Part 15

Mies vihelti ja erään kallion takaa hyppäsi haukkuen ja häntäänsä heiluttaen jättiläiskokoinen koira, iloisesti laskien eturuumiinsa maahan ja katsellen isäntänsä silmiin. Mutta vielä vitkasteli metsämies. Hänen huolestuneesta katseestaan voi päättää, että hän pelkäsi jonkun vaaran uhkaavan. Huolellisesti tarkastelivat hänen silmänsä läheisiä kukkuloita.

"Eikö sinua pelota, Prasuta?" kysyi hän, hyväillen lasta, joka oli juossut hänen luokseen. Vaimo astui nyt taas ulos. Hän oli kookas, muutaman tuuman pitempi kuin mies, ja kaunismuotoinen vartalo näytti notkeudessa ja voimassa jättävän miehen kauas jälkeensä. Pitkä, punertava tukka, joka verhosi vaipan tavoin yläruumista, suuret silmät ja puhe ilmaisivat hänen olevan friisittären. Mies puhui murteellista gallian kieltä käyttäen runsaasti roomalaisia sanoja.

"Mitä minun pitäisi pelätä, ystäväni?" virkkoi hymyillen Prasuta.

"Roomalaisia", vastasi mies synkästi.

Prasuta ravisti päätään.

"Ne eivät tänne tule, Markus. Mistä tämä äkkinäinen huoli? Olemmehan täällä asuneet rauhassa jo vuosikausia. Rankaisematta sitäpaitsi ei kukaan tule minua hätyyttämään."

Miehen katse tarkasteli hyväillen vaimon vartalon voimakkaita muotoja.

"Tiedänhän, että olet uljas ja vahva", virkkoi hän, "mutta ylivoima voisi sinutkin lannistaa. Mutta ainakin tahdon sinun kanssasi kuolla, jos Jupiter tämän kohtalon sinulle olisi valmistanut."

Hän oli hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten:

"Minä näin kummallista unta viime yönä. Olin näkevinäni jättiläiskokoisen korppikotkan lennosta syöksyvän majaani kohti, ja ennenkuin ehdin mitään tehdä, oli se tarttunut sinuun ja lapseemme, vieden molemmat etelää kohti. Olin niin pelästynyt, etten edes nuoltani saanut ammutuksi sen perään. Vasta kun lintu oli teidän kanssanne hävinnyt kaukaisuuden utuun, lähdin minä takaa ajamaan."

Vaimo ei vastannut heti.

"Sinä näet aina sellaisia unia, Markus. Ne aiheutuvat kovin kiihottuneesta mielikuvituksesta. Pitääkö minun haukkua sinua pelkuriksi, unen näkijä?"

Vastauksen asemasta syleili Markus kumppaniaan ja lähti vuorille. Prasuta katseli hänen jälkeensä niin kauvan kuin hän oli näkyvissä. Kun mies ja koira olivat häipyneet hänen silmistään, meni hän tupaan takaisin, lapsen jäädessä ulos leikkimään.

