Part 12

Silmät selkoseljällään kuten kangistustaudissa, huulet valkoisina, vavisten heittäytyi Agrippina orjan eteen maahan ja halaillen hänen polviaan huusi: "Pelasta minut -- pelasta minut, orja -- ja sinä saat vallita minua -- pelasta minut Jupiterin nimessä, Venuksen nimessä, oman Jumalasi nimessä --"

Orja hymyili. Mikä omituinen, surumielinen hymy!

Hänen kädessään säteili miekka. Hän syöksyi muutamien huoneitten läpi, kunnes törmäsi sotilaitten seuraamaa Anicetusta vastaan.

"Missä on leskikeisarinna?" huusi Anicetus.

"Jumalan nimessä", vastasi nuorukainen, "minä vaadin teitä poistumaan tästä talosta."

"Mitä tahdot sinä?" nauroi Anicetus. "Astu syrjemmälle, orja, muutoin..."

"Mitä teillä on asiaa hänelle?"

"Etkö sinä sitä ymmärrä?"

"Mikä konnantyö!"

"Loruja! Tunnetko sinä tuon naisen elämän? Hänen syntinsä? Hänen paheellisuutensa? Hänen rikoksensa?"

"Jumalan tehtävä on rankaiseminen, ei teidän?"

"Houkkio!" kiljasi Anicetus. "Pois edestä taikka..." Hän tavoitti miekallaan orjaa. Mutta Agrippa väisti taitavasti. Hänen miekkansa kalskahti murhamiehen kypärää vastaan. Tusina sotilaita kävi kimppuun. Säilät risteilivät. Useitten terärautojen lävistämänä vaipui Agrippa verissään lattialle, vielä kuollessaankin sulkien murhaajilta tien tuon naisen luo, joka niin paljon oli pahaa aikaan saanut.

Agrippina oli kuullut melun, Agrippan puolustautumisen ja kaatumisen, murhaajien askeleet, jotka nyt hänen huonettaan lähenivät. Hetkellä, jolloin hän näki kuoleman silmiensä edessä, eikä missään pelastusta, heräsi hänessä jälleen ajatus, että hänen suonissaan virtasi Rooman caesarien veri, ja heittäen vaipan ympärilleen, astui hän rauhallisesti sisääntunkeutuvia vastaan.

Anicetus peräytyi, kun hän äkkiä seisoi vastapäätä tuota naista, joka ennen oli caesariakin mahtavampi, joka tällä silmänräpäyksellä esiintyi ihanampana kuin konsanaan.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Agrippina ylvän ylenkatseellisin silmäyksin mitellen päällysmiestä. Tämän kädessä oli miekka; sen lappeella punersi Agrippan veri. Silloin avasi Agrippina vaippansa ja katsoen lattiamattoon, virkkoi hän kolkolla äänellä:

"Minä kiroan kohdun, joka on synnyttänyt Rooman suurimman murhamiehen, kiroan hänet itsensä, purppuran, Rooman ja Rooman valtakunnan. Vereni hänen päällensä..." Anicetuksen miekka tunkeutui hänen rintaansa. Verissään kaatui hän maahan, vääntelehtien kuoleman tuskissa. Sotilaat nostivat maton, jolle hän oli vaipunut ja asettivat sen keisarilliselle lepovuoteelle.

Anicetus läksi osastonsa kanssa huvilasta, mennäkseen ilmoittamaan keisarille hänen äitinsä kuolemasta.

XVIII LUKU.

AKAIASSA.

Agrippinan kuolema riisti Nerolta rauhan. Omantunnon tuskat kalvoivat häntä, kamalat harhanäöt karkoittivat hänet öisin vuoteestaan ja liian myöhään sai katua tekoaan, jolla oli ryöstänyt itseltään kaikista välikohtauksista huolimatta uskollisimman ystävättären. Paetakseen kiusallisia ajatuksiaan, lähti Nero Akaiaan, ilmoittautuakseen isthmiläisiin leikkeihin osanottajaksi.

