Part 7

Koska olisi ollut perin huono merkki, jos olisin heti lääkäriurani alussa osoittaunut huono-oppiseksi, niin olin olevinani täydellisesti vakuutettu hänen väitteensä totuudesta; tai, totta puhuakseni, uskoinkin niin todella. Jatkoin siis veden juomista Celsuksen takuulla, tai oikeastaan aloin liuvottaa sappeani juomalla armottomasti tätä nestettä; ja vaikka päivä päivältä kävin yhä huonommaksi, niin ennakkoluulo voitti kuitenkin kokemuksen. Lopulta en kuitenkaan voinut enää kestää vaivojani, jotka lisääntyivät siihen määrään, että päätin lopulta lähteä tohtori Sangradon luota pois. Mutta hän antoi minulle uuden tehtävän, joka sai minun muuttamaan mieleni.

"Kuulehan, poikaseni", lausui hän minulle eräänä päivänä, "minä en kuulu niihin tylyihin ja kiittämättömiin isäntiin, jotka antavat palvelijansa vanheta toimessaan muistamatta palkita heitä. Olen sinuun tyytyväinen ja rakastan sinua; minä en aio antaa sinun kauemmin odottaa, vaan olen päättänyt rakentaa onnesi tästä päivästä aikain; tahdon nyt heti ilmaista sinulle sen parannustaidon salaisuuden, jota olen itse vuosikausia käyttänyt. Muut lääkärit tutkivat sitä varten tuhannet eri seikat, jotka tuottavat paljon vaivaa; minä tahdon lyhentää tämän pitkän tien, tahdon säästää sinulta fysiikan, kemian ja lääketieteen vaivaloisen oppimisen. Tiedä, poikaseni, muuta ei tarvita kuin suoneniskua ja lämpimän veden juottamista: se on maailman kaikkein tautien parantamisen salaisuus. Niin, sen salaisuuden on minun tutkiva silmäni saanut selville luonnosta, jonka lait ovat virkaveljiltäni salatut, ja se on kätkettynä näihin kahteen seikkaan: suoneniskuun ja runsaaseen veden juomiseen. Muuta opetettavaa ei minulla sinulle ole; nyt tunnet lääketaidon perustuksiaan myöten; käyttämällä hyväksesi minun pitkää kokemustani, tulet täten yhdellä iskulla yhtä taitavaksi kuin minäkin. Sinä voit nyt ruveta minua auttamaan; aamupäivällä hoidat luetteloamme, ja jälkeenpuolisten lähdet katsomaan osaa minun sairaistani. Työskenneltyäsi siten jonkun aikaa, toimitan sinut ammattikuntamme kirjoihin."

Kiitin tohtoria, siitä että hän oli niin sievään tehnyt minut mahdolliseksi lääkärin ammattia harjoittamaan, ja kiitollisuuteni merkiksi lupasin koko elämäni seurata hänen ohjeitaan, vaikka ne sotisivat itse Hippokratoksen neuvoja vastaan. Tämä lupaus ei sentään ollut aivan vilpitön, sillä minä en hyväksynyt hänen vesioppiaan, ja itsekseni päätin juoda viiniä joka päivä sairaskäynneilläni. Ripustin siis kirjaillun nuttuni naulalle ja puin ylleni erään isäntäni nutuista, saadakseni lääkärillisen ulkomuodon.[13] Sitten valmistausin käyttämään jaloa taitoani niihin onnettomiin, jotka sitä tarvitsivat. Ensimmäisen kokeeni esineenä oli muuan alguazil, joka sairasti keuhkopussin tulehdusta: määräsin armotta suoneniskua ja paljon vettä. Senjälkeen tulin erään sokerileipurin luokse, joka parkui kauheasti jalankolotuksen käsissä. En säästänyt enemmän hänen vertaan kuin alguazilinkaan, ja vettä käskin hänen nielemään siitä päästyäänkin. Sain kaksitoista realia neuvoistani; se antoi minulle niin suuren mieltymyksen tehtävääni, etten enää epäillyt mitään.

Yhdeksästoista luku.

Gil Blas harjoittaa lääkärinammattia yhtä suurella menestyksellä kuin taidollakin. -- Takaisin saatu sormus.

