Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

GOLGATALTA ROOMAAN

Historiallinen romaani

Kirj.

ROBERT HEYMANN

Suomentanut

I. Partala

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1908.

SISÄLLYS:

I. Jäähyväiset. II. Agrippinan suunnitelmat. III. Salajuoni. IV. Uusi caesar. V. Julia ja Antonius. VI. Silanuksen sisar. VII. Sabina Poppea. VIII. Kunnia vaiko rakkaus. IX. Kaksi kärsivää. X. Vapaa. XI. Akte. XII. Tuomio ja sen toimeenpano. XIII. Vierailu. XIV. Julia. XV. Askel askeleelta. XVI. Katakombeissa. XVII. Agrippinan loppu. XVIII. Akaiassa. XIX. Oktavian surma. XX. Rooman palo. XXI. Arenalla. XXII. Britannian metsissä. XXIII. Löydetty ja taas kadotettu. XXIV. Locuste. XXV. Lännen kapina. XXVI. Neron soihdut. XXVII. Nemesis. XXVIII. Taistelu purppurasta. XXIX. Jerusalem.

I. LUKU.

JÄÄHYVÄISET.

Erään komean hautapatsaan varjossa Via Appian varrella istui kivellä kaksi ihmistä jutellen keskenään kuiskaten, aivan kuin olisivat he pelänneet häiritsevänsä paikalla vallitsevaa kuolonhiljaisuutta. Tyttö oli vetänyt hunnun kasvoilleen, ja kypärä varjosti puolittain nuoren miehen piirteet.

Kuu valaisi kirkkaasti ja ainoastaan korkeat sypressit, attikalaiset pylväät ja leveät, korkokuvilla varustetut marmoripatsaat loivat juurelleen suojelevaa varjoa.

Mies, sen mukaan mitä kallisarvoisesta vaipasta voi päättää, ylhäissäätyinen, saattoi olla noin kolmenkymmenen vanha, kun taas neidon liikkeiden jalouteen liittyi ensi nuoruuden sulo.

Tytön silmät olivat kyynelissä; nuori mies leikki uhkamielisen ja synkän näköisenä miekallaan.

"Sinä pakoitat minut siis, Oktavia", jatkoi hän äsken keskeytynyttä puhettaan, "mykkänä todistajana katselemaan, kuinka kunniattomat poikanulikat minulta riistävät nimen, arvon, pyhimmän mitä sydämeni omaa? Minun pitää pysyä tyynenä, kun onneani jaloin tallataan, kuten pedot polkevat arenan hiekkaa?"

"Kuinka voisin minä sinua pakoittaa", vastasi tyttö itkun tukahduttamin äänin. "Suututko siitä minulle, että koetan pidättää sinua vastaamasta väkivaltaan väkivallalla? Tahdotko vetää tuhon hirveässä suuruudessaan päällesi?"

Ritari teki torjuvan liikkeen huulten vetäytyessä puoliksi ivalliseen, puoliksi uhmailevaan hymyyn.

"Oi, minä tiedän", jatkoi neito, "että sinä halveksit vaaraa. Arvaan, että mieluimmin syöksyisit paljain miekoin caesarin palatsiin kostaaksesi sukusi häpeän... mitä se auttaisi, rakkaani? Ehkä löytäisi joku säilä tiensä sydämeesi, ehkä... näytännöt ovat edessä! Juhla olisi se tuolle roomalaiselle verikoiralle, juhla tavallista suurempi, nähdä ritari Junius Silanuksen kuolevan arenalla eläinmiekkailijana."

Hän pysähtyi väsyneenä ja peitti käsin kasvonsa, kiivaan nyyhkytyksen pannessa koko ruumiin värisemään. Mies oli noussut seisoalleen ja käveli rauhattomasti hautakiven varjossa edestakaisin.