Poppea seurasi mukana, samoin lukuisa joukko kaartin upseereja, joiden joukossa oli myös Antonius.

Korintissa astui caesar seurueineen maihin, sekottautuakseen heti samana päivänä kilpailijain joukkoon.

Korintti nukkui vuosisataista unta menneisyyden unelmissaan. Helleneistä oli tullut orjia Roomalaisten esiinnyttyä käskijöinä, ja Kreikan kukoistava kulttuuri oli joko rappeutunut tai siirtynyt Roomaan. Julius Caesarin annettua rakentaa uudelleen Korintin muurit, oli siitä ulkonaisessa suhteessa taas muodostunut pääkaupunki. Niihin aikoihin, kun valmistuksia leikkejä varten lopetettiin, näytti kaupunki kiistelevän Rooman kanssa maailman valtiudesta -- ei aseellisen voiman suhteen, vaan taiteitten rikkauteen nähden, ja todellakin Korintti oli siihen aikaan maailman valtijatar. Viikkoja aikaisemmin oli vieraita kaikilta tunnetun maailman ääriltä virrannut Kreikkaan; siinä oli voimailijoita, vaununohjaajia ja laulajia ja heidän mukanaan tuhansia uteliaita, jotka eivät tahtoneet jättää näkemättä suurinta näytöstä, minkä maailma voi tarjota; sitäkin enemmän, kun huhu tiesi kertoa, että Nero, Rooman caesar, itse oli ottava mieskohtaisesta osaa kisoihin. Korintti muistutti sotilasleiriä, taikka paremmin maailman kaupan keskusmarkkinapaikkaa. Sirot laivat keinuivat satamassa, kaduilla tunkeili juhlapukuista yleisöä; korkeita virkamiehiä ajoi kallisarvoisissa ajoneuvoissa, uljaat ritarit korskuttelivat jaloja ratsujaan toreilla.

Eräs satamassa ankkuroiva kaleeri herätti yleistä huomiota. Se oli kuusisoutuinen alus. Kultainen emäpuu heijasteli auringon säteitä; purppuran väriset purjeet liehuivat tuulessa. Sirosti keikahteli se aaltojen harjalla. Jokainen kyseli sen omistajaa, kukaan ei kyennyt vastausta antamaan. Muutamia erikoisemman uteliaita oli pistäytynyt tiedustamassa asiaa prokonsuliltakin, mutta saanut siellä vastaukseksi vaan salamyhkäisen haltijain nykäyksen.

Suuri päivä valkeni. Gymnasiumissa lainehti ihmisjoukko kuin myrskyn myllertämä meri. Itse gymnasio tarjosi mitä loistavimman ja taiteellisimman näyn.

Prokonsuli antoi merkin ja kisat alkoivat. Ensimäisenä parina astui areenalle korinttilainen ja roomalainen. Korinttilainen oli rakenteeltaan herkulesmainen, suorastaan vastakohta maanmiehillensä. Paksu häränniska kannatti pyöreätä, kookasta päätä ja auringon valossa voi hyvin tarkastella ruumiin voimakkaasti kehittyneitä lihaksia. Roomalainen, hänen vastustajansa, ei näyttänyt hänkään heikolta. Kuitenkin olivat hänen ruumiinsa muodot pehmeämmät, kasvot enemmän naiselliset kuin miesmäiset, tukka vastoin tapaa, verrattain pitkä. Halveksivin silmäyksin katseli korinttilainen painija vastustajaansa. Roomalaisen katse sitävastoin lensi ihmismeren yli, pysähtyen prokonsulia varten tehdylle korokkeelle, jolla istui muiden muassa ihmeen ihana, tuntematon nainen.

Nainen hymyili.

Roomalaisen katse upposi hänen silmiinsä. Hän viskasi nopealla jalanliikkeellä purppuravaipan syrjään maasta, johon sen oli orja unohtanut, sillä jo kohottivat palkintotuomarit sauvojansa antaakseen alkamismerkin.

