Part 13

"Jokaiseen kysymykseesi on minulla myöntävä vastaus." Hän kertoi ystävättärelleen, mitä juuri oli Aktelta kuullut.

Kun hän mainitsi Antoniuksen matkasta, painoi Julia käsin jyskyttävää rintaansa.

"Älä pelkää! Hän tuopi pelastajan. Kun Silanus on täällä, olen huoletta. Jos vaan..."

Hän ei sanonut lausetta loppuun. Oktavia tarttui hänen käsivarteensa.

"Jos vaan? Mikä sinua arveluttaa? Puhu!"

"Jos vaan hän ehtii ajoissa tänne."

Keisarinna luhistui leposohvaansa.

"Jos hän ehtii ajoissa. -- Sinä olet oikeassa. Neron suunnitelmat kypsyvät nopeasti."

Ystävättäret laskivat matkan ja ajan, joka oli kuluva, ennenkuin Silanus oli pääsevä Roomaan turvattoman naisen kunniaa puolustamaan. Oktavia rauhoittui, ja uutta toivoa virisi hänen mieleensä, kun Julia johtui laskelmissaan siihen tulokseen, että ennenkuin senaatti ehtisi langettaa tuhoisan tuomionsa, olisi Silanus Roomassa.

"Minun on tuotava sinulle eräs surullinen uutinen", jatkoi Julia sitten keskustelua. "Jälleen on seurastamme poistunut henkilö, jota olemme rakastaneet, yksi meidän onnettomuustoverimme."

"Ah --" keisarinna mietti.

"Sinä voit tarkoittaa ainoastaan Marciaa."

Julian katse myönsi hänen arvanneen oikein.

Keisarinna katsoi suojelusjumalattarensa kuvaan. Ei ainoatakaan tuskaa ilmaisevaa sanaa tullut hänen huuliltaan. Hänen sielunsa oli kuin varjoisain kuusten välissä välkkyvä tumma lammen pinta. Ei liikahda se suurimpienkaan myrskyjen raivotessa. Yhtä kirkkaana pysyy aina sen peilikirkas pinta.

"Miten kuoli hän? Mihin?" kysyi Oktavia pitkän hiljaisuuden perästä. "Britannicus on hänen sieluaan odottanut. Hän ei kuulunut enään tähän maailmaan", lisäsi hän sitten vienosti.

"Minkä vuoksi kuoli hän? Oktavia raukka! Minkä vuoksi kuolevat ihmiset, joiden onni on raastettu siitä maaperästä, johon se on juurtunut? Minkä vuoksi kuolevat ihmiset, joilta koti on ryöstetty? Joiden sielu on myrkytetty? Joiden sydäntä syöpi kaipaus, epätoivo?

"Miksi kuolevat sellaiset ihmiset? Kuka sen voisi sanoa. -- On helppoa sanoa -- sydän särkyi; siitä kuolema. Oletko nähnyt kukkasen, jonka julma ihmiskäsi on poiminut maasta ja asettanut kultaiseen maljakkoon? Verkkaan haipuu sen tuoksuva sielu, jok'ikisen ijäisyyden mereen vierivän hetken kera kuihtuu sen kauneus, ja pian aurinko näkee sen kuolleena, käpristyneenä. Se ei voinut elää, jouduttuaan pois maaperästä, johon sen juuret olivat imeytyneet.

"Niin Marciakin. Hän oli liian paljon kärsinyt enään toipuakseen. Kun hänelle ilmoitettiin Britannicuksen kuolema, ei hän itkenyt. Minä itse hänelle kerroin tuon kamalan uutisen, kun kukaan muu ei sitä uskaltanut. Minä koetin häntä lohduttaa, ja kuitenkin minusta näytti aluksi, kuin hän olisi sitä kaivannut vähemmän, kuin olisi odottanut. Mutta hänen välinpitämättömyytensä oli vaan näennäistä. Kuten ihminen, jonka ruumiiseen kuolettava rauta tunkeutuu, voi hetken puhua ja nauraa, värin vaihtumatta hänen kasvoillaan, sitten äkkiä hervahtaakseen kuoliaana maahan, niin kävi Marciankin. Tieto koski häneen kuin tikarinisku. Sydän oli saanut haavan, joka ei voinut parantua. Mutta hän oli tyyni, sillä haavaa ei ensi silmänräpäyksessä kirveltänyt.

