Part 16

Mutta Antonius ei alistunut niin heti tällaiseen katsontatapaan. Liian paljon piili hänessä barbarimaista, hävittävää voimaa, voidakseen täydelleen hillitä itseään. Hän antoi kyllä nostetun miekan empien laskeutua, mutta ei osottanut minkäänlaista halua suostua Julian ehdotukseen. Silloin astui huoneeseen musta orja, joka kumartaen syvään Antoniuksen edessä, juhlallisesti ilmoitti:

"Keisarinna käskee ilmoittamaan ritari Antoniukselle, että hän kohta on saapuva hänen vieraakseen."

Antonius tuijotti älyttömänä orjaan, ja niin hämmästynyt oli hän tämän uutisen johdosta, ettei huomannut, kuinka upseeri, joka käytti tilaisuutta hyväkseen, vei Julian mukanaan.

Kunniavartija astui taloon, miehitti rappukäytävän, muodostaen kujan, jota myöden kulki nainen, ihanampi kuin Venuksen kuvapatsaat; hänen aaltoilevilla välkkyvillä kiharoillaan upeili kruunu ja purppuravaippa viilsi maata hänen takanaan.

Niin seisoi hän pian Antoniuksen edessä, kiinnitti lumoavan katseensa hämmästyneenä miehen kalpeisiin kasvoihin ja teki kysyvän eleen nähdessään paljaan miekan ritarin kädessä.

"Sinä olet aina taisteluvalmis, minä näen", huomautti hän sointuvalla äänellään, viitaten Antoniusta käymään vuoteeseensa, samalla kuin hän itse istuutui lepotuoliin.

Nyt vasta tointui Antonius.

"Minulta on juuri väkivaltaisesti viety morsian, keisarinna", sanoi hän kumartaen. "Samalla kuin olen hämmästynyt odottamattomasta kunniasta nähdä sinut luonani, olen myöskin iloinen, voidessani pyytää sinua korjaamaan tapahtuneen erehdyksen."

Keisarinna kohotti kulmakarvojaan.

"Antonius puhukoon, hän ei ole turhaan pyytävä."

Hän tarkasteli näennäisesti välinpitämättömänä edessään seisovaa ritaria, hänen voimakasta vartaloaan, jaloa otsaansa ja tulisia silmiään.

Tämä mies näytti hänestä sopivalta kulkemaan hänen suunnitelmiensa tietä, murhan kautta valtaistuimelle.

"Kuten sanottu on morsiameni äsken vangittuna viety täältä."

"Sinä olet siis kihloissa, Antonius?"

"Niin olen, valtiatar."

"Minä en luullut, että sankarit sellaiset kuin sinä, niin kiireesti rientäisivät antautumaan orjiksi."

"En pidä itseäni orjana."

"Se riippuu valinnastasi, ritari. Annapas kuulua."

"Morsiameni on Julia, kristitty."

"En tunne."

"Tyttö, jonka armahdit sirkuksessa."

"Ah, minä muistan."

"Hän oli aikoinaan keisarinna Oktavian hovineito."

Nämä sanat sattuivat Poppeaan kuin miekan iskut. Hänen silmänsä säkenöivät, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi tyynesti:

"Tämän Julian minä tunnen. Hän on epäluulonalainen osanotosta vehkeilyyn keisarin jumalallista henkeä vastaan."

"Se joka hänet on asettanut epäluulonalaiseksi, on konna."

Keisarinna nousi.

"Minä olen sen tehnyt. Minä olen myös hänen syyllisyydestään varma."

Antonius vaikeni.

"Puhelkaamme asiasta ritari, jonka vuoksi minä olen tänne tullut", jatkoi Poppea.

Antonius taivutti päätään.

Poppea katsoi ritaria hymyillen kasvoihin ja näytti olevan tyytyväinen, kun Antonius kävi hämilleen. "Sinä olet sankari", sanoi hän painostaen jokaista sanaa.

