Part 2

Oli jo hämärä ahtailla kaduilla. Hevosen kaviot kumahtelivat kovasti kiviin. Pimeissä oviaukoissa istuivat asukkaat ja toivottivat hyvää iltaa. Hän ei vastannut. Hevonen vei häntä, se osasi kulkea itsestään. Ja pian hän istui hiljaa satulassa oman kaksitornisen palatsinsa edustalla.

Joka kerta kun hän tuli kotiin, alkoi hänen sydämensä sykkiä näiden korkeitten, harmaitten muurien edustalla, joissa oli vain yksi ainoa pitkä, kapea oviaukko, minkä kautta sekä ihmiset että ratsut kulkivat sisään, ja harvoja, yksinäisiä ikkunoita, jotka vaanivat kuin sisäänpainuneet silmät.

Joka kerta kun hän pysäytti hevosensa näiden muurien ulkopuolelle, tuntui hänestä, että ruumis odotti häntä siellä sisällä. Viikon oli hän uhrannut hääonnelleen, sitten oli ammatti kutsunut häntä. Kun hän seuraavan kerran tuli kotiin, löysi hän nuoren, terveen vaimonsa kuukauden vanhana ruumiina, ja pienen lapsen itku tervehti häntä. Joka kerta kun hän senjälkeen pysähtyi palatsinsa eteen, huokuivat nuo syvät ikkunat kuolonkylmyyttä, ja hän oli kuulevinansa itkua noiden paksujen muurien takaa.

Leone sylkäisi kaivoon ja antoi katseensa liukua muureja ylös aina tornin huippuihin saakka, joihin vielä kätkeytyi auringonlaskun kultaa. Nyt hän hymyili katsellessaan tätä harmaata, halkeillutta muuria. Hän näki pienen valkean naisenkäden hyväilevän tuota vanhaa vankilaa. Jokaiselle ulkonemalle se oli istuttanut kukkia ja asettanut yrttiruukkuja. Siellä oli kokonainen pieni parveke täynnä vihreitä köynnöskasveja. Muutamat hennot valkeat liljat pysyttelivät huimaavan korkealla erään ikkunan alla, nyökytellen syvyyden yllä. Rautaristikon läpi alakerrassa työnsi kierteinen nerium valonjanoisia versojaan. Yläkerroksessa riippui kirjavia itämaisia mattoja ikkunoista. Kaiken tuon hän näki sen pienen käden tekevän. Se olikin ainoa, mitä kaupunki näki hänen tyttärestään, joka ikkunan korkeasta, syvästä piilosta heitti ujoja ja kaukaisia silmäyksiä kaupungin hiljaiseen maailmaan, itse jääden näkymättömäksi.

Vähitellen oli kalman haju paennut vanhasta kivitalosta kaikkien näiden kukkien hiljaisen, elontäyden hengen tieltä. Kuolonvarjo oli väistynyt sitä kirkkautta, jota tämä pieni tyttö levitti ympärilleen. Kondottieeri tiesi, että hänen hämyisessä palatsissaan asui valoisan ja hienon puhdas ja viaton olento, jonka hennot sormet saivat nuo vanhat kovat muurit kukkimaan ja joka kietoi nuoret käsivartensa ruusukahleiksi hänen auringonpaahtaman ja paatuneen niskansa ympärille.

Ei kukaan olisi tuntenut Leone de' Salvuccia näiden muurien sisäpuolella. Pedonkynnet olivat vedetyt sisään, kaikki juovat siloitetut. Jalopeurasta oli mieluisaa antaa pienten, hienojen sormien vetää itseään kuonokarvoista. Sotilaan peloittava muoto oli poissa. Hän puhui puoliääneen. Oven ulkopuolella hän otatti kannuksensa pois. Sisällä olivat kaikki teräaseet pannaan julistetut. Hän hiipi varpaillaan huoneeseensa peseytyäkseen, ennenkuin tyttö olisi kuullut hänen tulleen. Hän hioi parkkiintuneita sotilaankouriaan hohkakivellä saadakseen ne puhtaiksi.

Mutta Giovanna oli tuntenut hänen hevosensa kavionkopseen kadulla ja tuli juosten häntä vastaan syleilläkseen häntä.

"Älä koske minuun", kuiskasi hän surkealla äänellä. "Olen likainen kuin sika. Varo käsiäsi ja vaatteitasi."