Mies oli Markus, entinen roomalainen seuramies, sittemmin Britannian käskynhaltija; nainen oli Prasuta, onnettoman kuningatar Boudiccan tytär. Kun Markus astui virkaansa Britannian käskynhaltijana, hallitsi hänen ajatuksiaan yksi voima: hän tahtoi kostaa Nerolle. Hän sai huomata heti vaaranalaisen asemansa tuossa maassa, joka alinomaan antoi Rooman legioonille tekemistä, ja kiirettä vastaamaan britannilaisten vapauden rakkauteen ja heidän lakkaamattomaan, peitettyyn vastarintaansa sortavin mielivalloin. Tällöin sattui hän kerran, ollessaan icenien kuningattaren Boudiccan vieraana, huomaamaan tämän tyttären. Tytön alkuperäinen, kuvailematon kauneus sytytti roomalaisessa intohimon, joka syrjäytti kaiken muun, ja pitkän vastustuksen jälkeen leimusi vastalempi Prasutan sydämessä yhtä valtavana. Mutta Prasuta osasi, epäillen roomalaista, pysytteleidä etäällä. Jo hautoi Markus päässään ryöstösuunnitelmaa, aikoen antaa sotilaittensa väkivallalla tuoda tytön luoksensa, kun syttyi tuo hirveä kapina, joka maksoi lähes sadantuhannen roomalaisen hengen. Boudiccalla oli kostettavana miehensä, ruhtinas Prasutaguksen kuolema ja oma nöyryytyksensä roomalaisille, jotka Markuksen edeltäjien samoinkuin hän itsensä käskynhaltijana ollessa, olivat pöyristyttävällä raakuudella menetelleet maan asukkaita kohtaan, polkien sorretun kansan lakeja ja oikeuksia. Druidien pyhissä metsissä pitivät maan asukkaiden päämiehet kokouksen ja kohta senjälkeen veivät he Boudiccan kiihottamina heimonsa roomalaisia vastaan. Markus oleskeli Commuladonumissa, kun kapinallisten sotajoukot, käsittäen noin 120,000 miestä, hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Kaikki roomalaiset menettivät henkensä, lukuunottamatta Markusta, jonka Prasuta pelasti. Intohimoisen rakkautensa valtaamana, muistaen vihaansa Roomaa kohtaan, joka Caesarin persoonassa oli hänelle tuottanut niin suuria kärsimyksiä, sekä kunnianhimonsa sokaisemana, toivossa päästä Britannian kuninkaaksi, oli hän ruvennut kapinoitsijain puolelle ja ottanut vastaan heidän sotajoukkojensa ylijohdon. Mutta pian läheni pikamarsseissa, Commuladonumia kohti rientävä urhoollinen Luetonius Paullinus valiojoukon kera, johon kuuluivat XIII ja XX legiona. Kaupungin porttien edustalla syntyi ratkaiseva tappelu. Markus joutui tappiolle. Hänen sotajoukkonsa hajaantui eri tahoille, kuningatar Boudicca surmasi myrkyllä itsensä, hän itse Prasutan kera painautui sisämaan vuoriston helmaan, missä eleli sitten vuosikausia, hautoen voimatonta vihaa Roomaa kohtaan. Entisestä irstaasta roomalaisesta oli tullut vapaa luonnonihminen, joka oli täydelleen mukautunut kelttien elintapoihin. Usein tapasi hän etelän miehiä. Näiltä sai hän kuulla, että Nero oli asettanut korkean palkinnon hänen päästään; keisari täydellä syyllä oletti että Markuksen johdolla saattoi tuossa levottomassa maassa millä hetkellä hyvänsä syntyä uusi kapina. Mutta Markus oli varoillaan, eikä kukaan ilmaissut hänen olinpaikkaansa roomalaisille, sillä häntä kunnioitettiin kuninkaana avioliittonsa tähden kuningassuvun viimeisen prinsessan kanssa.

Tuona päivänä, jolloin Markus oli lähtenyt metsälle, ei Prasutakaan voinut vapautua painostavasta mielialasta. Hän hengähti keveämmin, nähdessään erään kelttiläisen lähestyvän kukkulalta majaa.

"Mikä tuo sinut tänne, Devanus?" kysyi Prasuta asetettuaan vieraan eteen maitoa ja juustoa. "Sinulla näyttää olevan minulle asiaa."

"Niin onkin, ruhtinatar", vastasi Devanus, "laakson heimot lähettävät minut varoittamaan sinua."

"Varoittamaan? Uhkaako meitä sitten vaara?"

"Roomalaiset ovat jäljillänne, ja ellen erehdy, ovat he muutaman päivän kuluttua täällä."

"Niinpä täytyy meidän jättää tämäkin paikka", valitti Prasuta, "noitten kirottujen isänmaamme sortajien haltuun. Koska viimeinkin vapautemme hetki koittaa? -- Milloin luulet kohortin olevan täällä, Devanus?"

