Part 6

Herra Gil Blas, Santillanasta, joka on pelastanut sekä elämäni että kunniani, tulee matkustamaan hoviin. Hän kulkee silloin epäilemättä Valladolidin kautta. Veriheimolaisuutemme nimessä, ja vielä enemmin sen ystävyyden tähden, joka meitä yhdistää, pyydän teitä ottamaan hänet vieraaksenne ja pitämään häntä jonkun aikaa luonanne. Rukoilen teitä ja serkkuani don Rafaelia täyttämään pyyntöni osoittamalla pelastajalleni kaikkea kestiystävyyttä Burgos'issa.

Uskollinen serkkunne: Donna Mencia."

"Niinkö!" huudahti don Rafael, luettuaan kirjeen, "tämä herrako on serkkuni pelastaja? Olkoon taivas kiitetty, että saan teidät nähdä." Näin lausuen hän lähestyi minua sulkien minut lujasti syliinsä. "Mikä riemu nähdä teidät täällä, herra Gil Blas! Turhaa oli serkkuni suosittaa teitä luoksemme; hänen olisi tarvinnut vaan ilmoittaa teidän matkustavan Valladolidin kautta; se olisi riittänyt. Sisareni Camilla ja minä tiedämme hyvin, mitä meidän on tehtävä miehelle, joka on tehnyt rakkaimmalle sukulaisellemme suurimman palveluksen, minkä ihminen voi toiselle tehdä!" Vastasin parhaani mukaan näihin sanoihin, joita seurasi paljon samanlaisia ylistyksiä ja armasteluja. Kun hän huomasi, että jalassani oli yhä vielä puolisaappaat, niin hän oitis toimitti palvelijansa vetämään ne pois.

Senjälkeen astuimme erääseen huoneeseen, jossa oli pöytä katettu. Istuimme kolmen pöytään, don Rafael sisarineen ja minä. Aterioidessamme he lausuivat minulle väsymättä uusia kohteliaisuuksia. Joka-ainoaa sanaani he ihmettelivät kuin mitäkin viisauden kukkasta; ja olisipa kannattanut nähdä, millä huomaavaisuudella he kumpikin pitivät huolta tarjoomisesta. Don Rafael joi donna Mencian terveydeksi, ja minä noudatin tietysti hänen esimerkkiään. Suuremmitta estelyittä suostuin myöskin hänen pyyntöönsä, johon Camillakin yhtyi, että nimittäin jäisin muutamaksi aikaa heidän luokseen.

Huomattuaan päättäneeni jäädä toistaiseksi heidän luokseen don Rafael ehdotti, että lähtisin hänen linnaansa. Hän antoi siitä loistavan kuvauksen, ja haasteli laveasti huvituksista, joita hän voisi siellä toimittaa minulle. "Siellä", lausui hän, "voimme ensin huvittaa itseämme metsästyksellä, sitten kalastuksella; ja jos rakastatte kävelyitä, niin siellä on metsiä ja puistoja mitä ihanimpia. Muuten siellä on runsaasti seuraa; toivon, ettette ikävysty aikojanne". Suostuin ehdotukseen; ja päätimme lähteä tähän ihmeelliseen linnaan seuraavana aamuna. Tämän viehättävän päätöksen tehtyämme nousimme pöydästä. Don Rafael näytti aivan hurmaantuneelta. "Herra Gil Blas", lausui hän syleillen minua, "jätän teidät nyt sisareni seuraan. Lähden heti antamaan tarpeellisia ohjeita lähtöä varten ja ilmoittamaan siitä kaikille niille, joita haluan mukaamme." Senjälkeen hän lähti huoneesta, ja minä jäin kahden kesken Camillan kanssa. Hän tarttui käteeni ja lausui katsellen sormustani: "Teillähän on sangen kaunis timantti, mutta jotenkin pieni. Oletteko jalokivien tuntija?" -- Vastasin, etten ole. -- "Sepä ikävää", vastasi hän, "olisitte saanut arvostella tämän hinnan." Hän näytti minulle suurta rubiinia, joka oli hänen sormessaan, ja sitä katsellessani hän jatkoi: "Eräs setäni, joka on ollut kuvernöörinä Espanjan siirtomaissa Filippiineillä, on antanut sen minulle Valladolidin juvelisepät sanovat sen olevan kolmensadan pistoolin arvoisen." -- "Sen hyvin uskon", vastasin, "sehän on tavattoman kaunis." -- "Koska se teitä miellyttää, niin vaihtakaamme niitä", vastasi hän. Samassa hän otti sormukseni ja pisti omansa minun pikkusormeeni. Tämän vaihdon jälkeen, joka tuntui minusta hienotunteiselta lahjan antamiselta, Camilla lausui hyvää yötä ja läksi.