Lihakset jännitettyinä, niska köyryssä hiipii kreikkalainen roomalaista kohti. Tämä seisoo liikkumatonna katse vastustajaan naulittuna. Kyynärpäät kylkiin painettuna karkaa korinttilainen äkkiä kiinni. Mutta roomalainen tekee notkean pantterihypyn ja väistää otteen. Nopeammin kuin ajatus on hän pyörähtänyt ympäri ja tarttunut tyhjää tapaavaa korinttilaista takaa kiinni. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei voi painijoista eroittaa muuta kuin vierivän, tomupilveen kääriytyneen muodottoman möhkäleen. Äkkiä irtautuvat he, ponnahtavat pystyyn ja käyvät uudestaan toistensa kimppuun. Otsat iskevät vastakkain kuin rautaiset muurit. Roomalaisen käsivarret kietoutuvat käärmeen tavoin vastustajan ympäri ja ennen kuin painija ehtii aavistaa vastustajansa aikomusta, puristaa hän sellaisella voimalla korinttilaisen ruumista, että tämä ehdottomasti nousee ilmaan samalla kun veri purskahtaa hänen sieramistaan ja suustaan. Nyt paiskaa roomalainen vihamiehensä tantereeseen ja asettaen oikean jalkansa nytkähtelevän ruumiin päälle, tervehtii hän hämmästyksen valtaamana yleisöä.

Raivoisat suosionosoitukset tärisyttävät ilmaa. Roomalainen oli voittanut.

Hänen katseensa lensi prokonsulin korokkeella istuvaan kauniiseen naiseen.

Tämä hymyili.

Seitsemän paria otteli kunniapalkinnosta ja voittajan kanssa paini vielä korinttilaisen lannistanut roomalainen.

Nytkin suoriutui hän voittajana ja hämmästyneet juhlavieraat katselivat uteliaina naista, jota voimakas roomalainen aina tervehti.

Seuraavana päivänä kilpailtiin vaunun ohjaamisessa. Useita vaunuja oli ilmottautunut kilpailuun. Korinttilaisia, teebalaisia, aasialaisia ja roomalaisia ajajia seisoi muinaishelleeniläisissä sotavaunuissaan, ohjakset ja pitkät piiskat käsissä, katseet hevosten selkiin suunnattuina.

