Part 17

Tätä näytelmää katselemaan oli kansakin laskettu puutarhaan ja joukot aaltoilivat nyt kuin meri soihtujen, savun ja höyryjen keskellä huutaen, ivaten ja ihmetellen caesarin nerokkuutta, joka julmuudessa voitti Tiberiuksenkin älyn.

Rajua liikettä syntyi äkkiä pretorianien järjestyksessä pitämässä kansajoukossa. Puiston ympäri oli rakennettu kilparata. Huuto: "keisari tulee!" keräsi joukot sen äärelle.

Kullatuissa sotavaunuissa, joita veti neljä lumivalkeata arabialaista oritta, ajoi Nero myrskyisten riemunosoitusten seuraamana areenaa pitkin. Öljypuunlehvä koristi hänen päätään, komea purppura verhosi hänen paisunutta ruumistaan. Ylpeänä ohjasi hän hevosiaan, vasemmassa kädessään piiska, jonka siima oli varustettu teräsokailla.

Hänen silmänsä tähysivät soihtuihin; jokaisen tuskanhuudon tunkeutuessa läpi ilman vetäytyi hänen suunsa hekumalliseen hymyyn. Lopulta hänellä ei ollut aikaa lainkaan sulkea kuihtuneita huuliaan.

Caesar pysähtyi odottamaan jotakin.

Kahden pretoriaanin välissä astui esiin nainen. Hänen jättiläisvartalonsa oli paljoa pitempi kuin saattajainsa. Kullan värinen tukka liehui valtoimenaan tuulessa. Kirkkaat, siniset silmät katselivat puolittain epätoivoisesti, puolittain uhmailevasti ihmismerta, pysähtyäkseen kauhun kivettäminä kammottaviin soihtuihin. Hän talutti kädestä poikaa, joka oli nähtävästi vasta muutaman vuoden vanha, mutta yhtä rohkearakenteinen kuin äitikin. Sotilaat sitoivat naisen tukastaan vaunujen takaosaan ja nostivat lapsen hänen syliinsä. Mutta kun hän tahallaan sen pudotti, sitoivat he sen hänen rinnoilleen, köyttäen hänen kätensä samalla selän taakse.

Nero katseli hymyillen toimitusta. Nyt nykäisi hän hevosia ohjaksista. Kansa riemuitsi. Verkkaan kiersivät vaunut rataa. Friisitär seurasi. Hevoset alkoivat kiihdyttää vauhtiaan, kunnes ne nelistivät parhaansa mukaan areenaa pitkin. Perässä juoksi Prasuta, Markuksen vaimo ähkyen, verinen vaahto huulillaan. Hänen kaulassaan riippui lapsi. Henkeään pidätellen katseli kansa naista, joka osottautui melkein kestävämmäksi kuin uljaat arabialaishevoset. Äkkiä alkoi nainen horjua ja kaatui. Kuolemassaankin hän kuitenkin varoi lastaan, heittäytyen ympäri ja jääden seljälleen laahaamaan maata, lapsen saamatta minkäänlaista vammaa. Tällävälin nelistivät hevoset piikkiruoskan kiihoittamina raivoisasti eteenpäin.

Kukaan ei tämän näytelmän aikana joutanut huolimaan puutarhan keskellä palavista soihduista. Vahditkin olivat lähentyneet areenaa, nauttimaan näytelmästä. Samalla hetkellä kuin Nero, oli Antoniuskin saapunut puutarhaan. Päästyään vankilasta, oli hän kuullut kammottavasta juhlasta, jolla Nero nyt huvitti roomalaisia, ja aavistaen Julian olevan mukana onnettomien joukossa, oli hän tunkeutunut puistoon. Jo paloivat soihdut, jo kuuluivat tuskanhuudot, kun Antonius, tuskin enään järjillään tätä inhoittavaa teurastusta nähdessään, kiisi rivien välitse etsien, huudellen aina samaa nimeä, kunnes eräältä pieneltä kummulta tuli heikko vastaus.

Siellä oli Julia.

