasti hukassa, oli vetänyt tikarin esiin ja asettanut sen kurkulleen. Mutta ollen liian pelkuri toteuttamaan aikomuksensa hän yritti nousta pakoa koettaakseen. Silloin tarttui Silanuksen voimakas nyrkki tikarin kahvaan ja painoi sen caesarin kurkkuun. Tämä hervahti takaisin verissään lattialle.

"Armoa", hän ähisi; Silanus vastasi potkaisemalla, ja kääntyen sisään tunkeutuvien sotilaitten puoleen hän kylmästi virkkoi:

"Täällä on Nero. Minulla oli vanha lasku tasattavana hänen kanssaan."

Caesar koetti taas nousta. Hänen jähmettynyt katseensa lensi miehestä mieheen pysähtyen Silanukseen. Sitten retkahti hän elottomana maahan veren vuotaessa tummana virtana haavasta.

"Kuka sinä olet?" kysyi gallialaiselta sotilaitten komentaja, jota oli järisyttänyt kamala näytelmä.

Tämä pudotti viitan hartioiltaan.

"Silanus, eversti caesar Galban palveluksessa."

Upseeri tervehti sotilaineen kunnioittavasti päällikköään, jonka puku heti ilmaisi hänen arvonsa. Markus, joka niinikään oli heittänyt valepukunsa ja kantoi kapteenin arvomerkkejä, astui myös joukkoon. Sanaakaan enään virkkaamatta astuivat molemmat kunniaatekevien sotilaitten välitse ulos ja hävisivät pian yöhön.

Antonius, joka oli ollut pakoitettu toimetonna katselemaan näytelmää, astui nyt esiin ja kaartin upseerina komensi sotilaat viemään senaatille ilmoituksen caesarin kuolemasta. Hän itse Julian ja Lucrezian kanssa liittyi heihin palatakseen kaupunkiin, jossa hänellä ei enään ollut mitään pelättävää.

Tämä tapahtui yöllä kesäkuun 9 päivää vasten vuonna 68, siis keisarinna Oktavian kuolinpäivänä.

Maja, jossa caesar makasi verissään, jäi autioksi. Kun poistuvien askeleet olivat lakanneet kuulumasta, hiipi Akte pimeään huoneeseen. Turhaan koetettuaan johtaa harhaan sotilaita, oli hän tullut kuulemaan caesarin viimeistä huutoa.

Hän verhosi verisen ruumiin vaipallaan, pesi hänen kasvonsa kyynelillään, voiteli hänen tukkansa ja piti koko yön kuolinvartiota ruumiin ääressä.

Seuraavana päivänä sai hän senaatilta luvan ruumiin hautaamiseen.

Hän kuletti sen marmooriseen hautakappeliin, jonka Nero jo nuoruutensa päivinä oli rakennuttanut. Samana päivänä julisti senaatti Galban keisariksi.

XXVIII LUKU.

TAISTELU PURPPURASTA.

Lokakuun alussa vuonna 68 saapui uusi imperatori Roomaan kansan, joka odotti parempaa aikaa, tervehtiessä häntä riemulla, ja legionien ilomielin uskollisuuttaan osottaessa. Mutta mieliala muuttui pian. Jo Rooman porteilla tapahtui kiusallinen näytelmä. Neron merisotilaat odottivat siellä häntä pyytääkseen päästä uuden caesarin palvelukseen. Galba viivytti vastausta, syntyi meteli, ja liian kiihkeänä sotilaallisessa ankaruudessaan, antoi Galba espanjalaisten legioonainsa hakata sotilaat kappaleiksi. Siten jätti hän verisen jäljen tielleen jo Roomaan tullessaan, ja tämä tapahtuma, jota seurasi joukko kovin ankaroita, osittain aiheettomiakin teloituksia, näytti merkitsevän pahaa Rooman tulevaisuudelle.

Kansa kävi pian välinpitämättömäksi uutta hallitsijaa kohtaan. Kaarti nurisi ja sen tyytymättömyys pian levisi muihinkin armeijan osastoihin.

Sillä kannalla olivat asiat kun Antonius, vietyään Julian ja Lucrezian campanialaiseen maataloon, palasi Roomaan ilmoittautuakseen keisarillisen kaartin päällikölle, jona edelleenkin oli Tigellinus, ja pyytäen häneltä eroa upseerinvirastaan. Samana päivänä kuin hän saapui Roomaan, vietiin Locuste, Neron myrkynsekoittajatar, mestauslavalle.