Sulkeuduin makuuhuoneeseeni käskettyäni palvelijani tulla herättämään minua aikaisin aamulla. Nukkumista vaan en joutanut ajattelemaan; matkalaukkuni ja rubiinini täyttivät kokonaan mieleni kaikenlaisilla kauniilla unelmilla. "Jumalan kiitos", lausuin itsekseni, "onneton olen ollut, mutta en ole enää. Tuhat tukaattia yhtäältä, kolmensadan pistoolin arvoinen sormus toisaalta; ei ole huolta huomisesta." Nautin jo edeltäkäsin niistä iloista, joita don Rafael valmistaa minulle linnassaan. Mutta kesken näitä ihania aatoksia toi uni uuvuttavia tuoksujaan ympärilleni; riisuin siis vaatteeni ja menin makuulle.

Herätessäni seuraavana aamuna huomasin ajan jo myöhäiseksi. Olin hyvin ihmeissäni, ettei palvelijaani näkynyt, vaikka olin antanut hänelle nimenomaisen määräyksen. "Ambrosio", mietin, "uskollinen Ambrosioni on taas kirkossa, tai sitten hän on tänään hävyttömän laiskalla tuulella." Mutta pian vaihtui tämä ajatukseni paljon pahempaan; sillä noustuani huomasin matkalaukkuni olevan poissa, ja päähäni lennähti heti epäluulo, että hän oli varastanut sen yöllä. Saadakseni asiasta varmuuden avasin huoneeni oven ja kutsuin Ambrosiota useita kertoja. Huutoni johdosta tuli eräs ukko luokseni ja kysyi:

"Mitä haluatte, herra? Kaikki teidän väkenne lähtivät talostani ennen päivänkoittoa." -- "Mitenkä, teidän talostanne?" huudahtin; "enkö siis olekaan don Rafaelin luona?" -- "Minä en tunne sen nimistä herraa", vastasi hän. "Te olette matkustajahotellissa, ja minä olen isäntä. Eilen illalla, tuntia ennen teidän tuloanne tänne tuli se nainen, jonka kanssa söitte illallista, ja vuokrasi tämän huoneen erästä suurta herraa varten, joka matkustaa tuntemattomana. Hän suoritti jo maksunkin etukäteen."

Nyt olin selvillä. Käsitin jo, mitä minun piti ajatella Camillasta ja don Rafaelista; ymmärsin, että palvelijani, joka tarkalleen tunsi asiani, oli myönyt minut noille roistoille. Itseäni en kuitenkaan syyttänyt tästä kolauksesta; en ajatellut, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut, jollen olisi turhanpäiten itse lörpötellyt salaisuuksiani Majuelolle; vaan sen sijaan panin sen viattoman sallimuksen laskuun, sadatellen julmasti huonoa onneani. Ravintolan isäntä, jolle kerroin koko tapahtuman, minkä hän muuten luultavasti tunsi yhtä hyvin kuin minäkin surkutteli kovasti onnettomuuttani. Voivotellen hän vakuutti olevansa perin onneton siitä, että tämä petos oli tapahtunut hänen kattonsa alla; mutta hänen vakuutuksistaan huolimatta pelkään pahoin hänellä olleen yhtä tarkat tiedot jutusta kuin burgosilaisellakin isännälläni, jolle olen aina antanut kunnian sen keksimisestä.

Seitsemästoista luku.

Jossa kerrotaan, mitä Gil Blas päättää tehdä tämän onnettomuuden jälkeen.