Paineissa eilen voittajana suoriutunut roomalainenkin oli mukana. Hänellä oli päällään sininen, kallisarvoisesta kankaasta tehty tunika, jonka helmoja jalokivet koristivat. Kun aurinko valoi kirkasta valoaan niille, välkehtivät ne kuin tuhannet tähdet taivaan laella. Hän katsoi järkähtämättä, näennäisesti välinpitämättömänä hevosiensa selkiin. Ne olivat jaloja arapialaisrotuisia oriita, kolme uljasta eläintä, niin valkoista, kuin omenapuun kukat Boiotian vuorien rinteillä. Katselijoitten joukko vaikeni henkeään pidätellen. Torven törähdys kajahti areenan toisesta päästä. Nyt laukesi joukkojen jännitys villiksi, tuhansista kurkuista kaikuvaksi huudoksi. Tomupilveen peittyneinä syöksähtivät vaunut radalle, joka niiden oli kierrettävä seitsemään kertaan. Toisessa päässä oli merkkipylväs, jonka ympäri jokaisen oli ajettava. Se oli vaarallinen este, vaarallisempi, kuin hevosten hullaantuminen ja ajajan maltittomuus. Melkein rinnakkain, lähelle toisiaan sulloutuneina riensivät vaunut eteenpäin. Kukaan ei näyttänyt tahtovan ajaa edelle toisista, jokainen ohjaaja näytti koettelevan hevosiensa notkeutta ja juoksukuntoa. Nyt hajosi ryhmä. Akaialainen ajoi edelle. Loistavasti sivuutti hän merkkipylvään, katse kiinnitettynä pylvään päässä olevaan pieneen alttariin. Toiset seurasivat jälestä pitkin kapeaa rataa. Kansa riemuitsi. Hevoset kävivät entistään raisummiksi, ajajien silmät säkenöivät. Tuli toinen kierros. Kuumeinen kiihko näytti vallanneen ohjaajat. Johdossa oleva akaialainen antoi hevostensa mennä neliä. Tessalialainen hänen jälessään teki samoin. Kaikki vaunut sivuuttivat roomalaisen, joka lakkaamatta kiristi ohjaksia, hiljentäen vauhtia. Kansa alkoi hänelle nauraa. Huudettiin, ett'ei hänen sovi nukkua kilpa-ajoissa. Mutta hän ei vilkahuttanut silmääkään. Kierros toisensa perään suoritettiin. Tessalialainen innostuksissaan ei ollut kyllin varovainen ja murskautui vaunuineen pylvästä vasten. Akaialainen otti nyt johdon. Onnellisesti kiersi hän viimeisen kerran pelottavan pylvään. Hänen perässään tuleva korinttilainen joutui saman kohtalon uhriksi kuin tessalialainen. Nyt olivat kaikki sivuuttaneet pylvään. Piiskat läiskyvät juoksijain korvissa. Hevosten vatsat näyttävät koskettavan maata. Vaunut lentävät hiekkatannerta eteenpäin. Nyt nostaa yhä jälkimäisenä ajava roomalainen päätään. Hänen katseensa mittaa välimatkaa päätepisteeseen. Hän huutaa muutamia käsittämättömiä sanoja. Silloin syöksähtävät valkeat elukat tuulispäänä eteenpäin. Vaunut tuskin koskettavat maata. Samassa saavuttaa hän lähimmät kilpa-ajajat. Piiska läiskähtää arapialaisten hevosten korvissa. Vauhti paranee. Ja kuten taitavan käden ampuma nuoli kiitävät vaunut suoraan eteenpäin, sivuuttaen kaikki kilpailevat vaunut. Ensimäisinä sivuuttavat roomalaisen höyryävät, pärskyvät hevoset päätemerkin.

Yleisö suorastaan raivosi riemusta.

Seuraavana päivänä kokoontui kansa seppelöimään laulajien parasta. Viimeisenä astui areenalle nuori roomalainen. Jaloimmat sävelet olivat kaikuneet, kukaan ei enään uskonut edellisen taiteilijan veroista voivan ilmestyä. Laulajan sormet koskettivat keveästi harpun kieliä. Joukko vavahti. Ei hengähdystäkään kuulunut yleisöstä, kun nuorukainen esitti laulunsa. Hän lauloi ihmeellisen laulun rakkaudesta, jota jokainen aavisti, mutta kukaan ei käsittänyt, onnesta, joka on tuskallisempi kuin kaikki sydämen kaihot; hän lauloi laulun synkistä hetkistä, jotka saivat jokaisen sydämen vapisemaan.

Kun hän oli lopettanut, näytti kansajoukko joutuneen tykkänään järjiltään. Miehet huusivat, naiset viskelivät kukkia laulajan päälle. Hän seisoi tuoksuvan kukkaismeren keskellä ja katseli taas tuota ihanaa naista prokonsulin parvella. Äkkiä suuntautuivat kaikkien katseet naiseen, joka oli voittanut mainion miehen suosion ja jyrisevät suosionosoitukset kaikuivat hänen kunniakseen.

Mutta hän näytti synkältä ja katseli areenalle.

* * * * *

Antonius oli vartiossa oven edessä, jonka takana Nero ja Poppea nukkuivat. Hän seisoi kuun hopeisessa valossa ajatuksiinsa vaipuneena. Selvempänä kuin koskaan näki hän edessään tuon kristityn kuvan, jolle hän oli suuressa kiitollisuuden velassa, ja joka oli häneltä paennut.

Hetkeäkään ei hän voinut olla ajattelematta tuota tyttöä sen jälkeen kun hän oli hänet oikeusistunnossa pelastanut. Ajatus, ettei hän koskaan voisi saada neitoa omakseen ei lakannut häntä kiusaamasta.