"Kun minä olin poistunut, oli hän lyhistynyt kokoon. Lähinnä seuraavan ajan pidin häntä silmällä. Sanattoman epätoivon ajamana harhaili hän ympäri. Venuksen temppelistä hän kerran syöksyi Neron puistoihin, kourassaan tikari, jonka minä kuitenkin vaivatta häneltä ryöstin. Silloin hän heittäytyi rinnoilleni itkien ja tuskistaan kertoen, mutta samassa silmänräpäyksessä hän taas tylysti sysäsi minut luotaan, pakeni pois paikalta, heittäytyäkseen Tiberin kosteaan helmaan. Laivamiehet pelastivat hänet vedestä.

"Sitten tuli muutos. Hän kävi rauhalliseksi ja hymyilikin väliin. Mutta samalla hän kuihtui kuin kukkanen. Minä koetin parhaani mukaan lieventää niitä hetkiä, jotka hänellä vielä oli elettävänään. Otin hänet viimein mukaani jumalanpalvelukseemmekin. Siellä istuutui hän eräälle kivijalustalle, kuunteli ja hymyili. Tämä hymy huulillaan nukkui hän, ehtimättä kääntyä uskoomme, joka oli hänelle suonut viimeisen lohdun elämässä."

"Niinpä oli hän onnellisempi kuolossa kuin elämässä", virkkoi Oktavia, katse miettiväisenä kaukaisuuteen tähdättynä. "Sinun uskosi, Julia, on varmaan kaunis ja suuri; sillä ainoastaan ennen kuulumaton jumalallisuus voi tässä maailmassa, joka riehuu ikuisen järjettömyyden partaalla, luoda jotain hyvää."

"Olet oikeassa, Oktavia. Minun uskoni on suuri ja kaunis. Kätke huolesi sen helmaan ja hymyillen olet kantava sitä taakkaa, joka nyt uhkaa sinut murtaa. Sinä olet jälleen toivova, sen sijaan kun nyt epätoivo vaan kalvaa sydäntäsi. Sillä siinä on uskomme suuri, lohdullinen totuus, että Jumalan valtakunta ei ole tässä maailmassa. Vaikka meiltä kaikki tässä maailmassa ryöstettäisiin, Jumalan valtakuntaa ei kukaan meiltä voi viedä. Mitä ihmiset täällä toisiltaan raastavat, sen Jumala korvaa haudan tuolla puolen. Sillä kaikki, jotka ovat puhtaat ja oikeutta rakastavaiset, ovat hänen lapsiaan, ja yksinpä vihassaankin Jumala on heille vaan hyvää tarkoittava isä. Hän ei ole meidän yläpuolellamme, vaan meidän keskellämme, ja jotta me ihmisinä häntä ymmärtäisimme, niinkuin hän meitä Jumalana ymmärtää, lähetti hän oman poikansa, joka tuli ihmiseksi, heitä opettamaan, heidän puolestaan kärsimään ja heidät Isänsä kanssa sovittamaan."

"Eikö uskosi olekaan vaan uusi juutalainen uskonto?" kysyi Oktavia.

"Yhtä hyvin kuin se on uusi roomalainenkin uskonto. Se on koko ihmiskunnan uusi uskonto. Sillä meidän Jumalamme on kaikkien ihmisten Jumala. Hän ei asu missään temppelissä, ei mikään Olympo ole hänen olinpaikkansa. Koko maa on hänen asuinsijansa, sillä hän on luonut maailman ja sitä hallitsee. Hänessä me elämme, sillä hänen kauttansa me olemme tänne tulleet. Kun me kärsimme, tapahtuu se hänelle ja hänen kauttansa. Hänen olemme me kuolemassakin, sillä hän on ylösnousemus maallisista kärsimyksistä taivaalliseen autuuteen."