Olin tuskin saapunut kotiin, kun tohtori Sangradokin tuli matkaltaan. Kerroin hänelle näkemistäni taudeista ja annoin hänen käteensä ne kaksitoista realia, jotka olin saanut määräyksistäni. "Kaksitoista realia on kovin vähän kahdesta käynnistä", lausui hän luettuaan ne; "mutta kaikki on otettava." Melkeinpä kaikki hän ottikin. Hän piti nimittäin yhdeksän, antain minulle kolme jälellä olevaa, lausuen: "Pidä nämä, Gil Blas, se on säästöjesi pohjaksi; minä teen kanssasi erittäin edullisen sopimuksen; annan sinulle neljännen osan kaikesta, minkä tuot minulle. Sinä tulet pian rikkaaksi, ystäväni, sillä tänä vuonna tulee, jos Jumala sallii, paljon tautisuutta".

Tämä antoi minulle uutta innostusta lääketieteeseen. Seuraavana päivänä päivällisen syötyäni vedin siis taas tohtoripuvun ylleni ja läksin retkeilemään. Kävin useiden sairaiden luona, joiden nimet olin kirjoittanut kirjaani, ja annoin samat ohjeet jokaiselle, huolimatta tautien erilaisuudesta. Tähän asti oli toimeni menestynyt melua synnyttämättä, eikä kukaan ollut vielä, jumalankiitos, ruvennut vastustamaan määräyksiäni; mutta olkoonpa lääkärin menettelytapa kuinka erinomainen tahansa, arvostelijoita ja kadehtijoita ei häneltä koskaan puutu. Tulin erään maustekauppiaan luo, jonka pojalla oli vesitauti. Siellä tapasin erään pienikasvuisen, ruskeaihoisen miehen, jota kutsuttiin tohtori Cuchilloksi ja jonka eräs talonisännän sukulainen oli tuonut katsomaan sairasta. Kumartelin syvään kaikille läsnäoleville, ja varsinkin virkaveljelleni, jonka arvasin kutsutuksi neuvottelemaan sairaan tilan johdosta. Hän vastasi arvokkaasti tervehdykseeni, ja lausui sitten, silmäiltyään minua jonkun aikaa tarkkaavaisesti: "Herra tohtori, suokaa anteeksi uteliaisuuteni; luulin tuntevani kaikki Valladolidin lääkärit, virkaveljeni, mutta nyt minun täytyy tunnustaa, että teidän piirteenne ovat minulle tuntemattomat. Te olette varmaankin aivan äskettäin asettunut tähän kaupunkiin." Vastasin olevani aivan nuori harjoittelija ja työskenteleväni vielä ainoastaan tohtori Sangradon johdolla. "Toivotan onnea", vastasi hän hienosti, "että olette ottanut noudattaaksenne niin suuren miehen ohjeita. En epäile vähääkään, että olette jo aika taitava, vaikka näytätte vielä nuorelta". Hän lausui tämän niin luonnollisella äänellä, etten ollut varma, puhuiko hän totta vai pilaa. Mietin itsekseni, mitä tuohon vastaisin, mutta silloin kauppias otti suunvuoron lausuen: "Hyvät herrat, olen vakuutettu siitä, että te kumpainenkin tunnette lääketaidon perinpohjin; tarkastakaahan siis ystävällisesti poikaani ja määrätkää, mitä katsoisitte sopivimmaksi hänen parantamisekseen."