Surkeiltuani kauan turhaan onneni nurjuutta, älysin lopuksi, että olisi paljon hyödyllisempää karaista itseäni onnettomuuksia vastaan kuin heittäytyä joutavaan huolehtimiseen. Kutsuin rohkeuttani ja lohdutin itseäni pukeutuessani sillä, etteivät rosvot sentään olleet vieneet vaatteitani ja muutamia tukaatteja, jotka olivat taskussani, joten onneni ei siis ollut ihan lopussa vielä. Siitä hienotunteisuudesta olin heille erittäin kiitollinen. Puolisaappaat he olivat myöskin suosiollisesti heittäneet minulle; ja ne annoin isännälle noin kolmannella osalla sitä hintaa, minkä ne olivat minulle maksaneet. Sitten poistuin ravintolasta, enkä tarvinnut nyt jumalankiitos kantajaa tavaroilleni. Ensiksi menin katsomaan, olivatko muulini vielä siinä ravintolassa, johon olin edellisenä päivänä mennyt. Arvasin tosin Ambrosion pitäneen niistäkin huolta, ja suokoon herra, että olisin aina niin paikalleen hänen tekojaan arvannut! Kuulin hänen jo illalla käyneen noutamassa ne pois. Käsittäen siitä, etten enää saisi niitä nähdä, enempää kuin rakasta matkalaukkuanikaan, läksin allapäin astelemaan katuja, miettien mitä nyt ottaisin eteeni. Tuumiskelin jo lähteä takaisin Burgos'iin kääntyäkseni vielä kerran donna Mencian puoleen; mutta sitten ajattelin, että se olisi hänen hyvyytensä väärinkäyttämistä, ja sen ohessa esiintyisin tyhmänä moukkana, joten luovuin siitä ajatuksesta. Tuon tuostakin vilkaisin sormukseeni; ajatellessani sen olevan lahjan Camillalta, päästin raskaita huokauksia. "Niinpä niin," lausuin itsekseni, "jalokiviä en tunne, mutta tunnen ne ihmiset, jotka sen vaihettivat. Enpä luule tarvitsevani mennä kultaseppään saamaan varmuutta siitä, että olen suuri tomppeli."

Halusin kuitenkin tietää, minkä arvoinen sormukseni oikeastaan oli, ja menin siis muutamaan juveliseppään, jossa se arvioitiin kolmen tukaatin hintaiseksi. Tämän kuultuani, mikä ei tosin vähääkään ihmetyttänyt minua, toivotin Filippiinein kuvernöörin veljentyttären hittoon, johon olin jo ennenkin hänet lähettänyt. Tullessani juvelisepästä kulki ohitseni eräs nuori mies, joka pysähtyi katselemaan minua tarkasti. Hän näytti minulle tutulta, vaikkei paikalla juolahtanut mieleeni, kuka hän oli, "Ohoh, Gil Blas", lausui hän, "etkö ole tuntevinasi minua? vai onko kaksi vuotta ehtinyt niin muuttaa parturi Nunez'in pojan näön, ettet enää häntä tunne? Muistelehan Fabriciota, koulu- ja kasvinkumppaniasi."

Olin jo tuntenut hänet, ennenkuin hän lopetti puheensa; syleilimme toisiamme sydämellisesti. "Kuinka hauskaa tavata sinua, ystäväni!" lausui hän sitten, "en voi sanoin lausua iloani siitä... Mutta", jatkoi hän hämmästyneenä, "missä asussa näenkään sinut? Taivahan taatto, olethan puettu kuin prinssi! Kaunis miekka, sukat silkkiset, samettimantteli ja ihokas ja kaikki sen lisäksi kullalla ommeltu! Perhana! sinä taidat olla oikea onnen kultapoika". -- "Sinä erehdyt", lausuin; "asiani eivät ole ollenkaan niin loistavalla kannalla kuin luulet". "Ahaa", vastasi hän, "sinä haluat säilyttää salaisuutesi. Ja mikäs tuo kaunis rubiini sormessasi on?" -- "Sen olen saanut eräältä varasnaiselta, oikein kirjansalukeneelta".

