Part 8

Päästyämme vankilanmuurien sisältä pois, palasimme takaisin herraimme luo. Tohtori Sangrado otti minut ystävällisesti vastaan, lausuen: "Gil Blas raukka, vasta tänä aamuna kuulin onnettomuudestasi. Olin juuri aikeissa ryhtyä vaikuttaviin toimenpiteisiin. Tämän asian voit unhottaa, ystäväni, ja ruveta vielä entistä suuremmalla innolla harjoittamaan lääkärinammattia." Vastasin sen olevan aikomuksenikin; ja niin todella teinkin kaikista voimistani. Tehtävää ei ainakaan puuttunut, sillä vuosi kääntyi todella kovin tautiseksi, kuten isäntäni oli aivan oikein ennustanutkin. Pahat kuumetaudit alkoivat raivota kaupungissa ja sen ympäristöllä. Kaikilla Valladolidin lääkäreillä oli työtä yllin kyllin, ja varsinkin meillä. Ei kulunut päivääkään, ettemme kumpainenkin käynyt kahdeksan tai kymmenen sairaan luona; siitä voi arvata, että vettä juotiin armottomasti ja veri vuosi virtanaan. Mutta en tiedä mikä oli syynä, he kuolivat kaikki; lieneekö sitten parannuskeinomme ollut erinomaisesti sitä edistävä, vai olivat ehkä taudit niin mahdottomia parantaa. Me, isäntäni ja minä, saimme harvoin käydä kolmea kertaa saman sairaan luona: jo toisella kerralla sanottiin tavallisesti häntä haudattavan tai olevan viimeisissä henkitoreissaan. Minua alkoivat jo oikein vaivata ne lukuisat kuolemantapaukset, joihin minä ehkä olin syypää.

Joskus osoittivat henkilöt, joilla oli syytä meitä moittia lääkitsemisenne johdosta, raivokasta surua; he nimittivät meitä tietämättömiksi ja murhaajiksi, eivätkä yleensä säästäneet sanojaan. Minuun koskivat kovasti heidän syytöksensä, mutta isäntäni, joka oli siihen tottunut, kuunteli niitä kylmäverisesti. Olisin ehkä minäkin voinut samoin tottua pahuuden tekoon, ellei taivas olisi sallinut -- luultavasti vapauttaakseen Valladolidin sairaat eräästä pääpainajaisestaan -- tapahtua erään seikan, joka otti minulta pois halun lääketieteeseen, jota olin harjoittanut niin huonolla menestyksellä. Kerron sen todenmukaisesti, vaikka joudunkin sentähden naurettavaan valoon lukijan silmissä.

Naapuritalossamme oli muuan tanssisali, johon kaupungin tyhjäntoimittajat kokoontuivat joka päivä. Eräs siellä kävijöitä oli muuan noita ammattisuunsoittajia, jotka ovat mestaria kaikessa ja valmiit joka asiasta puhumaan. Hän oli kotoisin Biscayasta, ja sanoi nimensä olevan don Rodrigue de Mondragon. Ijältään hän lienee ollut kolmissakymmenissä; muuten hän oli keskikokoinen, sekä vahva ja jäntevä. Päässä hänellä vilkkui kaksi säihkyvää silmää, jotka näyttivät uhkaavan kaikkia, joita hän katseli, ja tylpän nenän alta kohosivat punaisten viiksien käret ohimoille asti. Ääni oli hänellä puhuessa niin järeä ja äkäinen että luuli hänen tarkottavan pelkkää pelon herättämistä. Tämä hirtehinen oli vähitellen tullut tanssipaikan tyranniksi; hän ratkaisi mahtisanallaan pelaajain kesken syntyneet riidat, eikä kukaan uskaltanut vedota hänen tuomioistaan; jos joku sen uskalsi tehdä, niin hän tiesi saavansa seuraavana aamuna häneltä vaatimuksen kaksintaisteluun. Tämmöinen oli herra Rodrigue, jonka huvipaikan emäntä päätti asiain kehittyessä tehdä miehekseen. Tämä oli nelikymmenvuotias, rikas leski, ja jotenkin miellyttävän näköinen. Mies oli kuollut jo viisitoista kuukautta sitten. Mutta häävalmistuksia puuhattaessa rouvamme sairastui; ja minä tulin hänen onnettomuudekseen lääkäriksi hänelle. Vaikkei hänen tautinsa olisi ollutkaan itsessään pahanlaatuista, niin minun parannuskeinoni olisivat kuitenkin tehneet sen vaaralliseksi. Neljän päivän sisään sain tanssitalon surua täyteen. Emäntä muutti sinne, johon passitin kaikki muutkin sairaani, ja sukulaiset perivät hänen omaisuutensa. Epätoivoissaan niin edullisen avioliiton menettämisestä, Rodrigue ei tyytynyt tulten ja liekkien manaamiseen ylitseni, vaan vannoi vielä työntävänsä miekan lävitseni, niinpian kuin tapaisi minut. Eräs ystävällinen naapuri ilmoitti sen minulle. Kun tunsin Mondragon'in, niin en suinkaan halveksinut tätä tietoa, vaan elin siitä pitäin päiväni pelvon ja vavistuksen vallassa. En uskaltanut pistää nokkaani kadulle, peläten tapaavani tuon ihmispaholaisen, jonka odotin joka hetki hyökkäävän asuntoommekin; minulla ei ollut hetkenkään rauhaa. Tämä teki lääketaidon minulle perin tympäyttäväksi, etten enää ajatellut muuta kuin päästä piinastani vapaaksi. Otin taas kirjaillun puvun ylleni, lausuin hyvästit herralleni, joka ei voinut minua pidättää, sekä läksin kaupungista pois, vielä peläten kohtaavani Rodriguen tielläni.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