Leppoisa yö-ilma, satamasta kuuluva vieno soitto, ja yön rauhallisuus alkoivat vähitellen saada hänet uniseksi. Hän istuutui marmooriportaalle, nojasi päätään käteensä ja nukahti. Unissaan hän näki Julian valkeassa puvussa, yhtä kauniina kuin viime kerran erotessa. Hänen hienoja kutrejaan koristi lumivalkeista ruusuista punottu seppele. Tytön tummat silmät kiintyivät kaihoa ilmaisevina, lempeän hymyilevinä ja kuitenkin sanomattoman surullisina häneen ja hänen kätensä nousi verkkaan ylös tähtiä kohti.

Äkkiä huomasi hän suuren, punaisen pilkun neidon vaatteella. Pelästyneenä ponnahti hän pystyyn. Miekka lensi tupesta. Vasta silloin huomasi hän uneksineensa. Alhaalta kuului sotilaan tahdikkaat askeleet. Tähdet tuikkivat taivaalla. Caesarin makuuhuoneesta tunkeutui kuiskailevia ääniä.

Antonius istuutui jälleen ja hänen tahtomattaan varastautui Neron ja Poppean keskustelu hänen korviinsa. Ensin ei Antonius siitä välittänyt, sitten kuunteli hän jännitettynä. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta, silmät alkoivat hehkua kekäleinä ja miekka kourassa, käsi oviverholla seisoi hän valmiina syöksymään seuraavassa silmänräpäyksessä huoneeseen. --

Mutta hän malttoi...

* * * * *

"Etkö ole onnellinen, Poppea?" kysyi caesar.

Sabinan nyyhkytys vaan kuului kuuntelijan korvaan.

"Kuinka voisin minä olla onnellinen?" vastasi hän viimein kyynelten tukahduttamalla äänellä, "olenhan Rooman viimeinen nainen."

"En ymmärrä sinua. Sinä hallitset minua ja minun kauttani maailmaa. Kansat ovat sinun toiveittesi alamaisia. Kenelle kuuluu voittajani kunnia? Sinulle!"

"Joka olen jalkavaimosi."

"Sano rakastettuni."

"Mikä kunnia! Roskaväki nauroi minulle vasten silmiä. Sille ei juolahtanut mieleenkään sinun arvoisesi kunnioituksen osoittaminen."

"Kansa ei tuntenut minua. Jospa se tietäisi että minä olin caesar? Huomenna kertoisi siitä koko Korintti, muutaman viikon kuluttua Rooma."

"Ja mitä sitten? Saanko minä ottaa osaa kunniaasi? Onko minulla oikeutta ottaa vastaan tämän kansan kunnioitusta. Ei."

"Miksi ei, Poppea?"

"Siksi että Roomassa on nainen, jolle tämä kunnia kuuluu, nainen, jonka olemassaolo tekee minut tarpeettomaksi ja naurettavaksi."

"Ohoh! Kukahan tuo mahtaa olla?"

"Kysytkö sinä? Oktavia!"

"Oh -- Oktavia."

Kauvan aikaa oli hiljaista. Ainoastaan Neron kiivas hengitys kuului terrassille.

"Mitä huolit tuosta onnettomasta", sanoi viimein caesar. "Hän on vaaraton sinulle."

"Hän olisi sitä, jos minä olisin keisarinna."

"Minä teen sinusta keisarinnan niinpian kuin Oktavia on kuollut."

"Ah? Mikä lohdutus! Sinä osaat olla ivallinen, Nero. Vai tahdot sinä kohottaa minut valtaistuimelle hänen kuoltuaan? Kiitän tuosta ihanuudesta. Mutta minä tahdon hallita niin kauvan kuin olen vielä elossa. Siksi -- tapa hänet."

"En koskaan", huusi Nero vihasta vapisevin äänin. "Täytyykö minun vereen tukehtua? Mistä minä häntä syyttäisin? Korkeintaan hänen viattomuudestaan ja halveksumisestaan, jota hän minulle osoittaa."

