Chapter 2

Mun ympäröi, kun muistan sun, kuin välke kuutamon, niin tyyni rauha täyttää mun ja olo outo on.

KAUKAISELLE ARMAALLE.

Niin olenko sun menettänyt, sun, sydämeni kaivatun? On korvani mun säilyttänyt sun sanasi ja äänes sun.

Kuin vaeltaja pilven alta vain kiurun laulun kuulla voi, mut etsii turhaan taivahalta hän laulajaa, jonk' ääni soi,

niin kenttää, tietä, metsänrantaa ma seuraan katsein harhaavin. Ja laulut kaipuutani kantaa: Oi tule, armas, takaisin!

IHMISYYDEN RAJAT.

Kun ikivanha taivahan isä levollisin käsin vyöryvistä pilvistä siunaavat salamat maanpäälle kylvää, suutelen viimeistä viittansa lievettä lapsekas vavistus rinnassa syvällä.

Sillä ei jumalten kanssa sovi mitata itseään ihmisen. Jos hän ylös pyrkii, koskettaa päälaella tähtiä taivaan, eivät tapaa maata allansa anturat, heittelevät häntä pilvet ja tuulet.

Jos hän seisoo lujin, jäntevin jäsenin kestävällä, pysyvällä maapohjalla, ei hän voi päästä edes tammen, ei edes köynnöksen korkeuden tasalle.

Mikä erottaa ihmisistä jumalat? Jumalten edessä kulkevat aallot, ikuinen virta: meidät aalto nostaa, meidät aalto nielee ja me uppoamme.

Pieni kehä saartaa elämämme, suku suvun jälkeen asettuu riviin olemassaolon jatkuvaan jonoon.

LIDALLE.

Sen jota lempiä voit sa, Lida, sen vaadit itselles täysin ja oikeudella. Sinun hän onkin kokonaan. Sillä kun luotasi poiss' olen, on mulle elämän kiivain, meluisin liike vain harso, jonka läpi sun olentos edelleen, niinkuin pilvissä, näen: välkkyen vastaani lempeänä, uskollisna, niinkuin revontulten vaihtuvain valojen halki ikuiset tähdet loistaa.

JUMALUUS.

Jalo olkoon ihminen, avulias ja hyvä, sillä se yksin erottaa hänet kaikista olennoista, joita me tunnemme.

Olkaa tervehdityt, korkeat, tuntemattomat, joita me aavistamme! Ihmisen esikuva opettakoon uskomaan teihin.

Sillä vailla tunteita aivan on luonto: aurinko paistaa hyville ja huonoille, pahantekijälle loistavat kuin parhaalle kuu sekä tähdet.

Tuuli ja virrat, ukkonen ja sateet vyöryvät tietään, tempaavat ohitse kulkiessansa toisen jälkeen toisen.

Niin myöskin onni sokkona kulkee, valitsee poikasen viattomat kiharat, milloin taasen kaljun, syyllisen päälaen.

Ikuisten, rautaisten lakien pakosta täytyy meidän olemassaolomme kehä käydä umpeen.

Ainoastaan ihminen kykenee mahdottomaan, hän yksin valikoi, erottaa, tuomitsee, hän vain voi hetkelle kestävyyttä antaa.

Häll' on yksin lupa hyvää palkita, pahaa rangaista, parantaa ja pelastaa, kaikkea eksyvää ohjata tielle.

Jumalille suomme kunnian kuin ois he ihmisiä, tekisivät suuressa sen, minkä meistä parhain pienessä tekisi tai tahtoisi.

Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä! Väsymättä luokoon hän hyödyllistä, oikeaa, olkohon esikuva aavistettuin jumalten.

AMOR JA RUNOTTARET.

Sai Musat halun keinoin taidokkain myös Psychen lyyran käyttöön opastella, hän että myös vois runoella, mut Sielu pysyi proosallisna vain. Ei soinnahtanut oikein lyyran kieli, vaikk' oli ihanaisin kesäyö. Niin saapui kerran Amor hehkumieli ja koko oppi oli hetken työ.

ALPPI.

Ruskea eilen viel' oli pääs kuin armahan kutrit jonk' kuva mielessäin väikkyvi kaukahinen. Harmaa nyt, hopeainen on pääs, lumen peittämä, jonka tuulinen, myrskyvä yö yllesi heittänyt on. Nuoruus ja vanhuus, niin liki ootte te kuin elämässä, vain uni yön välillään, huomen ja eilinen on.

UUSI AMOR.