"En tiedä", vastasi Antonius punastuen, "milloin minulla on ollut onni osoittaa sellaisia ominaisuuksia keisarinnalle, jotka aiheuttaisivat tämän kunnioittavan arvostelun?"

"Sinä olet vaatimaton, kuten kaikki todella suuret miehet. Taistelusi sirkuksessa oli sankarillinen."

"Mistä tiedät, että juuri minä sirkuksessa taistelin?"

"Keisarinna tietää kaikki, -- kaikki, Antonius."

Hänen katseensa vaipui Antoniuksen katseeseen.

"Sinä ymmärrät, että minä pidän sellaisista miehistä kuin sinä olet. Enemmänkin. Minä rakastan semmoisia miehiä."

Antonius taivutti päätään ja katsoi lattiaan. Poppea, joka ei voinut lukea sanojensa vaikutusta hänen kasvoistaan, jatkoi:

"Rakkaus, Antonius, jonka sinä olet minussa herättänyt, tuo minut tänne."

Ritari pudisti päätään, mutta Poppea, antamatta keskeyttää, jatkoi puhettaan:

"Sinä olet muinaisroomalaista sukua, joka johtaa alkunsa Scaevolasta. Olet yhtä rohkea kuin rehellinen. Kuule minua! Rooma on ilolla alistuva, jos tuo käsi sille hankkii sen vanhan voiman. Sinä olet mies, jonka askelista on keisaripalatsi vapiseva. Purppura sopii sinulle paremmin kuin ritarin toga; ja purppuran alla olet sinä kantava panssaria. Sinä olet uljas ja kaunis kuin Jumala; suurin caesareista. Sinä olet naisen arvoinen, joka on ojentava sinulle käsivartensa, ettet kompastu ruumiiseen, jonka yli käy tiesi valta-istuimelle."

Hän oli lausunut nämä sanat verkkaan, juhlallisesti, kuten lausutaan edeltäkäsin tarkoin valmistettua puhetta.

Kun Antonius edelleen pysyi ääneti, sanoi hän:

"Mitä miettii Antonius? Mitä aikoo hän tehdä?"

Antonius ojentautui sotilaalliseen asentoon ja tyynesti keisarinnaa silmiin katsoen, hän vastasi:

"Velvollisuuteni aion tehdä, keisarinna. Olen kaartin upseerina varoittava caesaria häntä uhkaavasta vaarasta ja sitten eroava toimesta, joka minulle kristittynä ei sovi."

Poppea hätkähti kuin käärme, jonka päälle on astuttu. Hetken tuijotti hän kuin poissa suunniltaan mieheen. Ensimäisen kerran elämässään oli hän laskenut väärin. Sitten suoristi hän vartaloaan ja luoden Antoniukseen katseen, jossa kuvastui rajaton raivo ja ilkeä iva, hän virkkoi:

"Olen tekevä voitavani tämän aikeen ehkäisemiseksi."

Antonius kumarsi; Poppea poistui huoneesta kietoen lujemmin purppuraviittaa ympärilleen, aivan kuin häntä olisi viluttanut.

Antonius näki hänen alhaalla nousevan kantotuoliin. Joukko pretorianeja ympäröi kantotuolin: toinen osa piti Antoniuksen palatsin miehitettynä. Eräs eversti astui huoneeseen:

"Toveri -- keisarin nimessä."

Tyynesti jätti Antonius miekkansa upseerille, joka arvoltaan oli hänen vertaisensa, ja seurasi sotilaita vankilaan.

Poppea ei palannut keisarilliseen palatsiin. Kerran ryhdyttyään tavottelemaan uutta päämääräänsä, ei hän lannistunut yhdestä pettymyksestä. Kantajat kulettivat hänet Tirin takaiseen kaupunginosaan, siihen taloon, jossa asui kuuluisa myrkynsekoittaja Locuste.

Samalla hetkellä ratsasti keisarillinen pikalähetti Roomasta Neapeliin mukanaan seuraavansisältöinen kirje:

"Amiraali Anicetus jumalalliselle Nerolle.