Silloin pikku tohtori rupesi tutkimaan sairasta. Hän huomautti minulle kaikki taudin laatua osoittavat tuntomerkit ja kysyi sitten, minkä parannuskeinon minä pitäisin asianmukaisimpana. "Minä olen sitä mieltä", vastasin, "että sairaasta on iskettävä suonta joka päivä ja annettava hänen juoda runsaasti lämmintä vettä!" Silloin pikku tohtori lausui minulle ilkeästi hymyillen: "Ja te uskotte, että se keino pelastaa hänen henkensä?" -- "Olkaa varma siitä", huudahtin varmalla äänellä; "saatte nähdä sairaan paranevan ihan silminnähtävästi; se on oleva vaikutus, sillä tämä on erikoiskeino kaikkia tauteja vastaan. Kysykää herra Sangradolta!" -- "Niinpä on siis Celsus aivan väärässä", vastasi hän, "väittäessään vesitautia parannettavan parhaiten antamalla sairaan kärsiä nälkää ja janoa." -- "Mitä Celsus", vastasin minä, "hän ei ole minun oraakkelini; hän erehtyi kuten kaikki muutkin, ja usein olen ollut hyvilläni meneteltyäni vasten hänen neuvojaan." -- "Kuulen puheestanne", vastasi Cuchillo, "että uskotte siihen varmaan ja menestykselliseen menettelytapaan, jota tohtori Sangrado tyrkyttää kaikille nuorille harjoittelijoille. Suonenisku ja juominen ovat hänen yleislääkkeitään. En vähääkään ihmettele että niin paljon kelpo ihmisiä kuolee hänen käsissään..." -- "Ei mitään hävyttömyyksiä", keskeytin jotenkin kiivaasti. "Jos haluatte herra Sangradoa arvostella, niin kirjoittakaa häntä vastaan; kyllä hän vastaa, ja saamme nähdä, kuka saa naurajat puolelleen." -- "Pyhän Jaakon ja Denysiuksen nimessä!" huudahti hän vuorostaan kiivastuneena, "te ette tunne kylliksi tohtori Cuchilloa. Tietäkää että minulla on sekä kynnet että hampaat, ja etten minä pelkää niin rahtuakaan Sangradoa, joka ylpeydestään ja turhamaisuudestaan huolimatta on täysi pöllöpää." Pikku lääkärin kasvot hehkuivat vihasta. Vastailin hänelle pistelijäästi; hän teki samoin, joten olimme pian käsikähmässä. Ennätimme antaa toisillemme moniaita nyrkiniskuja ja nykäistä toistemme päästä kourallisen tukkaa, ennenkuin kauppias puolisoineen sai meidät erotetuksi. Sen tehtyään he maksoivat minulle käyntini, pitäen luonaan vastustajani, joka näytti heistä ilmeisesti paremmalta minua.

Kauppiaan luota tullessani tapasin Fabricion. Hän katseli minua kauan hämmästyneenä ja purskahti sitten nauramaan täyttä kurkkua kylkiään pidellen. Eikä syyttä; sillä ylläni oli kaapu joka viilsi maata, ja nutulla ja housuilla oli nelinkertainen pituus ja avaruus. Mahdoin todellakin näyttää hassulta. Annoin hänen nauraa kyllältään ja tunsinpa itsekin halua seurata hänen esimerkkiään; mutta hillitsin kuitenkin itseni, säilyttääkseni arvokkuuteni, näet. Mutta jos ulkonäköni oli kiihottanut Fabricion nauruhermoja, niin totisuuteni huvitti häntä vielä enemmän. Vihdoin hän huudahti: "Jopa olet hullunkurisessa asussa Gil Blas, kuka perhana sinut on pukenut tuollaiseksi joulupukiksi?" -- "Maltahan, veljeni", vastasin, "maltahan vähän; arvoa uudelle Hippokratokselle! Tiedä, että isäntäni, kuuluisa tohtori Sangrado, on tehnyt minut oppilaakseen ja apulaisekseen. Hän on opastanut minut lääketieteen syvimpiin perustuksiin; ja kun hän ei ehdi itse hoitaa kaikkia potilaita, jotka häntä hakevat, niin minä käyn parantamassa osaa niistä." -- "Toivotan onnea", sanoi Fabricio nauraen, "oletpa melkein kadehtittava, ja puhuakseni Aleksanterin tavalla, tahtoisin olla Gil Blas, ellen olisi Fabricio".

Osottaakseni parturi Nunez'in pojalle, etteivät hänen onnentoivotuksensa uuden toimeni johdosta tulleet ansiotta näytin hänelle realit, jotka olin saanut alguazililta, leipurilta ja kauppiaalta; sitten menimme muutamaan kapakkaan ottamaan lasin viiniä. Meille tuotiin joltisenkin hyvää viiniä, jonka pitkä paastoni teki minulle vielä maukkaammaksi kuin se olikaan. Join siitä pitkin siemauksin; ja älköön latinainen oraakkeli pahastuko! vatsani ei pahastunut vähääkään siitä vääryydestä, vaikka kaatelin sitä sinne sangen runsaasti. Viivyimme kauan kapakassa. Lopuksi kun äkkäsimme yön lähestyvän, erosimme, sovittuamme siitä, että saapuisimme kumpikin seuraavana päivänä päivällisen jälkeen samaan paikkaan.