Jossa kerrotaan, mitä tietä Gil Blas lähtee Valladolidista, ja kenen hän kohtaa tiellä.

Astuin hyvin vinhasti ja silmäilin tuontuostakin taakseni, ettei vaan tuo pelottava biscayalainen ajanut minua takaa; sydämmeni oli niin täynnä pelkoa häntä kohtaan, että luulin pian joka puuta ja pensasta häneksi. Mutta saatuani kappaleen tietä taakseni, aloin vähitellen rauhottua ja astua keveämmällä mielellä tietäni Madriidia kohden, jonka otin päämääräkseni tällä kertaa. Valladolidin jätin kaipauksetta, ainoa ikävyys oli, kun täytyi erota Fabriciosta, rakkaasta Pyladeestani, jolle en saanut edes hyvästiä sanoa. Lääkärin ammatin jättäminen ei tuntunut minulle vähääkään vaikealta; pyysin päinvastoin Jumalalta anteeksi siinä tekemiäni syntejä. Rahaa minulla oli siitä kuitenkin aika summa, yli sata tukaattia. Niillä aioin päästä Madriidiin, jossa odotin varmaan saavani hyvän paikan. Toivoin muuten palavalla innolla pian pääseväni tähän maailmankuuluun kaupunkiin, jota minulle oli ylistetty kaikkein ihmeitten yhtymäpaikaksi.

Muistellessani tiellä kaikkia, mitä olin kuullut sieltä kerrottavan ja jo ennakolta nauttiessani kaikista sen riemuista, kuulin jonkun takanani vetävän täyttä kurkkua iloista laulua. Hänellä oli selässään nahkasäkki, kaulassaan riippui kitara ja sivulla heilui pitkä miekka. Hän joudutti askeliaan ja oli pian rinnallani. Hän oli toinen niistä parturinkisälleistä, joiden kera olin ollut vankeudessa sormusjutun tähden. Tunsimme heti toisemme, vaikka olimme vaihettaneet pukuja, ja ihmettelimme suuresti odottamatonta tapaamistamme keskellä maantietä. Minä sanoin olevani hyvin iloissani, saatuani matkakumppanin itselleni, ja hän puolestaan oli aivan ratketa riemusta nähdessään minut. Kerroin hänelle syyn lähtööni Valladolidista; ja hän jutteli yhtä avomielisesti minulle joutuneensa isäntänsä kanssa riitaan, jonka seuraukseksi tuli ikuinen ero molemmin puolin. "Mutta jos olisin halunnut jäädä Valladolidiin", jatkoi hän, "niin olisin saanut vaikka kymmenen paikkaa yhden asemesta; sillä itseäni kehumatta voin sanoa, ettei yksikään parturi Espanjassa osaa paremmin ajaa partaa ja kähertää viiksiä kuin minä. Mutta en voinut enää vastustaa kalvavaa koti-ikävääni, vaan päätin lähteä takaisin kotikaupunkiini, josta olen ollut poissa ummelleen kymmenen vuotta. Tahdon hengittää taas hiukkasen synnyinseutuni ilmaa sekä nähdä, miten omaiseni jaksavat. Minä tulen ylihuomenna perille; he asuvat Olmedo nimisessä suuressa kylässä lähellä Segoviaa."