Keisarinna vietti hetken salaisessa keskustelussa Antoniuksen, kaartineverstin kanssa. Ritarin palatsista meni hän Locusten luo. Tehköön Nero tästä ilmoituksesta johtopäätöksen, jota minä en tohdi papyrukselle uskoa.

Anicetus."

XXIV LUKU.

LOCUSTE.

Samaan aikaan kun Nero sai amiraali Anicetuksen kirjeen, tuotiin hänelle sanoma Gallian legaatilta. Siinä ilmoitettiin kelttien nousevan kapinaan. Legaatti kiinnitti tiedonannossaan caesarin huomiota samalla erääseen vaikuttavaan mieheen, entiseen senaattori, sittemmin eversti Silanukseen, joka, vaikka virasta eroitettuna, pohjoisen Espanjan käskynhaltijan suojeluksen alaisena oli ottanut huostaansa sikäläisten joukkojen päällikkyyden ja nyt samosi Roomaa kohti.

Nämä kaksi viestiä saivat keisarin mahdollisimman huonolle tuulelle, vaikkakaan hän ei kumpaankaan pannut kovin suurta huomiota. Hän oli liian varma Poppean uskollisuudesta, uskoakseen salajuonien olevan mahdollisia hänen puoleltaan; hän rakasti liian paljon tuota naista, tahtoakseen uskoa semmoista hänestä. Kelttien kapina ei myöskään häntä huolestuttanut. Kuitenkin päätti hän matkustaa Roomaan ottaakseen varmuuden asiain tilasta. Matkalla mietiskeli hän amiraalinsa kummallista viestiä. Ollen epäluuloinen ja valmis otaksumaan lähimmistä uskotuistaankin pahinta, hän alkoi vainuta petosta Anicetuksen puolelta ja päätti päästä hänen kavalluksensa perille tavalla tahi toisella. Seurueensa hän palautti takaisin Neapeliin ja lähetti Roomaan edeltään sanan aikovansa viipyä vielä lyhyemmän ajan Caprisaarella, mutta jatkoi itse muulinajajaksi pukeutuneena matkaansa pääkaupunkiin. Mukaansa otti hän ainoastaan Tigellinuksen, johon hän sillä hetkellä rajattomasti luotti.

Oli ilta kun caesar tuntemattomana saapui Roomaan. Hän suuntasi kulkunsa suoraan Locusten asunnolle, hänelle ennestään hyvin tuttuun paikkaan. Yö oli jo käsissä, kun valepukuiset miehet kolkuttivat ovelle, jonka takana asui kaikkien aikojen inhoittavimman maineen saavuttanut myrkynsekoittaja. Seurana hänellä oli käärmeitä, villikissoja ja muita samantapaisia miellyttäviä olijoita.

"Kuka siellä?" kuului tyly ääni sisältä.

"Avaa!" vastasi Tigellinus.

"Kuka se on?" kuului epävarmemmin.

"Keisarinnan palvelija", virkkoi Nero, seuraten hetkellistä mielijohdetta.

Kohta avautui ovi ja himmeän öljylampun valossa tarkasteli eukko vieraita, tuntematta heitä kuitenkaan oivallisissa valepuvuissaan.

"Tulkaa", sanoi hän lyhyesti, astuen edellä synkän pihan poikki seuraavalle ovelle. Tuskin oli eukko sen avannut, kun sisältä tulvehti huikaiseva, fosforimainen valo tulijoita vastaan. Aavemaisia olentoja suikahteli huoneessa, jonka asujamisto ei ollut kaikista rauhoittavinta laatua. Paksu, muodoton käärme kiemurteli ruumistaan lattialla. Huoneen yhdessä nurkassa oli sen pää pystyssä, haarainen kieli suusta ulkona ja silmät palaen kuin tulipunaiset rubiinit. Yökköjä rapisteli vieraitten pään päällitse ja jaloissa kyyristeleiksi sähiseviä villikissoja. Seinillä riippui harvinaisen muotoisia pulloja, joissa oli eri värisiä nesteitä. Hiljaa räiskähtelevällä tulella oli pieni kattila, jossa porisi epämiellyttävää tuoksua levittävä puuromainen seos. Takalla, kuparisessa vadissa oli erilaisia, osaksi tuoreita, osaksi kuivattuja yrttejä.