"Minulle sanottiin: kun aurinko kolme kertaa on laskenut."

"Mieheni lähti muutamia hetkiä takaperin vuorille", virkkoi Prasuta. "Kahteen päivään hän ei palaa. Tahtoisitko mennä häntä etsimään? Hänen pitäisi palata viipymättä, jotta ehtisimme koota omaisuutemme ja vetäytyä pois, ennenkuin vainolaiset ovat paikalla."

"Minä lähden heti häntä etsimään", vastasi paimen. "Jos Freya suosii minua, luulen hänet löytäväni ennen päivän maille menoa. Tunnen suunnilleen tiet, joita hän käyttää."

Mies nousi ja pian hävisi hänkin vuorille.

Päivä kului; jo alkoi hämärtää. Oli tullut aika, jolloin Prasuta lapsen kera tavallisesti ojentautui Markuksen huolehtivan käden valmistamalle vuoteelle. Hän heitti vielä tutkivan silmäyksen kukkuloille, ennenkuin kävi levolle. Hän ei ollut ehtinyt vielä päästä uneen, kun hän hätkähtäen hypähti istualleen. Tuntui, kuin olisi hän kuullut tutun äänen, ja jännittämällä kuuloaan, eroitti hän kesyn hirvilehmän huohotuksen, joka kuului aivan majan edestä.

Kummastuneena jätti Prasuta vuoteen ja meni ulos. Siellä seisoi uskollinen eläin kurottaen vavisten päätään emäntäänsä päin. Kun hän hyväillen ja tyynnyttäen siveli sen selkää, huomasi hän että se oli ylt'yltään veressä ja selässä törrötti nuoli.

Tuhoa aavistaen hän riensi takaisin huoneeseen; temmaten lapsen syliinsä ja suuren taistelukirveen käteensä syöksyi hän pimeään yöhön. Mutta koko vuoren rinne tuntui elävän. Kuun valossa, joka nyt kuin ilmaistakseen hänet, pilkisti esiin pilvien raosta, näki hän roomalaisia sotilaita, jotka laskeutuen vuoren rinnettä alas sulkivat häneltä pakotien.

Prasuta kiirehti takaisin ja salpautui huoneeseen. Ensin päästi hän kuitenkin kolme kertaa vihlovan huudon, joka satakertaisen kaiun kulettamana vieri kautta vuoriston, vieden viestin hänelle, joka yksin enään vaan voi avun tuoda. Roomalaisten kirveet jyrisivät oven lankkuja vasten. Mutta tammiovi oli vahva ja kesti murtumatta iskut. Prasuta oli siepannut käteensä jousen ja singahutti nuolen toisensa jälkeen pienestä tähystysluukusta, kaataen joka kerta jonkun roomalaisista, jotka pimeässä eivät keksineet minkäänlaista maalia heittokeihäälleen. Raivostuneina iskivät he kaksinkertaisin voimin; vihdoin se petti ja rymisten avasi tien hyökkääjille.

Hurjasti huutaen syöksyivät sotamiehet huoneeseen. Mutta pian sulkeutui etumaisten suu, kun Prasutan leveä tappara vinhasti heilahteli ilmassa halkoen etumaisten hyökkääjien kallot. Mutta ylivoima oli liian suuri. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua makasi Prasuta maassa köytettynä omilla hiuksillaan niin tiukkaan, ettei voinut liikahtaakaan. Lapsi myös köytettiin, jonka jälkeen sotilaat tutkivat huoneen. Huomattuaan, että Markus todella oli poissa, pakoittivat he kepin iskuin Prasutan seuraamaan heitä. Majan pistivät he ennen lähtöä tuleen ja ennen pitkää valaisivat kirkkaat loimottavat liekit laaksoa, jossa taas vallitsi syvä hiljaisuus.

Kun Markus palasi hurjalla kiireellä Devanuksen kera kotilaaksoonsa, tapasi hän tupansa hehkuvana hiilikasana. Lähellä makasi kuollut elättihirvi ja kaatuneitten roomalaisten keskeltä hän löysi vaimonsa verisen tapparan.