Päätin mennä parturin keralla hänen kotiinsa asti ja lähteä sitten Segoviasta käsin jollakin keinolla Madriidiin. Jatkoimme siis matkaamme yhdessä hauskasti kaikenlaista tarinoiden. Toverini oli hauska poika, ja muuten herttainen luonteeltaan. Käveltyämme yhdessä noin tunnin ajan, hän kysyi, eikö minulla ollut nälkä. Vastasin siihen, että sen hän saa nähdä ensimmäisessä ravintolassa. "Voimmehan sitten pysähtyä nyt heti", vastasi hän, "pussissani on vähän eineeksi. Minä pidän matkustaessani aina vähän haukattavaa mukanani. Sen sijaan en viitsi kantaa selässäni mitään vaatteita enkä liinatavaraa, enkä mitään muutakaan hyödytöntä; niin joutavia kapineita minä en kärsi. Minun pussissani ei ole muuta kuin hiukan evästä, partaveitseni ja saippuapalanen; muuta en tarvitse." Kehuin hänen käytännöllisyyttään ja suostuin mielihyvällä ehdotukseen. Minulla oli tuntuva nälkä ja toverini puheen johdosta odotin oivallista aamiaista. Poikkesimme tiepuoleen nurmikolle, jolle toverini levitti eväänsä, nimittäin viisi tai kuusi sipulia, muutamia leivänpalasia sekä vähän juustoa; mutta paras pala pussissaan oli pieni leili, joka oli hänen sanainsa mukaan täynnä mainion hyvää viiniä. Vaikka ateria ei ollutkaan sen herkullisempi, niin äkeä nälkämme teki sen kuitenkin hyvin maukkaaksi; samalla tyhjensimme leilin, joka sisälsi noin kaksi korttelia puolikuntoista viiniä. Syötyä läksimme taas ilomielin matkallemme. Fabricio oli sanonut parturille, että minulla oli ollut sangen ihmeellisiä vaiheita matkoillani, ja hän pyysi senvuoksi minun itse kertomaan ne hänelle. Minä en katsonut voivani kieltää mitään häneltä, joka oli minua niin hyvin kestinnyt, ja täytin siis hänen pyyntönsä. Sitten pyysin, että hän vastapalvelukseksi kertoisi oman elämäntarinansa minulle. "Mitäpä siitä!" huudahti hän, "minun elämäkertani ei ole kuulemisen arvoinen; se on niin mitätön. Mutta olkoon menneeksi", lisäsi hän, "koska meillä ei ole parempaakaan tekemistä, niin kerron sen kaikessa vähäpätöisyydessään". Näin lausuen hän alkoi kertoa seuraavaa.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Parturinkisällin historia.

"Isoisäni (otan asian juurtajaksain), nimeltään Fernando Perez de la Fuente oli aikonaan viisitoista vuotta parturina Olmedon kylässä. Kuollessaan häneltä jäi neljä poikaa. Vanhin heistä, nimeltään Nicolas, otti haltuunsa puodin, jatkaen hänen tointaan; toinen antautui kauppa-alalle ja tuli maustekauppiaaksi; kolmannesta, Tuomaasta, tuli koulumestari. Neljäs taasen tunsi taipumusta kirjallisuuteen; hän möi maapalasen, joka oli hänen perintöosuutenaan, ja muutti Madriidiin, jossa toivoi tulevansa vähitellen huomatuksi hyväin lahjainsa kautta. Muut kolme veljestä eivät eronnet, vaan asettuivat Olmedoon, ottaen vaimoikseen talonpoikaistyttöjä. Isäni, jolle oli siunattu suuri lapsilauma, eleli hyvin vaikeissa toimeentulon ehdoissa; minuakin opetettiin jo hyvin nuorena toimittamaan parturintehtäviä; ja viisitoista vuotta täytettyäni hän asetti olalleni tämän pussin ja vyölleni tämän miekan sekä lausui: 'Nyt, Diego, saat ruveta itse pitämään huolta itsestäsi; lähde oppimatkoillesi. Sinun pitää matkailla vähän saadaksesi maailmantottumusta ja varttuaksesi taiteessasi. Lähde, äläkä palaa, ennenkuin olet kulkenut halki koko Espanjan; sitä ennen en halua kuulla sinusta sanaakaan puhuttavan!' Näin lausuen hän syleili minua työntäen rakkaasti minut ovesta ulos.