Hän oli liekkien ympäröimänä; mutta pyövelit eivät olleet enään häntä sytyttäissään olleet kovin virkaintoisia. Niinpä eivät liekit olleet vielä tarttuneet hänen ruumiiseensa Antoniuksen saapuessa. Tämä ei tiennyt muuta keinoa tulen sammuttamiseksi, kuin heittäytyä itse liekkeihin, tukahuttaen ne omalla ruumiillaan. Vinhasti iski sitten hänen miekkansa vitjoja, joilla Julia oli kytketty paaluun. Ne antoivat perään ja Antonius tempasi tiedottoman tytön syliinsä, syöksyen pitkin harppauksin puiston lävitse.

Nero kiisi juuri viimeistä kertaa areenan ympäri, kun huuto, niin raivoisa, niin järisyttävä kajahti puutarhassa, että kansa joutui pakokauhun valtaan.

Markus harppasi vaimonsa ruumiin vierelle. Kukaan ei häntä tuntenut. Hän kantoi gallialaisen tavan mukaan hiustöyhtöä ja oli muutoinkin gallialaisessa puvussa. Hänen rinnallaan seisoi Silanus, niinikään gallialaisessa asussa. Kaikki tuijottivat mieheen, joka piti käsivarsiaan taivasta kohti ojennettuina ja näytti joka silmänräpäys voivan sortua yliluonnollisen tuskan painosta. Silloin kuiskasi hänen kumppaninsa jotakin hänen korvaansa. Hänen käsivartensa laskeutuivat, hänen vartalonsa näytti kasvavan. Hän astui caesarin luo, kumartui syvään ja virkkoi niin hiljaa, että vaan keisarillinen vaununohjaaja sen saattoi kuulla:

_"Galba ante portas."_

Ohjakset putosivat Neron kädestä. Hänen koko ruumiinsa vapisi.

"Seuratkaa minua", hän kuiskasi gallialaisille, viittasi luokseen erään upseerin ja antoi tuoda itselleen ratsun. Kuin raivotarten ruoskimana hän sitten nelisti palatsiaan kohti.

Sanaa sanomatta otti gallialainen lapsen kuolleen äitinsä rinnalta. Kukaan ei yrittänyt sitä estää. Kansajoukko lainehti. Tuhansia kysymyksiä sateli ilmassa.

Soihdut sammuivat. Kylmä yötuuli kuletteli hiiltyneitä ihmisruumiin jätteitä sinne tänne. Silloin lensi joukon läpi uutinen. Kansa kävi yhä kiihkeämmäksi ja meluisammaksi.

"Mitä on tapahtunut? Mitä on tekeillä?"

"Gallian kapina --"

"No?"

"Galba marssii Roomaa vastaan."

"Mitä me siitä huolimme? Meillä on sotilaita."

"Kyllä. Mutta ei leipää."

"Nero lupasi sitä meille."

"Niin teki. Mutta laivoissa ei olekaan viljaa!"

"Ei ole viljaa?"

"Ei. Nero on pettänyt meitä. Niissä on Niilin hiekkaa hänen gladiaattoreitaan varten."

"Mitä? Hiekkaako viljan asemasta? Ja Galba marssii Roomaan? On ehkä jo porteilla? Olemme hukassa! Me kuolemme nälkään! Alas petturi! Alas Nero! Kuolema Nerolle! Eläköön Galba! Eläköön senaatti!"

Kun aamu sarasti, vallitsi Roomassa vallankumous.

XXVII LUKU.

NEMESIS.

Kun Julia tointuessaan avasi silmänsä, näki hän olevansa yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa. Sisäänkäytävässä seisoi miekkaansa nojaten Antonius. Kuutamon hopeisessa loisteessa erottautui hänen voimakas vartalonsa teräväpiirteisenä ympäristöstä. Tuskin oli Antonius kuullut Julian liikahtavan, kun hän kiirehti hänen luokseen.