Miehet eivät tuhlanneet aikaa sanoihin. He katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja syöksyivät sitten nopeammin kuin olivat tulleet poistuneitten jälkeen.

XXIII LUKU.

LÖYDETTY JA TAAS KADOTETTU.

Poppea ei ollut voinut unohtaa tuota uljasta taistelijaa, joka niin uskomattoman voitokkaasti oli otellut härän kanssa arenalla. Alituisesti näki hän miekkailijan kuvan silmiensä edessä. Hän oli kiivennyt kaikki asteet, jotka hänen kunnianhimonsa oli hänen eteensä asettanut. Hän oli keisarinna; vieläpä enemmänkin: hän vallitsi caesaria ja Roomaa. Hänen viittaustaan totteli maailma. Saavuttuaan näin pitkälle hänen rauhaton sielunsa etsi uusia päämääriä. Hänen aistillisuutensa, tähän asti alistettuna kunnianhimon palvelukseen, etsi uusilla aloilla tyydytystä, ja kun Nero ei enään voinut häntä hyödyttää, kävi tämä hänelle ikävystyttäväksi, alkoipa hän vähitellen vihata keisarillista puolisoaan. Ja äkkiä nousi hänessä ajatus: Mitä -- jos Neroa ei olisi olemassa? Tosin Nero oli caesar -- mutta Poppea oli keisarinna. Neron läsnäolo asetti hänen elämälleen epämieluisia rajoituksia, jotka ajanoloon tuntuivat sietämättömiltä sellaisesta ihmisestä kuin hän.

Mitä -- jos hän liittoutuisi jonkun miehen kanssa, yhtä rohkean, yhtä kunnianhimoisen kuin hän itsekin, tämän vaarallisen suunnitelman toteuttamiseksi? Sopivan miehen hän luuli tavanneensa rohkeassa härkätaistelijassa, jonka pelottomuus oli osottautunut yli kaiken epäilyksen. Eikö tuolla miehellä ollut povessaan jotakin vihaa roomalaista yhteiskuntaa vastaan, kun hän rohkeni astua kristityn puolesta arenalle, missä joukkojen ratoksi taistelevat kuolemaan vihityt orjat? Eikö hän voisi sopivalla tavalla tuota vihaa käyttää hyväkseen?

Jospa onnistuisi saada tuo mies pauloihinsa, jospa hänen onnistuisi tuon miehen kanssa kulkea ruumiin yli, joka yksin nyt seisoi hänen tiellään? -- Poppea ei ollut niitä, jotka antavat suunnitelmien vanhettua. Eräänä aamuna kun Nero oli Neapelissa, kutsutti hän luokseen Anicetuksen.

Tämä tuli ja kyseli kunnioittavin sävy kasvoillaan keisarinnan asiaa.

Poppea puhui kaikenlaisista valtioasioista ja keisarillisesta taloudesta, kunnes hän vähitellen näitä sivuteitä tuli viimeisiin sirkusnäytännöihin.

"Se oli mieltäkiinnittävin taistelu, mitä koskaan olen katsellut", huomautti hän ohimennen.

"Olet oikeassa, keisarinna", vastasi amiraali, "harvoin olen nähnyt sellaista rohkeutta ja kylmäverisyyttä, kuin mitä tuo upseeri osoitti suojellessaan kristittyä orjatarta puhvelilta."

Poppea kävi tarkkaavammaksi.

"Upseeri, sanoit. Oliko tuo mies upseeri?"

"Oli, valtiatar. Haavoittuneena oli hän pakoitettu ilmaisemaan itsensä. Härän sarvi oli raapaissut hänen vasempaan kylkeensä haavan, joka muutoin, mikäli tiedän, nyt on paranemassa. Hänen nimensä on Antonius; arvoltaan on hän kaartin upseeri."