"Sellaiset jäähyväiset otin isältäni. Mutta äitiäni, joka oli hellätuntoisempi, liikutti lähtöni paremmin. Hänen silmistään tippui kyyneleitä, ja sitten hän pisti salaa käteeni tukaatin. Läksin siis Olmedosta astuen Segoviata kohden. En ollut kävellyt kahtasataa askelta, kun pysähdyin tarkastaakseni pussiani. Halusin nähdä, mitä siellä oli, tunteakseni tarkalleen kaiken omaisuuteni. Siitä löysin kotelon, jossa oli kaksi partaveistä. Ne olivat kuin kymmenen sukupolven aikana käytetyitä, niin kuluneet ne olivat; lisäksi oli nahkahihna niiden terottamista varten, ynnä palanen saippuaa. Vielä sain sieltä vetää hamppuisen ihka uuden paidan, isäni vanhat kengät, ja, mikä enimmin minua ilahutti, kaksikymmentä realia rahaa, jotka oli kääritty palttinapalaseen. Siinä olivat kaikki tavarani. Siitä näette kuinka suureksi Nicolas mestari arvasi taitoni, kun hän lähetti minut maailmalle niin vähillä tavaroilla. Mutta yksi tukaatti ja kaksikymmentä realia oli sentään koko aarre sellaiselle, joka ei vielä konsanaan ollut omistanut rahaa. Minä luulin rikkauttani tyhjentymättömäksi, ja jatkoin riemumielellä matkaani, katsellen lakkaamatta miekkaani, joka heilui edestakasin takoen pohkeitani tai työntyen säärieni väliin.

"Saavuin iltasella Ataquines'in kylään nälkäisenä kuin susi. Menin erääseen ravintolaan ja pyysin illallista niin mahtavalla äänellä kuin hyväkin pomo. Isäntä katseli minua hetkisen ja lausui sitten, huomattuaan minkälaatuisen henkilön kanssa oli tekemisissä, mairittelevalla äänellä: 'Kyllä, herraseni, tulette olemaan tyytyväinen; palvelemme teitä kuin ruhtinasta.' Näin sanoen hän vei minut muutamaan pieneen huoneeseen, johon neljännestuntia myöhemmin tuotiin kissapaisti, jonka söin suuhuni niin ahneesti kuin se olisi ollut makeinta jänispaistia. Kyytimieheksi tälle herkulle sain viiniä, jota parempaa ei kuningaskaan juonut isännän sanain mukaan. Minä tunsin kyllä, että se oli aivan pilautunutta, mutta se ei estänyt minua tekemästä sille samaa kunniaa kuin paistillekin. Ettei oloni ruhtinaallisuudesta puuttuisi mitään, sain vielä maatakseni vuoteen, joka oli ennemmin luotu unta karkoittamaan kuin sitä tuomaan. Kuvitelkaahan mielessänne kapeata purtiloa, joka oli vielä niin lyhyt, etten pienuudestani huolimatta voinut ojentaa jalkojani suoriksi. Ja patjan ja höyhentyynyjen asemesta siinä oli tahrainen olkisäkki, jonka peittona oli kaksinkerroin taitettu loimi, jolla lienee viime pesun jälkeen maannut kukaties sata matkustajaa. Mutta siinä vuoteessa vaan kaikesta huolimatta nukuin, kiitos nuoruuteni, yöni sikeässä unessa, sulattaen hyvässä rauhassa kissapaistia ja isännän antamaa ihmeellistä viiniä.