Tigellinus, joka ensimäistä kertaa astui jalkansa tämän kummallisen, keisarinnaa lähinnä Rooman rikkaimman naisen asuntoon, tarkasteli huonosti peitetyllä kauhulla ympäristöään. Myrkyn sekoittaja viskasi sillävälin uusia yrttejä kattilaan mumisten samalla loitsujaan.

"Keisarinna lähetti teidät?" kysyi hän päätään kääntämättä.

"Niin. Hän ei voi itse tulla hakemaan juomaa", vastasi caesar, jatkaen näyttelemistään. "Sinun on annettava se meille."

"Onko teillä maksu?" kuului vastaus.

"Tässä." Keisari tyhjensi kukkaronsa ja ojensi kullan eukolle.

"Toinen puoli?" kysyi myrkynsekoittaja.

Yhä vaikeampi oli Neron hillitä ääntään.

"Toisen puolen saat sitten, kun myrkky on meillä."

"Hyvä on", vastasi Locuste, täyttäen pienen kristallisen pullon nesteellä, jota syntyi tulella porisevan seoksen kuohusta.

"Vaikuttaako se?" kysyi Nero.

Locuste nauroi.

"Kahdenkymmenen neljän tunnin sisällä."

Sitten virkkoi hän silmäillen epäluuloisesti vieraitaan:

"Te olette Poppean uskotuita?"

"Olemme hänen liittolaisiaan."

"Hm. Sanokaa keisarinnalle, että sekoittaa tämän hänen yöjuomaansa. Jos hän liian aikaisin saa kuumetta, on hänelle annettava maitoa. Vaikutus hidastuu siten."

Hän ei huomannut pulloineen askaroidessa muutosta, joka oli tapahtunut toisessa miehessä. Tämä näytti perin lannistuneelta, polvet vapisivat ja hartiat nytkähtelivät kuin itkiessä.

"Keisari on vahva", huomautti Tigellinus saattaakseen todistuksen täydelliseksi.

"Tämä aine lannistaa häränkin, ja sitäpaitsi on Nerosta tullut mässääjä. Hän ei näe enään aamua, joka seuraa yötä, milloin hän on nauttinut annoksen."

Ulko-ovelta kuului kaksi koputusta, ensimäinen kovempi, toinen hiljaisempi.

"Se on Poppean merkki", arveli Locuste päätään pudistaen.

"Hän on varmaan lähettänyt vielä yhden uskottunsa, kun olet vitkastellut näin kauvan myrkyn valmistamisessa", sanoi Tigellinus nopeasti.

Locuste jätti öljylamppuineen huoneen. Ulkoa kuului kuiskailuja.

"Mitä palvelijoita?" vastasi juuri Poppean ääni. "En ole mitään palvelijoita lähettänyt."

"Ketäs sitten ovat ne liittolaiset, joiden piti hakea myrkky minulta?" kysyi Locuste.

Naiset olivat juuri ilmestyneet oven puitteisiin, kun Nero raivoisasti karjaisten repäsi naamarin kasvoiltaan ja avasi lyhyen togansa, jonka alta kiilsi Caesarin hyvintunnettu kultainen panssari.

"Nero!" kirkasi Poppea, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntyä pakoon, sai hän Caesarilta potkun niin valtavan, että hän vääntelehtien kaatui lattialle ja heitti muutaman sekunnin kuluttua henkensä.

Tigellinus oli tarttunut Locusten käsivarteen ja jätti hänet nyt Caesarille.

Tämä katseli kirkuvaa naista kasvoihin. Hetkisen hän harkitsi.