Poppea nauroi käheästi.

"Katsopas! Noinko inhimillisesti ajattelee Nero? Sinä et ole maineesi arvoinen, valtijaani. Ja sitäpaitsi, sinä olet, minun nähdäkseni, vielä lyhytnäköinen ja heikko. No kuulepas sitten -- Oktavia tahraa huoneesi kunniaa, hän pettää sinua."

Kuului, miten Nero hyppäsi pystyyn.

"Sinä valehtelet!"

"Oh, sinä syytät minua sensijaan, että olisit kiitollinen. Todistajia voi olla muitakin, kuin minä."

"Ketä?"

"Mainitsen vaan Tigellinuksen, Rooman palovartion päällikön."

"Tigellinus! Minä tunnen. Hän on mässääjä. Huomenna annan minä pudottaa häneltä pään jalkoihin."

"Eihän toki! Palkitse mieluimmin häntä, koska hän on suonut sinulle tilaisuuden hävittää talostasi käärmeen, jota jo kyllin kauvan olet povellasi vaalinut. Jos sinä häntä rankaiset, ryöstät itseltäsi parhaimman todistajan."

Huoneessa taas vallitsi hiljaisuus. Uskoiko Nero tuota satua? Siitä ei voinut saada selkoa. Antonius ei kuullut enään mitään, sillä Neron kuiskaukset hukkuivat Poppean suudelmiin. --

* * * * *

Seuraavana aamuna pyysi Antonius lomaa, matkustaakseen Roomaan. Hän syytti sairautta, ja kuluneen yön mielenliikutus oli jättänyt niin selvät jäljet hänen kasvoilleen, että Nero empimättä suostui pyyntöön.

Keisarillisena upseerina matkustus kävi nopeaan. Keveäkulkuisin purjejahti vei Antoniuksen meren poikki, paras ratsu lennätti hänet pääkaupunkiin.

* * * * *

Siinä osassa keisarilinnaa, jossa Oktavia, Neron puoliso asui, vallitsi kuolon hiljaisuus. Ainoastaan yksinäisyys näytti keisarinnalle tuottavan jonkinmoista lohtua. Siten oli hän tuossa upeassa palatsissa, erillään maailmasta, Vestan papittaren tavoin. Näihin aikoihin mietiskeli hän paljon elämän merkitystä ja rakkautta. Hänen ajatuksiensa päätepisteenä oli kuolema, jonka sylissä hän toivoi mahdollisimman pian saavuttavansa sen rauhan, mikä häneltä elämässä puuttui.

Kun hän erään kerran polvillaan kotialttarinsa ääressä palavasti rukoili Jupiteria, ilmoitettiin hänelle, että muuan orjatar tahtoi välttämättä päästä hänen puheilleen.

"Tuokaa hänet sisään", sanoi Oktavia, käyden istumaan.

Orja riensi ulos ja palasi kohta uusimman kuosin mukaan puetun tytön kera, jonka kasvoja peitti tiheä verho. Kaikesta päättäen kuului hän caesarin jalkavaimon palvelusväkeen.

Hän kumarsi kunnioittavasti Oktavialle. Kun orjan askeleet olivat lakanneet kuulumasta, kysyi Oktavia osittain kummastunein, osittain pelonsekaisin tuntein tyttöä silmäillen:

"Mikä toi sinut tänne, lapsukaiseni? Etkö tahdo nostaa huntua, jotta sinut tuntisin?" Orjatar pudisti päätään.

"Älä suutu, valtijatar, jos pyydän sinua olemaan tiedustamatta nimeäni. Siitä ei olisi sinulle hyötyä eikä huvia. Mutta minulle olisi vaarallista jos tunnettaisiin, kuka olen."

"Niinpä kerro, mikä mieltäsi painaa."

"Olen orjatar ja kuulun seurueeseen, joka..." Hän pysähtyi ja Oktavia saattoi huomata, kuinka hän huntunsa takana punastui.