Nämä sanat lausuin niin murheellisella äänellä, että Fabricio heti huomasi minua jollakin tavalla peijatun. Hän vaati minun kertomaan vaiheeni hänelle. Päätin estelemättä tyydyttää hänen uteliaisuutensa; mutta kun minulla oli jokseenkin pitkältä kerrottavaa ja koska emme muutenkaan mielineet heti toisistamme erota, niin menimme erääseen kapakkaan saadaksemme vapaammin keskustella. Siellä juttelin syödessämme hänelle kaikki, mitä minulle oli tapahtunut Oviedosta lähdöstäni aikain. Seikkailuni tuntuivat hänestä sangen ihmeellisiltä. Hän surkutteli harmillista, hädänalaista tilaani, mutta lausui sitten: "Kaikissa elämän vastoinkäymissä on hankittava lohtua itselleen, poikaseni; sepä juuri erottaakin voimakkaan ja rohkean sielun heikosta. Älyn ja mielen mies odottaa onnettomuuksissaan kärsivällisesti parempaa aikaa. Ei koskaan saa niin masentua, että unohtaa oman ihmisarvonsa, lausuu Cicero. Omasta puolestani kuulun juuri niihin luonteisiin: vastoinkäymiseni eivät milloinkaan saa minussa valtaa; minä pysyn aina onneni vaiheitten yläpuolella. Olen ollut palvelijana peräkkäin useissa perheissä. Viimeksi olin Palenciassa erään vanhan maalarin luona, joka halusi ystävyydestä opettaa minulle taiteensa pääperusteet; mutta ohjatessaan minua niiden tuntemiseen, hän antoi minun kuolla nälkään. Tämä kyllästytti minua sekä maalaustaiteeseen että Palenciassa oleskelemiseen. Tulin Valladolidiin, jossa pääsin erinomaisen onnenpotkauksen kautta herra Manuel Ordonez'in taloon, joka on ammatiltaan sairaalan isännöitsijä; siellä olen yhä vieläkin ja olen kerrassaan ihastunut olooni."

Kun Fabricio oli lopettanut kertomuksensa, niin minä lausuin hänelle: "Olen iloinen, että sinä olet niin tyytyväinen kohtaloosi; mutta meidän kesken puhuen sinun pitäisi minun ajatukseni mukaan kelvata paremmaksikin kuin palvelijaksi; sinunkaltaisesi miehen pitäisi ottaa korkeampi päämäärä." -- "Sitä et sinä ymmärrä, Gil Blas", vastasi hän; "ajattelehan, ettei minunluonteiselleni miehelle voi sen hauskempaa tointa löytää. Lakeijana oleminen on, sen myönnän, ikävä pölkkypäälle; mutta järjen miehelle se on sulaa nautintoa. Mielevä mies ei toimita palvelustöitään harkitsemattomasti kuten poropeukalo. Hän tekee itsensä talossa pikemmin käskijäksi kuin palvelijaksi. Ensiksi hän tutkii isäntänsä; sitten hän mukautuu hänen heikkouksiinsa, saavuttaa hänen luottamuksensa ja taluttaa lopuksi häntä nenästä mielensä mukaan. Niin minä olen menetellyt isännöitsijäni palveluksessa. Pian pääsin hänestä selville: huomasin, että hän halusi käydä hurskaasta pyhimyksestä; minä olin sitä uskovinani -- eihän se paljon maksa; teinpä enemmänkin, rupesin matkimaan häntä, ja esiinnyin hänen edessään yhtä pyhänä kuin hän muitten. Siten petin pettäjän ja tulin sillä keinolla vähitellen hänelle kaikeksi kaikessa. Toivon jonakin päivänä pääseväni hänen siipeinsä suojassa asiain hoitoonkin käsiksi. Tulen kenties vielä rikkaaksi."

-- "Kauniit toiveet," vastasin hänelle, "toivotan onnea sinulle, rakas Fabricio. Minä puolestani aion täyttää alkuperäisen aikomukseni. Koruommellun pukuni aion vaihettaa maisteripukuun ja lähden Salamancaan, jossa koetan yliopiston jalossa suojeluksessa saavuttaa opettajanpaikan". -- "Oiva tuuma", huudahti Fabricio, "soma ajatus! Hupsuko olet, kun aiot tuolla ijällä ruveta koulumestariksi! Mutta käsitätkö, onneton, mihin sinä oikeastaan joudut? Saatuasi paikan, pitää koko perhe sinua silmällä, pienimpiäkin edesottamisiasi punnitaan armottomalla ankaruudella. Sinun täytyy alinomaa olla varuillasi ja esiintyä kaikkein hyväin avujen esikuvana. Tulet tuskin löytämään hetkeä, jolloin voit huvitella. Päivät pitkät saat paimentaa kasvattiasi, päntäten hänen päähänsä latinaa ja oikaisten joka kerta, kuin hän sanoo tai tekee jotakin sääntöjä vasten; siinä on sinulle työtä. Ja mikä tulee sitten palkaksesi kaikkien näiden vaivojen ja ikävyyksien jälkeen? Jos pieni herrasi on pahankurinen laadultaan, niin silloin sanotaan sinun huonosti kasvattaneen häntä, ja vanhemmat ajavat sinut pois ilman hyvitystä, kukaties maksamatta edes sovittua palkkaasi. Älä siis puhu enää opettajantoimesta; se on sielua kuolettava toimi. Mutta toista on palvelijan ammatti; se ei rasita vaikeudellaan eikä velvoita mihinkään kieltäymisiin. Palvelija elää surutonta elämää hyvässä perheessä. Hän syöpi ja juopi, minkä vatsa vetää, ja nukkuu yönsä rauhallisesti kuin talon oma poika, huolehtimatta huomisesta."