"Anna olla", sanoi hän sitten. "Hän harjoittaa vaan ammattiaan, -- ja minä tarvitsen häntä vielä."

Ähkyen pakeni Locuste huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, heittäen aika-ajoin arkoja silmäyksiä Caesariin. Tämä seisoi vaimonsa ruumiin vieressä ajatuksiinsa vaipuneena.

"Kuka on murhannut Poppean?" kysyi hän äkkiä.

Tottuneena tällaisiin kysymyksiin, vastasi Tigellinus heti:

"Kristityt, caesar."

Keisarin elottomat silmät saivat omituisen, vilkkaamman loisteen.

"Olet oikeassa, Tigellinus: kristityt."

"Kostaakseen viimeisen vainon", lisäsi Tigellinus.

"Ihan niin, niin se on", myönsi Nero. "Mutta kuka heistä?"

Kadulta kuului yksitoikkoista laulua, jota kristityt tavallisesti hymisivät viedessään ruumista hautaan. Salaman nopeudella pujahti Tigellinus ulos, heittäytyi ohikulkevaan joukkoon, tarttui käsivarteen erästä, joka sattui olemaan nuori tyttö. Ennenkuin kristityt olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, oli Tigellinus raastanut tytön pihalle.

"Caesarin nimessä", jyrisi hän perään yrittäville kristityille, jotka empien pysähtyivät. Poliisikohortti läheni empien paikkaa. Miehet hajaantuivat nopeasti, tietäen olevansa kykenemättömiä ilman aseita pelastamaan onnetonta, joka päästi yhä surkeampia avunhuutoja.

Tigellinus vei saaliinsa sisälle. Hämmästyneenä astahti Nero taaksepäin nähdessään tytön. Vavisten seisoi hän Caesarin edessä, satumaisen ihanana, kykenemättä tajuamaan näytelmää, johonka hänet oli vedetty mukaan.

Tyttö oli Lucrezia, Livian ja Narsissuksen tytär.

"Kristuksen nimessä", rukoili lapsi, "olkaa armollisia! Mitä olen minä tehnyt? Mitä aiotte minulle?"

Nero hymyili.

"Katso tuota ruumista", sanoi hän Poppeaa osoittaen ja silmäillen samalla kiinteästi tyttöä. Tämä huomasi vasta nyt ruumiin ja kirkasi kauhusta.

"Tuo kuollut on keisarinna Poppea", sanoi Nero. "Sinä olet hänet murhannut."

"Minä? Kristuksen kuoleman kautta -- minä vannon olevani syytön tähän rikokseen."

"Et kuitenkaan, kristitty", vastasi Nero, "sinä vannot väärin." Sitten kääntyi hän Locusteen, joka enenevällä uteliaisuudella seurasi näytelmää.

"Tämän tytön", sanoi hän tiukasti, mutta niin hiljaa, että vaan Locuste sen kuuli, "täytyy tulla mielipuoleksi."

"Mutta..." yritti Locuste väittää; Nero kuitenkin painoi hänet takaisin istuimelleen.

"Joko sinä kuolet tunnissa mestauslavalla, taikka hankit puolessa minulle myrkyn."

Eukko nyökäytti innokkaasti päätään. "Jättäkää minut kahden kesken hänen kanssaan", virkkoi hän hiukan mietittyään.

"Hyvä", vastasi caesar, "sinä vastaat päälläsi tuloksesta. Mutta vaan mielipuoleksi, kuuletko?" lisäsi hän, "vaan mielipuoleksi, sillä --" hänen silmänsä tarkastelivat tytön jaloa vartaloa -- "hän on liian kaunis kuollakseen niin pian."

Sitten jätti caesar Tigellinuksen kera tuon kauhistuttavan pesän, jossa nyt esitettiin näytelmä edellistä inhoittavampi. Locuste äänsi pari sihahtavaa sanaa ja heti permannolla alallaan maannut suunnaton käärme alkoi liikkua, kietoutuen vähitellen turvattoman tyttöraukan ympärille. Sillä välin valmisti Locuste juoman kaikellaisista yrteistä ja nesteistä. Tätä juomaa tipahutti hän muutamia pisaroita tiedottoman, käärmeen syleilyssä liikkumattomana seisovan Lucrezian huulille...