Oktavia ei vastannut. Hän jätti Vestan kappelin Julian seuraamana. Hänen silmänsä olivat lattiaan luodut, hänen ajatuksensa kohoutuivat maasta, harhailivat tuntemattomissa maailmoissa.

Hän kääntyi ja virkkoi hiljaa:

"En voi seurata sinua, Julia, vaikkakin sinua ymmärrän. Olen liian paljon roomalainen, liian paljon menneisyyden lapsi, voidakseen enään uudelleen uskoa. Mutta minä luulen, että sinun Jumalasi on voimakkaampi meidän menneisyyttämme, hän on hallitseva Roomaa kun meidän jälkemme ovat haipuneet. Mutta tokko hänen sanansa on tuova ihmiselle onnea sen enemmän kuin Jupiter? -- Kuin Vesta taikka Venus? Kuka sen tietää, Julia? Katso, minun uskoni on: ihmisen onni on hänessä itsessään, ei hänen ulkopuolellaan, ja ihmiset eivät tule ajankaan mukana muuttumaan. Sinun uskontosi tietää suurta, ihmeellistä onnea -- mutta se onni ei ole tästä maailmasta, ei tätä maailmaa varten, niinkauvan kun löytyy ihmisiä, joiden intohimot juurtuvat maahan."

Hän jätti Julian, joka mitä erilaisimpien ajatusten valtaamana lähti keisarillisesta linnasta.

* * * * *

Samana iltana, kun Antonius oli saapunut Roomaan, kokoontui hänen kutsustaan joukko miehiä, joiden tasavaltaiset mielipiteet takasivat heidän uskollisuudestaan. Heille kertoi hän Poppean suunnitelmista; ja miehet vannoivat pyhästi pelastavansa keisarinnan hinnalla millä hyvänsä. Filosoofi Seneca päätettiin kutsua liittoon. Burrus oli kuollut hiljattain ja Seneca oli vetäytynyt yksityiselämään, tyytymättömänä keisarin politiikkaan.

Nyt oli hän taas jalon puolisonsa Paulinan vaikutuspiirissä, eivätkä liittoutuneet lainkaan epäilleet, ett'ei hän olisi valmis yhtymään heihin; olihan kysymyksessä rikoksen estäminen, joka kataluudessa ei tiennyt vertaa.

Samana yönä matkusti Antonius Aasiaan, mukanaan liittoutuneitten kirjelmä. Hän meni etsimään sitä miestä, joka tällä hetkellä oli itseoikeutettu heitä johtamaan, hän meni etsimään Corbulon johdolla Aasiassa mainehikkaasti taistelevaa Silanusta.

Kadriassa, Eufratin varrella sijaitsevassa kaupungissa hän vihdoin tapasi everstin. Corbulo teki juuri pitkällisten ja vaihtelevain taisteluiden perästä Syyrian kuninkaan Tiridateksen kanssa rauhaa.

Kun Antonius saapui suureen leiriin, tarjoutui hänen katseltavakseen huomattava näytelmä. Legioonat oli asetettu aukealle kentälle puoliympyrään, josta kultaiset voitonmerkit kohoutuivat. Keskellä seisoi ylipäällikkö upseeriensa ympäröimänä. Hänen edessään oli luonnollisen kokoinen, sotasaaliiksi saadusta kullasta valettu Neron kuvapatsas. Antonius astui upseerien parveen, tuntien heti ystävänsä, joka kuitenkaan ei häntä huomannut. Silanus näytti vanhettuneelta. Hopean värisiä hapsia näkyi tukassa ja parrassa, ahavoittuneilla kasvoilla oli väsynyt ilme.