Amor, nuori ja vallaton, hän, joka vietteli Psychen, katsehen loi Olympoon voittajan silmäyksin. Keksi hän Venuksen, yli muiden loistavan, kauniin, keksi, ja rinnassaan sai tuli loimuamaan. Ah, jumalattarenkin pyhän vastustella on turha, Amor vallaton tuo vei hänet armahakseen. Heistäpä silloin syntyi uusi ja lempeä Amor, mielensä sai isältään, sai tavat äidiltä hän. Aina sa voit hänet löytää Musain seurasta, hänpä syttävi nuolellaan taitehen rakkauden.

MALJA.

Siron, täyteläisen maljan pidin kaksin käsin, siitä juodakseni halukkaasti viinin hurmausta, huolet, surut ajaakseni poies.

Amor, sisään astuin, löysi minut, hymyeli hienotunteisesti, niinkuin tahtonut ois säälitellä:

»Tunnen vielä kaunihimman maljan, jonne koko sielun upottaa voi. Mitä lupaat, jos sen sulle suon ma, täyttäin toisella sen nektarilla?»

Miten täysin sanansa hän piti, kun on taivuttanut sinut, Lida, minun, kauan ikävöivän, puoleen!

Kun sun sylihini suljen, Lida, kun sun huuliltasi rakkahilta lemmen balsamia nautin, silloin puhun itsekseni autuaana:

»Eipä kukaan toinen jumalista tehnyt, omistanut moista maljaa! Muotoja ei noita tee Vulcanus hienoisimmallakaan vasarallaan! Bacchus lehtevillä kukkuloilla vanhimpain ja viisahimpain faunein suokoon parhaan viinin puserrella, itse käymistä sen tarkastellen: eipä voi hän tehdä moista juomaa!»

YÖ-AJATUKSIA.

Teitä säälin, ilottomat tähdet, jotka ihanasti taivahalta merimiehen tietä valaisette. Teit' ei kukaan kuolevista kiitä, ette lemmen onnea te tunne. Lakkaamatta hetket, tunnit teitä ajaa taivaan autiota rataa. Minkä matkan kuljittekaan aikaan, jonka viivyin armahani luona, unohtaen keskiyön ja teidät!

HARPUNSOITTAJAN LAULUISTA.

Hän, jonk' ei leipää kyynel kastellut, hän, jok' ei koskaan, vaipuin sielun vaivaan, oo itkein vuoteellansa istunut, ei tunne teitä hän, te vallat taivaan.

Te johdatatte meidät elämään ja kurjan syylliseksi tulemahan, niin jätätte te hänet kärsimään, kun kaikki syy maan päällä kostetahan.

AAMUINEN VALITUS.

Oi sa oikukas, sa rakas tyttö, sano mulle, mitä oon ma tehnyt, että tuomitset mun tähän piinaan, että annetun sa sanas rikoit?

Iltasella eilen armahasti käsiäni puristellen kuiskit: »Niin, ma tulen aamun koittehessa, tulen, ystäväni, aivan varmaan --»

Raollensa oveni ma jätin, koettelin ensin saranoita, iloitsin, kun narisseet ne eivät.

Mikä odotuksen yö on mennyt! Joka neljänneksen kulun laskin. Hetkeksi kun nukahdin ma, oli sydämeni sentään valvehilla, herättäen minut unestani.

Siunasin ma pimeätä, joka kaikki kääri rauhaisehen vaippaan, iloitsin ma hiljaisesta yöstä, kuuntelin ma hiljaisehen yöhön, eikö mikään ääni vielä liiku.

»Jos mun ajatukseni ois hällä, jos mun tunteheni hällä oisi, eipä aamua hän odottaisi, tulisi jo hetkellä hän tällä.»

Hyppi kissanpoika ullakolla, raapi hiiri tuvan nurkkausta, jotain liikkui talon sisäpuolia -- aina askeltasi kuulostelin aina sinut tulevaksi toivoin.

Niin ma maaten tunnit pitkät vuotin, alkoi päivä verkkaan sarastella, joka suunnalta jo ääntä kuului.

»Hänen ovensako kävi? Jospa ois se minun ollut!» Liikkumatta vuotehessa istuin, oveen katsoin, eikö vihdoinkin se aukeneisi. Pysyi palkoillansa oven puolet, riippui raollansa saranoissa.

Kirkkahammaks tuli aamu yhä, kuulin naapurin ma oven käyvän hänen askareitaan alottaissa, kuulin kohta vaunujenkin jymyn, oli kaupungin jo portti auki, torin täydeltä jo ulkosalla ihmistä ja rihkamata liikkui.