"Sano rauhallisesti vaan nimi", virkkoi keisarinna. "Ken on kärsinyt, kuten minä, häntä ei enään säikähdytä mikään muisto, mikään nimi. Sinä olet Poppean orjatar?"

"Niin olen. Sellaisena matkustin valtijattaren mukana Akaiaan."

"Ah -- isthmiläisiin kisoihin?"

"Niin, valtijatar."

"No?"

"En tiedä onko se sinulle tunnettua, että caesar..."

"On nykyään Akaiassa. Kuinka en sitä tietäisi. Tiedän vielä, että hän on tuon Poppean seurassa Ostiasta purjehtinut sinne."

"No hyvä", jatkoi tyttö huoahtaen helpotuksesta, "minä olin yövartiona Poppean huoneessa yöllä kolmannen voittopäivän jälkeen. Nero luuli, että hän oli kahden Poppean kanssa, mutta erehtyi. Lattialla karhunnahkojen välissä oli kolmas henkilö, nainen, joka on vuosikausia seurannut Neroa, häntä vartioinut, häntä suojellut ja --"

"Ja häntä rakastanut", täydensi tyynesti keisarinna.

Tyttö oli vaiti. Hän näytti itkevän, sillä Oktavia huomasi hänen huntunsa alla salaa pyyhkäisevän silmiään. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle, että tyttö tuossa ei ollut kukaan muu kuin onneton Akte.

Mutta hän ei puhunut mitään, vaan nojautui kauvemmaksi lepotuolillaan, niin että hänen kasvonsa joutuivat varjoon.

"Suo anteeksi, valtijatar", jatkoi Akte, "jos olen ilmaissut liikaa. Tarkoitus, joka minut tänne tuo, puolustaa minua."

"Jatka!"

"Henkesi on vaarassa, keisarinna."

Oktavia tuli vaaleaksi kuin vahakuva, mutta huulilla väreili kummallinen hymy.

"Eikö muuta, tyttö?"

Akte vaikeni hämmästyneenä.

"Elämäni", puhui Oktavia, "on minulle surujen ja kärsimysten ehtymätön lähde. Jos kuolemani tuottaa jollekin hyötyä, miksi valittaisin vaihtaa tuskani unhotukseen?"

"Minä en tietänyt, että Roomassa voitaisiin ajatella sillä tavoin", vastasi epäröiden Akte, "ja katsoin velvollisuudekseni antaa sinulle tiedon häpeällisestä suunnitelmasta."

"Minä kiitän sinua, tyttö ja jos sinusta on jonkun arvoista tietää se, niin ole varma, että rakastan sinua uskollisuutesi takia."

"Oi, ei toki -- älä puhu niin!" huudahti Akte, heittäytyen kyynelten vallassa keisarinnan jalkoihin, "älä puhu uskollisuudesta! Kutsu sitä velvollisuudeksi. Sillä uskollisuuteni vuoksi ei kiitollisuus saa täyttää sydäntäsi. Sinä et tunne vaikuttimia, jotka minut johtavat pettämään sitä, jota rakastan. Mutta minä vihaan sitä toista. Minä vihaan tuota häpeällistä naista kuin syntiä. Minä voisin hänet tappaa -- mutta olen pakoitettu vaikenemaan, kärsimään, hymyilemään; sillä minulta puuttuu voimaa tekemään kuten tahtoisin. Mutta kärsiä, että tuo nainen voitonriemuisena raastaisi puhtaan, jalon nimesi lokaan, että yksinpä sinun hyveesi leimattaisiin paheeksi -- se meni yli voimieni."

Oktavia oli noussut verkkaan istuimeltaan. Hänen silmänsä säihkyivät.

"Mitä, tyttö, kuulinko minä väärin? Häväistäänkö minun nimeäni?"

"Sinua syytetään aviorikoksesta."

Tuskan huuto tunkeutui keisarinnan rinnasta.

"Aviorikoksesta? Minua? Eikö sitten ole keisarillisen puolisoni verenjano vielä tyydytetty? Eikö ole kylliksi, että minä antaisin pääni, elämäni vapaaehtoisesti? Eikö Germanicuksen tyttären kunnia ole koskematon? Eikö tuo nainen kunnioita kärsimyksienkään pyhyyttä?"

Hän vaipui uupuneena lepotuoliin. Akten valtasi syvä sääli ja halu pelastaa onneton keisarinna, auttaa häntä; mutta mitään keinoa ei hän siihen keksinyt.

"Kuka keksi suunnitelman?" kysyi Oktavia hetkisen perästä.

"Sinä kysyt? -- Poppea."

"Nero hyväksyi sen?"

"Hetken epäröityään. Hän horjui vihan välillä sinua ja epäilyksen Poppeaa kohtaan."

"Ja -- mitä sanoi se nainen?"

"Että sinä olisit langennut Tigellinuksen kanssa."

"Tigellinus? Kuka -- hän on?"

"Palovartion päämies."

Oktavia nauroi epätoivoisesti.

"Olen hänestä kuullut. Mies, jonka maine on sangen epäilyttävä, mutta tavat vieläkin epäilyttävämmät. Oi, mikä häpeä minulle on valmistettu! Eikö Roomassa ole enään hituistakaan kunniantuntoa ja jumalien pelkoa? Häväistys ja valheko yksin valtikkaa pitävät? Oi Jupiter, mitä on minun tehtävä tämän solvauksen torjumiseksi!"

"Samana päivänä, kun minä jätin Kreikan, pisti kokkansa merelle toinenkin alus. Sillä purjehti Italiaan eräs pretorianiupseeri. Tunnen hänet hyvin. Ilman syytä ei hän jättänyt sellaisella kiireellä Akaiaa, missä hänen paikkansa oli caesarin seurueessa. Sinä yönä, jolloin Poppea caesarin kietoi valheillaan, piti hän vahtia keisarillisten makuuhuoneen ovella."

"Voitko sanoa hänen nimensä?"

"Antonius."

Oktavian kasvot saivat valoisamman ilmeen.

"Sinä et tiedä minne hän on Roomasta lähtenyt? Täällä ei kai hän enään ole?"

"Tänne saavuttuani kuulin, että hän neljä päivää sitten oli lähtenyt Syriaan."

Oktavia pani kätensä ristiin.

"Jupiterille kiitos! Hän viepi sanan Silanukselle. He eivät anna tuon kauhean teon tapahtua. Olen kärsinyt kaikkea vaieten. Mutta häpeän tahraamana, kunniattomana ja kuitenkin syyttömänä astua ijankaikkisuuteen, se olisi arvotonta heikkoutta. Germanicuksen tytär eroaa elämästä, kuten hän on sitä viettänytkin, puhtaana, tahratonna, todellisena roomattarena ja keisarinnana."

Hän vaipui mietteisiin ja hänen kasvojensa ilmeistä näki Akte, että paljon kärsineen roomattaren ajatus viipyi tällä hetkellä sen miehen luona, jota hän oli rakastanut, mutta joka häneltä oli riistetty.

Orjatar jätti ääneti huoneen rientääkseen jo samana päivänä Ostiaan, missä keisaria odotettiin joka hetki saapuvaksi.

Vielä istui Oktavia pää käden varassa, kuten Vestan patsas, kun eräs toinen nainen astui kynnyksen yli ja asettui sille paikalle, jonka Akte äsken oli jättänyt. Kuullessaan vaatteiden kahinaa, katsahti keisarinna ylös ja näki edessään Julian.

Julia näki mielenliikutuksen jäljet keisarinnan kasvoilla ja aavistaen jälleen onnettomuutta, syleili hän ystävätärtään ja kysyi tuskallisesti:

"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Onko tapahtunut joku onnettomuus? Onko sinua loukattu? Vai uhkaako sinua joku vaara?"

Oktavia teki myöntävän eleen.