Mutta Antoniuksen huomio kiintyi toisaalle. Puoliympyrään astui Corbulon kunnioittavasti tervehtäissä, Syrian kuningas Tiridates, kruunu päässään, purppura harteilla, loistava seurue mukana. Synkän näköisenä läheni kuningas Rooman keisarin kuvaa. Sen eteen tultuaan hän näytti epäröivän. Roomalainen ylipäällikkö kohotti kulmakarvojaan. Aasialaisen katse lensi voitonmerkkien ohi, yli roomalaisten legioonien. -- Sitten taivutti hän toista polveaan, otti kruunun päästään ja laski sen nöyrästi kuvapatsaan juurelle.

Myrskyävät riemuhuudot seurasivat tätä tekoa. Ympyrä sulkeutui. Sotapäällikkö asetti kruunun jälleen nöyryytetyn kuninkaan päähän...

Silanus kääntyi ympäri ja näki edessään Antoniuksen, vanhan ystävän, jota hän ei ollut niin pitkiin aikoihin tavannut.

Hänen silmänsä levisivät ihmetyksestä, mutta sitten sulki hän riemusta huudahtaen ystävän syliinsä. Sitten vasta näytti hän huomaavan, että tässä odottamattomassa jälleennäkemisessä oli omituista ja laskien molemmat käsivartensa upseerin olalle, virkkoi hän syvin, liikutuksesta vapisevin äänin:

"Keisarinna on lähettänyt sinut?"

Antonius ravisti päätään.

"Hän ei tiedä mitään. Hänen tähtensä minä kuitenkin olen täällä."

"Häntä uhkaa vaara?"

"Hän tarvitsee sinun suojelustasi, Silanus." Karaistuneen soturin kasvoille levisi kummallinen hymy.

"Tule", sanoi hän viitaten telttariveihin, "minulla on vielä aikaa kuunnella kuluneiden vuosien tapahtumia. Mielelläni olen hengelläni maksava tämän murhenäytelmän."

Muutaman tunnin kuluttua ratsastivat molemmat miehet Roomaa kohti.

XIX LUKU.

OKTAVIAN SURMA.

Nero oli taas Roomassa. Siellä vallitsi suunnaton mieltenkuohu. Keisari oli eronnut puolisostaan Oktaviasta, koska tämä ei ollut hänelle lahjottanut ainoatakaan lasta; syy, joka täysin kuvasi Caesarin tarkoitusten kunniattomuutta ja verukkeellisuutta. Keisarinna karkoitettiin Kampanialle.

Hiljaisena, kyynelehtimättä oli hän antanut koota tavaransa ja vetäytynyt uskollisimpien palvelijattariensa kera kampanialaiseen maataloon, missä hän vihdoin luuli saavuttavansa kauvan toivomansa rauhan. Mutta ilman uutta häväistystä ei hän Roomasta päässyt. Tigellinus, halpamainen nousukas, oli Poppean lahjomana syyttänyt häntä aviorikoksesta. Mutta niin puhdas oli hänen maineensa, niin tahraton hänen elämänsä, että keisarihovin turmeltuneet mässääjät eivät kyenneet langettamaan syyllisyyden varjoakaan hänen päälleen.

Jupiter Capitolinuksen temppelissä vietettiin tällävälin harvinaista juhlaa. Kansajoukot vyöryivät _Via Sacraa_ pitkin Scipion kunniaportin alitse ja samosivat meluten Konkordian temppelin ohitse Kapitolia kohti. Siellä leimusivat uhrivalkeat taivaille, ja savu kohosi pystyyn Jupiterin valtaistuinta kohti. Ylijumalan kuvapatsaan juurella istui valkoiseen harsoon verhottu nainen, kasvot peitettyinä, liikkumatonna kuin patsas. Hänen edessään, kansan ylhäisimpien läsnä ollessa, uhrasi ylimäinen pappi. Hänen rinnallaan caesarien arvomerkit yllään seisoi Nero.