"Enkö minä olekaan kuollut?" kysyi Julia heikolla äänellä. "Uneksinko? Vai olenko toisessa maailmassa? Onko se sittenkin ihanaa todellisuutta, että näen sinut edessäni, että sinun käsivartesi kiertyvät hellästi uumilleni, että sinun silmäsi katsovat minuun huolehtien, lempien?"

Antonius sulki hänen huulensa hellin suuteloin.

"Ei tämä ole unta, ei harhanäkyä, kallis ystävä: menneisyys on ollut samallaista todellisuutta kuin nykyisyyskin. Muutama tunti on kulunut vasta siitä, kun liekkien ympäröimänä odotit kuolemaa."

Juliaa värisytti.

"Minä muistan. Minkä suunnattoman kiitollisuuden velan sinä keräät kannettavakseni! Kuinka koskaan voin osottautua sinun arvoiseksesi?"

"Ei niin, Julia. Minä pidän itseäni onnellisena ja ylistän Jumalaamme, saadessani sanoa sinua omakseni."

"Miten paljon minä sinua rakastan!"

Sellaisessa asennossa viipyi hän kauvan, vaipuneena onneensa, joka oli sitä suurempi, kun se merkitsi pitkän kärsimysten sarjan loppua.

Vuosia oli kulunut siitä päivästä, jolloin Julia oli ojentanut ruostuneen miekan pakanalliselle nuorukaiselle tämän lähtiessä hänen turvistaan. Silloin ei hän aavistanut, kuinka syvälle nuorukaisen sydämen sopukoihin oli rakkaus tunkeutunut. Silloin oli hän ollut vielä melkein lapsi. Ajan veriset tapahtumat ja raskaat koettelemukset olivat tehneet neitseellisestä lapsesta naisen, jonka sielu oli kypsynyt ja samalla kirkastunut totuuden jalossa tunnustuksessa. Miehessä oli myös tapahtunut muutos vaikein, mihin ihmissydän on kykenevä -- muutos vihasta rakkauteen. Rajusta nuorukaisesta oli tullut totinen, voimakas mies, jonka rohkeus oli muuttunut taipumattomaksi, uhrautuvaksi voimaksi, jonka suopi sisäinen rauha ja onni.

Julia havahtui haaveistaan.

Kadulta kuului uhkaavia huutoja. Tuuli kantoi kaikua kaukaisesta melusta yli kaupungin.

"Mitä tämä on?" kysyi levottomana Julia.

Ennenkuin Antonius ehti vastata, kuului läheisyydestä vihaisia huudahduksia.

"Missä on Nero?" karjui juopuneen ääni.

"Pakomatkalla", vastasi joku.

"Kautta Styxin -- varokoon itseään, jos hänet tapaamme!"

"Hän on kavaltaja!"

"Kutsuu itseään caesariksi, vaikka onkin koira."

"Hänen äitinsä oli piika!"

"Ja isänsä narri!"

"Mutta hän itse villipeto!"

"Raukka hän on!"

"Alas Nero! Tappakaa hänet! Surma hänelle ja hänen kannattajilleen!"

Rakastavaiset katsoivat toisiaan merkitsevästi.

_"Dies irae"_, mumisi Antonius hampaittensa raosta.

"Missä me olemme?" kysyi Julia.

"Olemme paenneet pyhän vuoren taakse", vastasi Antonius. "Täällä olemme täysin turvassa."

Hän otti soihdun seinältä ja sytytti sen.

"Me olemme vapautetun orjan Phaonin talossa: hän on minun ystäväni. Näetkös", hän osoitti avoimesta ikkunasta puutarhaan, "tuo valkea talo tuolla on hänen huvilansa. Hän itse on palatsissa Neron luona -- kenenkään päähän ei voisi pälkähtää, että me piilottelemme täällä. Ja vaikkapa niinkin olisi -- sinä kuulet, loppu on lähellä. Tänään on jokainen kansan turvissa, kellä vaan on Neron kanssa laskuja suoritettavanaan."

Julia puristi rukoilevasti hänen käsivarttaan.

"Ajatteletko kostoa, Antonius?"