Tigellinus, joka niin halpamaisesti oli pettänyt Neroa, ei tuntenut syitä, jotka saivat everstin luopumaan paikastaan, ja hän kuunteli määrätyllä tyydytyksellä tämän kertomusta. Tyytymättömänä uuteen herraansa, joka maksoi huonosti ja asetti korkeita sotilaallisia vaatimuksia, toivoi keisarillisten joukkojen johtaja taas löytävänsä Antoniuksesta sopivan apumiehen pannakseen toimeen uuden kavalluksen.

"Minä esittelen sinut imperatorille", sanoi hän. "Tänä levottomana aikana ei tarvita suuria anteeksipyyntöjä lipuilta lähtemisesi vuoksi. Tunnettu tosiasia, että olit Neron vihollinen, riittää suosittelukseksesi. Katso sitten kuinka tulet häneen olemaan tyytyväinen."

"Minä en tule muodostamaan minkäänlaista arvostelua enään imperatorista", vastasi Antonius, "sillä en aijo enään jäädä paikalleni keisariuden palvelukseen."

"Sinä aiot siis erota ainaiseksi?" kysyi kenraali ihmeissään.

Antonius myönsi.

"Oletko tyytymätön Galbaan?" urkki Tigellinus.

"En tunne häntä."

"Miksi sitten tahdot jättää kotkat, joita niin kauvan olet palvellut?"

"Koska en tahdo kauvemmin taistella väkivallan puolesta."

Tigellinus, joka oli huomaavinaan tässä vastauksessa peitettyä kapinanhenkeä, jatkoi urkkimistaan:

"Tahdot ryhtyä vastustamaan väkivaltaa?"

"En; minä voin sitä kärsiä, mutta en tukea."

"Mistä väkivallasta sinä puhut? Minusta tuntuu, ettemme enään ymmärrä toisiamme."

"Väkivalta, jota tarkoitan, ei ole mikään henkilöllisyys. Jos sen edustajaa nimitetään Galbaksi taikka Neroksi -- mitä kuuluu se asiaan? Se on Rooma. Se on se ajatus, joka syntyi Roomassa ja Roomasta maailman pääkaupungin teki. Siitä luopumisen pidän ensimäisenä velvollisuutenani."

"Mitä oppia sinä tunnustat, eversti?" arveli päätään pudistellen Tigellinus, jonka tämä keskustelu saattoi yhä enemmän ymmälle.

"_Kristinoppia_, Tigellinus."

Nyt ymmärsi pretorianien päällikkö upseeriaan. Hän nauroi pilkallisesti ja käänsi hänelle selkänsä.

"Olet vapaa palveluksestasi."

Antonius antoi pois miekkansa ja riisui yltään kallisarvoisen vaipan, joka ilmaisi hänen ritarillista arvoaan. Siten oli hän ottanut ratkaisevan askeleen, joka vei hänet ulos aikaisemman elämänsä piiristä. Se oli sisältänyt loistoa, rikkautta, kunniaa ja mainetta, mutta ei totuutta, jota tämä uuden uskon ritari ennen kaikkea etsi.

Omaisuutensa hän jakeli köyhille, pitäen itse vaan sen verran, että kykeni suojelemaan Juliaa ja sairasta Lucreziaa puutteesta. Sitten jätti hän Rooman, lähteäkseen rakastamansa naisen ja suojattinsa kanssa siihen kaupunkiin, joka yleni idässä toisena tulevaisuuden kaupunkina Rooman rinnalla. Messiaan vaikutuspaikoille tahtoivat he perustaa itselleen uuden kodin. -- Jerusalem oli sen pienen seurueen päämäärä, joka eräänä syysaamuna astui laivaan Ostiassa, jättääkseen ainaiseksi Italian mantereen.

Antonius seisoi aluksen kannella sen enenevällä nopeudella poistuessa rannasta. Yhä epäselvempänä häämötti manner, kunnes se kapeana viivana uiskenteli taivaanrannalla, häviten viimein kokonaan näkyvistä.

Julia viittasi kaukaisuuteen. Aurinko nousi juuri purppuran punaisena, hehkuvana kiekkona merestä heittäen heijastelevia säteitään aalloille.

"Valo voittaa", virkkoi Julia ihastuksissaan, tarkastellen komeaa näytelmää.

Antonius syleili häntä ääneti. Lähellä istui sairas Lucrezia, höpisten itsekseen maasta, johon he nyt matkustivat, jossa ei ollut murhia eikä verta.