"Syötyäni aamiaisen ja maksettuani runsaalla kädellä hyvästä kestitsemisestä läksin seuraavana päivänä suoraan Segoviaa kohden marssimaan. Tuskin sinne päästyäni minulla oli onni löytää parturi, johon minut otettiin apulaiseksi ruokaa ja vaatetusta vastaan; mutta en viipynyt siellä kuin kuusi kuukautta, sillä eräs toinen tuttavani parturinkisälli, jolla oli halu mennä Madriidiin, sai taivutetuksi minunkin lähtemään tähän kaupunkiin hänen kanssaan. Sinne matkustin samoilla hevosilla kuin Segoviaankin, ja sain paikan eräässä kaupungin enimmin käytettyjä parturiliikkeitä. Isäntäni, kaksi täysikasvuista apulaista ja minä ehdimme tuskin ajaa parrat kaikilta niiltä, jotka liikettämme käyttivät. Siellä näin kaikensäätyistä väkeä, muitten muassa näyttelijöitä ja kirjailijoita. Eräänä päivänä tuli puotiin kaksi viimeksimainittua laatua. He alkoivat keskustella aikansa runoilijoista ja runoudesta, ja silloin kuulin heidän lausuvan useita kertoja setäni nimen; siitä rupesin kuuntelemaan heidän keskusteluaan tarkkaavaisemmin kuin tapani oli. 'Niin', lausui toinen, 'don Pedro de la Fuente on erinomainen kirjailija. En ensinkään ihmettele, että häntä pidetään niin suuressa arvossa hovissa ja kaupungissa ja ja että hän saa apurahoja useilta grandeilta.'[14] -- 'Hänellä on ollut jo monena vuonna melkoiset tulot', lausui toinen. 'Medina-Celin herttuan luona hänellä on vapaa asunto ja ylöspito. Hänellä siis ei ole mitään menoja, joten hänen täytyy olla erittäin hyvissä varoissa.'

"En päästänyt korvieni ohi sanaakaan runoilijain puheesta. Kotona olimme kuulleet, että hänen teoksensa olivat herättäneet huomiota Madriidissa; jotkut Olmedon kautta kulkevat matkustajat olivat sitä kertoneet; mutta kun hän ei huolinut antaa meille tietoja itsestään eikä näyttänyt muuten meistä välittävän, niin mekään emme noista tiedoista piitanneet. Mutta verihän on kuitenkin sakeampaa kuin vesi; kuultuani hänen hyvistä olosuhteistaan ja kun tiesin hänen asuntonsakin, niin sain suuren halun käydä häntä katsomassa. Eräs seikka vaan huoletti minua: runoilijat olivat puhuneet don Pedrosta. Tämä _don_ pani minut ymmälle; pelkäsin vähän, että hän olisi joku aivan toinen kirjailija. En antanut sen kuitenkaan peljättää itseäni; arvelin, että hän on yhtä hyvin voinut tulla aateliseksi kuin nerokkaaksikin, ja päätin kuin päätinkin mennä hänen luokseen. Niinpä siis pyysin eräänä aamuna lupaa isännältäni, siistin itseni parhaani mukaan ja läksin liikkeelle, tuntien koko joukon ylpeyttä sukulaisuudestani niin kuuluisan ja nerokkaan miehen kanssa. Parturit ovat luonnostaan suuresti turhamaisuuteen taipuvaisia. Aloin saada suuria ajatuksia itsestäni ja marssien katua pitkin tiedustelin mahtavan näköisenä Medina-Celin herttuan linnaa. Portille saavuttuani ilmoitin haluavani puhutella don Petro de la Fuentea. Portinvartija osotti sormellaan pieniä rappusia erään pienen pihan perällä vastaten: 'Nouskaa noita portaita myöten ylös ja koputtakaa ensimmäiselle ovelle oikealla kädellä.' Tein käskyn mukaan ja koputin ovelle. Eräs nuori mies tuli avaamaan, ja minä kysyin häneltä, asuiko herra don Pedro de la Fuente täällä. 'Kyllä', vastasi hän, 'mutta juuri tällä hetkellä ette voi päästä hänen puheilleen.' -- 'Minä tahtoisin kuitenkin tavata häntä', vastasin, 'minä tuon tietoja hänen kodistaan.' -- 'Vaikka teillä olisi hänelle uutisia itse paavilta', vastasi hän, 'niin en voisi viedä teitä hänen huoneeseensa tällä hetkellä; hän runoilee nyt, eikä ole hyvä mennä häiritsemään häntä työssään. Hän ei ota ketään vastaan ennen kello kahtatoista; menkää siksi aikaa kävelemään ja tulkaa sitten taas kysymään.'