"Me elämme aikaa", virkkoi hän synkästi, "joka ei tunne kunnian ja maineen käsitteitä. Me elämme häpeän ja raukkamaisuuden aikaa. Miehelle, joka vielä ei ole myynyt arvoaan kurjasta armonosoituksesta tuolle voimattomalle keisarille ja... hänen puolisolleen, ei voi tuntua vaikealta kuolla. Jokainen kuolema on nykyään maineeton ja mainehikas samalla kertaa. Sillä kaadunko taistelukentällä -- kenen, minkä vuoksi minä silloin taistelen? Purppuraa kantavan naisen, jolla ei ole hyvettä, ei siveyttä. Ja jos vereni sekaantuu gladiaattorien halpaan vereen -- enkö silloin kuole kuten vapaa roomalainen ritari kunniani ja Rooman muinaisuuden puolesta? Ei, Oktavia, se tapa, jolla kuolen, ei minua pelota. Mitäpä varten eläisikään Silanus sen jälkeen, kun hän on menettänyt Oktavian?"

Tytön suuret silmät kääntyivät verkkaan miestä kohden.

"Mitä varten eläisit?"

Tuskaisa hymy värähti hänen huulillaan. Mutta kuten metsäkauris, joka on saanut kuolinhaavan, vielä kerran ponnahtaa ilmaan, ikäänkuin se esiin sukeltavan kuoleman kynsistä toivoisi tämän hypyn pelastavan, niin ponnahti tyttökin pystyyn, pelästyttäen läheisyyteen yöpuulle asettuneen linnun lentoon.

"Mitä varten eläisit, Silanus? -- _Minua varten!_ Minua, jonka ijäksi menetät, mutta jonka koko muistojen maailma on sinulle pyhitetty."

Hän nojautui miehen rintaa vasten ja kietoen kätensä hänen kaulansa ympäri, jatkoi hän nopeasti, melkein hätäisesti:

"Minun tähteni täytyy sinun elää, ainoa rakastettuni. Etkö muista enään sitä hetkeä, jolloin vannoit eläväsi ja kuolevasi minulle? Sinä et saa ruveta lupauksesi rikkojaksi. Minä vaadin, että sinä elät minun tähteni, minun, joka sinua rajattomasti rakastan, minun, jonka sielu siinä silmänräpäyksessä on kuollut, jolloin menetän onnen omistaa sinut. Pitääkö kaikkien lempemme lupausten pois haihtua? Tahdotko ihanien yhteisten hetkien muistot ja sulot sammuttaa, kuni Jupiter päivän yöksi muuttaa?"

Ja nojautuen lähemmäksi häntä vasten, niin että huulensa koskettivat melkein miehen huulia, jatkoi hän intohimoista puhettaan:

"Älä luule, etten kykene tuntemaan, armas, mitä sydämessäsi liikkuu! Emmekö ole rakastaneet toisiamme? Ja emmekö vieläkin toisiamme rakasta, pyhemmin kuin konsanaan ennen? Kaihojeni, unelmieni kukka, se minun sydämestäni raastetaan; sillä hän, jota olen niin paljon rakastanut, jossa ajatukseni ovat riippuneet auringon noustessa ja sen taas mailleen mennessä, ei saa minulle kuulua.

"Täytyykö minun nähdä, kuinka tämä kukka poljetaan? Tahdotko niihin kärsimyksiin, jotka ovat osakseni tulleet, liittää vielä tiedoista tuskallisimman: sinä et ole enään elävien mailla; olet astunut Hadeksen varjovaltakuntaan, josta ei koskaan palata?"

Hän näki selvään mielenliikutuksen, joka oli vallannut ritarin, ja tietäen, että tästä silmänräpäyksestä riippui hänelle rakkaimman henkilön tulevaisuus, elämä, jatkoi hän entistä kiihkeämmin:

"Toivoni on sammunut, sammunut ijäksi. Jumalat ovat niin päättäneet. Mutta muistoa eivät ne voi minulta evätä, onnea, jonka tuottaa tietoisuus, että sinä elät, hengität samaa ilmaa kuin minäkin ja saman isänmaan tannerta tallaat.