Hetkistä myöhemmin veivät sotilaat juhlallisessa saatossa Poppean ruumiin Caesarin palatsiin. Kantotuolin edessä ajettiin nuorta tyttöä, joka mielettömine katseineen ja hajalle revittyine hiuksineen tarjosi ohikulkijoille surkean kuvan. Tyttö huusi alituisesti nauraen: "Minä olen murhannut Poppean, keisarinnan, purppuraan pukeutuneen hyenan, kansamme, kristittyjen vihollisen."

Vielä samana yönä tunkeutuivat raivoisat kansajoukot kristittyjen asuntoihin, ja ketä pyövelin viha ei saavuttanut, sen vangitsivat keisarilliset sotilaat ja laahasivat kärsimään rangaistusta ilkityöstä, joka pantiin heidän syykseen.

XXV LUKU.

LÄNNEN KAPINA.

Merelle asti oli Markus seurannut roomalaisia sotilaita. Mutta hän tuli liian myöhään; moniaita tunteja ennen kuin hän saapui rannikolle, oli Prasuta kuljetettu Galliaan, sieltä Roomaan vietäväksi. Silloin leikkautti Markus partansa ja pukeutui jälleen roomalaiseen togaan. Kauppiaan puvussa purjehti hän Galliaan lujasti päättäen riistää vaimonsa ja lapsensa roomalaisilta, vaikkapa sen täytyisi tapahtua keskellä Roomaa. Silloin pidättivät häntä sisä-Gallian tapahtumat.

Gallialaisten kapina oli kehittynyt asteelle, joka sai ajattelemattomimmankin pelkäämään.

Gajus Serilius Vindex, Aqvitanian hallitsijoiden jälkeläinen, oli kasvatettu Roomassa ja osoittanut siellä suurella kyvyllään olevansa omiaan hoitamaan vastuunalaisia tehtäviä. Nero olikin hänet keisarillisena legaattina asettanut Gallia Lugdunensiksen esimieheksi. Mutta Vindex urhoollisena ja rohkeana germaanina, hautoi päässään aivan toisenlaisia tehtäviä, kuin Nero hänelle oli asettanut. Hän kuului suureen, mahtavaan kansaan, joka kerran Rooman porteilla oli huutanut rohkeasti: _Vae victis!_ Gallialaisruhtinas oli katsonut nyt ajan tulleen, jolloin miekan oli ratkaistava Rooman valtakunnan kohtalosta. Mitä oli Roomalla, oikeammin Caesarilla, heitettävänä vaakaan hänen miekkansa vastapainoksi? Kultaako, kuten kerran ennenkin? Gallialaiset olisivat nauraneet sellaiselle vastustajalle. Sotilaitako? Sotilaat vihasivat caesariaan; ainakin ne legioonat, jotka useamman vuoden olivat majailleet Reinin ja Tonavan rannoilla. Ei, -- Neron, vaikkapa hän vielä olikin maailman valtijas, Rooman caesari, legioonien imperatori, olivat sotilaat aikoja sitten hyljänneet heikkoutensa ja etenkin paheittensa vuoksi, jotka olivat kaikkien tiedossa. Tarvittiin ainoastaan muodollinen syy tyytymättömyyden ilmipuhkeamiseen.