Poppean silmät leimahtivat. Siis pretoriani! Mikä onnellinen sattuma! Eivätkö sattumatkin tulleet hänelle avuksi?

"Huomasitteko, keisarinna", jatkoi Anicetus keskustelua, "kuinka ihmeellisen kaunis oli tuo orjatar, jonka rakastettunsa rohkeus pelasti?"

Poppea katsoi puhujaa läpitunkevasta

"Mitä tuo upseeriko olisi hänen rakastettunsa?"

"Sen saattoi helposti huomata."

Poppea hämmästyi silminnähtävästi. Siis nainen jo hänen aikeittensa tiellä. Joutavia! Vaan orjatar...

"Mahdollisesti erehdyt, Anicetus."

"Tuskinpa. Tyttö on nykyään häntä hoitamassa."

"Ah -- eikä ollut ketään muuta, joka hänen haavaansa olisi kyennyt hoitamaan?"

"Kenellepä olisi se toimi enemmän kuulunut, kuin hänelle, jonka tähden mies oli pannut henkensä alttiiksi?"

"Ja mistä sinä tämän tiedät, Anicetus?"

"Olen käynyt hänen luonaan."

"Oletko hänen ystävänsä?"

"En mitään vähemmän kuin sitä."

"Hänen vihollisensa?"

"Niin."

"Miksi?"

"Hän kuuluu Oktavian puolueeseen."

Poppea rypisti kulmiaan. Mutta hetkeksi vaan. Sitten näki hän tässä esteessä sattuman, joka kentiesi paremminkin voisi olla hänelle hyödyksi.

Hän kuului siis tyytymättömiin. Eikö hän voisi taitavasti käyttää hyväkseen hänen vihaansa caesaria kohtaan? Mutta nainen oli syrjäytettävä -- hän katui tällä hetkellä tahtoneensa hänen armahtamistaan.

"Ei ole olemassa enään Oktaviaa", sanoi hän, "ei siis puoluettakaan."

"Sinä erehdyt", väitti Anicetus, "vielä on elossa Silanus, toistaiseksi ei häntä kaikista ponnistuksista huolimatta ole saatu kiinni."

"Hän on vaaraton maankulkija, jolla ei ole rahaa eikä virkaa."

"Rooman valtakunnassa on paljon tyytymättömiä; Gallian sanotaan kiehuvan arveluttavasti."

"Onko hän Galliassa?"

"On."

"Antonius on hänen ystävänsä, mitä?"

"Hän on aina se ollut."

"Ja sen vuoksi sinä vihaat häntä?"

"En siksikään. Tuo orjatar..."

Hän katkaisi lauseensa.

Poppea nauroi.

"Orjatar on sinua loukannut kaiketi?"

"Niin. Oktaviaa vastaan nostetussa oikeusjutussa hän oli tämän innokkain puolustaja."

"Antonius suojelee häntä?"

"Niin on."

Anicetus ei ymmärtänyt Poppean kaukaisuuteen suunnattua voitonriemuista katsetta. Keisarinnan silmät tuijottivat akkunasta yli ikuisen Rooman ja hänen ajatuksensa näyttivät kiiruhtavan tapahtumain edellä, joiden mahdollisuutta turmeltunut Anicetuskaan ei voinut aavistaa.

"Minä autan sinua tuon naisen rankaisemisessa", sanoi hän, "sillä minä pidän arvossa uskollisuuttasi ja vihaan kristityitä, jotka aina suunnittelevat vaan jumaliemme perikatoa."

Anicetus taivutti kiittäen päätään.

"Sinä olet oikeassa valtiatar", huomautti hän, "heidät täytyy hävittää sukupuuttoon. Mutta he eivät ole tuhottavissa. Yksin kuollessaankin näyttävät he voittavan uusia kannattajia."