"Kun minä aamuisin herään, kyynel silmässä, eikö sitä saa kuivata aina sun luonasi viipyvä aatos? Eikö minulla pidä koko suuressa Roomaan valtakunnassa oleman ketään, joka olisi ystäväni, joka rakastaisi minua? Eikö ketään, Silanus?"

Heidän huulensa olivat yhtyneet viimeiseen, intohimoiseen suuteloon; ja tyttö tiesi voittaneensa.

"Sinä pysyt kaukana keisari Claudiuksesta, isästäni?"

"Minä lasken aseeni sinun suuren rakkautesi edessä, joka on niin ihana, että pelkään, ett'en koskaan tule sen arvoiseksi. Sitäpaitsi hän ei olekaan todellinen syyllinen. Tuo nainen..."

"Vaiti, Junius! Hän on minun toinen äitini. Pitäisikö minun häntä häpäisemällä nostaa jumalien kosto päälleni? Onko minulla ylipäätään oikeus sanoa pahaa kenestäkään naisesta, minulla, joka olen Messalinan tytär, tuon naisen, josta sanotaan..."

"Jätä tuo puheesi, rakas! Hän ei ole ensimäinen nainen sitä lajia valtaistuimella -- eikä viimeinenkään. -- Ja lopuksi, tehköön keisarin puoliso mitä hän tahtoo, minua se ei liikuta. Kuitenkin tämä nainen, joka on syypää niin paljoon onnettomuuteen, on raa'oin käsin turmellut elämäni onnen. Sinä sanot, Oktavia, että jumalat ovat niin päättäneet, jumalat -- --"

Hän nauroi niin että tyttö kauhusta värähti.

"Näyttäytykööt viimeinkin jumalat! Missä on heidän voimansa? Missä on oikeus, joka vallitsee hyvän ja pahan maan päällä? -- Ei, Oktavia. Jumalilla ei ole mitään syytä riistää meitä toisiltamme, vaan näillä ihmisillä. Tiedätkö, miksi meidän liittomme keisarin käskystä on purettu? Miksi sinut on kihlattu prinssi Domitius Nerolle?"

Ja kun tyttö vaikeni, jatkoi mies vihasta vapisevin äänin:

"Onneton, etkö aavista mikä odottaa veljeäsi Britannicusta?"

Oktavia kalpeni.

"Minä luulin, että perhesuhteet saivat isän määräämään minut Domitiukselle. Minä tunsin hiljakkoin selittämätöntä kauhua, kun sattumalta yllätin ministeri Narsissuksen, hänen puhellessaan pretorianiupseeri Antoniuksen kanssa. Kuulin ainoastaan sekavia sanoja, kun aioin avata esiripun atriumiin vievän oven edestä. Hän puhui naisesta, joka tahtoi keinotella itselleen kruunun -- mutta minä kiiruhdin sieltä pois tuskan valtaamana, kuuntelematta enempää. Sinä arvelet --"

"Minä arvelen", täydensi upseeri synkästi, hilliten ääntään, "että keisarinna tahtoo kohottaa poikansa Domitiuksen kruunun perilliseksi ja Caesarin todellisen pojan Britannicuksen --"

"Ja hänet... puhu!"

"Oo... tottahan sinä tunnet sukusi vaiheet. Eikö sinulle ole uskottu perheesi salaisuuksia?"

Oktavia käsitti, mitä Silanus tarkoitti. Hän vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Molemmat hautoivat vaan omia ajatuksiaan, jotka olivat vielä katkerammat, kuin heidän sanansa.