Vuonna 68 kehotti Vindex maamiehiään, sitten naapurimaita, vieläpä roomalaisia legioonejakin kieltämään uskollisuutensa Nerolta ja vannomaan kuuliaisuutta Rooman senaatille, Rooman kansalle. Yhtenä miehenä nousi Gallia ja lyhyessä ajassa oli maa Pyreneiltä Pohjanmereen ilmikapinassa, valmiina asevoimin tekemään lopun tilasta, jossa oikeus oli vaan irvikuvaa ja yhteiskuntajärjestys mielivaltaa. Mutta tämä vallankumous olisi jäänyt hajanaiseksi ja tarkoituksettomaksi, elleivät siihen olisi liittyneet Rooman suuret legaatit. Silloin saivat kapinalliset mahtavan liittolaisen vanhasta Servius Sulpicius Galbasta, joka oli mitä läheisimmissä sukulaisuussuhteissa keisarilliseen huoneeseen. Tämän vaikuttavan sotapäällikön liittymisen kapinaan aiheutti toinen yhtä mahtava mies, Lusitanian käskynhaltija Salvius Otho, jonka kanssa Galba oli solminnut sydämellisen ystävyyden liiton. Tämä mies oli eräänä yönä vannonut kostoa Nerolle ja katsoi nyt ajan tulleen tehdä tiliä kruunatun vihollisensa kanssa.

Jo oli kapina levinnyt Afrikaan asti, kun Vindex kärsi perinpohjaisen tappion Vesontion luona. Kölnin legaatin, Verginius Rufuksen sotilaat olivat väärinymmärryksen kautta vastoin päällikkönsä tahtoa hyökänneet kelttiläisen armeijan kimppuun ja tuottaneet sille tuhon. Vindex lävisti rintansa, Galba, pitäen itseään petettynä, sulkeutui pääkaupunkiinsa Cluniaan; yritys näytti olevan hukassa, jumalat näyttivät vielä kerran ojentaneen suojelevan kätensä Caesarin turvaksi, tämän itsensä ollessa toimetonna.

Näihin aikoihin oli Silanus tullut Galliaan. Hän kävi puhuttelemassa Othoa ja kiirehti sitten Kölniin tuon Rufuksen luo, joka oli kukistanut Vindexin. Hänen onnistui saada Rufus liittymään Neron kukistamiseksi alettuun liikkeeseen. Niin oli Silanus, tuo leppymätön, väsymätön Neron vihollinen, joka vuodet läpeensä oli valmistellut näitä tilin hetkiä, kerännyt vallankumouksen johdon omiin käsiinsä. Hän oli ensimäinen, joka huusi Galban keisariksi; esimerkki, jota seurasi heti koko Gallia, Germania, Afrika, sanalla sanoen koko länsi-Rooma.

Roomasta Lusitaniaan saapuvat viestit osoittivat, että Nero ei suinkaan pitänyt asemaansa menetettynä; päinvastoin -- hän arveli liikettä vaan tavalliseksi sotilaskapinaksi, joka helposti ase kädessä voitiin lannistaa.

* * * * *

Sinä päivänä, jolloin Silanus Othon pääkaupungissa varustautui lähtemään retkelle Roomaan, astui häntä vastaan mies, joka ilmoitti olevansa Markus, Pallaan poika.

"Rooman vihollinen", lisäsi Markus selitykseensä.

Silanus puristi ääneti hänen kättään ja vei hänet Othon luo. Nämä kolme miestä tunsivat hyvin toisensa noilta huolettomilta ajoilta, jolloin he olivat eläneet yhdessä Roomassa, kunnes Neron despotinen käsi oli turmellut heidän onnensa ja karkoittanut heidät eri ilmansuunnille.

Nero oli julistanut Galban menettäneeksi virkansa ja samaan aikaan saapuivat viestit, jotka asettivat Othon valtiopannaan. Niinpä ei näillä kolmella roomalaisella, jotka nyt tapasivat toisensa, ollut muuta tietä edessään, kuin väkivallan.

Sinä yönä laati tämä koston triumviraatti rohkean suunnitelman, jonka uhri oli oleva Nero. Kun aamu sarasti, ratsastivat Markus ja Silanus Roomaa kohti; edellistä kannusti nopeaan matkan tekoon tieto vaimon ja lapsen vaarasta, jälkimäisen silmissä väikkyi verinen pää, joka oli viskattu hänen jalkoihinsa yöllä Campanian maahuvilassa.