Maustekauppiaan luona tapahtunut ikävä kohtaus ei estänyt minua jatkamasta ammattiani ja määräämästä suoneniskua ja lämmintä vettä. Seuraavana päivänä kohtasin kadulla erään vanhan vaimon, joka tuli luokseni kysyen olinko lääkäri. Vastasin olevani. "Niinkö", vastasi hän, "sitten rukoilen herra tohtoria nöyrimmästi tulemaan kanssani; veljentyttäreni on eilisestä sairaana, enkä minä ymmärrä, mikä tauti hänellä on." Menin eukon mukaan, joka kuletti minut taloonsa. Siellä tulimme erääseen sangen siistiin huoneeseen, jossa muuan naishenkilö makasi vuoteessa. Lähestyin häntä tarkastaakseni hänen tilaansa. Hänen piirteensä tekivät heti omituisen vaikutuksen minuun, ja katseltuani häntä hetkisen, tunsin hänet varmasti samaksi seikkailijattareksi, joka oli niin mainiosti näytellyt Camillan osaa. Hän puolestaan ei näyttänyt ollenkaan tuntevan minua, lieneekö kipujen tähden, vai tekikö lääkäripukuni minut hänelle tuntemattomaksi. Tartuin hänen käteensä koettaakseni valtasuonta, ja huomasin sormukseni hänen sormessaan. Minut valtasi ankara liikutus nähdessäni esineen, joka oikeastaan oli minun, ja tunsin suurta halua siepata sen väkisin itselleni; mutta ymmärsin että naiset siinä tapauksessa rupeisivat kirkumaan ja että don Rafael tai joku muu voisi juosta hätään heidän huutojensa johdosta, ja vastustin senvuoksi kiusausta. Katsoin siis parhaaksi teeskennellä ja ensiksi neuvotella Fabricion kanssa asiasta. Silloin eukko vaati minua sanomaan, mikä tauti hänen veljentyttärellään oli. En ollut niin tyhmä, että olisin ilmaissut olevani siitä tuiki tietämätön; tein päinvastoin itseni perin viisaaksi ja lausuin isäntääni matkien arvokkaasti taudin johtuvan siitä, että sairaan ihohaihtuma oli pysäyksissä; senvuoksi oli viipymättä iskettävä hänestä suonta, sillä suoneniskuhan on haihtuman luonnollinen korvaaja; vielä määräsin lämmintä vettä noudattaakseni kaikessa ohjeitamme.

Tein käyntini niin lyhyeksi kuin suinkin ja juoksin sitten Nunez'in pojan luo, jonka tapasin juuri kotoa lähtemässä toimittamaan jotakin herransa asiaa. Kerroin hänelle tapahtuman ja kysyin, eikö hän arvelisi parhaaksi vangituttaa Camillan oikeudenpalvelijoilla. "Älä hiidessä", vastasi hän, "siinä sinä pahoin pettyisit, ja sormustasi et sillä keinoin saisi takaisin. Se myötäisiin vaan oikeuskulujen korvaukseksi. Muistelehan vankeuttasi Astorgassa. Käyttäkäämme omaa kekseliäisyyttämme saadaksemme takaisin kivesi. Minä otan keksiäkseni sopivan tempun sitä varten. Mietin sitä kävellessäni sairaalaan, jossa minulla on pari sanaa lausuttava laitoksen hankkijalle isäntäni puolesta. Mene sinä siksi aikaa varttomaan minua kapakkaamme, äläkä pitkästy, minä tulen tuossa tuokiossa takaisin."