Nainen oli Poppea Sabina, joka nyt oli kiivennyt suunnitelmiensa korkeimmalle astuimelle. Hän oli nyt keisarinna. Juuri astui Nero esiin, kietoi purppuraviitan puolisonsa olkapäille ja asetti kruunun hänen päähänsä, kun ulkoa kajahti raivoisia huutoja. Nero astui Poppean kanssa, jaloimpain ritareitten seuraamana temppelin portaille. Siellä avautui hänen silmiensä eteen odottamaton näytelmä.

Alhaalla kadulla kulki suunnaton kansajoukko, jonka etunenässä kuljetettiin kantotuolissa Oktavian kuvaa. Äänekkäitä solvaus- ja pilkkasanoja Poppeasta kuului, kun keisarilliset astuivat näkyviin. Huudot paisuivat yhdeksi ainoaksi rajattomaksi, riehuvaksi mylvinäksi, josta vaivoin erottautuivat keisarinnalle tähdätyt, syvintä inhoa osoittavat sadattelut.

Pretorianit muodostivat elävän muurin keisarillisten ympärille ja siten saapui Nero uuden puolisonsa kera Palatinille keisarilliseen linnaansa, kaartin avatessa paljain miekoin seurueelle tietä raivoavan kansajoukon keskitse.

Tuskin olivat Poppea ja Nero päässeet kahden kesken, kun Poppea sormuksilla koristetulla kädellään viittasi kadulle, missä taistelu kansajoukon ja kiireesti kokoontuneitten legioonien välillä vielä raivosi.

Nero ei puhunut mitään, nyökäytti vaan päätään.

He ymmärsivät toistensa tarkoitukset ilman sanojakin.

* * * * *

Kapina, jonka Silanus oli Paetuksen, Soranuksen, Pison, sekä useiden muiden ritarien kanssa nostanut, ei onnistunut. Sitkeän taistelun perästä olivat sotilaat päässeet voitolle. Satoja kuolleita virui pitkin katuja. Thrasaea Paetus, Borea Soranus ja Piso muiden muassa olivat joutuneet vangeiksi; Silanus oli töintuskin välttänyt saman kohtalon.

Oli leppoisa yö, kun yksinäinen ratsastaja täyttä neliä ajoi Kampanian tasangon halki, pelottaen nukkuvat linnut yösijoiltaan. Vaikka ratsu oli ylt'yltään hien ja veren peitossa, pakotti mies sitä yhä tuimempaan vauhtiin; aina uudelleen hautautuvat hänen kannuksensa kuolemaan vihityn elukan kylkiin. Viimeinkin näkyi tulta pimeän läpi. Tasanko muodosti siinä paikassa matalia aaltomaisia kumpuja; eräälle kummulle rakennetusta huvilasta näkyi valo. Tähän huvilaan pyrki Silanus. Portin lähelle pysähdytti hän rautaisella väkivallalla hevosen, joka kohta lysähti hervotonna maahan, ratsastajan notkeasti ponnahtaessa selästä ja lähetessä porttia.

Mutta tuskin oli Silanus ehtinyt ottaa pari askelta, kun pimeästä kuului käskevä "seis!" Siitä välittämättä riensi ritari eteenpäin. Silloin sukelsi pensasaidakon takaa sotilaitten kypäriä ja yöllisen kulkijan luo astui purppurapukuinen mies, liktorin sauva kädessään.

Miesten katseet leimahtivat vastakkain. Silloin kuului karjahdus, raivoisa kuin kuolevan jalopeuran. Silanus oli tuntenut Callistuksen.

Ennenkuin yksikään sotilaista oli ehtinyt päästä selville asemasta, olivat everstin sormet kiertyneet kurkkuun; kolme, neljä kertaa upposi hänen säilänsä ahnaasti miehen ruumiiseen, niin että kärki tunki selästä esille. Voihkaen hervahti Callistus tanterelle, missä hän kuolemantuskissa jäi vääntelehtimään, sillävälin kun sotilaat kävivät rohkean murhaajan kimppuun.