"Minä läksin ja käyskelin koko aamupäivän kaupungilla yhtämyötään hautoen mielessäni vastaanottoa setäni luona. Arvelin hänen tulevan hyvin iloiseksi nähdessään minut. Päätin itseni mukaan hänen mielialaansa ja odotin oikein liikuttavaa kohtausta ja saavuin määrättynä hetkenä uskollisesti hänen luokseen. 'Tulette parhaaseen aikaan', vastasi hänen palvelijansa, 'herrani tulee koht'sillään ulos. Odottakaa täällä hetkinen; minä käyn ilmoittamassa teidät.' Näin lausuen hän jätti minut odotushuoneeseen. Kotvasen kuluttua hän tuli takaisin johdattaen minut herransa luo, jonka kasvojen tuttu sukunäköisyys heti herätti huomiotani. Olin näkevinäni ilmetyn Tuomas sedän, yhdennäköisyys oli niin suuri. Ilmoitin hänelle suurella kunnioituksella olevani mestari Nicolas'in, Olmedon parturin poika; lisäsin vielä olleeni kolme kuukautta Madriidissa harjoittamassa isäni ammattia apulaisparturina sekä aikovani kiertää läpi Espanjan varttuakseni toimessani. Puhuessani huomasin setäni vaipuvan ajatuksiinsa. Hän oli nähtävästi kahden vaiheilla, kieltäisikö kerrassaan sukulaisuutensa kanssani vai toimittaisiko jollakin sievemmällä tavalla minut erilleen itsestään; hän valitsi jälkimmäisen keinon. Hän lausui teeskentelevästi nauraen: 'Vai niin! ystäväni, no, kuinka isäsi ja setäsi voivat? Millä kannalla heidän asiansa ovat?' Vastasin laajaperäisesti hänen kysymyksiinsä. Se ei kuitenkaan näyttänyt järin paljon häntä huvittavan, vaan hän kiiruhti pää-asiaan, lausuen: 'Oikein teet, Diego, lähteissäsi maita kiertämään varttuaksesi ammatissasi, ja minä neuvoisin, ettet enää kauemmin viipyisi Madriidissa: tämä on vaarallinen paikka nuorille, sinä voit joutua täällä turmiolle. Paremmin teet, jos menet valtakunnan muihin kaupunkeihin, tavat eivät ole niin turmeltuneet niissä. Niin mene', jatkoi hän, 'ja kun olet valmis lähtöön, niin tule taas luokseni, niin saat minulta yhden pistoolin matkasi avuksi.' Näin lausuen hän työnsi hiljaa minut ovestaan ulos, ja siihen se käynti päättyi.

"Minä olin siksi kollo, etten älynnyt hänen pyrkivän vaan eroon minusta; palasin puotiini, jossa kerroin isännälleni käyntini menestyksen. Hän ei tajunnut don Pedron oikeaa tarkoitusta paremmin kuin minäkään, vaan lausui: 'Minä en ole samaa mieltä kuin setäsi; hänen ei olisi pitänyt kehottaa sinua juoksemaan ympäri maita ja mantereita vaan ennemminkin neuvoa sinua viipymään tässä kaupungissa. Hänellä on niin paljon suuria tuttavuuksia! Hänellehän olisi niin helppo saada sinut johonkin ylhäiseen perheeseen, jossa pian saavuttaisit suuren menestyksen.' Tämä keskustelu avasi niin ihania näköaloja eteeni, että menin kahta päivää myöhemmin taas setäni luo, jolle esitin tuumani. Pyysin häntä käyttämään vaikutusvaltaansa suosittamalla minua jollekin hoviherralle; mutta ehdotukseni ei ollut hänelle mieleen. Olisihan niin turhamaiselle miehelle, joka aina seurusteli ylhäisten parissa ja söi heidän kanssaan, vaikeata nähdä, istuen isäntäin pöydässä itse, veljenpoikaansa palvelijain pöydässä: Diego parka saisi herra don Pedron punastumaan. Senvuoksi hän antoi minun tietää, kuka olin, jopa oikein raa'alla tavalla. 'Kuinka, sinä lurjus', huusi hän minulle vihan vimmassa, 'aiotko heittää ammattisi! Mene, mene niiden luokse, jotka antavat sinulle niin turmiollisia neuvoja. Pois minun huoneestani, äläkä enää astu tänne jalallasi, muuten annan sinulle ansiosi jälkeen.' Kovasti koskivat minuun nämä sanat, ja vielä enemmän ääni, jolla ne lausuttiin. Kyyneleet silmissä läksin pois, kipeä haava rinnassani setäni armottomuuden johdosta. Suruni muuttui kuitenkin pian vihaksi ja senvuoksi päätin jättää ijäksi sikseen tämän huonon sukulaisen, jonka avutta olin tähänkin asti toimeen tullut. Jonkun aikaa sen jälkeen läksin pois Madriidista jatkaakseni kiertomatkaani."