"Anna anteeksi, jos todella sellaiset ajatukset nousivat mieleeni. Viha on kovin voimakas. Sydämeni ei vielä ole vapaa siitä."

"Jumala, Antonius, rankaisee. Ihmisellä ei siihen ole oikeutta."

"Niin on, Julia. Olkoon Jumala hänelle armollinen."

"Ja missä ovat kaikki toiset?" jatkoi Julia kuiskaten, "niitä oli paljon, lukemattoman paljon, jotka kuletettiin minun kanssani Neron puistoihin -- missä ovat he?"

Antonius oli vaiti. Raivokkaita huutoja kuului kaukaa.

Kyynelet vierivät Julian poskille.

"Entäs Lucrezia, tuo lapsi? Näitkö häntä, Antonius? Sanovat, että hän olisi murhannut Poppean -- minä en voi sitä uskoa."

Antonius, joka oli kuullut Poppean kuolemasta, mutta ei siitä, miten se oli tapahtunut, kysyi raa'asti:

"Kuka sen on sanonut?"

"Caesar."

"Uusi uhri. Hänet on tietysti tapettu kuten toisetkin. Mutta hiljaa -- näen kahden naisen rientävän puiston läpi."

Todellakin kulki puiston kautta vievää tietä kaksi naista. Toinen oli pitkäkasvuinen, solakka ja kantoi keisarillisen orjattaren loisteliasta pukua. Toinen oli pienempi ja näytti vielä olevan sangen nuori. Hän seurasi vaan vastahakoisesti kumppaniaan, joka silloin tällöin pysähtyi puhumaan muutaman sanan hänelle.

Joukko asestettuja talonpoikia tuli heitä vastaan. Nyt poikkesi vanhempi pois tieltä puitten varjoon, vetäen nuorempaa mukanaan. Siten lähenivät he majaa, jossa Antonius ja Julia olivat.

"Hiljaa lapseni, ole hiljaa -- Jupiterin nimessä, älä huuda", koetti orjatar tyynnytellä seuralaistaan.

Mutta lapsen ääni leikkasi kimeänä hiljaisuutta:

"Laske minut -- en tule enään kauvemmas! Sinä aiot tappaa minut -- niin, minä tapoin Poppean -- minä sen tein -- salaa -- minä kostin kristittyjen puolesta."

Antonius astui pakolaisten eteen.

"Minne matka?" kysyi hän. Tämän äänen kuullessaan hätkähtivät molemmat naiset.

"Akte?" kysyi Antonius kummastuneena katsoen orjatarta silmiin.

Nainen oli todella Akte, Neron entinen lemmitty, nyttemmin orjatar, jonka kohtalot kaartin upseeri hyvin tunsi.

"Lucrezia!" huudahti majasta astuen Julia, samoin kummastuneena.

Kuullessaan tuon äänen, näytti mielipuoli miettiväiseltä. Julia tarttui hänen käteensä ja kysyi:

"Oletko Lucrezia, Livian tytär?"

Tyttö mietti.

"En tiedä", vastasi hän.

"Tunnetko minua?"

"En."

"Minä olen Julia, sinun ystäväsi. Muistatko?"

"Kyllä -- minä luulen."

"Mutta miten tulet sinä tänne, Lucrezia?"

"Olen tappanut Poppean, keisarinnan."

"Hän houraapi", selitti Akte Julialle. "Hänet on -- myrkytetty."

Kuin arka eläin, joka vihdoin on löytänyt turvapaikan, kätkeytyi Lucrezia Julian vaatteen liepeisiin.

Antonius tahtoi viedä Akten majaan, mutta tämä kieltäytyi.

"Sinä pelastit hänet, Akte?" kysyi Antonius.

Hän myönsi.

"Minä pidin häntä silmällä siitä asti kun sotilaat hänet toivat. Caesar antoi hänet sulkea haaremiinsa. Tänä yönä, jolloin kaikki siteet näyttävät irtautuneen, vapisin minä hänen puolestaan, ja sillä aikaa kun caesar oli sulkeutuneena yksityiskabinettiinsa, pakenin minä tyttöraukan kanssa tänne."