Mutta taistelut Aasiassa olivat tehneet Silanuksesta miehen, joka kykeni tarpeen tullessa näyttämään miekkailutaitoaan useammallekin vastustajalle. Kaksi kaatui hänen iskuistaan, toiset väistivät ja jo oli tie selvä porttikäytävän läpi, kun sotilaskohortin komentaja ilmestyi huvilasta uusia voimia mukanaan.

Se oli Anicetus.

"Mitä tämä on?" kysyi hän astuen Silanusta kohti.

"Oktavia", huusi tämä, niin kovaa kuin jaksoi, "Oktavia", huusi hän uudelleen iskien miekallaan ympärilleen niin rajusti, että Anicetus miehineen hölmistyneenä peräytyi. Silloin kajahti talosta kimeä huuto, niin hirvittävä, että vartijatkin, jotka sitä olivat odottaneet, kammosta hätkähtivät; huuto, jossa samalla kertaa oli kauhua, epätoivoa, raivoa ja -- vastaus liian myöhään saapuneen ystävän huutoon. Hervotonna laskeutui taistelevan miehen käsivarsi. Kukaan ei häntä enään ahdistanut. Tulet rakennuksessa sammuivat. Eräästä akkunasta lensi ulos pää; kalpea naisen pää pitkine kiharoineen ja seljälleen jääneine silmineen putosi suoraan ritarin jalkoihin, tahraten hänen säärystimiään verellä.

Se oli Oktavian pää.

Silloin nauroi upseeri naurua, joka karmi kuulijoita, kamalammin kuin hirmuisin vala. Sitten riensi hän paikalta ja hävisi öiselle Kampanialle.

Sotilaat käärivät pään purppuraiseen peitteeseen ja veivät sen Roomaan häälahjaksi uudelle keisarinnalle.

Nero oli lähettänyt entiselle puolisolleen määräyksen surmata itsensä. Mutta kun kiusautunut vaimoparka ei ollut rohjennut sitä tehdä, oli hän lähettänyt muutamia taitavimpia salamurhaajia, jotka olivat väkivallalla avanneet hänen suonensa ja tukehduttaneet hänet kuumiin höyryihin. Vielä oli hän ollut hengissä, kun muinaisen rakastetun ääni ulkoa kuului; vielä oli hän toivonut pelastusta, mutta silloin olivat murhaajat eroittaneet häneltä pään ruumiista. Sellainen oli jalon Oktavian loppu.

Yön varjot kävivät entistä synkemmiksi. Eräässä puutarhassa Kampanian tasangolla loi kaksi henkilöä hautaa.

Julia ja Silanus.

Ääneti tekivät he työtään, tyttö lapiolla, mies verisellä miekalla. Aamu hämärsi, kun he vihdoin peittivät Oktavian ruumiin maan poveen. Silanus tallasi maan haudan päällä lujaksi, ojensi sitten kiittäen kätensä surmatun ystävälle ja aikoi poistua.

Julia pidätti häntä.

"Minne aiot nyt, Silanus?" kysyi hän tarkastellen miestä levottomana.

Ritarin kasvot olivat jäisen rauhalliset.

"Sinne, missä harjoitetaan verioikeutta."

Tyttö ei häntä ymmärtänyt ja antoi hänen lähteä.

* * * * *

Mielettömyyden raivo oli noussut korkeimmilleen. -- Rooma rypi paheissa, mutta vielä ei ollut tapahtunut se hirveä rikos, joka oli oleva Roomalaisen pakanuuden tuho.

XX LUKU.

ROOMAN PALO.

Nero oli yksin. Hänen elämänsä vieri nopeasti sitä päämäärää kohti, jonka kohtalo oli hänelle varannut. Yhtään entisistä uskotuista ei ollut enään elossa hillitsemässä hänen rajattomia intohimojaan, ja Poppea, kerran purppuran saatuaan, unohti kaikki rajat, jotka luonto on asettanut naiselle ja ihmiselle. Viimeisen salaliiton jäsenet oli sikäli kuin niitä oli kiinni saatu, mestattu. Senecakin oli ollut pakotettu avaamaan suonensa.