Sain kuitenkin odottaa kokonaista kolme tuntia, ennenkuin hän saapui. En ollut tuntea häntä aluksi, sillä hän oli vaihtanut pukua, leikannut tukkansa ja pannut naamaansa valeparran, joka peitti siitä toisen puolen. Hänellä oli vielä suuri miekka, jonka käsivarus oli ainakin kolme jalkaa ympärimitaten, ja hänen perässään marssi viisi yhtä tuiman näköistä miestä, joilla oli niinikään ankarat täysparrat ja pitkät lyömämiekat. "Palvelijanne, herra Gil Blas", huusi hän lähestyen minua, "tässä näette vastaleivotun alguazilin, nämä viisi kelpo miestä perässäni ovat kaupunginpalvelijoita samaa maata. Nyt ei muuta kuin saatatte meidät sen naisen luo, joka on teiltä varastanut timanttinne, niin minä vastaan, että otamme sen häneltä takaisin." Minä syleilin Fabriciota näitten sanain johdosta, jotka ilmaisivat minulle selityksittä, millä juonella hän aikoi asian toimittaa, sekä lausuin hyväksyväni täydellisesti hänen tuumansa. Kehaisin myöskin hänen ovelia apulaisiaan, joista kolme oli palvelijaa ja kaksi parturinkisälliä, hänen ystäviään, jotka hän oli hommannut kokoon. Käskin tuoda viiniä kaulankastiksi miehille, ja sitten läksimme yön tullen kaikki yhdessä Camillan luo. Kolkutimme porttiin, joka oli sulettu. Eukko tuli avaamaan. Hän luuli miehiä oikeuden palvelijoiksi ja koska arvasi, etteivät ne syyttä tulleet, niin hän pelästyi kauheasti. "Rauhoittukaa, muoriseni", sanoi Fabricio, "me tulemme vaan erään pienen asian tautta, joka on helposti selvitetty; sillä me olemme joutuisata väkeä." Nousimme portaita myöten ylös ja astuimme sairaan kamariin eukon johdolla, joka kävi edellämme, kädessään vahakynttilä hopeisessa jalassa. Otin kynttilän käteeni ja lähestyin vuodetta, ja lausuin Camillalle, viitaten kasvoihini: "Petturi, tunnetko minut, sen liian herkkäuskoisen Gil Blas'in, jonka olet pettänyt! Voi sinuas, kurja, sainpa vihdoinkin sinut käsiini, etsittyäni kauan turhaan! Corregidor on ottanut valitukseni huomioonsa ja käskenyt tämän alguazilin vangita teidät. Nyt, herra upseeri", lausuin sitten Fabriciolle, "saatte tehdä tehtävänne!"

Silloin Camilla kohosi istualleen vuoteessaan, pani kätensä rukoilevan tavoin ristiin ja lausui, katsellen minua kauhistunein silmin: "Armahtakaa minua, herra Gil Blas; vannon sen siveän äidin nimessä, joka teidät on kantanut; olen kyllä syyllinen, mutta olen vielä sitäkin onnettomampi; sen kyllä uskotte, kuultuanne historiani." -- "Ei, hyvä neitiseni", huudahtin minä, "ei, minä en halua teitä kuunnella. Tiedän liiankin hyvin, että te osaatte mainiosti tarinoida". -- "No, koskapa ette salli minun puolustaa itseäni", vastasi hän, "niin annan timanttinne takaisin, mutta älkää saattako minua turmioon." Näin lausuen hän otti sormukseni sormestaan ja antoi sen minulle. Mutta minä vastasin, ettei timanttini riittänyt yksinään, vaan että vaadin takaisin myöskin ne tuhat tukaattia, jotka minulta oli varastettu silloin ravintolassa. "Voi! älkää kysykö minulta mitään tukaateistanne, herra", vastasi hän. "Rafael, se petturi, jota en ole sen koommin nähnyt, vei ne matkassaan samana yönä." -- "Ohoh! kultaseni", lausui Fabricio silloin, "onko tarkoituksenne vetäytyä erillenne koko jutusta, ja ettette muka ole saanut osaanne varkaudesta? Niin helpolla ette siitä pääse. Jo senvuoksi, että olitte yhdessä tuon Rafael herran kanssa, teiltä täytyy vaatia tiliä entisestä elämästänne; teidänkin omatuntonne lienee sangen kirjava. Vankilassa saatte tehdä yleistunnustuksen kaikesta. Tämä eukkonen saa tehdä seuraa", jatkoi hän sitten, "olenpa varma, että hän tietää haastella lukemattomia tarinoita herra corregidorin huvitukseksi."