"Minä kiitän sinua", sanoi Antonius, "kiitän sinua lapsiraukan puolesta. Mutta sinä Akte -- etkö pelkää caesarin kostoa?"

Silloin suuntasi orjatar kyyneleiset silmänsä Antoniukseen.

"Minun ei tarvitse enään pelätä caesaria", vastasi hän, "vaan suojella. Hyvästi, eversti."

* * * * *

Kun Nero pelästyneenä, kauhun lamauttamana gallialaisen tuoman viestin johdosta palasi palatsiinsa, kummastutti häntä, ettei portailla ollut ainoatakaan vartijaa. Kun hän katseli ympärilleen, huomasi hän palatsissa vallitsevan käsittämättömän epäjärjestyksen. Verhoja virui permannolla kallisarvoisten pukineitten joukossa.

Neron yksityishuoneitten eteinen oli tyhjä. Ei palvelijoita, ei pretorianeja ollut kuuluvissa.

Kaupungilta kuului uhkaavaa melua. Kansa oli juuri saanut kuulla, että Ostiaan saapuneissa laivoissa viljan sijasta olikin hiekkaa.

"Tigellinus!" huusi keisari suutuksissaan.

Todellakin astui pretorianikenraali caesarin makuuhuoneeseen.

"Mitä tämä on?" huusi caesar uskotulleen. "Missä ovat vartijat?"

"Poissa", vastasi lyhyesti Tigellinus.

"Minne he ovat menneet?"

"Caesaria vastaan?"

"Minä olen caesar!"

"Sinäkö?" Tigellinus nauroi. "Sinä et ole mikään."

Sitten astui hän Neron ohi vähääkään hänestä piittaamatta.

Neuvotonna, vavisten katsoi tämä seuralaisiaan, jotka äänettöminä kuin kuvapatsaat seisoivat ovella.

"Käsitättekö te tätä?"

Toinen gallialaisista vastasi:

"Aivan hyvin. Poissa ollessasi ovat Galban ystävät lahjoneet joukot. Leirissä ei pidetty vielä sinua menneenä miehenä. Mutta Tigellinus asettui uuden caesarin puolelle. Hän komensi vartijat palatsista pois. Tällä hetkellä tekee Icelus, yksi Galban uskotuista parhaansa, kiihoittaakseen Rooman kansaa äärimmilleen sinua vastaan. Senaatti kokoontuu sinua erottamaan."

"Mutta miten se on mahdollista?" huusi epätoivoissaan Rooman valtijas. "Siis Tigellinuskin! Hänkin! Ja kaarti!"

Hetken mietittyään kääntyi hän taas salakabinettiinsa.

"Tulkaa tänne!" sanoi hän. Tuohon huoneeseen, jonka tunsivat vaan hänen lähimpänsä, sulkeutui Nero molempien gallialaisten kera.

Tällävälin oli palatsin käytäviin kerääntynyt vapautettuja ja orjia; kaikki, joiden kohtalo riippui caesarin kohtalosta, joilla ei ollut mitään toivomista hänen perikadostaan.

Anicetus, joka nähtävästi vasta nyt oli saanut kuulla tapahtumista, kiiruhti palatsin läpi.

"Missä on caesar?"

Vapautetut, jotka kaikessa kiireessä olivat asestautuneet, osottivat hänet caesarin huoneeseen. Nero otti hänet vastaan rajattomalla ilolla.

"Mitä tietoja sinä tuot, Anicetus?"

"Pahimpia", vastasi tämä silmäillen gallialaisia läpitunkevasti. "Kansa vaatii sinun kuolemaasi. Senaatti on selittänyt sinut isänmaan viholliseksi ja järjestänyt vangitsemisesi."

Nero, joka oli tuhon arvaamattomuuden vuoksi menettänyt ryhtinsä, voitti nämä tiedot saatuaan jälleen ylpeytensä.

"Kuinka?" huusi hän, "senaattiko uskaltaa panna minut viralta? Tämä valikoima pelkureita, matelijoita ja rikoksentekijöitä selittää minut isänmaan viholliseksi? Senaatti käskee vangita minut, minut, caesarin?"