Talossakin alkoi työ ja touhu, ylös, alas rappusissa käytiin, ovet paukkui, kolisteli kengät, enkä sentään vieläkään ma voinut tyyten eroon toivostani päästä.

Vasta aurinko kun kirottuine säteinensä seinälleni sattui, nousin, sekoittaaksein hengityksen kuuman, kaipaavaisen viileähän aamutuuleen siimeksessä puiston, kohdatakseni sun ehkä siellä -- mut en lehtimajasta sua löydä, enkä lehmuskujanteesta myöskään.

LEGENDA.

Kun vielä, salaten suuruuttaan, meidän Herramme kulki päällä maan ja oppilait' oli täysin määrin, jotka tulkitsi kalliit sanansa väärin, hän ohjasi heitä turuille, teille ja puhui siellä halusta heille, sillä alla vapaan taivahan sanan pikimmin löytää sattuvan. Opit korkeat niin hän, kussa hän kulki, pyhän suunsa kautta saattoi julki, pani vertauskuviinsa totuuden murun, teki temppelikseen markkinaturun.

Niin kerran, kun joukkoansa johti hän rauhassa pientä kylää kohti, näki tiellä kiiltävän esineen, näki hevosenkengän kappaleen. Päin Pietaria hän silmänsä luo: »Ota maasta rautakappale tuo.» Pyhä Pietari tuost' ei milläänkään, oli nähnyt unta käydessään, oli suurta ja syvää kuvitellut, oli mielessä maailman rakennellut, oli antanut ajatustensa viedä, eik' ajatukset rajoista tiedä. Oli liian pieni löytönen, ois valtikka tullut olla sen. Hän moisen vuoksko selkäänsä vaivais, palan rautaa maantieojasta kaivais? Tien oheen hän kauas katsoi pois kuin ei Mestarin sanoja kuullut ois.

Meidän Herramme pitkämielinen maast' ottaa rautakappalen eikä siitä sen koommin virka hän. Kun tullahan vihdoin kylähän, sepän oveen kolkuttain hän lyö ja raudan kolmesta pennistä myö. Turun poikki sitten kulkiessa näkee kirsikoita hän vakkasessa ja ostaa kolmella pennillä niitä -- ei synny suurtakaan kauppaa siitä! Mut marjat elein rauhaisin hän pistää hihansa poimuihin.

Ulos toisesta portista astuttiin ja tultiin aavalle nummelle niin, miss' ei varjoa puu, ei pensas suo, mut aurinko paahtava hellettä luo, ja missä vesitilkkanen ois ollut aartehen arvoinen. Meidän Herramme edellä vaeltaa, salavihkaa kirsikan pudottaa. Pyhä Pietari kohta sen korjaa pois kuin jos kultaisen omenan löytänyt ois, söi makeaan suuhunsa marjasen. Meidän Herramme hetken jälkehen suo pudota kirsikan toisenkin -- sen noukkii Pietari pikimmin. Panee Herramme kumartumaan näin monet kerrat Pietarin peräkkäin. Kun kestänyt tuota on kotvasen, puhui Herramme hänelle hymyillen: »Jos ajallas vaivan nähnyt sa oisit nyt mukavammin kulkea voisit. Ken pieniä seikkoja halveksuu, vielä pienempien vuoks vaivautuu.»

LEVOTON VERI.

Ulommas, ulommas, ulapalle, yli maiden, menen, mielikuvat kaikkialle, ees ja taakse liidellen! Uusi on kokemus myöhään ja varhain, aina sydän surunsa luo, tuskat on nuoruuden ravinto parhain, riemulaulua kyynel vuo.

TERVE MENOA!

Olin ystävä narrijoukon, heit' tupaani pyytelin, kolus kohta he joka loukon tavoin rakennusmestarin. Pois tahtoi he katon kantaa, tuoda toisen sijahan sen, joka sopelle muotonsa antaa, koko taloni purkaen.

Niin kulki he aamuin ja illoin ja tyrkkivät toisiaan, meni piru minuun silloin ja ma puhkesin puhumaan: »Ulos narrit, joka houkko!» Kovin oli he äkeissään, vaan lähtivät, koko joukko, vieden vehkeensä mennessään.

Otin tuosta ma opikseni, pidän vahtia ovellain. Jos ken kääntyy portilleni, ma huudan: »Käy eellehen vain! Olet narri, en narreja siedä!» Hän minulle virnistää: »Sinä senkin! Huutia tiedä! Mikä niin sua pöyhistää? Me kuljemme toreja, teitä, me yhdessä iloitaan ja harvoin kenkään meitä on moittinut milloinkaan. Älä nimittele sa meitä!»

Niin harmini päättymään sain: oven ohi he joskin kulkee, eivät enää mun tuvassain.

ESIKUVA.

Jos alan ma kärsimättömäks tulla, Maa-äidissä esikuva on mulla. Se saa kääntyä, kiertyä päivittäin ja vuodesta vuoteen se kulkee näin. Mikä muu minun osani olisikaan? Minä Rouva Äitiä seurata saan.

TUNNUSTUS.

Mitä on vaikea salata? Tulta. Päivin savu sen paljastaa, öisin lieskan hehkuva kulta. Salata myöskin on vaikeaa lempeä: hiljaa kyteissäkin syttyä saattaa se silmihin. Runo sentään salata vaikein on, sit' ei kätketä vakan peittohon.

Jos sen laulaja laulaa täysin rinnoin, koko olentonsa se täyttää innoin. Jos hän sirosti kirjoittain sen laatii, koko maailman kiitosta sille hän vaatii, hän sen melulla seurasta seuraan vie, jos se kiusaks taikka huviksi lie.

HARRAS HUOKAUS.

Ah, paljon säästyisi meiltä, moni välttyisi harhateiltä, tekis onnekkaammaks se olomme maisen ja pienemmät pettymyksemme ois -- jos sais viinin pois ja kyynelet naisen.

SOTILAAN LOHDUTUS.

Tääll' on kyllin lohdutusta: tytöt valkeet, leipä musta! Vaihtuu paikka, onni eipä: tytöt mustat, valkee leipä!

MAAILMAN MENO.

Kun olin huoleton sälli vain vuosina keväisinä, pitivät maalarit kasvojain liiaksi vähäisinä. Mut moni tyttönen lempeään tuhlasi minulle sydämestään.

Nyt kun ma mestariks mainitaan, aina on nimeni kuuluvissa, kuin vanhaa Fritziä kaupitaan mua piipuissa, lautasissa. Mut pois hävis tyttöset kaikoten. Oi nuoruus! Tähti kultainen!

HAUTAKIRJOITUS.

Olit poikana uhmahan nopea, olit nuorukaisena kopea, olit miehenä tekoihin taipuva, olit ukkona oikkuihin vaipuva sun hautakivesi sinusta ties: tuo totisesti on ollut mies.

TALISMANI.

Jumalan on itämaa, Jumalan on länsimaa. Etelän ja Pohjan puolen maista pitää Herra huolen.

Hän on Vanhurskas ja Vakaa, aina oikeutta jakaa. Ylistetyt yksinänsä olkoot nämät nimistänsä.

NÄÄ, TERTUT TÄYTELÄISET

Nää, tertut täyteläiset kuin kypsyy, armahin, nää helmät vihriäiset jo kuorin karvaisin!

Ne riippuu oksan täyden niin hiljaa itsekseen ja tuulenhengen käyden ne soutaa verkalleen.

Mut sydän niissä salaa niin paisuvainen on, se ilmaan päästä halaa ja nähdä auringon.

Ja kuoren, armahani, se särkee, vapaaks saa. Niin laulut laulamani sun syliis putoaa.

JOS MUODOIN TUHANSIN SA ITSES PEITÄT --

Jos muodoin tuhansin sa itses peität, sa, kaikkeinrakkain, kohta tunnen sun, jos taikahunnut yllesi sa heität, ma sentään kaikkialla tunnen sun.

Miss' sypressien rungot kohoavat, sa, kaikkeinsolakin, ma tunnen sun, kun kanaalissa laineet lipattavat, sa, kaikkeinsuloisin, ma tunnen sun.

Kun vesisuihkun helmet ilmaan heittyy, sa, kaikkileikkinen, ma tunnen sun, kun pilvi muodostuu ja toiseen peittyy, sa, kaikkimuotoinen, ma tunnen sun.

Kun suven keto tähtikukin palaa, sa, kaikkitähtinen, jo tunnen sun, ja muratti kun pilana halaa, sa, kaikkisyleilevä, tunnen sun.

Ja koska aamu syttyy vuorten takaa, sua, kaikkivalaiseva, tervehdän ja koska kirkkauttaan taivas jakaa, sua, kaikkiavartava, hengitän.

Ma mitä tiedän, tunnen maailmata, sen, kaikkein viisain, tunnen kauttas sun. Kun lausun Allahin ma nimet sata, niin liitän jokaisehen nimes sun.

JÄLLEENTAPAAMINEN.

Niinkö jälleen, armas tähti, vastahani rintas lyö! Poiesko jo tuska lähti, loppui erottava yö? Niin, sa olet rinnallani, elämäni, ainoinen! Kun ma muistan murhettani, nykyisyyttä vapisen.

Maailma kun muinoin kerran lepäs luona Jumalan, kaikui mahtikäsky Herran kautta kaiken olevan: Tulkoon! Tuskaa huokaavaiset ilman ääret raikuivat. Tolsistansa olevaiset kaaoksessa kulkivat.

Valo pimeydestä julki astui Luojan maailmaan, synkät alkuvoimat kulki eri teille toisistaan, ikuisuuden mykän mailla kulki kukin suunnalleen, kulki kaipausta vailla aavain yöhön hiljaiseen.

Kulki kaikki matkan loiton, yksikseen jäi Luojakin. Silloin ensi aamun koiton sytti voima Allahin. Aamurusko säteillänsä valoi riemun maailmaan. Olevaiset lemmessänsä etsi taasen toisiaan.

Lähestyä jälleen tohti mikä kuului yhtehen. Kääntyi tunne toistaan kohti, kääntyi katse toisehen. Kaikki, mikä eros kerran, yhtyi halki aavan, yön. Meille siirtyi voima Herran, siirtyi ihme luomistyön.

Aamun siivet, kautta vaivain luokses toivat, armas, mun, sinetöi yö tähtitaivain pyhän liiton solmitun. Riemuinemme, suruinemme oomme lapsia me maan. Soikoon sana: Tulkoon! -- emme eroo enää milloinkaan.

(1815).

MIETELMIÄ JA PIKKURUNOJA.

Minä kuljen maita manteria ja etsin sanoja sukkelia. Pahat päivät minulle iloa suovat: sanat sukkelimmat ne suuhuni tuovat.

* * *

Mitä siitä, jos sydän sun rauhasi vei ja sun päätäsi viettelys vaivaa. Ken enää ei lemmi, ken eksy ei, saa hautansa hän kaivaa.

* * *

Te menkää! On iloni mulla: ma maljani juon yksinäin. Voi toisten kanssa viisaaks tulla, mut innostua vain omin päin.

* * *

Minun satulaani te jäädä suokaa ja rauhassa telttanne, majanne luokaa. Minä lasketan avaraan maailmaan, minun hattuni yllä tähdet vaan.

* * *

On perintö-osani rajaton: mun omani on aika, se mun peltoni on.

* * *

Innostus se, sanonpa teille, on läheltä sukua ostereille: jos niit' ei nautita tuoreeltaan, ne totisesti on pahaks vaan. Ei innostus ole sillikalaa, jonk' yli voi vuosiksi suolaa valaa.

* * *

Voi täällä kaikkea kestää -- yksin ei hyviä päiviä pääksytyksin.

* * *

Sua kompassis johtaa jos tahdot sa antaa, et itse saa magneettikiveä kantaa.

* * *

Niin pitkälle kuinka oot tullutkaan? Sull' on keinosi ollut, kerrotaan. Sinä laps! Olen ohjetta seurannut: en oo ajattelemista ma ajatellut.

* * *

Noin nuoret ne itselleen uskottaa: heidän kastepäivänään luotiin maa. Niin helposti unohtuupi heiltä, mitä kummilahjoina sai he meiltä.

* * *

Ei mulle ois piinaa pahempaa kuin yksin Eedeniss' asustaa.

* * *

Menis elämä tahtihin oivanmoiseen, jos kaikki vois tehdä kertaan toiseen.

* * *

Olet muodolla murheisella jo kulkenut päiviä umpehen. Kai tulis mun tiedustella: mikä pistänyt on sua hyttynen?

* * *

Näin Quidam lausuu: »Vaivainen en ole mestarien, koulujen. Ja aatoskin se luotain poistukoon, ma että vainajille velass' oon.» Tuon puheen tulkitsen ma näin: »Minä olen narri omin päin.»

* * *

On sormia seppelen solmintahan, mut löytääpä pää sitä kantamahan!

* * *

Me ratsain ristiin rastihin päin tuulta nelistämme. Mut kuinka tiemme kääntyykin, soi haukku perässämme. Jo tallist' asti vouskuttain noin koirat ilmaa haukkaa. Se koiran-haukku tietää vain: me lasketamme laukkaa.