* * * * *

Italiassa oli syttynyt kansalaissota. Asema Roomassa oli käynyt yhä jännittyneemmäksi, joukkojen mieliala yhä uhkaavammaksi. Varsinkin voimakas reiniläisarmeija oli kuohuksissaan, ja suojellakseen itseään alapäällikköjensä juonilta lähetti Galba uskottunsa Aulus Vitelliuksen Kölniin. Vitellius oli sotilaille tunnettu entisenä Neron ystävänä; hänen luonteensa oli jokseenkin sovelias tyynnyttämään sotilaita, sillä aristokrati hän ei ollut koskaan ollut, eikä hän sellaisena esiintynytkään. Niinpä Mainziin sijoitetut legionat hetimiten uuden päällikkönsä saapumisen jälkeen huusivat hänet imperatoriksi. Samaan aikaan nousi Lusitaniassa Salvius Otho, entinen Neron suosikki, hehkuvan kunnianhimonsa kannattamana pyrkien itse sille valtaistuimelle, jolle hänen kerran oli täytynyt luovuttaa oma vaimonsa. Siten oli Rooman valtakunnassa kolme Caesaria, ja heidän törmätessä vastakkain syntyi yksi historian verisimpiä kansalaissotia.

Othon puolesta vaikutti Roomassa kaksi upseeria, joita hehkuva viha Roomaa kohtaan kannusti taas heittämään palavan soihdun keisarilinnaan. Nämä miehet olivat Markus ja Silanus. Ensimainittu oli kaartissa hyvin tunnettu ja suosittu; jälkimäisellä oli senaatissa suuri kannatus. Markus sai Tigellinuksen loistavilla lupauksilla salaa luopumaan Galbasta. Silanus keräsi senaatissa kaikessa hiljaisuudessa puolueen, joka tunnusti uuden caesarin. Ja Vitelliuksen tehdessä Reinillä suuremmoisia sotavarustuksia, kiiruhti Otho suoraan Roomaan. Ainoastaan muutamien ystävien seuraamana hän öiseen aikaan ratsasti pääkaupunkiin. Taas lensi hänen katseensa, kuten kerran ennenkin, uhkaavana keisarilinnaa kohti, jossa nyt Galba pahaa aavistamatta nukkui pretorianien keskellä.

Otho riensi Zitadelleen. Sinne kerääntyneet pretorianit tervehtivät häntä caesarina, samoin Galban suututtama meriväki. Tammikuun 15 päivän aamuna karahutti Otho sotilasparven etunenässä Rooman läpi. Kukaan ei aavistanut, mitä oli tekeillä. Galba laskeutui juuri Palatinilta, jossa hän oli ollut uhraamassa Apollolle, kun katu täyttyi sotilaista.

Keisaria seuraava kaartinkohortti tervehti kapinoitsijoita, Tigellinus itse huusi heidän johtajaansa caesariksi, ja Galban, joka oli ihan ällistynyt uhkarohkeasta hyökkäyksestä, surmasi eräs hänen omista upseereistaan. Kansa uuden verilöylyn huumaamana tervehti rohkeata kapinoitsijaa riemulla, ja muutamia tunteja myöhemmin astui Otho senaatin imperatoriksi julistamana caesarien valtaistuimelle.

Tällä välin samosi vastakeisari Vitellius Gallian ja Britannian legionilla vahvistetun sotajoukkonsa kanssa Italiaa vastaan.

Otho osoitti kaikissa valmistuksissaan, ettei nuoruusajan velttoudesta ollut hänessä mitään jäljillä. Hän varustautui tarmokkaasti ja uupumattomasti Vitelliusta vastaanottamaan. Bedriacumin, Pohjois-Italiassa sijaitsevan lujasti linnotetun kaupungin edustalle kerääntyivät hänen sotajoukkonsa. Kaksi voimakasta armeijanosastoa oli Markuksen ja Silanuksen komennossa ja jälkimäinen oli jo ehtinyt antaa tuntuvan iskun eräälle vihollisen sotapäällikölle, Caecinolle, lähellä Cremonaa. Vastoin sotapäällikköjensä kehoitusta, päätti nyt Otho, sotamiestensä toivomusta noudattaen, ryhtyä heti taisteluun, odottamatta moesialaisten apujoukkojen tuloa.