Hän hypähti pystyyn ja kuten raivoava villipeto kierrellen huonetta hän jatkoi:

"Minä annan heille vastauksen, jommoisen he ansaitsevat. Minä annan heidät seivästää, nuot kunnianarvoisat isät. Minä..."

Mutta muistaen asemansa hän keskeytti ja virkkoi Anicetukselle:

"Kirjoita!"

Tämä veti esiin vahataulun ja teki työtä käskettyä.

Nero saneli:

"Minä julistan senaatin virastaan erotetuksi. Minä julistan Galban kavaltajaksi. Minä vaadin, että joukot Reiniltä ja Aasiasta viipymättä kutsutaan takaisin. Minä lupaan pretorianeille kullekin tuhat drachmaa, jos he viipymättä rientävät tänne caesarinsa suojaksi."

Hän pysähtyi ja mietti.

"Riennä pretorianien leiriin ja ilmoita määräykseni. Tarjoa jokaiselle sotilaalle kaksituhatta, jokaiselle upseerille viisituhatta drachmaa -- mutta käske heidän paikalla siirtymään Roomaan ja miehittämään kaupungin!"

Anicetus tervehti hymyillen ja poistui.

Ääneti seurasi häntä se gallialaisista, joka tähän asti ei ollut puhunut mitään. Hän riensi tunkeilevien orjien välitse rappusia alas. Atriumissa tavoitti hän Anicetuksen, joka kummastuneena kääntyi ympäri.

"Minne sinä riennät, Anicetus?" kysyi gallialainen syvällä äänellä.

"Ilmoittamaan senaatille caesarin määräyksistä."

"Sinä olet siis kavaltaja?"

"Sanoppa vaikka niinkin. Neron täytyy kukistua."

"Sinä osottaudut aina konnaksi, ketä hyvänsä palvelletkin, Anicetus."

Anicetus, pelästyneenä gallialaisen kasvojen ilmeestä, ajatuksissaan harkiten, missä hän oli tuon miehen nähnyt, kääntyi mennäkseen.

"Päästä minut. Minulla ei ole aikaa hukata."

"Ei minullakaan, Anicetus."

Gallialainen oli tarttunut Anicetusta rinnasta.

"Mitä tämä on? Kuka sinä olet?" huusi tämä.

"Minä olen Silanus."

Tämä nimi riitti heittämään Anicetuksen polvilleen. Tietäen, ettei hänellä ollut armoa odotettavissa, hän kuitenkin kohta ryhtyi vastarintaan. Syntyi raju kamppailu, joka pian päättyi. Rasituksissa ja taisteluissa karaistuneen soturin jättiläisvoimia ei roomalaisen hovimiehen voimat kauvan riittäneet vastustamaan. Upseerin koura kiertyi vastustajan kurkkuun. Tämä hervahti polvilleen uudestaan ja pyysi kiemurrellen armoa.

Mutta valepukuisen ritarin tikari upposi ahnaasti vihollisen rintaan.

Elotonna retkahti Anicetus maahan. Rauhallisena kuin ei olisi mitään tapahtunut, palasi gallialainen takaisin.

Tuskin olivat Anicetus ja Silanus lähteneet keisarin huoneesta, kun tuo toinen gallialainen ilmoitti:

"Hän tulee liian myöhään, caesar."

"Miksi?"

"Koska Galba on luvannut pretorianeille seitsemän ja puoli tuhatta miestä kohti."

"Mutta eihän se ole mahdollista", änkytti Nero.

"On kuitenkin, Nero. Summa on suurempi kuin mitä sinun käytettävänäsi on."

"Mutta mistä sinä sen tiedät? Onko sinulla sitten kaikki selvillä?"

Gallialainen kohautti vaieten hartioitaan.

Kansan melu oli noussut korkeimmilleen. Eräs vapautettu kolkutti caesarin ovelle.