"En lopettaisi ollenkaan", jatkoi hän, "jos rupeisin luettelemaan palveliatoimen etuja. Usko pois, Gil Blas, heitä ijäksi päiväksi mielestäsi opettajatuumasi ja seuraa minun esimerkkiäni". -- "Olkoonpa niin, Fabricio", vastasin minä, "mutta sinun isännöitsijöitäsi ei löydykään joka paikassa; ja jos minä päättäisin sinun ammattiisi ruveta, niin en suinkaan tyytyisi huonoon paikkaan." -- "Oletpa oikeassa", vastasi hän, "jätä se minun huolekseni. Minä vastaan siitä, että löydämme sinulle hyvän paikan".

Oman tilani pimeys ja Fabricion tyytyväinen mieli vaikuttivat enemmän kuin hänen esittämänsä syyt siihen, että lopulta päätin ruveta palvelijaksi. Senjälkeen läksimme kapakasta pois, ja toverini lausui minulle: "Minä lähden nyt heti saattamaan sinua erään henkilön luo, jonka puoleen useimmat palvelijat kääntyvät ollessaan paikattomina; hänellä on urkkijansa, jotka tuovat hänelle tiedon kaikesta, mitä perheissä tapahtuu. Hän tietää, missä tarvitaan palvelijoita, ja hän pitää tarkkaa luetteloa ei ainoastaan vapaista paikoista, vaan myöskin isäntäin hyvistä ja huonoista ominaisuuksista. Hän on ollut ennen veljenä jossakin luostarissa, ja minunkin paikkani on hänen hankkimansa".

Keskustellessamme tästä omituisesta osoitekonttoorista, vei parturi Nunez'in poika minut eräälle syrjäiselle kadulle. Menimme muutamaan pieneen taloon, jossa eräs mies, joka oli ijältään jonkun vuoden kuudennellakymmenellä, kirjoitteli puiselle taululle. Tervehdimme häntä hyvin kunnioittavasti, mutta hän ei noussut paikaltaan, nyykäyttihän vaan hieman päätään -- lieneekö syynä sitten ollut luontainen ylpeys, vai oliko se seikka tehnyt hänet välinpitämättömäksi vieraitansa kohtaan, että ne tavallisesti olivat vaan lakeijoita ja kuskeja. Minua hän sentään tarkasteli erityisellä huomiolla. Näin häntä oudostuttavan, että koruommeltuun samettiin puettu mies halusi ruveta palvelijaksi; hän saattoi pikemmin arvella minun tarvitsevan palvelijaa. Kauan hänen ei kuitenkaan tarvinnut olla epätiedossa, sillä Fabricio lausui heti; "Herra Arias, tässä esitän teille parhaimman ystäväni. Hän on arvokkaan perheen poika, vaikka vastoinkäymiset pakottavat hänen hakemaan palvelijan paikkaa. Toimittakaahan hänelle ystävällisesti hyvä paikka, niin teette hänet hyvin kiitolliseksi". -- "Niinpä niin, te herrat", vastasi Arias kylmästi, "niinhän te puhutte kaikki; niinkauvan kuin olette paikatta te lupailette kultia ja hopeita: hyvän paikan saatuanne te unhotatte sen kohta". "Mitenkä!" vastasi Fabricio, "moititteko te minuakin? Enkö ole teitä kylliksi hyvittänyt?" -- "Enemmänkin olisitte voinut tehdä", vastasi Arias. Silloin minä tartuin puheeseen lausuen herra Arias'ille, että aioin osoittaa kiitollisuuteni olevan todellista laatua sillä, että suoritan velkani ennen palvelusta. Samalla vedin taskustani kaksi tukaattia ja annoin ne hänelle, luvaten antaa lisää päästyäni hyvään taloon palvelijaksi.