Taistelu, joka syntyi Po-joen rantamilla, käytiin molemmin puolin raivoisan urhokkaasti. Mutta eräitten päällikköjen luopumisen ja muutetun taktiikan vuoksi menetti Otho taistelun. Kun yö pimeni, makasi kentällä kunnialla kaatuneena parhain osa Rooman armeijasta, joukossa myöskin Markus ja Silanus. Huhtikuun 16 päivän aamulla v. 69 teki keisari Otho tikarin iskulla itse lopun elämästään ja luovutti siten ennen aikojaan valtaistuimen, joka oli ollut hänen unelmiensa päämaali. Joulukuun 20 päivänä samana vuonna kaatui Vitellius joukkojensa kapinassa. Hänet murhasi Rooman pyöveli mitä julmimmalla tavalla, uuden caesarin, Vespasianuksen, armeijan kolmelta taholta käydessä Antonius Primuksen johdolla kaupungin kimppuun.

XXIX LUKU.

JERUSALEM.

Vuorillaan, vastapäätä komeaa Öljymäkeä, sijaitsee Jerusalem, pyhä kaupunki. Tänne, Kristuksen vaikutus- ja kärsimyspaikalle oli Antonius asettunut asumaan, aikoen yksinkertaisena käsityöläisenä ansaita leipänsä. Mutta Antonius ei ollut vielä ehtinyt tutustua uljaaseen kaupunkiin, kun sitä kohtasivat kovat koettelemukset. Huhtikuussa vuonna 70 ilmestyi mahtava roomalainen sotajoukko prinssi Tituksen komennossa Sionin porttien edustalle, aikeissa rangaista juutalaisia näiden luopumisesta Roomasta. Skopos-vuoren tienoille leiriytyi roomalainen armeija. Niin kauvas kuin silmä kantoi, välkkyi roomalaisten aseita ja varustuksia. Kaikkialla kaupungin ympärillä näkyi Rooman kotkia. Joka puolelta kuului piirityskoneitten jyrinää.

Mutta Jerusalem oli valmistautunut ratkaisevaan kamppailuun. Itse kaupunki oli hyvin vaikeasti vallattava varustus, joka oli jakautunut useampiin itsenäisiin linnoituksiin. Pohjoisessa, vihollista vastapäätä oli niinsanottu uusi kaupunki, Begetha; selkäpuolella uljas, kullanhohtoinen juutalaisten kansallispyhäkkö Antonia-linnoituksen turvaamana. Pohjoiseen Sionista oli Akra-vuori, jolla sijaitsevaa kaupunginosaa suojasi murtamaton muuri. Näiden linnoitusten takana seisoi kuusisataatuhatta miestä ase kädessä -- Juudan kansan kiihkein osa, joka oli noussut taistelemaan ainoan Jumalansa kunnian nimessä.

Kukaan ei ajatellut noina kauhun päivinä, jolloin tuhannet kaatuivat miekan mittelyssä kuin tuleentunut elo niittomiehen viikatteen edessä, jolloin puolet Sionia makasi raunioina ja kuolemaapelkäämättömät zelotit valmistautuivat viimeiseen kamppailuun, kukaan ei ajatellut silloin sitä päivää, joka oli nähnyt juutalaisten kuninkaan riippumassa Golgatalla ristillä, kansansa pilkkaamana.

Kaksi henkilöä oli kuitenkin Jerusalemissa, jotka polvillaan rukoilivat tämänkin kansan puolesta marttyyrikuoleman kärsinyttä Vapahtajaa: Antonius ja Julia. He asuivat Moriah-kaupunginosassa ja heidän silmiensä edessä tapahtui tuo verkkaan, mutta varmasti edistyvä hävitystaistelu.

Lucrezian olivat ensimäisten raskaiden piirityskoneiden viskaamat, kaupunkiin putoavat kivimöhkäleet säikähdyttäneet tylsämielisyydestään. Kummallinen rauhattomuus oli hänet vallannut; hänen järkensä oli käynyt selvemmäksi viimeisten veristen viikkojen kuluessa, niin että hän käsitti missä hän oli ja mitä hänen ympärillään tapahtui.

Oli hehkuvan kirkas kesäkuun päivä, kun roomalaiset, vallattuaan Antonian linnan, kävivät ratkaisevaan rynnäkköön Temppelivuorta vastaan. Taisteluiden ja hirveän nälänhädän harventaman armeijan sydänjoukot puolustivat pyhäkköä. Aikaisin aamulla alotti Titus pommituksen. Valtavat kallionlohkareet sinkoilivat ilmaan ja putosivat kauhein jymähdyksin maahan puolustajien alueelle, murtaen muurit, ruhjoen kaiken, mikä alle sattui. Samaan aikaan alkoi jalkaväki rynnäkön. Osastoittain kaatui hyökkääjiä puolustajain kivien murskaamina ja miekkojen silpomina. Juutalaiset valoivat kiehuvaa pikeä roomalaisten päälle ja kenen näistä onnistui kiivetä muurille saakka, häntä kohtasi siinä hirveä kuolema. Äkkiä kajahti tuhansista suista maata järisyttävä huuto: "Temppeli palaa!"