"Minä annan vangita tuon orjattaren", arveli Poppea hetken mietittyään, "sinun on sitten helppo nostaa kanne häntä vastaan ja --"

Siihen loppui keskustelu ja Anicetus vetäytyi takaisin, ihmetellen, mistä keisarinnan mieltymys tuohon upseeriin johtui. Sillä syyt tähän avunlupaukseen hän aavisti, vaikkakaan ei voinut päästä selville niiden hienoimmista johtolangoista. Joka tapauksessa päätti hän olla varuillaan. Mahdollisesti voi hän keksiä jonkun salaisen teon keisarinnan puolelta, jota hän voisi käyttää hyväkseen.

Tällävälin tiedusteli keisarinna pretoriaani Antoniuksen olinpaikkaa ja sai kuulla hänen asuvan neljännessä kaupunginosassa.

* * * * *

Antonius oli herännyt hourailevasta unestaan ja näki edessään tytön, jonka kuva oli seurannut häntä viimeiset vaiherikkaat vuodet.

Hänen avatessa silmänsä oli Julia polvillaan vuoteen vieressä, ristiinnaulitun kuva käsissään ja silmät intohimoisen rukoilevasti ylöspäin suunnattuina. Hän oli niin vaipunut rukoukseensa, ettei lainkaan huomannut Antoniuksen heräämistä.

Viimein käänsi hän katseensa sairaaseen ja nähdessään hänet valveilla, antoi puisen ristiinnaulitunkuvan kiireesti solahtaa vaippansa liepeen alle ja laskien kätensä sairaan kädelle virkkoi mitä kiitollisimmin äänensävyin:

"Miten voin sinua kiittää Antonius, suuresta työstäsi, jolla pelastit hirveästä lopusta kuolemaan vihityn naisparan?"

Antonius kohoutui vuoteellaan ja tarttuen tytön käteen, vastasi:

"Älä puhu kiitollisuudestasi, Julia, silloin kun olen vaan täyttänyt velvollisuuden, joka minulle olisi aikoja ennen kuulunut."

"En käsitä sanojasi", vastasi Julia.

"Oma sokeuteni vaan, jatkoi Antonius, esti minut astumasta sinun rinnallesi, sinun puolustajaksesi. Se oli enemmänkin kuin sokeutta, se oli pelkuruutta."

"Kuinka niin?"

"Mikä esti minua astumasta arenalle siinä joukossa kuin sinäkin?"

"Uskosi, joka ei ole sama kuin minun uskoni, ritari."

Mutta samalla kuin Julia sanoi tämän, oli hän huomaavinaan muutoksen tapahtuneen miehessä, jossa hän aina oli nähnyt jalosydämisen, mutta samalla raa'an ja armottoman soturin. Kummallinen hohde valaisi ritarin jaloja kasvonpiirteitä, ja Julia tuskin uskoi korviaan kuunnellessaan hänen sanojaan:

"Sinä erehdyt Julia. Minun uskoni on sama kuin sinunkin. Kuka on se ihminen, joka, nähtyään aikamme kurjuuden ja mädännäisyyden, voisi kylmänä, välinpitämättömänä katsella kristittyjen Rooman kansalle tarjoamaa näytelmää? Ei, Julia -- mikään ei voinut minua enään pidättää vanhoissa jumalissamme. Minä näin selvästi, että meidän uskontomme ei voinut olla oikea. Mitä oli tullut jumalistamme? Jupiter, kaikkivaltias, oli kaiken nimellisten, inhimillisten intohimojen nöyrä palvelija. Jokainen roisto huutaa häntä avukseen ja uskoo varmasti saavansa hänen tukensa konnantöilleen uhrin kautta. Mikä oli Venus, hedelmällisyyden, kaikki ylläpitävän rakkauden jumalatar? Alhainen olento, jonka temppelissä harjoitetut siivottomat irstailut eivät olleet kylliksi siivottomia häntä tyydyttämään. -- Mars, uljas, sotainen valloittaja? Naisellinen itämaalainen, joka itseään hoiti voiteilla ja hajuvesillä ja voimaansa koetteli Rooman kansan hyveen alentamisessa. -- Entäs keisarius? Mitä olivat caesarit, jotka olivat saaneet kruununsa jumalilta, joiden suonissa virtasi olympolaisten verta? Onko maailma koskaan nähnyt inhoittavampaa eläintä, kuin Nero? Eivätkö luonnon puhtautta häpäise ne naiset, jotka kiistelevät Rooman valtaistuimesta ja purppurasta? -- Ja mitä oli tullut Roomasta? Sen kansasta, jonka voimaa maailma totteli?