Niin riehui Nero entisten uskottujensa ruumiiden ylitse, säästämättä ystävää yhtä vähän kuin vihollista; kruunattu villipeto, joka tukahdutti rikoksensa häpeään, katumuksensa vereen; ja hänen alinomaisena kiihoittajanaan oli Poppea, jonka nautinnon himoa ei mikään näyttänyt tyydyttävän.

Mitä mietti tämä nainen nyt levätessään mukavasti silkkipatjoilla palatsinsa katolla ja antaessaan katseensa liidellä yli Rooman, tuon mahtavan Rooman, joka oli alistanut valtikkansa alle koko maailman, mutta jolta puuttui rohkeutta temmata purppura Poppeanlaisen henkilön harteilta...

Kun Nero astui hänen luokseen, kuiskasi hän jotakin hiljaa tämän korvaan. Imperatori näytti ensin hämmästyvän, mutta sitten välähtivät hänen väsähtäneet silmänsä kummallisesti. Hän paukutti käsiään, ojensi sitten ne Rooman yli ja nauroi hillittömästi. Poppean katse riippui kiinteästi hänessä, ja aivan kuin ymmärtäen hänen salaisimmat ajatuksensa, lähetti Nero kohta orjan kutsumaan Anicetusta. Caesarin uskottu on pian paikalla; Nero esitti hänelle suunnitelman, joka sai yksin Agrippinan ja Oktavian murhaajankin vapisemaan. Mutta hyvin tietäen vastustelemisesta seuraavan epäsuosion, hymyili hän vaan ja oli samaa mieltä käskijänsä kanssa. Muutamia tunteja myöhemmin kerääntyi keisaria lähinnä vaikuttavimman miehen taloon suuria joukkoja huonointa väkeä mitä Roomasta löytyi. Siellä tehtiin tavallista harvinaisempi salaliitto, suunniteltiin rikos kansaa vastaan sellainen, jonka vertaista ei historia toista tunne.

* * * * *

Rooma lepäsi unessa. Korkeat talot heittivät kuutamossa ahtaille kaduille tummia varjoja. Rooman rakennukset olivat enimmäkseen yläosaltaan puisia ja tulen vaaraa silmällä pitämättä laadittuja. Kaupungissa olivatkin tulipalot sentähden hyvin tavallisia ja oivallisesti järjestettyä palokuntaa saatiin kiittää, ettei valkea ollut päässyt vielä koskaan ylivoimaisesti riehumaan.

Tänä yönä olivat muutamat myöhästyneet jalkamiehet kulkiessaan Circus Maximuksen ohi huomaavinaan palon käryä. Säikähtyneinä riensivät he Palatinin ja Callian kukkuloitten välillä olevalle markkinapaikalle, missä kauppiaat puisissa rakennuksissaan säilyttivät erilaisia öljyjä ja muita tulenarkoja tavaroita. Lähelle tullessaan näkivät he paksun savupilven kierivän mustan, suunnattoman käärmeen tavoin tyyneen yö-ilmaan. Liekit loimusivat rajusti taivasta kohti ja hetken kuluttua seurasi räjähdys, joka pani koko kaupungin tärisemään. Kauhistuksissaan pakenivat uteliaat, kulettaen huudon "Tulipalo" kautta unestaan herätetyn Rooman. Ajatuksen nopeudella levisi punertava loimu koko sirkuksen puoleiselle taivaalle, ja liekit äkkiä nousseen tuulen kannattamina valloittivat yhä uusia taloja. Suuret merkkitorvet alkoivat mylviä, liekkien valaisemassa kaupungissa olivat pian kaikki jalkeilla. Pelästyneitä, typertyneitä naamoja pisti kaikkialta ovista ja ikkunoista esille.