Tämän kuultuaan koettivat naiset kaikin keinoin suostuttaa meitä vähän armollisemmiksi, täyttäen huoneen itkulla, parkunalla ja valituksilla. Eukon uikuttaessa polvillaan milloin alguazilin, milloin hänen apulaistensa edessä armoa kerjäten, koetti Camilla kaikkein liikuttavimmalla äänellä rukoilla minua, ettei heitä annettaisi oikeuden käsiin. Kohtaus oli sangen hassunkurinen. Minä olin lopuksi taipuvinani. "Herra upseeri", lausuin Nunez'in pojalle, "koska olen jo saanut timanttini, niin en välitä muusta. En tahdo tätä naisparkaa enää kiusata." -- "Ei millään muotoa", vastasi hän. "Minun tulee tehdä tehtäväni. Minulla on jyrkkä määräys vangita nämä naiset; herra corregidor aikoo rangaista heitä hyväksi esimerkiksi muille." -- "Mutta, olkaahan armollinen", vastasin minä, "kuulkaahan vähäsen minun pyyntöäni; lieventäkää hiukan ankaraa velvollisuuttanne sen lahjan tähden, jonka nämä naiset teille antavat!" -- "No, se on toista", vastasi hän; "se on paikalleen sattunut puhe. Niinpä nähkäämme, mitä heillä on minulle antamista?" -- "Minulla on kaulanauha helmistä ja korvakellukat, hyvin arvokkaat", sanoi Camilla. -- "Jaha", keskeytti Fabricio nopeasti, "mutta jos ne ovat Filippiineiltä kotoisin, niin kiitän kunniasta." -- "Saatte olla varma, että ne ovat aitohelmiä, minä vakuutan sen", vastasi naikkonen. Hän käski eukon tuoda pienen lippaan, josta hän veti kaulanauhan ja korvakellukat viskaten ne herra alguazilin käsiin. Tämä, joka ymmärsi samanverran jalokivien arvoa kuin minäkin, oli kuitenkin tällä kertaa varma, että sekä kellukkain kivet että helmet olivat oikeita ja lausui senvuoksi, katseltuaan niitä tarkasti: "Nämä näyttävät olevan oikeita; ja jos lisäätte niihin tuon hopeisen kynttiläjalan, joka on herra Gil Blas'in kädessä, niin en enää ole varma mitä teen." -- Silloin minä sanoin Camillalle luulevani, ettei hän saata niin vähäpätöisen asian tähden pilata niin edullista kauppaa. Tätä sanoessani otin kynttilän irti jalasta antaen sen eukolle ja jalan Fabriciolle, joka tyytyi siihen -- luultavasti sentähden ettei nähnyt huoneessa enää mitään helposti kuletettavaa. Sitten hän lausui naisille: "Hyvästi, ystäväni, olkaa hyvässä rauhassa. Minä puhun puolestanne corregidorille ja teen teidät lunta valkeammiksi. Me osaamme kyllä saada asiat näyttämään miltä tahdomme; ja kaunistelemattomina esitämme hänelle tapaukset ainoastaan silloin kun siihen on pakko."

Kahdeskymmenes luku.

Jatko sormuksen historiaan. Gil Blas heittää lääkärinammatin ja lähtee Valladolidista.

Ajettuamme siten Fabricion tuuman läpi, läksimme Camillan luota, iloisina menestyksestä, joka oli mennyt yli odotustemme, sillä olimmehan tarkottaneet ainoastaan sormusta. Pidimme kursailematta hyvänämme muunkin saaliin. Emme käsittäneet, ettei sitä vaan niin saa harjoittaa oikeutta omin päin, ja ettei meillä ollut oikeaa lupaa pitää niitä, vaikkapa ne yhteensä eivät olleetkaan arvoltaan tuskin puolta siitä, minkä Camilla ja Rafael olivat varastaneet minulta. Panematta vähääkään tätä omalletunnollemme, kuvittelimme päinvastoin tehneemme ansiokkaankin työn. Kadulle tultuamme lausui Fabricio: "Kuulkaahan, näin onnistuneen yrityksen päälle on huviteltava hiukan, ennenkuin eroamme. Minä ehdotan, että menemme ravintolaamme takaisin ja vietämme siellä yön hauskasti. Huomenna kukin palatkoon takaisin kotiinsa ja keksiköön parhaansa mukaan syitä poissaoloonsa!" Alguazilin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Menimme kaikki takaisin kapakkaan, toiset arvellen helposti osaavansa puolustaa viipymistään, toiset taas eivät suuria välittäneet, vaikka joutuisivatkin pois palveluspaikoistaan.