Josko hän tunsi julius-claudilaisen keisarihuoneen vaiheet! Tiberiuksen, Augustuksen jälkeläisen, ajoista saakka oli olemassa salaisuuksia, joista hovissa puhuttiin vain kuiskaamalla, ja joiden arvosteleminen rangaistiin valtiopetoksena. Tiberiuksen hallitessa oli Germanicus, Rooman kansan ylpeys, sen uljas, voittoisa sotapäällikkö, selittämättömällä tavalla kuollut. Keisarin oma poika joutui suosikki Sejanuksen myrkyn uhriksi, kun ensin viimeksimainittu oli vietellyt kruununprinssin puolison. Germanicuksen leski ja molemmat pojat Drusus ja Nero tuomittiin nälkäkuolemaan. Vanha kaartinprefekti Macro oli Tiberiuksen kuoleman ainoa todistaja. --

Ja Caligula, hänen seuraajansa, Germanicuksen huoneen viimeinen vesa? Häntä syytettiin kolminkertaisesta sukurutsauksesta...

Tämän sisar oli keisarinna Agrippina, Oktavian äitipuoli, keisari Claudiuksen puoliso. Vuonna 40 j. Kr. oli hänet lähetetty Ponzas-saarelle maanpakolaisuuteen, koska hän oli muodostanut salaliiton oman veljensä henkeä vastaan. Siihen aikaan oli hänen puolisonansa ollut ritari Domitius Ahenobarbus, jolle hän v. 37 oli synnyttänyt pojan, nimeltä Domitius. Leskenä oli hän Caligulan murhan ja Tiberiuksen valtaistuimelle nousun jälkeen palannut Roomaan ja siellä mennyt naimisiin kuuluisan puhujan Crispus Passinuksen kanssa, joka myöskin pian oli kuollut. Ja nyt, kun keisarin ensimäinen puoliso Messalina, Oktavian ja Britannicuksen äiti, oli teloitettu, oli tämän saman Agrippinan onnistunut juoniensa, kiehtovan käytöksensä ja keisarin uskotun neuvonantajan vaikutuksen kautta kohota koko sivistyneen maailman hallitsijan puolisoksi...

Oktavia ajatteli kauhistuen ensimäistä kohtaustaan tämän naisen kanssa, jonka sekä menneisyys että koko esiintyminen todistivat hänen kykenevän minkälaisiin vehkeisiin hyvänsä. Heti alusta pitäen oli hän ponnistanut kaiken voitavansa, valmistaakseen pojalleen Domitiukselle yhtä korkean aseman Britannicuksen rinnalla. Hän kietoi heikon puolisonsa tykkänään juonineen ja vehkeineen ja nyt olivat hänen suunnitelmansa riistäneet Oktavialta hänen nuoren onnensa. Jo Messalinan eläissä oli keisari suostunut tyttärensä kihlaukseen ylhäisen ritarin, Junius Silanuksen kanssa. Agrippina oli saanut aikaan sen, että keisari nojautuen tekaistuun syytökseen, erotutti Silanuksen senaatista ja purki Oktavian ja hänen kihlauksensa. Sen jälkeen oli tyttö kihlattu prinssi Domitiukselle, kysymättä lainkaan hänen omaa mieltään.

Niin paljon oli prinsessalle selvää jo ennestään, mutta vasta nyt näki hän keisarinnan vehkeitä johtavat vaikutteet. Nyt ymmärsi Oktavia kaikki ja kauhulla katsoi hän tulevaisuutta, joka ei ollut turmeleva ainoastaan hänen elämäänsä, mutta oli käyvä vaaralliseksi myöskin hänen veljelleen Britannicukselle, ehkäpä hänen isälleenkin -- --

* * * * *

Kaukana idässä alkoi heikko sarastus punata taivaan rantaa ja aamun verkkaan vaaletessa sammuivat tähdet.

Silanus nojasi pylvään jalustaa vasten ja katseli Oktaviaa, ikäänkuin olisi hän ikuisiksi ajoiksi tahtonut syövyttää tämän piirteet sieluunsa. Hänen otsansa oli kirkastunut ja kasvonsa osoittivat jaloa itsensähillitsemistä.

Oktavia ojensi ääneti hänelle kätensä. Hänellä ei ollut enään mitään sanomista. Yö vaaleni vaalenemistaan ja heleä purppuranpuna levisi taivaalle. Oli tullut hetki, jolloin eivät sanat, eivät kyyneleet enään voi sydäntä huojentaa, hetki, jolloin rautaisen täytymyksen alla vielä kerran kaikki tuska, kaikki epätoivo hurjalla voimalla sydänparkaa pusertaa. Itsensä hillitseminen, jonka tuo intohimoinen mies oli saavuttanut hänen vaikutuksestaan, lohtu, jota hän toiselle oli jakanut, puuttui häneltä itseltään, ja nyt kun eronhetki oli lyönyt, värisytti raju epätoivo Oktavian sielua. Mutta tuo jalo nainen hillitsi kaihonsa, koettaen silloinkin kun kipeimmin kärsi, lieventää rakastetun miehen surua raskaana hetkenä.

"Oktavia", virkkoi Silanus vaivoin koettaen saada äänelleen varmaa sointua, "meidän täytyy erota. Viimeinen toivomuksesi on minulle käsky, jonka edessä taivun. Minä kannan kuormaa, jommoinen elämä minulla tästä lähtien on, siinä tietoisuudessa, että siten palvelen sinua. Nyt alkavaa päivää seuraavana yönä olen jo matkalla Syyriaan, jossa liityn sikäläiseen armeijaan. Suojelkoot jumalat, joihin sinä uskot, minua pahimmalta. Sinusta tulee toisen vaimo ja jäät yksin, kuten minäkin. Mutta sielumme ovat ainiaaksi toisilleen vihityt ja ajatuksissani olen aina sinun luonasi.

"Suokoon Jupiter, etteivät kamalat aavistukseni toteennu. Mutta viimeinen jäähyväissanani, kallis ystävä, on: jos, ollessasi tuon sekasikiön vaimona, joskus tulee aika, jolloin sinua vaara uhkaa, jolloin jäykkä, miehekäs säilä ja taipumaton rohkeus ovat tarpeen, ja sinä turhaan etsit uskollisia miehiä tueksesi, silloin kutsu minua, ja nopeammin kuin keisarillinen pikaviesti olen minä Aasiasta rientävä tänne."

Viimeisen kerran sulki hän armaan tytön syliinsä, viimeisen kerran yhtyivät huulet lyhyeen jäähyväissuuteloon. Syvästi katsoi neito Silanuksen silmiin, aivan kuin olisi tahtonut hänen sieluunsa tunkea. Sitten riistäytyi hän irti ja kiirehti kuin pelästynyt metsäkauris pois, häviten pian hautapatsaiden varjoon.

Silanus katsoi hänen jälkeensä ja ensi kerran elämässään itki tämä mies. Verkkaan alkoi hän astella samaa tietä, jota Oktavia oli kiiruhtanut. Etäämpänä näyttäytyi vielä kerran neidon kantotuoli, jota uskolliset orjat kiidättivät eteenpäin. --

* * * * *

Tuskin oli ritari poistunut hautapatsaan luota, kun sen takaa kohottautui varovasti mies. Hän oli jo elähtänyt ja hänen kasvoilleen olivat paheet lyöneet leimansa; mutta puku oli ajan tavan mukaan erinomaisen loistelias. Mies oli Anicetus, prinssi Domitiuksen uskottu.

Hänen kasvonsa vääntyivät inhoittavaan irvistykseen, kun hän vaanien silmäili ympärilleen. Sitten järjesti hän pukuaan, joka maassa maatessa oli joutunut epäkuntoon, ja kulki jonkun matkaa tietä kaupunkiin päin, saapuen pian paikalle, missä orja odotti häntä hevosen kera.

Täyttä laukkaa ajoi Anicetus sitten Rooman tietä, jolla liike taas vähitellen elpyi.

II. LUKU.

AGRIPPINAN SUUNNITELMAT.

Claudius, maailman hallitsija, istui työhuoneessaan ja kuunteli ministeriensä selontekoja. Nämä seisoivat kunnioittavan matkan päässä hänestä ja lukivat vahatauluista muistiinpanojaan. Siinä oli Pallas, valtakunnan raha-asian hoitaja, lukien laskelmiaan; Narsissus tuoden tietoja Ylä-Germaniaan lähetetyn Pomponius Sekunduksen toimista; Callistus, jonka oli tehtävä esitys saapuneista anomuskirjeistä, armahduspyynnöistä ja oikeusasioista. Viimemainittu oli juuri lopettanut, ja keisari ilmoitti ystävällisin päännyökkäyksin vastaanoton päättyneen. Silloin alkoi Pallas uudelleen puhua:

"Suo anteeksi, Caesar, että minun vielä silmänräpäykseksi täytyy pyytää sinua kuulemaan minua. Vakoojani ovat saaneet selville seikkoja, jotka mielestäni ansaitsevat tulla valtakunnallisten asioiden yhteydessä sinulle esitetyiksi."

Keisari, joka oli juuri noussut seisoalleen, istuutui uudelleen ja kiinnitti väsyneen katseensa ministeriin.

"Puhu", virkkoi hän lyhyesti.

"Asia koskee sinun perhettäsi", jatkoi Pallas, "ja toivon sinun suovan minulle anteeksi, että olen tässä suhteessa tehnyt huomioita, koska se on tapahtunut sinun onnesi hyväksi."

"Minun perhettäni?" kysyi keisari, käyden tarkkaavaisemmaksi. Hänen äänessään oli epävarma sointu ja vaikka hän ponnisti, näyttääkseen tyyneltä, esiintyi hänen kasvoillaan pelon tapainen ilme.

Ajatteliko hän Messalinaa?

"Molemmat tapaukset, joista sinulle tahdon ilmoittaa", jatkoi ministeri suunnaten kylmän katseensa keisariin, "ovat viimeyöllisiä ja näyttävät olevan jonkinmoisessa yhteydessä keskenään. Vakoojani ovat onnistuneet saamaan tiedon kohtauksesta entisen senaattori Junius Silanuksen, tasavaltalaismielisen, Thrasea Paetuksen, joka kuuluu vastustajiisi senaatissa, hänen ystävänsä Borea Soranuksen, pretoriaanien upseeri Antonius Sekunduksen ja prinssi Britannicuksen välillä."

"Britannicus?" toisti keisari miettiväisenä, lausuen nimen painolla, ikäänkuin olisi hänestä tuntunut mahdottomalta kuulla prinssiä mainittavan tässä yhteydessä. "Ja Silanus? -- Vai niin. -- Silanus. -- Sehän on kyllä mahdollista. He olivat ystäviä. -- Prinssin arvolle ei sovi kuitenkaan seurustella tuon erotetun senaattorin kanssa. -- Hänellä lienee joku yksityisasia sen miehen kanssa. -- Thrasea Paetus. -- Mies on epäilyttävä. -- Silanus -- samoin epäilyttävä. -- Mitä on pretorianiupseerilla tekemistä heidän seurassaan?"

Pallas kohautti olkapäitään.

"Mutta Britannicushan oli joukossa. Se seikka asettaa asian kaiken epäilyksen yläpuolelle. Eikö niin?"

"Olisi majesteettirikos toisin ajatella", vastasi ministeri vältellen, hyvin huomaten keisarin vaanivan katseen. Näytelköön vaan viekas Claudius välinpitämätöntä; hän, joka oli niin epäluuloinen, että oli hankkinut itselleen kaksinkertaisen henkivartioston. Pallas tiesi, että keisarin ajatukset eivät tulisi vähiin aikoihin rauhoittumaan.

Mitä oli kruununprinssillä tekemistä tyytymättömien ylimysten kanssa?

Että prinssin ja näiden yhtyminen oli ollut ainoastaan Syyriaan lähtevän Silanuksen jäähyväisjuhla, siitä ei Pallas puhunut mitään.

Vuosikausia oli Agrippinan puolue ponnistellut, saadakseen isänsä epäsuosioon varomattoman Britannicuksen, joka halveksi näiden juonien vastustamista samanlaisilla keinoilla.

Claudius oli nojannut päänsä käden varaan ja tarkasteli nyt itämaisen maton kuvioita, hypistellen kädessään olevaa kultaista rengasta.

"Sinä puhuit toisestakin tapauksesta", sanoi hän katsomatta ylös.

"Niin, caesar. Velvollisuuteni pakoittaa minut täydentämään ensimäistä tiedonantoani toisella. Prinsessa Oktavian kantotuoli nähtiin varhain aamulla Via Appialla. Hänen eunukkinsa tunnettiin varmasti."

Keisari katsoi synkästi ministeriin.

"Ja -- eteenpäin? Mikä saattoi hänet uskaltamaan aamuhetkellä Via Appialle?"

Jälleen Pallas kohautti vaan olkapäitään.

"Tämä on kummallista", mutisi keisari. "Ehkäpä arvoitukselle keksimme kuitenkin luonnollisen ratkaisun."

Sitten vaipui hän jälleen mietteisiinsä, mutta kohotti päätään äkkiä ikäänkuin vaistomaista päähän pistoa seuraten ja kysyi:

"Missä on Nero?"

Siten tapasi hän kutsua poikapuoltaan Domitiusta.

"Hän on juuri palanut uhraamasta sinun terveydeksesi", vastasi Pallas, näköjään välinpitämättömästi.

Keisari katsahti häntä hieman epäluuloisesti.

"Hän uhraa minun terveydekseni?"

"Niin. Minusta ei se kuitenkaan ole kylliksi merkillinen ja tärkeä asia kiinnittääkseen sinun huomiotasi."

"Mikä eroitus", virkahti Claudius äkkiä, kokonaan heittäen naamarinsa, "mikä eroitus Neron ja Britannicuksen välillä! Jälkimäinen kuljeksii yökaudet epäilyttävissä paikoissa ja asettaa minun älyni ratkaistavaksi vaarallisia ongelmia. Edellinen alkaa päivänsä huolehtimalla minun hyvinvoinnistani."

Sitten vaikeni hän jälleen ja seurasi katseillaan maton kuvioita.

Pallas heitti Callistukseen pikaisen silmäyksen, joka merkitsi suunnilleen: Se isku veti!

Callistus oli kavala luonne, jonka kasvojen ilmeet osoittivat aina sitä, mitä hän tahtoi. Keisarin edessä oli hän matelevan nöyrä, mutta alempia virkamiehiä kohtaan armottoman kopea. Keisari Cajus Caligulan murhanäytelmässä hän oli esittänyt epäiltävää osaa, ja osanottoaan tuohon palatsivallankumoukseen hän luultavasti saikin kiittää nykyisestä asemastaan.

Merkitsevä silmäys, jonka Pallas ja Callistus olivat vaihtaneet, ei jäänyt huomaamatta teräväkatseiselta Narsissukselta. Tämä, nuorempi molempia virkaveljiään ja miellyttävän näköinen, oli ehdottomasti uskollinen Claudiuksen kannattaja ja ainoa hovimies, joka koetti suojella prinssi Britannicusta ja käyttää vaikutusvaltaansa Caesariin tehdäkseen tyhjäksi hovin viekkaasti kudotut juonet. Hän oli kohta älynnyt, että Agrippinan vaikutuksen alaiset valtiomiehet koettivat kaikin tavoin valmistaa prinssi Domitiukselle paikan valtaistuimelle, siinä tapauksessa, että Claudius silmänsä sulkisi, ja hän tarvitsi koko loistavan puhujataitonsa, voidakseen estää ylivoimaista Agrippinan puoluetta pääsemästä voitolle. Luonnollisesti ei hän kyennyt estämään keisarinnan turmiollista vaikutusta. Mitäpä voivat valppaus ja hyvä tahto synnillisen naisen silmiä vastaan? -- Hän silmäsi synkästi virkatovereitaan ja astui lähemmäksi keisaria.