Hän näytti tyytyväiseltä menettelyyni. "Tuosta minä pidän", lausui hän, "nyt onkin useita mainioita paikkoja auki; minä luettelen ne teille, että saatte valita sen, mikä teitä miellyttää." Tämän sanottuaan hän pani silmälasinsa pois, otti erään luettelon pöydältä, käänsi muutamia lehtiä ja alkoi lukea: "Palvelijaa tarvitsee kapteeni Torbellino, joka on äkkipikainen, raaka ja oikullinen mies; hän ärisee alinomaa ja kiroilee, ja usein hän pieksää palvelijansa raajarikoiksi." -- "Ottakaamme toinen", huudahtin minä tämän kuvauksen johdosta; "tämä kapteeni ei ole minulle mieleen." Arias hymyili innolleni ja jatkoi lukuaan: "Donna Manuela de Sandoval, vanhanpuoleinen arvoisa leski, äkäinen, omituinen ja myötäänsä palvelijan puutteessa; palvelija ei tavallisesti pysy kokonaista päivää hänen luonaan. Hänellä on kymmenen vuoden vanha puku, joka palvelee jokaista talon palvelijaa, olkoon hän mitä kasvua tahansa; oikeastaan he vaan koettavat sitä ylleen, ja se onkin vielä melkein kuin uusi, vaikka kaksituhatta palvelijaa on sitä jo käyttänyt... Palvelija saa paikan kuuluisan tohtori Sangradon luona." -- "Pysähtykää, herra Arias", huudahti Fabricio; "me otamme tämän viimeisen. Tohtori Sangrado on isäntäni ystäviä, minä tunnen hänet hyvin. Gil Blas", jatkoi hän minuun kääntyen, "älkäämme viivytelkö, ystäväni; lähtekäämme tästä paikasta tohtorin luo. Minä tulen itse esittämään sinua ja takaamaan sinun puolestasi". Otimme jäähyväiset herra Arias'ilta, joka vakuutti hankkivansa minulle toisen yhtä hyvän paikan, jos en saisi tätä.

Kahdeksastoista luku.

Gil Blas rupeaa tohtori Sangradon palvelijaksi ja tulee kuuluisaksi lääkäriksi.

Läksin siis Fabricion kera tämän kuuluisan tohtorin luo, joka katseli minua ensin tarkasti ja lausui sitten: "Sinä näytät kelpo pojalta, ja minä uskon sinun sopivan hyvin minulle, jos vaan osaat lukea ja kirjoittaa." -- "Herra tohtori," vastasin minä, "jos ei muuta tarvita, niin kyllä minä siitä vastaan; minä osaan sekä lukea että kirjoittaa, sillä olenhan saanut täyden kouluopin kotikaupungissani." -- "Vai niin", vastasi hän, "sinähän oletkin sitten juuri minulle sopiva. Jää tänne; minun luonani sinulla on hyvä olla, minun kohteluuni tulet olemaan tyytyväinen. Palkkaa en tosin anna sinulle, mutta muuten sinulta ei pidä mitään puuttuman. Hyvää hoitoa siis saat, ja sitäpaitsi opetan sinulle suuren taidon parantaa kaikkia tauteja. Sanalla sanoen tulet enemmän oppilaakseni kuin palvelijakseni."

Suostuin tohtorin esitykseen, toivoen varttuvani taitavaksi lääkäriksi niin viisaan mestarin johdolla. Hän opasti heti minua työhöni; ja tehtäväni oli kirjoittaa muistiin niiden sairaitten nimet ja asunnot, joiden luokse häntä tultiin kutsumaan hänen poissa ollessaan. Sitä varten hänellä oli vihko, jota tähän asti oli hoitanut muuan eukko, joka oli hänen ainoana palvelijanaan; mutta kun hänen kirjoitustaitonsa oli niin ja näin, niin usein oli aivan mahdoton saada selkoa hänen harakanvarpaistaan. Sain siin vihkon haltuuni - oikeastaan sitä olisi voinut kutsua kuolleitten luetteloksi, koskapa melkein kaikki ne ihmiset, joiden nimet siihen kirjoitin, kuolivat ihan järkiään. Kirjoitin siis, niin sanoakseni, muistiin niiden nimet, jotka halusivat siirtyä toiseen maailmaan, aivan kuin postivaunun kulettaja kirjoittaa niiden nimet, jotka hänen vaunussaan matkustavat. Usein sain kynääni käyttää, sillä siihen aikaan oli tohtori Sangrado kuuluisin lääkäri Valladolidissa. Maineensa hän oli saavuttanut hyvällä supliikillaan, juhlallisella esiintymisellään ja muutamilla onnistuneilla parantamisilla, jotka olivat tuottaneet hänelle paljo enemmän kunniaa kuin ne ansaitsivat.