"Me olemme kuolemaan vihittyjä; se mitä gladiaattorit huutavat caesarille käydessään maineettomaan taisteluunsa, se sopii niin mainiosti koko Rooman kansaan, koko pakanalliseen maailmaan. Paheissaan luisuu se perikatoaan kohti, mutta vielä kuollessaan suitsuttaa valtaistuimelle ja huutaa: 'Ave caesar, morituri te salutant'." Hän pysähtyi vetääkseen henkeään. Hänen katseensa kiintyi ikkunaan, jonka ahtaitten kehyksien välistä näkyi kappale ikuista Roomaa. Kadulta kuului roomalaisten sotilaitten laulua; ne palasivat Galliasta palveluksestaan vapautettuina, veteraaneina, kuten heitä nimitettiin. Julia tarkkasi jokaista piirrettä Antoniuksen kasvoilla. Niiden ilme oli synkkä, puolittain vihainen, puolittain surumielinen ja Julialle selvisi nyt vasta, kuinka vaikea mahtoi olla ero menneisyydestä niille, joiden tunne-elämä, voima oli siihen juurtunut. Mutta äkkiä kirkasti joku uusi ajatus sairaan kasvoja.

"Kaiken tuon olen tunnustanut itselleni; olen monen muun kera ollut pakoitettu tunnustamaan, vaikkakin sydän on tehnyt kauan vastarintaa. Silloin tulitte te kristityt ja tarjositte uutta uskontoa, joka minusta tuntui niin tosioloihin sopimattomalta, että minä sille nauroin. Minä ajattelin: koko maailma on kapinassa, hyvä on kaikkialla tappiolla, sitä poljetaan; kaikkialla riehuu voitostaan ylpeänä väkivalta, pahuus; -- kaikkien silmät tähyävät, odottavat käsivartta, voimaa, joka vastustamattomalla mahdilla, vihalla ja väkivallalla, leppymättömällä ankaruudella johtaa maailman taas vanhalle uralleen, kukistaa pahuuden valtaistuimet ja auttaa hyveen jälleen voittoon -- ja te opetatte kärsivällisyyttä? Te opetatte alistuvaisuutta? Opetatte maksamaan pahan hyvällä? Väkivallan nöyryydellä? Te opetatte rakastamaan niitä, jotka meille pahaa tekevät?

"Aikovatko he, ajattelin minä, kukistaa pahuuden valtakunnan rakkaudella?

"Minä nauroin. Ei; minä tunsin vihaavani sellaisia, jotka tarjoavat ihmisille lohdutusta, joka tuo vaan epätoivoa.

"Silloin näin minä kristityiden kuolevan.

"Useasti olen katsonut kalmaa silmästä silmään. Olen nähnyt paljon kuolevia ihmisiä, urhoollisia ja pelkureita, viattomia ja rikoksellisia -- mutta kenenkään en ole nähnyt kuolevan kuten kristityt, miehet, naiset ja lapset. Koskaan en ole nähnyt ihmisten sellaisella maltilla, hymy huulilla odottavan hirvittävää loppuaan. Ja kun minä näin puhvelin laukkaavan verestä punottavalla arenalla, silloin valtasi minut voima, jota en enään voinut vastustaa, silloin tunnustin minä oppinne oikeuden, silloin seestyi minulle tulevaisuus. Minä näin kristinuskon voittamattomuuden, minä ymmärsin kärsimyksen voiman. Minä tunsin rakkauden olevan mahtavamman vihaa, sillä viha vaan hävittää, tuhoaa, mutta rakkaus viittaa toivoon.