Loppumattomana joukkona kuin lukematon muurahaisparvi syöksyivät Rooman legionat eteenpäin kaatuneitten veljiensä yli. Heidän voimansa saivat aina vahviketta yhä uusilta perästä tulevilta joukoilta, kun taas juutalaisten soturien taistelukyky alkoi vähetä, heidän joukkojensa arveluttavasti harventuessa.

Paksu tulipatsas leimahti temppelistä taivaalle. Julia oli vavisten hiipinyt Antoniuksen turviin. Melu oli käynyt huumaavaksi. Haavoittuneitten huutoihin sekaantui taistelun pauhina. Taivas punertui Jehovan temppelistä syöksyvien liekkien valosta.

"Missä on Lucrezia?" kuiskasi äkkiä Julia, silmäillen kauhistuneena ympärilleen.

Antoniuskin säikähti.

"Hän oli juuri täällä", vastasi hän, kiiruhtaen ovelle ja äänekkäästi huutaen tytön nimeä. Kukaan ei vastannut.

"Lucrezia", huusi Antonius uudelleen. Silloin tuntui hänestä kuin olisi äkkiä taistelun melu tauonnut, kuin olisi yliluonnollinen voima pakottanut hetkeksi sekä hyökkäävien, että puolustajien miekat laskeutumaan. Kuin magnetisen voiman vetämänä suuntautui hänen katseensa palavaan temppeliin. Sen korkeimmalla harjalla seisoi naisolento, tukka hajallaan, kädessä juutalaisten lippu. Pieneksi hetkeksi tuntui hiljaisuus syntyneen; selvään ja kirkkaasti kuului halki ilman riemuisa huuto: "Kristuksen, voittajan edestä!"

"Lucrezia!" huusi Antonius epätoivon voimin. Mutta ilmestys oli kadonnut. Savu ja liekit peittivät paikan missä tyttö oli seisonut...

Illalla oli pyhäkkö roomalaisten hallussa. Vangittujen joukossa olivat Antonius ja Julia, jotka roomalaisina vietiin Tituksen eteen ja armahdettiin. Kun kahdeksantoista päivän kuluttua myöskin Sionin vuori oli vallattu, kun lähes puolen miljoonaa ihmistä oli menettänyt henkensä ja Jerusalemista oli jälellä vaan savuavat rauniot, silloin sai Antonius luvan asettua muutamien roomalaisten veteranien kanssa asumaan kukistetun kaupungin paikalle.

Hävitetyn kaupungin raunioilla kukoisti kahden paljon kokeneen ihmislapsen onni. Yksikseen elelivät he välittämättä paljoa muusta kuin rakkaudestaan ja uskostaan, joka oli heidät johtanut niin monien tuskien ja pimeiden päivien läpi valoon. Usein kun illan varjot laskeutuivat yli seutujen, kun kuului vaan kauvemmaksi leiriytyneen X legioonan vaimenevaa melua, puhelivat Antonius ja Julia menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

"Kuinka arvoituksenomaista", huomautti nuori vaimo kerran, "on Jumalan johto. Golgatalta meni hän Roomaan uudestaan ristiinnaulittavaksi; ja Rooma lähettää sotajoukkonsa Golgataa vastaan, kurittamaan Jumalan välikappaleena fariseuksia."

"Viisaalle ei tämän tapausten kulun jumalallinen johdonmukaisuus voi jäädä huomaamatta", vastasi Antonius. "Me ihmiset emme tiedä mitään, siksi me uskomme. Ja minä uskon, että vielä kerran jumalallinen voima, voima inhimillisessä muodossa on idästä kulkeva Roomaan, vieden pitkän erhetyksien ja valheiden yön jälkeen totuuden Golgatalta Roomaan." [Vuonna 306 huudettiin Constantinus, erään mesopotamialaisen orjattaren poika, Roman caesariksi. Hän teki kristinuskon valtion uskonnoksi.]

Julia syleili vaieten miestään; yön rauha, joka levisi yli maan, täytti heidän onnelliset sydämensä.