"Kansa aikoo rynnätä palatsiin!" huusi hän tuskallisesti. "Meitä on liian vähän puolustamaan suurta rakennusta. Pelasta itsesi, caesar!"

Nero löi nyrkillä otsaansa.

"Mitä?" huusi hän, "ollaanko jo niin pitkällä? Mitä minä olen? Mitä on keisarius? Eikö Jupiter ole antanut minulle purppuran? Enkö minä ole jumalallinen Nero? Kuinka voi kansa minut kukistaa? Onko ääni, jota eilen sadattuhannet tottelivat, muuttunut voimattomaksi kaiuksi?"

Kukaan ei vastannut.

Silloin löi Nero päätään seinään, heittäytyi lattialle pitkäkseen, puri mattoja ja mylvi silmät verestävinä kuin villi peto. Sitten sieppasi hän seinältä miekan ja hyökkäsi ovelle.

"He näkevät vielä minussa caesarin", karjui hän, "heidän _täytyy_ totella, kun minä kerran tahdon. Minä taistelen, miekkailen, minä -- yksin tuhatta vastaan -- yksin -- sataatuhatta -- vastaan --" toisti hän, antaen voimattoman käsivartensa laskeutua. -- "Kautta Styxin -- onko tämä mahdollista? Yksikään sydän ei syki minulle -- yksikään käsi ei tartu miekkaan minun puolestani -- loppuniko on käsissä? Loppuniko?"

Ja heittäytyen polvilleen:

"Jupiter, ijankaikkinen, kaikkivaltias, voitko sallia, että minut surmataan kuin orja? Etkö kykene minua suojelemaan? Oletko suuttunut minulle? Lupaan sinulle tuhannen nautaa! Koko maailma on leimuava uhritulena, jos minut pelastat!"

Ja kuullessaan kansan riehuvan jo puutarhassa hän jatkoi:

"Sinä et kykene, raukka? Sinä voiman varjokuva! Sinä tuhmuuden jumala! Eikö rukoileminenkaan auta? Mitä -- oletko sinä ehkä ainoa jumala, sinä jota _kristityt_ palvelevat? Auta _sinä_ minua, todista voimasi, osoita valtasi, ja minä vannon rupeavani kristityksi! -- Kaikki temppelit muutetaan kirkoiksi -- minä kiellän sirkusnäytännöt, minä annan kastaa itseni, minä teen mitä ikinä vaadit, kristittyjen jumala..."

Phaon, eräs vapautetuista, huusi hätäisesti huoneeseen:

"Pelasta itsesi, caesar! Sotilaat etsivät sinua!"

"Kuinka? Entäs Anicetus?"

"Makaa surmattuna atriumissa."

Silloin ryömi caesar polvillaan gallialaisten luo ja halaillen heidän polviaan ähkyi hän:

"Pelastakaa minut -- ketä lienettekin! En ole kysynyt vielä teidän nimiännekään. Tietysti tulette Reinin legionien lähettäminä minua pelastamaan: viekää minut sinne! Taikka auttakaa minua pääsemään Aasiaan. Aasialaiset legionat ovat uskollisia. Minä marssin niiden etunenässä Roomaa vastaan -- auttakaa minua!"

Lihaskaan ei värähtänyt miesten kasvoilla.

"Seuraa meitä!" sanoi toinen heistä. He riensivät alas portaita Neron seuratessa kintereillä kykenemättä mitään epäilemään. Yksi seikka häntä ihmetytti: kuinka miehet tunsivat niin tarkoin palatsin, että aina voivat empimättä valita tiet, joilla vähimmän tarvitsi pelätä tapaavansa vihollisia. Mutta kiihtymyksessään hän ei joutanut asiaan suurempaa huomiota kiinnittämään. Salakäytävien kautta johtivat gallialaiset caesarin eräästä palatsin takaportista ulos. Siellä odotti kolme hevosta. Jälleen ihmetteli Nero, mutta ei ehtinyt tälläkään kertaa kummastustaan ilmaisemaan. Hänen seuralaisensa heittäytyivät hevostensa selkään. Nero nousi kolmannelle, ja vaiteliaan gallialaisen nelistäissä edellä, jättäytyi toinen Neron jälkeen, niin että hän tuli ratsastamaan heidän keskellään kuin vartioitu vanki. He ratsastivat täyttä laukkaa kaupungin läpi, ohi parveilevien kansajoukkojen. Missä ratsastajat huomattiin, huudettiin heille: "Seis!" taikka: "Minne matka?" mutta he eivät huolineet ruveta vastailemaan, vaan kannustivat ratsujaan entistä tulisempaan vauhtiin. Nero piteli vaistomaisesti togaansa kasvoillaan, jotta kukaan ei häntä tuntisi.