Sairaita häneltä ei siis puuttunut, eikä siis myöskään varoja. Sitä hän ei kuitenkaan käyttänyt hyödykseen, hän eleli päinvastoin sangen yksinkertaisesti. Me emme syöneet tavallisesti kuin herneitä, papuja, keitettyjä omenia ja juustoa. Hän kehui näitä ruokia vatsalle terveellisimmiksi, sillä ne olivat kaikista ruuista helpoimmin sulavia. Siitä huolimatta hän varotti meitä syömästä niitä liiaksi; mikä olikin epäilemättä sangen järkevästi harkittu. Mutta jos hän siten suojeli palvelijoitansa ylensyömisen vaaralta, niin hän sen sijaan lupasi meidän juoda vettä mielinmäärin. Siinä hän ei pannut mitään rajaa, vaan lausuili useasti: "Juokaa, lapseni, juokaa vettä niinpaljon kuin saatatte, se on kaikkia suoloja liuvottava sulatusaine. Jos verenkierto on liian hidas, niin se kiihdyttää sitä, jos se on liian joutuisa, niin se sitä tyynnyttää." Tohtorimme uskoi niin lujasti tähän viisauteen, ettei milloinkaan juonut muuta kuin vettä, vaikka oli jo jokseenkin vanha. Hän määritteli vanhuuden jonkinlaiseksi luonnolliseksi näivetystaudiksi, joka kuivattaa ja kuluttaa meitä; siitä syystä hän surkutteli niitten tietämättömyyttä, jotka nimittävät viiniä vanhusten maidoksi. Viini vaan hänen ajatuksensa mukaan, rasittaa ja heikontaa heitä; siihen hän lisäsi sangen kaunopuheisesti, että tämä turmiollinen juoma on heille, kuten kaikille muillekin, kavala auttaja ja petollinen ystävä.

Näistä korkeaoppisista selityksistä huolimatta sain, oltuani kahdeksan päivää talossa ankaran ripulin ja aloin tuntea kiivaita vatsanväänteitä, jotka, hävyttömästi kyllä, panin kaikkea liuvottavan veden ja kehnon ravinnon syyksi. Valitin sitä tohtorille, toivoen, että hän vähän heltyisi ja soisi minulle hiukan viiniä aterioiksi; mutta hän vihasi liiaksi sitä ainetta suostuakseen pyyntööni. "Kun sinä totut vettä juomaan, niin sinä voit siitä erinomaisesti; muuten jos paljas vesi ei oikein sinua miellytä, niin löytyy kyllä vaarattomia keinoja, joilla voi estää veden hiukasevan vaikutuksen vatsaan. Salvia esimerkiksi ja Veronica antavat sille mieluisamman maun; ja jos haluat sitä vielä sulavammaksi, niin otat hiukan neilikkaa, rosmariinia tai unikkoa".

Mutta vaikka hän näin ylisti vettä ja opetti minulle salaisen taitonsa valmistaa siitä ihmeellisiä juomia, niin join kuitenkin niin vähän, että hän sen huomasi ja lausui: "Nytpä en todellakaan enää ihmettele, ettet ole oikein terve, Gil Blas; sinä et juo kylliksi, ystäväni. Veden pienissä annoksissa juominen vaikuttaa ainoastaan sappielinten kehitystä ja vaikutusvoimaa; sensijaan kuin ne ovat sen paljolla nauttimisella pois liuvotettavat. Älä pelkää, rakas poikaseni, että runsas veden juominen heikontaisi tai kylmettäisi vatsasi; heitä pois se turha pelko mielestäsi! Minä takaan menestyksen; ja jos minä en ole mielestäsi kyllin pätevä sanoja, niin mahdat ainakin uskoa Celsusta.[12] Tämä latinainen oraakkeli lausuu ihania ylistyksiä vedestä; ja niiden, jotka puolustavat viininjuontiaan vatsansa heikkoudella, hän lausuu nimenomaan tekevän suurta vääryyttä tätä elintä kohtaan ja käyttävän sitä vaan oman lihallisuutensa peittona."