Mutta Giovanna suuteli hänen lämpimiä ja likaisia kasvojaan.

* * * * *

Giovanna oli tuskin nähnyt muita ihmisiä kuin isänsä ja imettäjänsä. Kuitenkin kehittyi hänessä synnynnäinen arvokkuus, itsetiedoton kuin kukan umpussaan luonnon pakosta kehittämä tuoksu ja värihienous, kun se ajan täyttyessä puhkeaa.

Hänen käyntinsä liukkailla kivipermannoilla oli pehmeää kuin nuoren kissan. Yhtä vähän kuului hänen näkymättömien kenkiensä kapsetta, ja hänellä oli sama joustava jalannousu kuin nuorella kissalla. Päätään hän kantoi korkealla kuin kukkaa varressaan, paljaitten olkapäitten ja rintaan asti paljastetun kaulan yllä. Tukka oli kiiltävänä ja sileänä valkean jakauksen molemmin puolin, ohimoilla paksuna kuin tiukat kimput ruskeata silkkiä, mutta korville se valui hajallaan ja kiharaisena, monina kiehkuroina, joiden väri oli kuin auringonpaiste. Kulmakarvat olivat korkealla otsalla hienoina kaarina, jotka vain tehostivat suurten ruskeiden silmien avointa katsetta. Nenä oli säilyttänyt lapsekkaan pehmeän muotonsa eikä ollut vielä saanut varmoja piirteitänsä; se värähteli ja jännitteli tuoksunjanoisia sieraimiaan. Suulla oli sama hento muoto, huulet sulautuivat pehmeästi ympäristöönsä, ja ne erotti vain kalpeasta ja kosteasta ruusunväristään. Kaulaketju isoista korallihelmistä sai verentäydellä väririkkaudellaan tämän suun ja tuon hienon ihon näyttämään vieläkin neitseellisemmältä. Muuten hänellä ei ollut koruja paitsi yhtä, joka riippui hienossa ketjussa, soluen piiloon hentojen rintojen väliin. Ne saattoi huomata vain valkean tiukan puvun vähäisestä kohoutumisesta, joka pingoitti ruusunväristen hihojen reunanauhoja ja pani ne aivan hiljaa kahisemaan.

* * * * *

Sellaisena näkivät nuo kolme nuorta miestä hänet, kun hän pari päivää myöhemmin ratsasti isänsä kanssa Poggibonsin huvilaan aloittamaan viininkorjuuta. He piiloutuivat Gentilen huvilamuurin taakse. Veri läikehti heidän poskillaan, kun he kurottuivat katsomaan ohikulkevan joukon jälkeen. Iso keltainen olkihattu oli tytöllä niskassa, ja se loisti kuin pyhimyskehä.

"Hänen olisin tahtonut nähdä punastuvan", sanoi Domenico ja hyppäsi muurinharjalle kuin satulaan.

"Hän ei voi punastua", sanoi Gentile. "Ainoastaan häpeämättömät ajatukset saattavat punastumaan."

"Silloin minä saan hänet punastumaan", sanoi Rinaldo, "vaikkapa minun täytyisi keskiyöllä murtautua hänen huoneeseensa".

"Ne ovat sanoja, joista teidän itse pitäisi punastua", sanoi Gentile. "Naiskauneutta ei saa häväistä, vaan sitä on palvottava."

"Mutta sitä on nautittava kuin viiniä, jota miehentappaja-naapurimme nyt ryhtyy korjaamaan."

Joka suunnalta virtasi korjuuväkeä kondottieerin viinitarhaan. He veivät mukanaan portaita ja isoja vasuja. He levisivät tarhaan kuin linnut lehvikköön. Miehiä ja naisia kiipesi notkuvien salkojen alle ja leikkeli terttuja. He täyttivät vasut kastekosteilla marjoilla, joissa mehu värisi valmiina puhkeamaan esiin ohuen, kiiltävän kalvon takaa.

Leone kulki ja osoitti paikkoja. Hän johti poimimista, kuten sotapäällikkö tarkastaa taistelun kulkua. Hän valvoi, että saalis vietiin oikeihin ammeisiin. Tyttöjä ja vaimoja tuli avojalkaisina täydet vasut päänsä päällä, ja he tyhjensivät ne. Leonen silmät näkivät tarkkaan ja etsivät jokaisen sairaan tai kypsymättömän tertun, joka tuli runsauden mukana. Hän heitti huonot marjat heille vasten silmiä, niin että mehu roiskahteli. Hän torui ja hylkäsi. Ja hänen vieressään kulki Giovanna pienine valkeine käsineen ja tasoitteli ja perkasi salavihkaa, ennenkuin isä ehti näkemään.