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas tovereineen tapaa erään miehen, joka liottaa leivänsyrjiä lähteessä, ja mitä he keskustelevat.

Herra Diego de la Fuente kertoi sitten muutkin vaiheensa, joita hänellä oli ollut; mutta ne ovat minusta niin mitättömiä kerrottaviksi, että sivuutan ne semmoisinaan. Minun täytyi kuitenkin kuulla niitä, eikä niitä vähän ollutkaan, ja siten saavuimme Ponte-de-Dueron kylään asti. Jäimme sinne lopuksi päivää. Ravintolassa annoimme valmistaa itsellemme kaalisoppaa ja paistaa jäniksen, jonka väärentämättömyyttä tutkimme suurella huolella. Aamulla varahin painausimme taas tielle, täytettyämme leilimme kelpo viinillä ja pistettyämme säkkiimme moniaita leipäpalasia ja jäännöksen eilisiltaisesta jäniksestä.

Astuttuamme noin kaksi peninkulmaa aloimme tuntea nälkää; ja nähtyämme parinsadan askeleen päässä tiestä moniaita komeita puita, joitten siimeksessä oli mieluisa varjopaikka keskellä tasangon paahdetta, niin menimme sinne levähtämään. Siellä näimme erään noin seitsemän- tai kahdeksankolmattavuotisen miehen liottelevan leivänpalasia muutamassa lähteessä. Hänen vieressään oli ruoholla pitkä miekka ja laukku, jonka hän oli päästänyt hartioiltaan. Vaatetus hänellä oli kehno, mutta muuten hän oli kaunis mies ja miellyttävän näköinen. Me tervehdimme häntä kohteliaasti, ja hän samoin meitä. Sitte hän osoitti meille leipäpalasiaan ja kysyi hymyillen, emmekö halunneet ottaa osaa ateriaan. Me suostuimme sillä ehdolla, että hän puolestaan yhtyisi meidän aamiaiseemme saadaksemme siten jokainen vankemman aterian. Hän suostui mielihyvällä ja me levitimme nurmelle tavaramme, suureksi mielihyväksi vieraalle. "Ohoh, herrat", huudahti hän riemuissaan, "teilläpä on pulskat eväät! Te olette, näemmä, peräänajattelevaista väkeä. Minä en ole niin huolellinen, minä jätän asiat enimmäkseen salliman varaan. Muuten voin liikaa kehumatta vakuuttaa, että huolimatta nykyisestä huononpuoleisesta asustani osaan aina joskus loistaakin. Tiedättekö, että minua kohdellaan tavallisesti ruhtinaana, ja saattueeni kulkee seurassani?" -- "Kyllä ymmärrän", vastasi Diego; "te tahdotte tuolla huomauttaa olevanne näyttelijä." -- "Oikein arvattu", vastasi toinen; "olen jo ainakin viisitoista vuotta näytellyt. Jo pienenä lapsena näyttelin pikku osia!" -- "Suoraan sanoen", vastasi parturi, "minun on vaikea teitä uskoa. Minä tunnen näyttelijät; ei heillä ole tapana matkustaa jalkapatikassa eikä syödä pyhän Antoniuksen aterioita; minä arvelisin teidän olleen kynttiläjalkain puhdistajana." -- "Uskokaa minusta mitä tykkäätte", vastasi veitikka; "mutta sittenkin minä näyttelen aina ensimmäisiä rooleja!" -- "Olkoonpa siis niin", vastasi toverini, "toivotan vaan onnea, ja olen iloinen, että herra Gil Blas'illa ja minulla on kunnia aterioida niin arvokkaan henkilön kanssa."