Tilasimme hyvän illallisen, ja istuimme pöytään yhtä ruokahaluisina kuin hilpeinäkin. Ateriaa hauskuutimme tuhansilla sukkelilla jutuilla. Fabricio varsinkin osasi tehdä puheensa huvittavaksi. Mutta riemun ollessa korkeimmillaan se äkkiä häiriytyi yhtä odottamattomalla kuin epämieluisalla tavalla. Huoneeseemme astui muuan isonlainen mies, perässään kaksi muuta, joiden naamat eivät ennustaneet hyvää. Heidän jälkeensä ilmestyi toiset kolme, ja siten saimme lukea heitä kahteentoista asti, jotka tulivat samoin kolmitellen sisään. Heillä oli aseina pyssyt, miekat ja pistimet. Huomasimme heti heidät poliisivartioksi, ja heidän tarkoituksensa saatoimme myöskin helposti arvata. Alussa mielimme vähän vastustaa, mutta he saivat heti meidät saarretuksi: sekä heidän lukumääränsä että tuliaseet panivat meihin tarpeellista kunnioitusta. "Arvon herrat", pauhasi heidän päällikkönsä ilkkuvalla äänellä, "olen kuullut, millä nerokkaalla tempulla te olette vetäneet muutaman sormuksen erään naisveijarin kädestä. Tosiaankin, tekonen on loistava kerrassaan, se ansaitsee julkisen tunnustuksen, jota ei pidäkkään puuttuman. Oikeus, joka on määrännyt teille kortteerin palatsissaan, on varmaan palkitseva sellaisia neronleimauksia."

En voi kieltää, ettei tämä puhe tehnyt peräti pahaa vaikutusta meihin, joita asia koski. Menetimme kokonaan tasapainomme ja saimme vuorostamme tuntea samaa pelkoa, jota olimme herättäneet Camillassa. Fabricio koetti kuitenkin, vaikka hänkin oli kalpeana ja tyrmistyneenä, puolustaa meitä. "Meillä ei ole ollut mitään pahoja aikeita, senvuoksi on tämä pieni pila meille anteeksi annettava." -- "Soo, perhana!" vastasi päällikkö tuimasti, "vai pieni pila! Tiedättekö, että se voi tuoda nuoran kaulaanne? Pidän teitä onnen poikina, jollette joudu pahempaan kuin kaleereihin." Äkkiä käsitimme nyt asian paljon vakavammaksi, kuin olimme ennakolta osanneet arvatakaan, ja lankesimme senvuoksi hänen eteensä ja rukoilimme armahtamaan meitä nuoruutemme tähden; mutta rukouksemme oli turhaa. Eipä hän edes suostunut ottamaan vastaan kaulanauhaa, korvakellukoita ja kynttilänjalkaakaan; hylkäsipä vielä sormuksenikin, ollen siis kerrassaan taipumaton. Hän käski ottaa aseet pois tovereiltani ja vei meidät kaikki kaupungin vankilaan. Matkallamme sinne kertoi eräs poliiseista minulle, että se eukko, joka asui Camillan kanssa, oli alkanut epäillä, olimmekokaan me oikeita oikeudenpalvelijoita, ja oli senvuoksi hiipinyt perässämme kapakkaan asti; ja huomattuaan siellä epäluulonsa todeksi hän oli ilmaissut meidät kostonhimosta todellisille poliisiviranomaisille.

Ensiksi meidät tarkastettiin perinpohjin. Kaulanauha, kellukat ja kynttilänjalka otettiin meiltä pois; samoin vietiin sormuksenikin ja filippiniläinen rubiini, joka oli kaikeksi onnettomuudeksi taskussani. Eivät jättäneet minulle edes niitä realeja, jotka olin saanut päivällä lääkärinpalkoikseni.

Vankilanpalvelijain ryöstäessä kalleuksiani ja rahojani, kertoi vartioston päällikkö, joka oli siinä läsnä, seikkailumme heille. He pitivät rikostamme kovin raskaana, niin että useimmat heistä katsoivat meitä kuoleman omiksi. Toiset taasen eivät olleet niin ankaroita: heidän mielestään saatoimme päästä kahdellasadalla piiskaniskulla mieheen sekä muutamain vuotten kaleeriorjuudella. Sitten meidät sulettiin herra corregidorin tuomiota odottamaan vankihuoneeseen, jossa oli olkia pahnoiksi asti, ikäänkuin hevosten makuupaikassa. Siellä olisimme saaneet asustaa kauankin joutuaksemme lopulta kaleereihin, ellei herra Manuel Ordonez olisi saanut seuraavana päivänä kuulla kerrottavan seikkailustamme. Hän päätti heti vapauttaa Fabricion vankeudesta, mikä ei tietysti voinut tapahtua muuten kuin toimittamalla vapauden meille kaikille. Hän nautti yleistä arvoa kaupungissa, eikä hän säästänyt vaivojaan, joten sai kolmen päivän kuluessa sekä omansa että ystäväinsä vaikutusvallan avulla aikaan vapaaksi pääsymme.