Viininlehvät alkoivat liikkua kevenneissä köynnöksissä. Pieniä valkeita pilvenhattaroita purjehti tummansinisellä taivaalla, joka puhalsi voimakkaan henkäyksensä hikoilevan korjuuväen yli. Aurinko oli jo matalalla; se loisti vasuihin korkealle kasattujen rypäleitten läpi kuin puoliksi läpikuultaviin jalokiviterttuihin. Vettä nostettiin pumpuilla kaivosta, ja miehet alkoivat pestä pölyä auringon paahtamista sääristään.

Nyt läheni puserruksen aika. Leonella oli yksi ainoa marmoriamme, joka oli kulkenut perintönä lukemattomissa miespolvissa. Se oli täynnä suurimpia ja kauneimpia rypäleterttuja, joiden tumma veri loisti kuin hiotuissa kivissä.

"Giovanna, tyttöseni", sanoi Leone ja nosti hänet käsivarsilleen. — "Nyt sinä saat vihkiä minun satoni ja pusertaa viinini yhtä puhtaaksi ja hyväksi kuin itse olet."

Pienestä kaksivuotiaasta tytöstä oli Giovanna tottunut tähän tapaan. Mutta tänä vuonna oli hänellä ensi kertaa täysikasvaneen neidon pitkät hameet, ja palvelustyttöjen täytyi sitoa ylös hänen pukunsa. He paljastivat hänen säärensä polviin asti, ja isä nosti hänet marmoriammeen reunan yli ja laski hänet käsistään. Ja hänen hienot, täysin kehittyneet säärensä upposivat ja katosivat kokonaan mustansinisiin rypäleihin. Ja nostaen vaatteitaan, silmät luotuina punaiseen rypälevereen, joka tihkui esiin hänen jalkojensa alta, hän alkoi polkea. Hän liikkui hitaassa rytmissä, pari tanssiaskelta eteen ja pari taakse. Ja kaikki korjuutytöt seisoivat ympärillä ja lauloivat vanhaa korjuulaulua.

Mutta ammeessa oli paljon rypäleitä, enemmän kuin minään edellisenä vuonna, ja Giovanna oli innokas ja uuttera, ja hän polki, kunnes veri kohosi hänen poskiinsa ja hän punastui sulasta ahkeruudesta.

Kondottieeri katseli ihastunein, voimakkain silmin. Enemmän kuin satoja kaatuneita vihollisia hän rakasti tätä nuorta, puhdasta tyttöä, joka polki hänelle ensimmäisen pikarin viiniä. Hän ajatteli firenzeläisiä despoottihovien keikareita ja niitä alhaisia leikkejä, joita he, sen mukaan kuin huhu kertoi, huviloissaan pitivät, kun he kokosivat ilotyttönsä ja riisuivat heidät alasti ja heittivät heidät kunkin puserrusammeeseensa, missä he kierittelivät kuin villit nymfit ja pusersivat rakastajilleen viiniä, joka sai nimen heidän mukaansa: Vino di Giletta, Vino di Nonna, Vino di Simonetta. Oli Bacchuksen puhtaitten lähteitten saastuttamista antaa porton jäsenten kylpeä viinissä. Ei, tässä seisoi viattomuus itse pusertamassa rypäleen neitseellistä mehua ja punastui ihastuneena saadessaan vihkiä isänsä runsaan sadon.

Leone nosti hänet ammeesta ja laski hänet tyttöjen käsivarsille. He kantoivat hänet riemukulussa hartioillaan, kuin hän olisi ollut nuori Bacchus itse, ja suutelivat rypäleverta, joka juoksi virtoina hänen kauniilla valkeilla säärillään.

Leone upotti hopeapikarinsa ammeen pohjaan ja täytti sen väkevällä ja valoa hehkuvalla mehulla.

Sitten alkoivat voimakkaat ruskeajäseniset miehet polkea toisissa ammeissa. Rypäleet murskaantuivat ja mehu valui. Ja kaikista kurkuista raikui laulu räiskyvin rytmein.

* * * * *

Naapurihuvilassa istuivat nuo kolme nuorta miestä korkeimmalla kiviparvekkeella ja tuijottivat laulun suuntaan. He tiesivät, että ihana Giovanna oli siellä, ja vaikka välimatka oli liian suuri, jotta he olisivat voineet erottaa hänet kirjavan korjuuväen joukosta, ajattelivat he ainoastaan häntä, hänen nuorten huuliensa viiniä, joka oli neitseellisempää kuin se, jota nyt puserrettiin, hänen joustavaa astuntaansa, hänen ojennettuja käsivarsiaan, jotka poimivat terttuja, niitä ylen kypsiä marjoja, jotka solahtivat hänen tyttömäisen povensa kätköön.

Gentile Cavalcantin maatila oli hoidon puutteessa. Siellä ei ollut hyvin vaalittua viiniä korjattavana. Siellä viini näytti villiintyneeltä ja riippui puolikypsänä ja liian vapaasti kasvavien jalavain puoliksi tukahduttamana. Tuona lempeänä iltana he leiriytyivät viinitarhan raskaaseen ja tiheään lehtimajaan, sytyttivät nuotion ja makasivat kääriytyneinä viittoihinsa tulen ympärillä ja virkistivät itseään happamilla rypäleillä, jotka riippuivat heidän päänsä yläpuolella.

He puhelivat rakkaudesta.

Rinaldo oli hiljattain tullut kotiin Veneziasta, missä hän oli oppinut tuntemaan rakkauden hurjimmat mysteeriot. Hän kertoi gondolamatkoista kapeissa kanavissa, silmistä, jotka salamoivat felzin varjosta, naisista, jotka istuivat espanjanruokokaarten alle kuin loistavat paratiisilinnut avoimissa häkeissä, ja kahden gondolan liukuvasta kosketuksesta, ikäänkuin kaksi kättä hiljaa sivelisi toisiaan sivumennen. Tulisia katseita mustista naamareista. Vilahduksia parvekkeilta, joilta sataa ruusuja soutajien päälle. Aallonloisketta, pehmyttä kuin suutelo. Solakoita, kamelikurjen sulilla koristettuja maureja, jotka ohjaavat gondolaa purppuranvärisellä airolla. Rakkautta etsivien kuuma virta Rialtosillalla. Öitten seikkailurikkaita serenaadeja tummien palatsien varjossa. Kuu, ikäänkuin mykkä vakooja, joka oikealla hetkellä sulkee silmänsä hopeanvalkeilla pilvillä. Nuoraportaat loiskahtavat veteen. Keinuva nousu parvekkeelle. Rinaldo ei ollut jättänyt ainoatakaan ruusua makaamaan, ei yhtään katsetta vastaamatta.

Domenico hymyili hänen kiihkeydelleen.

"Sinä puhut ikäänkuin olisit kiimainen petoeläin, Rinaldo. Elämällä on muita tarkoitusperiä kuin naisten valloittaminen. Jokainen valloitus, minkä teet, ryöstää osan elinvoimastasi. Kun meidän ihanat rouvamme ja neitomme ovat joutilaina samaan aikaan kuin me miehet teemme työtä, kokoavat he aina suuremman rakkaudentarpeen kuin mitä meillä on aikaa tyydyttää. Kohtuutta, Rinaldo! On pahempi joutua naisten valtaan kuin viinin. Älä juo enempää kuin mistä yhden yön unella voit selviytyä. Äläkä koskaan anna naisten ottaa sinulta muuta kuin sen ajan, mikä ei ole luotu työnteolle."

Gentile makasi eteenpäin kumartuneena nojaten päätään molempiin käsiinsä. Hän tuijotti melkein suljetuin silmin tuleen, joka välkkyi hänen silkinhienoissa, pitkissä silmäripsissään. Hän pyyhkäisi pois otsalle valahtaneen tukan pitkillä, valkeilla käsillään, ojentautui ja tarttui rypäleterttuun. Hän antoi sen kimallella nuotion edessä, niin että rypäleitten kivet häämöttivät purppuranhohteisesta mehusta. Sitten hän sanoi hiljaa:

"Miksi puhutte aina rakkaudesta kuin tavarasta, jota kaupitellaan torilla? Minulle se ei ole rakkautta, mihin tartutaan sattumoisin kuin ruusuun, joka putoaa parvekkeelta, ei myöskään ole rakkaus kuin pullo erinomaista viiniä, jonka ääressä sulkeudumme kammioomme yölliseen ilonpitoon. Rakkaus ei ole niitä hyväilyjä, joita kuka tahansa löytää kadulta. Rakkaus ei ole sitä, mikä on tarjolla kenelle tahansa, minkä voi voittaa kauniilla vaatteilla, muutamilla koreilla sanoilla, taskun täydellä dukaatteja, mandoliinin näppäyksillä tai imartelulaululla keimailevan naisen korvaan kuten tuulen hivelevällä henkäyksellä simpukan sisään. Älkää luulko, että Amor on roskajoukon jumala, joka sirottelee lahjojaan jokaisen saataville. Älkää luulko, että mikään siitä on rakkautta, joka kutkuttaa teidän aistejanne ja yllyttää turhamaisuuttanne. Älkää luulko, että se on rakkautta, mitä koette vain kerskaillaksenne siitä seuraavana aamuna. Älkää luulko, että se on rakkautta, mikä saa teidät komeilemaan toreilla kauniissa vaatteissa kuten riikinkukot kyynäränpituisine laahustimineen. Älkää luulko, että rakkaus synnyttää ylpeyttä ja prameilua, kilpataistelua ja valloituksia, ylimielisyyttä ja voitonriemua. Kaikki mitä miehet mielellään salaisuutena kertovat miehille, naiset naisille, ei ole oikealta nimeltään rakkautta. Kuka käyttää rakkauden pyhää nimeä yhtyvistä eläimistä, tammasta, joka hirnuu oriille, koirasta, joka nuuskii koiraa? Kuinka uskallatte sanoa rakkaudeksi sitä, että toinen toisenne perästä nautitte saman naisen suosiota? Katsokaa näitä rypäleitä — kuka teistä voi syödä niitä nautinnolla, jos olette nähneet toisen nuolevan kasteen niiden poskilta? Kuka ottaa suuhunsa ne kivet, jotka toinen juuri on sylkenyt suustaan? Kaikki ne rakkauden hedelmät, joita te nautitte, ovat madonsyömiä tai vierain hampain purtuja. Te pidätte Venuksen valtakuntaa yleisinä porttomarkkinoina, joilla kaikki vuoron perään kulkee teidän suussanne ja syleilyssänne. Rakkaus on väärinkäytetty nimi kaikelle sille roskaväen tunteelle, joka kärsii porttojen ikuista nälkää. Mihin todellinen Amor on jalallansa astunut, siihen ei ruoho enää milloinkaan kasva. Mutta kaikille teille, joiden aistit ovat rakkauden peittämät kuin rikkaruohojen peittämä maa, ei vielä koskaan ole pudonnut siemenjyvää hänen siivistään. Sillä se olisi tukahduttanut kaiken muun kasvun."

Gentile oli kokonaan sulkenut silmänsä. Hän poimi verkalleen rypäleen toisensa jälkeen varresta ja heitti ne tuleen. Ne sihisivät ja halkesivat paukahtaen.

Domenico katsoi häntä syrjästä levollisella, tutkivalla katseellaan.

"Luulisi, Gentile, että olette vaeltanut taivaallisella niityllä, missä jumalainen Dante näki Beatricen kulkevan ja poimivan kukkia. Te luulette siis, että todellinen rakkaus elää ainoastaan unelmissa?"

"Luulen, että sellaisissa unelmissa on enemmän todellista rakkautta kuin kaikissa niissä voitoissa, jotka Rinaldo on saavuttanut Veneziassa ja Firenzessä."

"Puhdas Gentile!" nauroi Rinaldo ja alkoi sieppoa rypäleitä tertusta ahnailla valkeilla hampaillaan. "Älkää suuttuko, mutta sanon: teidän ei pidä kuvitella mitään. Miksi sylkisimme toistemme viiniin? Miksi tahdotte esiintyä riutuvana marttyyrina pienen Amor-jumalan kidutuskammiossa? Tahdotteko kieltää, että tunteenne ihanaa Giovannaa kohtaan, joka tänään on polkenut isänsä viiniä hohtavilla jaloillaan, eivät olisi samat kuin meidän? Tänään se viini on vielä kuin sokerivettä, joka ei minua houkuttele. Mutta jonkun ajan kuluttua se käy, ja se paranee siirtyessään uusiin astioihin. Rakkauden laita on samoin kuin hyvän viinin. Älä juo sitä liian aikaisin!"

"En ole koskaan rakastanut", sanoi Gentile ja katsoi silmät suurina nuotioon. "En myöskään rakasta Giovanna de' Salvuccia."

Hän heitti lopun rypäletertustaan tuleen.

"Hyvä, että sanotte sen!" sanoi Domenico. "Oman oppinne mukaan rakastatte häntä juuri, koska sen kiellätte."

IV.

GIOVANNAN VAPAUS.

Kun viininkorjuu ja ensimmäinen käyminen olivat loppuneet, ratsasti kondottieeri tyttärensä kanssa takaisin San Gimignanoon.

Kaste oli pölyisellä tiellä suurina loistavina vesikarpaloina, jotka murskaantuivat hevosten kavioihin, kun ne korskuen kulkivat kirpeässä aamuilmassa.

Kolme miestä astui hevosia vastaan kädessään isoja rypäleterttuja, ja käsivarsiin ja lakkeihin oli kiedottu viininlehviä.

Leone tunsi Rinaldon ja ratsasti häntä kohden tarttuakseen häneen. Hän kääntyi katsomaan palvelijoitaan, mutta näki samalla, että Giovanna oli pysähdyttänyt hevosensa, ja teki tahtomattaan samoin, katsoakseen hänen levollisia, auringonvalaisemia kasvojaan.

Nuo kolme miestä kumarsivat syvään neidon edessä, ja toisten jäädessä kumaraan kohotti Domenico viisaat silmänsä ja katsoi häntä:

"Älkää närkästykö, madonna, siitä, että kolme nuorta miestä tällä tavoin palvoo kauneutta keskellä valtatietä. Vika ei ole meidän, vaan erinomaisen isänne, joka kaksi kertaa on lähettänyt meidät pois huvilaltaan ja kieltäytynyt vastaanottamasta meidän kunnioittavaa tervehdystämme."

"Herra jumala, joko röyhkeys kulkee pitkin valtateitä näinä päivinä!" sanoi Leone ja ratsasti eteenpäin. "Murtovaras tovereineen uskaltaa vielä kerran tulla silmieni eteen. Mutta nyt saatte kautta San Roccon kaikki kolme vastata minulle."

"Messer Leone", sanoi Domenico ja taputti levollisesti hänen hevostaan kaulalle, "me vastaamme teille nyt juuri. Tässä saa teidän ihana tyttärenne nähdä, millaisia ne murtovarkaat ovat, joiden vuoksi pidätte häntä lukkojen ja muurien takana."

Leone aikoi vastata. Hänen otsalleen kohosi suoni paksuna sinisenä käärmeenä. Mutta Giovanna tarttui hänen ojennettuun nyrkkiinsä ja keskeytti hänet.

"Jos haluatte, että pidän teitä jaloina herroina, jotka tietävät, mikä sopii ja mikä ei, niin ei teidän pidä puhua valheita suuresti rakastetusta isästäni. Hän on yhtä vähän ovenvartijani kuin tyrannini. Omasta vapaasta tahdostani minä kieltäydyn seurustelemasta sukuni vihollisten kanssa."

"Eläköön ylväs ja ihana Giovanna!" huusi Rinaldo ja kiinnitti rypäleensä hänen hevosensa leveään, kullalla kirjailtuun rinnustimeen, Giovannan kannustaessa hevostaan. Domenico heitti köynnöksensä sen harjalle; mutta Gentile, joka nyt vasta kohotti kasvonsa, pudotti rypäleensä sen jalkoihin. Giovanna ei tervehtinyt ketään heistä. Kondottieerin ratsujoukko ajoi kiivasta juoksua tiehensä.

Kun Leone saapui palatsinsa edustalle, unohti hän ensimmäisen kerran sylkeä kaivoon. Hän nosti tyttärensä satulasta, antoi hänelle avainkimppunsa ovessa ja sanoi:

"Tästä lähin, Giovanna, sinä kuljet omasta vapaasta tahdostasi ulos ja sisälle. Sinä olet puhtaampi ja hienompi kuin minä, mutta ylpeydessä olet isäsi tytär."