"Silloin, kun näin kaikki kuolleina, eläimellisen väkivallan raatelemana, repimänä, silloin syöksyi veri sydämeeni ja minusta tuntui kuin olisi minun pitänyt huutaa tuolle barbaarijoukolle: 'Ottakaa minutkin, uhratkaa minutkin raakuuden alttarilla, sillä katsokaa, minäkin olen kristitty!'

"Silloin näin sinut. Silmäni kohtasivat enkelimäisen olentosi ja oli kuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Jos tunnustat, et voi häntä pelastaa.' Niinpä tahdon ainakin hänen kanssaan kuolla, ajattelin minä ja tuolla hetkellä lähetti Antonius, pakana, palavimman rukouksensa kristittyjen Jumalalle. Minä pyysin häneltä rohkeutta, voimaa ja anteeksiantoa ja sitten heittäydyin arenalle, saaden sinut Jumalan avulla pelastetuksi, Jumalan, joka tuolla hetkellä oli minut ottanut armollisesti omakseen."

Julia, liikutuksen valtaamana, jonka tämä tunnustus oli aiheuttanut, ei kyennyt heti vastaamaan.

"Suuri on Jumalan voima", kuiskasi hän vihdoin. "Minä tunsin, että hän sinut kerran kutsuisi."

Antonius kumartui, polvistuvan neidon yli ja lisäsi yhä vienosti:

"Hän on voittanut rakkaudella."

He katsoivat toisiaan silmiin; vuosikausia hillitty kuluttava, hehkuva lempi löysi vihdoin tiensä sydämestä sydämeen ja huulet yhtyivät pitkään, huumaavaan suuteloon.

"Keisarin nimessä!"

Eräs upseeri useiden soturien seuraamana astui huoneeseen, tehden sotilaallisesti kunniaa esimiehelleen, eversti Antoniukselle.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kiljasi tämä.

"Keisarin nimessä", toisti upseeri, ikäänkuin anteeksi pyytäen, ja kääntyen Juliaan kysyi hän: "Oletko Julia kristitty?"

"Se olen."

"Minä vangitsen sinut."

Julia kääntyi avuttomana Antoniukseen päin. Suuttumuksen puna peitti tämän kasvot ja raivosta vapisevin äänin kysyi eversti upseerilta:

"Mistä syytetään Juliaa?"

Upseeri kohautti olkapäitään. Hän näytti vangitsemismääräystä, jonka alla riippui Poppean sinetti. "Ah!" nauroi Antonius katkerasti. "Hänen kätensä siis on pelissä. Silloin ei todellakaan tarvita syitä."

"Hän on orjatar, eversti", huomautti upseeri, joka ei voinut käsittää, mikä sai Antoniuksen asemassa olevan miehen ryhtymään kristityn orjattaren puolustajaksi.

"Hän on prinsessa, päämies!" jyrisi Antonius.

"Anteeksi", vastasi upseeri, "siitä hetkestä asti kuin hän on kristitty, on hän orjatar. Minua surettaa, mutta olen pakoitettu heti panemaan täytäntöön keisarinnan määräyksen."

"Minä vastustan sitä määräystä", huusi Antonius ja huolimatta tuskin parantuneesta haavastaan hyppäsi hän vuoteestaan, temmaten miekan naulasta.

Upseeri seisoi epäröiden, tietämättä mitä tehdä kiusallisessa asemassaan, jota varten hän ei ollut valmistautunut. Silloin astui väliin Julia ja tarttuen Antoniuksen käteen hän kuiskasi:

"Niinkö pian sinä unohdat sen opin, jolle elämäsi olet pyhittänyt. Jos hän meitä koettelee, onko meillä oikeus asettua vastustamaan? Anna minun seurata sotilaita, jotka hekin täyttävät korkeimman käskyjä. Jumalan tiet ovat ihmeelliset; tämäkin on vievä tarkoitettuun päämäärään."