XXVI LUKU.

NERON SOIHDUT.

Anicetus ei ollut ehtinyt edes riemuita Antoniuksen vangitsemisesta, sillä tapahtumat, jotka Rooman ulkopuolella toistensa kilvalla seurasivat toisiaan, eivät jättäneet Rooman kohtaloihin kietoutuneille henkilöille aikaa ajatella lähimmäisiänsä. Toisin oli Tigellinuksen laita, jolle kaartin ylipäällikkönä heti oli ilmoitettu everstin pidättämisestä. Kun Poppea oli kuollut, eikä minkäänlaista syytä ollut everstin vangittuna pitämiseen, järjesti hän viipymättä hänen vapauttamisensa. Mutta erikoisesti tämän aiheutti eräs seikka. Kaartin komentaja oli jännityksellä seurannut lännen tapahtumia, eikä voinut olla huomaamatta, että Neron valtaistuin horjui arveluttavasti. Hänen mieleensäkään ei juolahtanut asettua ehdottomasti suojelemaan Caesaria, hän punnitsi vaan, miten voisi saada suurimman hyödyn asemasta. Hän oli joka hetki valmis luopumaan Nerosta, voittaakseen siten vastustajain armon ja suosion. Voidakseen tämän tuuman vaaratta toteuttaa, tarvitsi Tigellinus kaikkien Neroon tyytymättömien upseerien apua, sillä suurin osa pretorianeista oli Caesarille ehdottomasti uskollinen. Antonius oli yksi niistä, niin toivoi Tigellinus, jotka eivät empisi noitaa miekkaansa niinpian kuin oli kysymys vihatun hallitsijan kukistamisesta.

Nero itse ei aavistanut mitään. Hän oli pitänyt Poppealle hautajaiset, jommoisia Rooma ei ollut ennen nähnyt. Mutta tuskin oli kuollut keisarinna päässyt leposijaansa, kun Nero puuhasi jo toisia juhlia.

Eräänä iltana pystytettiin Neron kultaista taloa ympäröiviin puistoihin paaluja, niin että ne määrätyn matkan päässä toisistaan reunustivat teitä ja ympäröivät suuria kukka- ja nurmikenttiä. Toisin paikoin pystytettiin yhteen kohti kokonainen metsä, toisiin paikkoihin, missä maisemat olivat erikoisemman kauniit, asetettiin vaan yksi paalu.

Yön saapuessa kuletettiin suuri joukko kristittyjä sotilaiden ja pyövelien seuraamina kukoistaviin puistoihin, joitten ilma väreili leppeätä ruusujen ja kukkasten tuoksua. Heidät oli kaikki verhottu raskaisiin, kallisarvoisiin pukineisiin, ehkä senvuoksi, että he enemmän muistuttaisivat uhrieläimiä, jotka alttarille viedessä koristetaan nauhoilla ja leluilla.

Vastusta tekemättömät kristityt sidottiin paaluihin. Heitä oli lukematon joukko; täyskasvuisia miehiä, voimattomia ukkoja, pieniä, viattomia lapsia. Mutta enimmäkseen olivat nämät kahleilla paaluihin kytketyt uhrit nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitoja. Kun kaikki vihdoin oli valmista, kun ihmisruumiit teiden varsilla seisoivat riveissä kuin kuolinkynttilät, siellä täällä muodostaen taiteellisia ryhmiä palmujen, sypressien, ruusujen ja narsissuskukkien joukossa, ja kun ilmassa leijailivat aloen ja suitsusavujen tuoksut, silloin tulivat pyöveli, valoivat öljyä onnettomien vaatteisiin ja sytyttivät ne palamaan. Ajatuksen nopeudella leimahtivat vaatteet tuleen ja silmänräpäyksessä heitti tuhannen elävää soihtua purppuraista valoaan puutarhaan. Yön hiljaisuutta häiritsivät tuskan huudot ja kristittyjen surullinen kuolinvirsi.