* * * * *

Koko kaupunki tuli Giovannan omaksi. Hän löysi aivan toisia polkuja ja kiertoteitä Collegiatan tuomiokirkkoon kuin tavallisesti käytetyn tien. Isä opasti hänet kaikille kaupungin porteille. Pian hän kulki huolettomana ja tunnettuna niiden läpi, yksinkin ollessaan. Hän kulki hengittäen kultaista syysaurinkoa rauhallisilla rinteillä kaupunginmuurin juurella. Auterena värähteli aurinko ruohikosta, jossa vielä muutamat pienet keltaiset kukat kukkivat — Pyhän Finan orvokeiksi lapset niitä nimittivät. Kun hän istui ruohikossa, tuli joka suunnalta puolialastomia ja puolivillejä lapsia juosten ja ryömien. Kiireiset sormet etsivät kukkia ruohikosta ja panivat ne hänen syliinsä, vain saadakseen koskettaa hänen brokadihamettaan, jonka viininpunainen pohja oli koristettu kultaisilla palmunlehvillä, ikäänkuin itse Jumalan-äiti olisi astunut alas tuomiokirkon alttarilta. He kierittelivät rinnettä pitkin kuin villit vohlat tai irtipäästetyt varsat. Oliivipuut heiluivat kiipeilevien tyttösten painosta, joiden paljaita jäseniä ei peittänyt muu kuin hameriepu. He hyppäsivät muurille etsimään kivirikkoja halkeamista ja sisiliskoja, jotka livistivät pystysuoraan ylöspäin.

Täällä ulkona Giovanna muisteli Finaa, pientä pyhimysraukkaa. Hän ei ollut voinut kulkea vallilla kultaisessa puvussa ja poimia omia pieniä keltaisia kukkiaan. Hän oli maannut koleassa kaupungissa köyhässä, pimeässä huoneessa, halvattuna ja vaivaisena kovalla vuoteellaan, kuolemansairaana, mutta parantaen toisia vain koskettamalla heitä surkastuneilla käsiraukoillaan.

Kun Giovanna taas palasi kaupunkiin ja tunsi sen kovan kiveyksen jalkainsa alla, lehahti häntä vastaan pyhän Finan sairaskammion ilma. Kaduille huokui pimeyttä ja kylmyyttä ovista ja ikkunoista kuin sairaista kurkuista. Aurinko kruunasi palatsit ja tornit kultaisilla kruunuilla, mutta syvällä harmaassa kivien varjossa, jonne aurinko ei päässyt, väijyi sairaus ja kurjuus valonarkana ja ilman toivoa. Kaikkialla kosteissa sopissa oli yllin kyllin vaivaisia. Giovanna kuuli yskän kaikuvan terävästi monista kiviseinistä; hän näki punaisten, tulehtuneiden silmien tuijottavan vetisinä pimeyteen; hän näki syövän vaivaamien ja puoleksi nääntyneiden raukkojen piirittävän kirkonovia, niin että hänen melkein piti astua heidän surkastuneille jäsenilleen päästäkseen sisään. Kaikki pyhän Finan sairaudet kukoistivat kaupungissa, mutta tuota pientä kalpeata pyhimystä ei siellä enää ollut tekemässä ihmetekoja; hän makasi tuomiokirkossa marmoriarkussaan, ja vain harvat olivat ne uskovaiset, jotka hakivat lohdutusta hänen kappelistaan, ja vielä harvemmat ne, joilla oli kyllin vahva usko tullakseen terveiksi.

Giovanna oli polvillaan niin kauan kivipaasilla Finan alttaripöydän edessä, kunnes hänen jalkansa tuntuivat niin kankeilta ja kylmiltä, että pieni pyhimys varmaankin oli sen huomannut. Hän rukoili niin kauan, kunnes oli koonnut kaikkivoittavan voiman kiihkeässä toivossaan tehdä hyvää kaikille kaupungin sairaille ja tuskan murtamille. Alasluoduin silmin, ikäänkuin siten tahtoen estää mitään voimastaan katoamasta, hän poistui kappelista ja meni kolkkoihin ja löyhkäisiin huoneisiin, pani kätensä kosteille otsille, kostutti kuihtuneita jäseniä, jotka tuntuivat rupisammakoilta, antoi kuumeisille huulille juomaa ja pyyhki valkeilla, hienoilla sormillaan tartunnanpisarat vuotavista silmistä. Kun hän siten koski sairasta jäsentä, saattoi hän sulkea silmänsä ja uneksia olevansa itse pyhä Fina tai hänen lähettiläänsä, uskon syvän lääkintävoiman tihkuessa hänen kuumista sormenpäistään.