Kun seurue karahutti Nomentanin portin läpi, tuli heitä vastaan joukko sotilaita, sulkien tien.

"Minne matka?"

"Caesarin jälkeen."

"Onko hän paennut?"

"Niin sanotaan."

"Te olette siis Neron vihollisia?"

"Verivihollisia", vastasi etumainen gallialainen äänellä, joka pelästytti Neroa, vaikka hän tiesikin, että vastaus oli annettu sotilaiden pettämiseksi.

"Onnea matkalle sitten", huusivat sotilaat päästäen heidät menemään.

Kun Nero ratsasti heidän ohitsensa, tempasi tuuli hänen punaisen vaippansa syrjään. Soihtujensa valossa tunsivat sotilaat hänet. Mutta ennenkuin he ehtivät ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin huomionsa johdosta, olivat ratsastajat jo ohi.

"Kautta Styxin", huusi kohortin johtaja, "keskimäinen oli Caesarin näköinen."

"Minä tunsin hänet varmasti", vakuutti yksi pretorianeista. "Se oli Nero!"

"Heti perään!" komensi upseeri, ja juoksujalkaa seurasivat sotilaat ratsastajien jälkiä.

Tällävälin nelistivät nämä alas Nomentanin tietä, kunnes heidän eteensä ilmestyi Phaonin maatalo. Gallialaiset vaihtoivat silmäyksen ja kääntyivät Patinariuksen tielle, kunnes he puiston läpi ajaen saapuivat majalle, jossa Phaonin orjat tavallisesti asuivat. Nero, joka ei tuntenut seutua, eikä taloa, kysyi peloissaan:

"Minne me menemme?"

"Phaonin taloon."

"Vapauttamani Phaoninko?"

"Niin."

"Hän on minun puolellani?"

"Me toivomme niin olevan."

"Mutta eihän tämä ole palatsi", jatkoi Nero viitaten majaan.

"Se on hänen orjiensa asunto."

"Sinnekö te minut viette?"

"Tietysti? Mikä sinä muu olet kuin orja?"

Tien vieressä seisoi Akte, joka juuri oli palaamassa kaupunkiin. Hän oli tuntenut Neron. Tuuli kantoi hänen korviinsa sanat:

"Mikä sinä muu olet kuin orja?"

Silloin huokasi Akte ja astui taas tielle. Mutta hän pysähtyi hämmästyneenä, kun tietä myöten hengästyneenä saapui paikalle juokseva sotilaskohortti.

"Näitkö Neron?" huusi päällikkö hänelle.

"Näin."

"Minne hän meni?"

"Tuonne,"

Hän viittasi Salarian tielle.

"Opasta meitä."

Akte mietti silmänräpäyksen. Sitten hän lähti sotilaiden edellä kulkemaan pitkin Salarian tietä, päinvastaiseen suuntaan kuin pakolaiset olivat menneet.

Nero oli laskeutunut hevosen selästä, samoin hänen seuraajansa.

Kun he lähenivät majaa, ilmaantui ovelle Antonius, katsellen seuruetta epäröiden. Hän oli heti tuntenut Neron ja muistaen Julian sanoja, että kosto kuului Jumalalle, hän astui tervehtien syrjään, silmäillen ihmetellen ohitsensa astuvia, äänettömiä gallialaisia.

Nero oli tuskin huomannut Antoniuksen, kun hän jo riensi tämän luo: