Part 10

Kaikki yhtyivät maljaan. Onnentoivotusten myrsky vyöryi ympäri pöytää nuoren aatelismiehen kunniaksi, jonka kasvot ilmaisivat kaikkea muuta kuin surua isän kuoleman johdosta.

Nyt heilutti Markus itse maljaansa: "Jupiter suojanasi, armollinen keisari. Sinä olet suurin kaikista jumalallisista caesareista, jotka ovat hallinneet Roomaa. Mitä oli Augustus sinun rinnallasi? Varjo. Sotiasi ovat jumalat suosineet. Valtakunta kukoistaa hyvinvointia ja varallisuutta. Sinä olet viisas ja urhoollinen, tarmokas ja lempeä, oikeudenmukainen ja ankara, missä valtakunnan etu on kysymyksessä. Onnellinen olet, ikuinen Rooma! Kuolemattomat ovat lähettäneet parhaimman joukostaan maailmaa hallitsemaan!"

Myrskyisät suosionosoitukset seurasivat näitä sanoja. Huilujen sävelet hukkuivat vieraitten äänekkääseen puheluun ja nauruun.

Caesar antoi merkin jollekin etuhuoneessa olevalle henkilölle.

Vanha, inhottavan näköinen rampa vaimo, kummallisesti puettu, antoi juomanlaskijalle pienen hopeaisen pullon. Silmänräpäykseksi yhtyivät juomanlaskijan ja Neron katseet.

Tämä nyökäytti, ja tekoparran alla vetäytyi juomanlaskijan suu ilkeään hymyyn.

Juomanlaskija oli Anicetus, nykyään Neron uskottu. Ei kukaan nähnyt, kuinka hän verkkaan ja huolellisesti laskien valutti pullosta kymmenen pisaraa muutamaan maljaan; ei kukaan nähnyt miten hän vaihtoi tämän maljan erään toisen kanssa ja sitten toi sen pöydälle.

Juopuneena, kasvot vääntyneinä ja silmät hehkuvina heilutti caesar maljaansa.

"Britannicuksen terveydeksi, Rooman jalon prinssin, urhoollisimman sotilaan ja uskollisimman ritarin kunniaksi!"

Britannicus hymyili.

"Caesarin onneksi, joka on, lahjoittaakseen Roomalle rauhan, uhrannut oman leponsa."

Hän vei maljan huulilleen. Caesarin katseet tarkastelivat häntä kuten pedon silmät.

"Eläköön Britannicus", kaikui huoneessa. Silloin -- mitä merkitsee tämä? Prinssi, puristaen suonenvedontapaisesti maljaa oikeassa kädessään, hyppää paikaltaan, horjahtaa, tarttuu pöydän reunaan pysyäkseen pystyssä ja puhuu kolkolla äänellä luonnottoman suuriksi levinneet silmät jäykästi Caesariin suunnattuina: "Kolminkertainen murhamies -- jälkeeni verioikeus!"

Viimeisin voimin singahutti hän maljan caesaria kohti. Se lensi keisarin ohi, mutta jäännökset sen sisällöstä tahrasivat hänen kallisarvoisen, turkisreunusteisen purppuransa, jättäen siihen suuria täpliä.

Britannicus oli luhistunut maahan eikä enään liikahtanut. Nero seisoi vapisten valtaistuinkorokkeen viimeisellä portaalla. Osa vieraista oli paennut, rajaton hämminki vallitsi seurassa.

Nero nosti kättään.

Hänen kasvonpiirteensä tasaantuivat.

"Prinssi -- voipi pahoin. Viekää hänet ulos --."

Juhla jatkui edelleen.

XIV LUKU.

JULIA.

Syvällä maanpinnan alapuolella sijaitsevassa vankilanholvissa, jossa päivän ja yön vaihteesta ei mitään tiennyt, istui Julia kiveen kahlittuna.

Hänen kasvoistaan henki rauha ja osaansa alistuminen. Viikkomääriä oli hän jo täällä istunut kohtaloansa odotellen. Mutta kukaan ei hänestä huolinut. Ystävät näyttivät hänet unhoittaneen samoin kuin vihollisetkin.

Yksinäisyys ja kylmä värisyttivät aika ajoin hänen ruumistaan. Mutta hän ei pelännyt mitään. Ajatus, että hän oli onnistunut pelastamaan viattoman miehen, joka jo näytti olevan auttamattomasti kiedottu hiipivän rikollisuuden pauloihin, antoi hänelle rohkeutta ja luottamusta kestämään kaiken, mitä Jumala oli hänen kärsittäväkseen asettava.

Raskas portti vapisi. Oven yli kulkeva rautasalpa siirrettiin syrjään. Julia kuunteli. Portaitten yläpäästä näkyi valoa.

Hitaasti, varovasti tunnustellen läheni sieltä valkea olento. Ovi oli hänen jälkeensä taas sulkeutunut.

Julia nousi pystyyn. Kahleet kalisivat.

"Kuka olet sinä, mikä voima tuopi sinut tänne?" huudahti hän puolittain iloisesti, puolittain peloissaan.

Henkilö tuli lähemmä; nyt seisoi hän aivan Julian edessä, joka pelästyneenä peräytyi.

Vieras viskasi hunnun syrjään ja Julia näki edessään kalpeat surulliset kasvot.

"Oktavia -- rakas Oktavia!" huudahti Julia, kykenemättä hillitsemään liikutustaan, syleillen keisarinnan jalkoja.

Tämä nosti hänet ylös painoi hellästi häntä rintaansa vasten.

"Julia!"

Hänen suunnaton rakkautensa ja saalinsa ilmeni tässä ainoassa sanassa.

Kauvan seisoivat he siinä liikkumattomina, sanaa sanomatta.

"Miten pääsit sinä tänne?" kysyi Julia, keisarinnan istuuduttua kivellä ja vaivoin hengittäessä ummehtunutta ilmaa, johon Julia oli jo tottunut.

"Olen etsinyt sinua päivät ja yöt", vastasi keisarinna. "Maksoi paljon vaivaa, kärsivällisyyttä ja toivoa, ennenkuin sinut löysin. Keisarin äiti on ovela. Mutta viimeinkin sain kullalla voiton hänen kavaluudestaan. Hänen valtansa on murrettu -- hän on nyt enään ainoastaan yksinäinen nainen, joka uneksii vaalentuneesta loistostaan."

Julia kuulosti tarkkaavammin.

"Mitä sanot? Onko Roomassa tapahtunut jotain?"

"Ja sinä kysyt? Roomassa tapahtuu joka päivä jotakin. Nero on kostanut sukumme puolesta. Pallas on kuollut."

"Pallas kuollut?"

"Murhattu."

"Jumala armahtakoon häntä! Hän on syntisenä ja rikosten painamana täältä eronnut. Hänessä on kukistunut Agrippinan vallan mahtavin edustaja. -- Miten otti Britannicus vastaan tiedon tästä tapahtumasta?"

Oktavia ei vastannut.

Julia ymmärsi kaiken. Naiset lukevat tapahtumat jo silmäyksistä. Hän katsoi Oktaviaan kauhistuneena. Sitten kääntyi hän poispäin, kätki kasvonsa hiljaa nyyhkien togaansa.

Oktavia istui hiljaa, liikkumattomana, katsellen polttavin silmin tyhjään pimeyteen.

Hän oli unohtanut itkemisen taidon, onnettomuuden viimeisen lieventäjän.

Hetkisen kuluttua sanoi keisarinna:

"Sinun pitää paeta, Julia."

Tyttö katseli ihmetellen häneen.

"Paeta? -- Miksi?"

"Miksikö? Siksi, että sinut muutoin surmataan." Julia hymyili. "Se on hyvä."

Oktavia vaikeni hetken; sitten sanoi hän lempeästi:

"Sinä kuolisit mielelläsi?"

"Kyllä, Oktavia."

"Kuolema on vapahdus kaikesta pahasta."

Keisarinna lausui tuon hartaasti kuin rukoillessa.

Julian silmät loistivat.

"Mutta sinä et saa kuolla", jatkoi Oktavia, "sillä sinun sydämessäsi orastaa toivo paremmasta, onnellisemmasta elämästä. Kuolemasi olisi hyödytöntä, se olisi rikos."

"Rikos? Jos Jumala itse lähettää minulle pyövelit?"

"Jumala? -- Jos sinun Jumalasi on niin viisas, oikeudenmukainen ja kaikkivaltias, kuin sinä olet häntä kuvaillut, ei hän voi tahtoa sitä, että koko elämän sisältö on vaan kärsimystä."

"Mutta, Oktavia, tätä elämää seuraavan elämän sisältö on onnellisuus."

Oktavia katsoi Juliaa silmiin ja sanoi lujasti:

"Kuule, Julia. Kadun päässä kävelee vaippaan verhoutunut mies kuin petoeläin rauhatonna. Hänen silmänsä palavat. Irtonaisena riippuu miekka hänen vaippansa alla. Hänen katseensa vartioivat lakkaamatta tätä vankilaa, jonka hän tietää holviensa suojassa kätkevän ainoan kalleuden, joka tekee hänelle elämän elämisen arvoiseksi.

"Tällä miehellä on lapsen sielu. Mutta hän rakastaa. Sinä päivänä, jolloin hän kuulee Julian kuolleen, on Nero alttarin ääressä, palatsissaan, ajoretkellä, sama se missä, vaipuva verissään maahan."

Julia oli kuunnellut tuskallisesti, loistavin silmin.

"Tämä mies on..."

"Antonius", vastasi keisarinna.

"Antonius", toisti Julia, ja hänen huulillaan väreili hymy, joka kertoi rajattomasta rakkaudesta.

"Tämä mies pitää sinun pelastaa tulemasta murhaajaksi ja murhatuksi."

Tuon miehen nimi oli sytyttänyt Julian sydämen. Hänen silmänsä loistivat ja onnen ja ilon kajastus valaisi hänen kuihtuneita kasvojaan.

"Mutta miten minä pakenisin", sanoi hän vitkastellen. "Nämä seinät ovat paksut ja lujat. Portit ovat kaikki teljetyt ja holveissa kulkevat vartijat."

"Voit paeta ottamalla minun vaippani ja verhoni. Sinä poistut keisarinnana vankilasta, minä jään tänne Juliana."

"Ei koskaan se tapahdu, Oktavia!"

"Miksikä ei?"

"Minäkö vapauttaisin itseni nähdäkseni sinun kuolevan?"

"Kuka koskisi keisarinnaan? Agrippinan raivo olisi rajaton."

"Minä en sitä pelkää."

"Nero tappaisi sinut."

"Hän ei uskalla sitä, eikä hän sitäpaitsi välitä minusta."

Kauvan esteli Julia. Mutta Oktavia osasi kumota kaikki hänen vastaväitteensä. Viimein hän suostui toivoen jo samana päivänä saavansa nähdä keisarinnan terveenä hovissaan. Kahleet irroitti Oktavia hankkimillaan avaimilla, ja vangittu neito jätti keisarinnan vaippaan verhoutuneena, harso kasvoille vedettynä vankilan. Vartijat tervehtivät ja kenenkään estämättä kulki hän holvien läpi. Kun hän astui kadulle, häikäisi auringon valo hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään. Veri pakeni hänen kasvoiltaan ja tiedotonna olisi hän vaipunut maahan, ellei samassa voimakas käsivarsi olisi kiertynyt hänen vyötäisilleen ja keveästi kuin lapsen nostanut odottavaan kantotuoliin. Tuulen nopeudella lennättivät orjat kantotuolin paikalta. --

Oktavia istui kivellä, pää rinnalle kumartuneena, pitäen kahleita ikäänkuin olisi ollut niihin kytkettynä.

"Ne tappavat minut", kuiskasi hän itsekseen, "ja muuta en hartaammin toivokaan." -- -- --

* * * * *

Muutamia tunteja edellä kerrottujen tapahtumien jälkeen avautui vankilan ovi jälleen.

Oktavia näki jonkun naisen laskeutuvan hitaasti portaita alas. Soihtua kantava mies seurasi häntä.

Alas tultua vetäytyi mies syrjään.

Se oli Callistus.

Nainen astui Oktavian luo.

Se oli Agrippina.

Leskikeisarinna katseli kauvan vangittua.

Viha ja vahingonilo kuvastuivat hänen kasvoiltaan.

"Sinä olet Julia?"

Oktavia nyökäytti päätään.

"Tunnetko rikoksesi?"

Vanki nyökkäsi jälleen.

"Minä vihaan sinua petollisen hyveesi vuoksi. Ymmärrätkö minua? Sinun täytyy kuolla. Valmistaudu! Onko sinulla vielä toivomuksia?"

Oktavia ravisti päätään.

Agrippina tarttui vasemmalla kädellään hänen tukkaansa ja kohotti tikaria.

"Millä oikeudella asetuit sinä silloin minun tahtoni ja oikeuden väliin? Kuka olet sinä, että uskalsit ryöstää minulta uhrikseni määrätyn miehen? Onko hyve mahtavampi voimaa? Voittaako totuus, viattomuus paheen rohkeuden? Ei, kyyhkyseni, minä näytän, että yhä edelleenkin olen Agrippina ja kaikesta huolimatta siksi jään."

Hän oli tempaissut Oktavian pään pystyyn kumaraisesta asennostaan, niin että naisten katseet yhtyivät.

Tikari putosi helähtäen lattialle...

Agrippina kannettiin tiedotonna vankikomerosta. Toistamiseen jätti keisarinna vankilan. Vartijat eivät voineet tätä ihmettä käsittää.

XV LUKU.

ASKEL ASKELEELTA.

Eräissä pidoissa oli Nero tutustunut ensikerran suosikkinsa Othon lemmittyyn, Sabina Poppeaan. Vastustamaton intohimo ihanaa naista kohtaan oli herännyt Nerossa ja Poppea koetti jokaisessa tilaisuudessa sitä kiihoittaa.

Eräänä myrskyistä yötä seuranneena synkkänä aamuna kutsutti Nero ystävänsä luokseen.

Otho ilmestyi kohta, kauniina kuin nuori jumala, hajuvesillä ja öljyillä voideltuna, kallisarvoisissa pukineissa. Tällä kertaa ei keisari ottanut häntä vastaan tuttavallisesti kuten ennen. Hän otti caesarin asennon ja viittasi Othon, joka yritti kiiruhtaa hänen luokseen, ylpeällä kädenliikkeellä takaisin.

"Sinulla on, Otho", alkoi nuori keisari, "talossasi nainen, joka on kyllin arvokas koristamaan valtaistuinta."

Otho kauhistui. Veri karkasi hänen kasvoiltaan. Sillä niin kevytmielinen kuin nuori Dandy olikin, niin vähän kuin hän koettikin viettää siveellistä elämää, rakasti hän kuitenkin Sabinaa intohimoisesti.

"Sinä tarkoitat kaiketi Sabina Poppeaa?" vastasi nuori aatelismies pitkän vaitiolon jälkeen, ponnistellen näyttääkseen mahdollisimman välinpitämättömältä.

"Juuri niin", vastasi Nero lyhyesti.

"Hän oli ennen Rufiuksen puoliso."

"Jonka sinä murhasit."

"Ei toki -- se oli rehellinen kaksintaistelu."

"Vaikkapa. Sinä olit vietellyt vaimon."

"Jos sitä niin tahdot nimittää, Nero --"

Keisari suoristi itseään.

"Kutsu minua imperatoriksi."

"Jumalat antakoot minulle anteeksi -- en tiennyt, ett'et sinä enään välitä minun ystävyydestäni."

"En. Me emme enään voi olla ystäviä."

"Ja miksi emme caesar?"

"Siksi että minä rakastan Sabinaa."

Otho astui kauhistuneena askelen taaksepäin.

"Hän on minun rakastettuni", sanoi hän terävästi.

"Hänestä tulee minun orjattareni", vastasi caesar raa'asti.

Othon silmät säkenöivät. Hänen huulensa vapisivat.

"Sinä et tule häntä minulta riistämään", sanoi hän uhkaavasti, kiivaasti hengittäen.

"Sen minä teen, Otho. Ja minä neuvon sinua vanhan ystävyytemme nimessä välttämään tällä kertaa kaksintaistelua. Hän on minun, ymmärrätkö?"

Viimeiset sanat kuuluivat kovina. Neron kasvoilla kuvastui koko hänen rajaton aistillisuutensa ja julmuutensa.

Golgatalta Roomaan

"Ensi yönä sinä jätät Rooman."

Otho löi otsaansa.

"Kuinka caesar, sinä ajat minut maapakoon?"

"En. Sinä olet nyt Lusitanian käskynhaltija."

"Minä en lähde Lusitaniaan", vastasi Otho kiihkoissaan. "Pidä maasi, tyranni. En vaihda ihaninta naista, joka koskaan on Rooman tannerta polkenut, maakuntiisi."

"Hyvä."

Nero nousi. Ensimäisen kerran huomasi Otho keisarin suunnattoman paksun niskan ja hänen kasvojensa aistilliset piirteet.

Nero vetäsi esiripun syrjään. Viereisessä huoneessa seisoi mies tulipunaisessa viitassa, järkähtämättömän rauhallisena. Hänen käsivartensa oli paljas, joten muodottoman vahvat lihakset näkyivät. Hänen suonikkaassa nyrkissään oli suuri miekka.

"Pyöveli!"

Otho peräytyi päästäen raivoisan huudahtuksen.

"Sinä aiot minut murhauttaa? Sinä et kammo alhaisinta, halveksittavinta salamurhaa päästäksesi naisen omistajaksi?"

Nero ravisti hymyillen päätään. Hän antoi merkin ja härkämäinen pyöveli astui huoneeseen, laskien raskaan nyrkkinsä Othon olalle, niin että tämä värisi kuin ruoho.

Auringon säteet leikkivät jättiläisen miekan terällä.

"Hän on sinun!" huusi Otho kauhun valtaamana.

Viittaus -- pyöveli hävisi. Esirippu sulkeutui. Kello helähti. Orja otti Nerolta kirjoituksen. Caesar teki liikkeen kädellään, Lusitanian käskynhaltia sai mennä.

Tultuansa alas heittäytyi Otho vaunuihinsa.

"Aja", huusi hän kuskille, ja keveät ajoneuvot lensivät nuolen nopeudella Rooman katuja pitkin. Ritarit, jotka tulivat vastaan, ihmettelivät hirveätä vauhtia, jolla nuori, päänsä togaan verhonnut ylimys kiisi eteenpäin. Usea arvasi syynkin ja hymyili ilkkuen.

Saavuttuaan kotiinsa, kiiruhti Otho suoraa päätä rakastettunsa huoneisiin. Tämä oli juuri noussut kylvystä ja ehtinyt kiireesti kietaista silkkisen kylpyliinan ympärilleen, kun Otho hengästyneenä törmäsi sisään. Raskas, tuoksuva ilma ja ihana puolialaston nainen kiihottivat häntä entistä enemmän. Hän heittäytyi lemmittynsä jalkoihin ja syleillen hänen polviaan kuiskasi rukoilevasti:

"Älä jätä minua, Poppea -- jää luokseni, muutoin kuolen."

Poppea, joka ei ollut ymmärtävinään Othon kiihtymyksen syytä, kumartui alas niin että hänen tuoksuvat hiuksensa peittivät polvistuneen miehen pään ja nosti hänet hellästi ylös.

"Mikä sinun on, ystäväni?" kysyi hän hymyillen, Othon katsellessa häntä tuskallisesti.

"Oh sitä koiraa! Konnaa!" huusi Otho äkillisessä raivonpuuskauksessa. "Se hyena tahtoo yhä enemmän ruumiita. Voi häntä!"

"Ketä sinä tarkoitat?" kysyi Poppea.

"Ketä muuta kuin tuota kruunattua hirviötä, valapattoa, salamurhaajaa, rosvoa ja varasta!"

"Oo, mitä valtiopetoksellisia sanoja sinun suusi puhuu, rakas Salvius", vastasi Poppea, ja hyväntahtoinen hymy hänen huulillaan näytti muuttuvan ivaksi. "Tuntuuko hän sinusta todellakin niin hirveältä?"

"Mitä --" karjasi Otho. "Miellyttääkö hän sinua?"

Poppea nyökäytti päätään.

"Tietysti hän minua miellyttää."

"Sitten, kautta Styxin, täyttyvät kummankin teidän toiveet. Oi kirottu luuska!"

Poppea ojentausi ylpeästi ja katsoen rakastajaansa lujasti silmiin, vastasi hän:

"Hän on yhdessä suhteessa sinusta edellä, Salvius."

"Ah -- onko hän kauniimpi minua?"

"Ei."

"Vahvempi?"

"Tuskin."

"Hän ei voi tarjota sinulle mitään enemmän kuin minä -- paitsi häpeää, pahetta."

"Mistä aikain on Othosta tullut Caton oppien suosija?"

Otho katsoi hämmästyneenä eteensä.

"Sinä rakastat häntä?"

"Ehkä. Nero on mies, jota naiset voivat rakastaa."

"Ja sinä luet itsesi niihin, joita paha viehättää?"

"En. Minua viehättää kruunu."

Otho katsoi ällistyneenä naista.

Kuinka ihana hän oli!

"Sinä tahdot päästä keisarinnaksi?"

"Minä tahdon kantaa kruunua. Eikö sinustakin se paremmin somistaisi minun päätäni kuin tuon jäykän Oktavian?"

Otho ei vastannut.

Poppea heittäytyi nojatuoliin, veti Othon pään syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Tarjoa minulle kruunu, Salvius, ja minä olen ikuisesti sinun omasi."

"Kruunu? Onko minulla kruunuja tarjottavana?"

"Ota."

"Sinä tarkoitat?"

"Minkä kohtalo sinulta kielsi, sen voi jumalien suosio suoda. Jumalat ovat rohkeiden puolella. Kuinka ihana sinä olisit -- caesarina!"

Otho päästi huudahtuksen ja hypähti pystyyn. Hänen silmänsä hehkuivat, huulet vapisivat. Käsi puristi sivulla riippuvaa lyhyttä miekkaa.

Hänen edessään istui Poppea kauniimpana, viettelevämpänä kuin koskaan.

"Surmaa hänet", sanoi hän kiehtovasti hymyillen.

Esiriput lensivät syrjään.

"Caesar", ilmoitti orja.

Poppea otti silkkivaipan lattialta ja heitti sen välinpitämättömästi hartioilleen. Hänen silmänsä suuntautuivat säihkyen Othoon, jonka otsalla pisaroivat hikihelmet.

Nero astui sisään. Oven edessä seisoi vartija. Mutta hän itse oli aseeton. Hänen synkkä katseensa kiintyi Othoon.

Sitten kääntyi hän Poppeaan päin ja suudellen hänen vaippansa lievettä kuiskasi hän:

"Tahdotko, että maailman valtijas olisi sinun ensimäinen orjasi?"

Poppea kumartui ja kietoen äkkiä kätensä Neron pään ympäri, niin että tämän selkä oli Othoa kohti, sanoi hän lujasti:

"Kyllä, minä tahdon --" ja hänen katseensa suuntausi säihkyvänä Othoon. Aatelismiehen säilä välähti ilmassa ja -- putosi helähtäen marmoriseen pesuammeeseen.

Poppea nauroi. Nero oli salaman nopeudella käännähtänyt. Otho seisoi poiskääntyneenä, kasvot togaan verhottuina -- -- --

* * * * *

Oli yö, unten, hyväilyjen ja lemmen hetki. Otho seisoi makuuhuoneessaan. Poppean vuode oli tyhjä. Kuihtuneet ruusut kiertelivät patjojen välissä. Himmeä kattolamppu heitti epätasaista valoa nuoren ritarin kasvoille.

Surusta ei näkynyt enään jälkeäkään hänen kasvoillaan. Suu oli lujasti, kuten uhmaten kiinni puristettu. Raju lieska paloi punertuneissa silmissä.

Otho oli matkavalmis. -- Kauvan seisoi hän liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten painoi hän huulensa vuodetta vasten, jossa Poppea vielä aamulla oli levännyt ja jätti kiireisin askelin huoneen. Rautapuku helisi hänen rajusti astuessaan ja ääni kaikui kolkkona tyhjissä käytävissä. Otho heittäytyi odottavan ratsun selkään ja nelisti asestetun palvelijajoukon seuraamana pois onnensa paikalta, onnen, jonka hän rikoksen kautta oli saavuttanut ja rikoksen kautta menettänyt.

Kun keisarilinna sukelsi kuutamossa näkyviin, pidätti Otho hevostansa. Ihmeissään katselivat palvelijat herraansa, jonka kasvot vääntyivät raivoisaan irveen. Mutta sanaakaan ei hän puhunut. Silmät tuijottivat vaan linnaa kohti ja huulet liikkuivat.

Sitten nelisti ratsujoukko tiehensä.

* * * * *

Linnassa oli harvinaisen hiljaista.

Poppea odotti keisarin makuuhuoneessa kalleisiin, tuoksuviin vaatteisiin puettuna. Hän lepäsi vuoteella, jota ympäröivät tuoksuvat ruusunlehtikasat. Hänen silmänsä tarkastelivat peitettä, johon oli jäljennetty erään kreikkalaisen maalarin mestariteos: Leda ja joutsen.

Mutta vaikka Poppea oli erittäin hienoaistinen taiteentuntija, ei kuva voinut hänen mieltään kiinnittää. Rauhattomasti lennähti hänen katseensa milloin minnekin, ja sekavat ajatukset näyttivät kiusaavan häntä. Hän nousi ylös ja siirsi verhon syrjään ikkunan edestä.

Alhaalla lepäsi Rooma. Hän antoi katseensa lentää valaistun kaupungin yli. Silloin huomasi hän äkkiä joukon ratsumiehiä sukeltavan esiin pimeästä. Etumainen niistä pysähdytti hevosensa, ja katseli kuin kivipatsaaksi muuttuneena linnaa. Poppea vetäytyi verhon suojaan, aivan kuin olisi hän pelännyt ritarin, jonka hän hyvin tunsi, huomaavan hänet. Hetkisen kuluttua oli joukko taas hävinnyt. Syvä huokaus tunkeusi Poppean rinnasta; vaikka hän ei sitä tahtonut itselleenkään tunnustaa, tunsi hän, kuinka paljon hän Salvius Othoa oli rakastanut ja vieläkin rakasti. Kunnianhimo vaan oli ollut sydäntä vahvempi. Poppea kääntyi pois akkunasta.

Huoneen toisessa päässä seisoi orjatar valmiina hänen käskyjään täyttämään. Poppeaa hämmästytti tytön tavaton kauneus. Suurista, loistavista silmistä puhui syvä surumielisyys.

"Astu lähemmä", sanoi Poppea. "Kuka olet?"

Orjatar oli vaiti.

"Etkö voi vastata, koira? Kuka olet, minä kysyn!"

Tytön posket punertuivat ja silmät täyttyivät kyynelin.

"Nimeni on Akte", vastasi hän hiljaa, aivan kuin olisi hän pelännyt mainita tuota nimeä.

"Akte", toisti Poppea miettien. "Oletko sinä kreikkalainen?"

"Olen, valtijatar."

"Kauvanko olet ollut jo Roomassa?"

"Muutamia vuosia, valtijatar."

"Kuka toi sinut tänne?"

"Caesar."

Poppean silmät venähtivät levälleen säikähdyksestä.

"Oletko sinä se Akte, jota sanotaan Neron vaikutusvaltaisimmaksi lemmityksi?"

Tyttö heittäytyi rukoillen maahan.

"Älä vihastu minuun, valtijatar -- minun rikokseni oli rajaton rakkauteni häneen."

Poppea nosti vapisevan tytön pystyyn.

"Sinä rakastat häntä vieläkin?"

"Rakastan, valtijatar."

Vavisten kääntyi Poppea poispäin ja hänen ajatuksensa vertailivat salaman nopeudella tuon tytön kohtaloa hänen omaan tulevaisuuteensa.

"Minä pelkään sitä miestä", kuiskasi hän.

Oviverhot vedettiin syrjään ja komea nainen astui majesteetillisesti huoneeseen, diademi tummassa tukassa.

Akte pakeni pimeään nurkkaan.

Poppea risti käsivartensa rinnoilleen ja katseli puolittain ihmetellen, puolittain peloissaan vierasta, jonka hän heti tunsi Agrippinaksi, caesarin äidiksi.

Tämä tarkasteli ääneti keisarin uutta lemmittyä.

Tervehtimättä virkkoi hän vihdoin:

"Kuinka tulet sinä näihin huoneisiin?"

Poppea ei vastannut.

"Oletko joku uusi orjatar?"

Poppean silmät paloivat raivosta ja suuttumuksesta.

"Olen keisarinna", sanoi hän ylpeästi.

Agrippina nauroi ivallisesti.

"Kuuleppas sitä -- mistä saakka on Roomalla kunnia totella kahta keisarinnaa? Minä tunnen ainoastaan yhden keisarinnan; se on Oktavia."

Poppea, joka ei voinut hillitä kiukkuaan, vastasi kiivaasti:

"Oktavia oli keisarinna siihen asti kun Poppea tuli."

"Mitä, orja", huusi keisarin äiti vihaisesti, "sinä uskallat kantaa häpeäsi valtaistuimen eteen saakka. Sinä uskallat kohottaa silmäsi kruunuun, jonka jumalat ovat suoneet koskemattomana omaisuutena Germanicuksen tyttärelle?"

"Koskemattomana?" nauroi Poppea, "katso minua, enkö ole kaunis?"

"Ehkä."

"Kauniimpi kuin Oktavia?"

"Älä häpäise. Kuinka voit sinä hänen hyveitään verrata omiin paheisiisi?"

"Paheille, Agrippina, kuuluu Rooman kruunu."

Agrippina kohotti valkoisen käsivartensa. Tikarin kärki välkkyi lampun valossa.

"Uskallappas", kirkasi Poppea.

"Mitä täällä tehdään?" kajahti äkkiä vihainen, syvä ääni.

Nero seisoi naisten välillä.

Kuten lyöty kissa vetäytyi Agrippina takaisin.

"Hän häpäisi minua", sanoi hän Poppeaa osoittaen.

"Hän sanoi minua orjaksi", vastasi Poppea kiireesti.

Nero heitti äitiinsä ilkeän katseen.

"Poistu", sanoi hän lyhyesti.

Agrippina vitkasteli.

"Poistu", karjahti Nero uudestaan äänellä, jonka kaiku kiiri kauvan palatsin holveissa.

Pää kumarassa luikki Agrippina huoneesta.

"Käy vartioimaan", komensi Nero vapisevalle Aktelle, ja tottelevaisena hiipi tyttö esirippujen väliin, johon hän kuuli jokaisen caesarin Poppealle lausuman hyväilysanan.

Nero oli vetänyt Poppean rintaansa vasten, mutta tämä painoi käsivartensa väliin ja rajusti palavin silmin kuiskasi hän:

"Sinun täytyy hänet tappaa, jos tahdot että minä sinua rakastaisin."

Nero vastasi juopuneen tavoin.

"Kenet? Akteko?"

"Ei. Agrippina!"

Nero tuskin kuuli.

"Hänen täytyy kuolla", vastasi hän tietämättä mitä sanoi. Hänet oli vallannut raju huumaus, jonka intohimo Poppeaan oli synnyttänyt.

XVI LUKU.

KATAKOMBEISSA.

Julia oli jo samana päivänä, jolloin hän pelastui vankilasta, jättänyt Antoniuksen. Hän asui nyt Kampanian tasangolla, Pietariksi itseään kutsuvan vanhuksen, kristittyjen päämiehen mökissä.