* * *

Jos mun kanssani tahdot asustaa, niin jätä sa petosi oven taa.

* * *

Typötyhjä on helppo kantamus, mut on keveä kuorma rikkaus.

* * *

Jalo mies jos on vastahas rikkonut, ole kuin jos et tuot' olis huomannut. Hän viepi sen kyllä kirjoihin: omas korkoines saat takaisin.

* * *

Se teko se vasta teolta maistaa, kun itsensä omassa rasvassa paistaa.

* * *

Siis vihdoin painovapaus! Ken iloinen ei oo! Tää eläköhön tapaus in dulci jubilo. Nyt kaikki painatamme, kaikk' esiin, valohon! Ja hänet vaiennamme, ken toista mieltä on.

* * *

Jos et tahdo sa ostaa rihkamoita, niin älä sa juokse markkinoita.

* * *

Oo kohtelias -- rahvaallekin! neuvotaan. Ei sovi silkki säkin neulontaan.

* * *

Tuli suuresta seurasta parhaillaan mies, hiljainen oppinut, kotiaan. Joku kysäsi: »Miten miellytti teitä?» »Jos kirjoja ois he, en lukisi heitä.»

* * *

Sa kanna kuormas niinkuin voit ja salaa surusi visuimmin. Jos osankin ystävälles soit, saat kohta tusinan takaisin.

* * *

Ilomiellä heitä opettaisi, jollei kohta he mestareiksi saisi.

* * *

Voit säästää sa vaivasi työlään ja harmaan: jos ruusuja on ne, ne kukkivat varmaan.

* * *

Jos käydä sa tahdot äärettömyyteen, mene joka suuntaan äärellisyyteen.

* * *

Ei kurkota katse korkeimpaan, kukin kadehtii vain vertaistaan. On karvain kantaa kateus sen, joka näkee kaikissa vertaisen.

* * *

Tuhat kärpästä surmasin iltasella. Yks herätti aamuvarhaisella.

* * *

Kiitetty olkoon rypäleen jumala! Nuoruutemme on viinitön humala. Vanhuus jos itsensä nuoreks juo, hyveistä verrattomin on tuo. Elämä suruista huolen pitää, rypäleistä lohdutus itää.

* * *

Suuret ja pienet päällä maan kutovat haurasta verkkoaan. Tyytyväisnä keskeen sen asettuvat he istuen. Mutta jos osuu heihin luuta, huutavat kohta he täyttä suuta, ett' on rikottu palatsi valtainen.

* * *

Et toivoa taitais sa enää muuta kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta!

* * *

Jos tahdot taiten vaeltaa, kaks säkkiä sa kanna. Sa kokoo toiseen tavaraa ja toisesta sa anna. Niin teet sinä tavalla oikean prinssin, joka ryösti ja onnellistutti provinssin.

* * *

Kuka mies on kelvoton kerrassaan? Ken ei käskeä voi, ei totellakaan.

* * *

Että naiset vihaa ja rakastaa, se heille rauhassa sallikaa, mut kun he lausuvat tuomioita, on usein kummaa kuulla noita.

* * *

Sitä miestä kiittää kannattaa, edut vihollisensa ken tunnustaa.

* * *

Mitä magneetti pohjoisest' etsiikään? Sen ei sallittu löytää itseään.

Vasta silloin rauhasta tietää maa, kun napa toistaan koskettaa.

Maan lapset, te Luojaa kiittäkää, että iäksi navat erille jää.

Syvin minulle magneetin arvoitus: se on sama kuin viha ja rakkaus.

* * *

Koska kumartainkin sa kauniisti toimit? Kun armaalles kevätkukkia poimit.

* * *

Näin unta ja lemmin kirkkahasti: ett' elin, sen tunsin ma tietoisasti.

* * *

Sinut armahastas jo erotetaan kuin lännestä itä aikoinaan ja sun sydämes harhaa ääriä maan, tien viitat se matkallansa kohtaa: niin lähellä lempiväin Bagdad hohtaa.

* * *

Tääll' oletko, taivahan laina, sun ääneskö ihana soinut on? On ihmettä ruusu aina, satakieli uskomaton.

* * *

Saa aistit sekaannusta sieluhun, ne onneamme uhkaa turmiolla. Kun näen sun, ma tahdon kuuro olla ja sokea, kun kuulen sun.

End of Project Gutenberg's Goethen runoja, by Johann Wolfgang von Goethe