"Sen mukaan, mitä minä tiedän", aloitti hän, "otti Silanus prinssi Britanicukselta jäähyväiset; sitäpaitsi koko prinssin tähänastinen elämä, samoin kuin hänen työnsäkin, jotka, kiitos vakoojiemme kyvykkäisyyden, kaikki ovat selvillä, tekevät tyhjiksi vaillinaisen ilmoituksen aiheuttamat epäluulot."

Keisari katsahti rohkeaan puhujaan ja hänen piirteensä kirkastuivat jonkun verran. Näyttipä melkein kuin olisi hän ollut kiitollinen ministerille tämän lohduttavista sanoista, jotka silmänräpäykseksi todellakin syrjäyttivät kaiken epäluulon hänen mielestään.

Mutta Callistus, jolta, yhtävähän kuin Pallakseltakaan, ei ollut jäänyt huomaamatta Caesarin mielen äkkinäinen, heidän suunnittelmiinsa tykkänään sopimaton muutos, väisti taitavasti poliittisen vastustajansa hyökkäyksen.

"Ei mikään ole kauvempana meistä", alkoi hän, "kuin prinssi Britannicuksen epäluulon alaiseksi saattaminen, enkä minä muista mitään sentapaista virkatoverini uskaltaneen lausuakaan. Me ilmoitimme ainoastaan tapauksen, joka, minun täytyy se myöntää, Caesarin turvallisuudesta levottoman Pallaan mielestä on näyttänyt tärkeämmältä kuin se itse asiassa ehkä onkaan. Ja vaikka prinsessa Oktavia palaakin päivänkoitossa palatsiinsa, niin ei siitä tarvitse päättää, että hän olisi ollut retkillä, joita hän ei olisi voinut tehdä päivän valossakin. Se on ollut ainoastaan oikku tai mikä muu hyvänsä, kaikissa tapauksissa merkityksetön. Minun mielestäni ei Caesarin kallista aikaa saa kuluttaa tuollaisilla mitättömyyksillä, joilla ei ole minkäänlaista valtiollista taustaa."

Tämä kavala, kauttaaltaan teeskentelevä, näennäisesti vaan mielistelevä, mutta todellisuudessa keisarin muuttelehtivan mielen mukaan asetettu puhe ei ollut vaikuttamatta. Hallitsija ei vastannut heti. Hänen katseensa luisui kysyväisenä Narsissukseen, odottaen, että tämä jälleen tekisi väitteen, joka kumoaisi Callistuksen taitavasti salatun syytöksen.

Mutta Narsissus oli voitettu, ei ainakaan kyennyt heti vastausta antamaan. Viekkaus, jolla Callistus veti keskusteluun Oktavian yöllisen retken, riisti kaiken vastaamismahdollisuuden. Hän ei voinut käsittää, mikä oli saanut prinsessan öiseen aikaan jättämään palatsin, ja hän saattoi ainoastaan ajatuksissaan sadatella moista varomatonta askelta. Mahdollisuus, että hän vielä ennen naimisiin menoansa Domitiuksen kanssa olisi ollut tapaamassa Silanusta, oli lähinnä; mutta Narsissus luonnollisesti vältti huolellisesti johtamasta Claudiuksen ajatuksia sille suunnalle.

Hallitsija nousi hitaasti, pään nyökkäyksellä laskien ministerit, Pallaan ja Callistuksen menemään. Kun Narsissus aikoi poistua heidän mukanaan, pidätti keisarin viittaus hänet. Silmänräpäyksen mitteli tämä häntä läpitunkevasti. Hän näytti tahtovan asettaa ministerille kysymyksen, hillitsi kuitenkin itsensä ja virkahti lyhyeen, rypistäen kulmiaan:

"Kutsu tänne prinssi Britannicus ja prinsessa Oktavia."

Narsissus kumarsi.

"Ajattele, caesar", alkoi hän, mutta keisari teki torjuvan liikkeen.

"Hyvä on. Minulla on liian paljon töitä, voidakseni kauvempaa antautua yksityiskeskusteluihin."