Nyt karahutti keisarillinen sammutuskunta palopaikalle. Roomassa majaileva toinen legioona marssi niinikään joukkueissa, joita kutakin komensi upseeri, yhdettätoista kaupunginosaa kohti. Mutta ennenkuin se sinne oli ehtinyt, paloi kahdestoistakin kaupungin osa, jossa olivat lukuisat hyyryhuoneustot.

Kauhu oli vallannut ihmiset. Tuhansia tunkeili pakoon pyrkien ahtailla kaduilla. Pakenevien kirkunaan sekaantuivat upseerien komentohuudot.

Nyt suihkusivat ensimäiset vesisateet liekkeihin. Mutta ne hukkuivat kohisevaan tulimereen. Tuuli oli kiihtynyt ja lennätti liekkejä talosta toiseen sellaisella nopeudella, että ihmiset eivät enään kaikkialla ehtineet paeta asunnoistaan; nyt ojentelivat lieskat ahnaasti kieliään jo Palatininkin yli. Kauhun valtaamina katselivat ihmisjoukot luonnonvoimain raivoa. Kaikki näyttivät kadottaneen arvostelukykynsä, orjat, ritarit, aateliset, porvarit; ainoastaan sotilaat säilyttivät kylmäverisyytensä. Tuli lensi kuin siivillä kaupunginosasta toiseen. Palatini oli yhtenä ainoana leiskuvana merenä, siellä täällä leimahtivat liekit taivaalle jo Veliassa ja Esqvilinissa. Pohjoisessa olivat Mascenan puutarhat viidennessä kaupunginosassa vaaran uhkaamia. Mutta siellä oli vastassa pääosa keisarillista palovartiostoa, jonka onnistui yliluonnollisin ponnistuksin pysähdyttää liekit vanhalle Serviuksen muurille. Lännen ja lounaan puolella paloi kaikki: Velabrum, eläintori ja Aventini Kapitolinus-vuoreen, Tiberiin ja kaupunginmuuriin saakka.

Seitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti tulipalo, ja luultiin sen olevan jo ohitse, kun liekit jälleen leimahtivat Marskentän lähistöllä, nielivät rakennukset Aemiliuksen puistoissa, tuhosivat seitsemännen ja yhdeksännen kaupunginosan melkein perinpohjin ja raivosivat lähes kolme vuorokautta vielä Kapitolin ja Onirinaliksen luoteisrinteillä, säästäen ainoastaan kookkaista hakkokivilohkareista tehdyt yleiset rakennukset.

Rooma oli porona. Kukkuloiden välisissä laaksoissa näkyi epätoivon valtaamia ihmisiä, jotka penkoivat kotiensa raunioita; epäilyttäviä kuljeksijoita, jotka yleistä sekasortoa käyttivät varastaakseen ja ryöstääkseen, liikkui hiiltyneitten ruumiitten ja haavoittuneitten seassa. Neljästätoista kaupunginosasta oli jäänyt neljä jäljelle. Caesarien linna oli raunioina; Apollon temppelistä oli tullut tuhkakasa ja sen mukana olivat hävinneet Rooman historian jaloimmat muistomerkit.

Hirvittävää onnettomuutta oli seurannut jonkinlainen huumaustila. Satatuhatta ihmistä majaili Marskentällä ja huusi leipää. Paksu, tukahduttava ja käryävä savupilvi riippui tuhoa ennustavana kaupungin yllä, ja joka sopukassa kyti vielä valkea.

* * * * *

Nero ajoi seurassaan Poppea ja koko hovi, hävitettyjä katuja pitkin. Hänen vaunujaan veti kuusi komeata kimoa, hänen pukunsa oli kullalla ja jalokivillä koristettu, ja Poppea hänen rinnallaan näytti paremmin marmoriin veistetyltä juuri temppelistä ryöstetyltä Venukselta, kuin naiselta, niin kaunis oli hän loistavassa asussaan.