Part 5

"Gil Blas", niin hän lausui minulle, "voisin vielä pitää sinua täällä, jos olisin ankarampi tuomari, mutta en halua enää pitentää odotustasi: mene, olet vapaa; saat mennä mihin haluat. Mutta, sanoppa", jatkoi hän, "jos sinut vietäisiin metsään, jossa se luola on, niin etkö voisi sitä löytää?" -- "En, herra tuomari", vastasin siihen, "sillä olenhan sinne mennyt ainoastaan öiseen aikaan, ja myöskin sieltä tullut ennen päivänkoittoa, joten minun on mahdoton tuntea paikkaa, jossa se on." Silloin tuomari läksi pois sanoen käskevänsä vartijan avata ovet minulle. Kotvasen kuluttua päävartija saapuikin koppiini, erään apuvartijan seurassa, jonka kainalossa oli palttinakäärö. He ottivat totisina, sanaakaan lausumatta yltäni ihokkaan ja housut, jotka olivat hienosta kankaasta ja melkein uudet, mutta jotka tosin eivät omiani olletkaan, sekä vetivät ylleni vanhan mekkoresun ja työnsivät minut hartioista ulos ovesta. Mitään siitä, minkä olivat minulta ottaneet, en saanut takaisin, oikeuskulut olivat nielleet kaikki.

Häpeä huonosta vaatetuksestani vähensi sitä iloa, jota vangit tavallisesti tuntevat vapaaksi päästessään. Olin aikeissa pujahtaa heti paikalla kaupungista pois päästäkseni ihmisten näkyvistä, sillä minun oli vaikea kestää heidän katseitaan. Mutta kiitollisuuteni sai voiton häveliäisyydestäni: menin kiittämään pikku kanttoriani, johon minulla olikin niin paljon syytä. Hän ei voinut olla nauramatta nähdessään minut. "Kas, tekö se olette!" huudahti hän, "en ollut tuntea teitä tuossa asussa. Mikä on nyt tarkoituksenne? mitä aiotte nyt ruveta hommaamaan?" -- "Minä tuumiskelen", vastasin hänelle, "lähteä Burgos'iin, siellä etsin käsiini sen ylhäisen rouvan, jonka olen pelastanut; hän antanee minulle joitakuita pistooleja; sitten matkustan Salamancaan, jossa koetan saada jotakin hyötyä latinantaidostani. Ainoa huoleni on, etten vielä ole Burgos'issa. Matkallakin on elettävä, ja tiedättehän, ettei rahatonta matkamiestä pöytään kutsuta." -- "Kyllä ymmärrän", vastasi hän, "minä annan teille kukkaroni. Se on tosin hoikanlainen, mutta eihän lukkari ole minkään piispa." Samassa hän veti sen esiin, pannen sen käteeni niin herttaisesti, etten voinut olla sitä ottamatta kaikkineen päivineen. Kiitin häntä, niinkuin hän olisi antanut minulle kaikki maailman aarteet. Sitten läksin hänen luotaan ja poistuin kaupungista menemättä katsomaan muita, jotka olivat vaikuttaneet vapautumiseeni; lähetinhän heille vaan itsekseni tuhansia siunauksia palkinnoksi hyvyydestään.

Laulaja oli ollut oikeassa, kun ei ruvennut kukkaroaan kehumaan; sen sisällys oli tosiaankin niukka: moniaita lantteja. Mutta onneksi olin kahden viime kuukauden ajan saanut totutellaida hyvin suureen kohtuullisuuteen elämässäni, ja niinpä minulla oli vielä jälelläkin moniaita realeja saapuessani Ponte de Mulan kylään, joka ei ole enää kaukana Burgos'ista. Pysähdyin sinne saadakseni kuulla uutisia donna Menciasta. Menin erääseen ravintolaan, jonka emäntä oli hyvin kärttyinen ja äreä ämmä. Huomasin heti hänen happamesta naamastaan ettei juhlamekkoni miellyttänyt häntä, jonka kuitenkin annoin hänelle sydämestäni anteeksi. Istahdin erään pöydän ääreen. Söin leipää ja juustoa sekä join muutaman siemauksen viheliäistä viiniä, jota minulle tarjottiin. Aterian kuluessa, joka laatuunsa nähden mainiosti soveltui pukuuni, koetin ryhtyä keskusteluun emännän kanssa, mutta hän ilmaisi ylenkatseellisella silmäyksellä haluttomuutensa haastelemaan kanssani. Pyysin hänen sanomaan, tunsiko hän Guardian markiisin, oliko hänen linnansa kaukana tästä kylästä, ja varsinkin, tiesikö hän, mihin markiisitar oli joutunut. "Tepä nyt kyselette", vastasi hän perin halveksivasti. Ilmoittihan sentään, vaikka kyllä kovin epäystävällisellä äänellä, että markiisin linna oli vaan puolen peninkulman päässä Ponte de Mulasta.

Syötyäni ja juotuani sanoin haluavani mennä levolle, sillä yö oli jo käsissä, sekä pyysin huonetta. "Huonetta teille!" vastasi emäntä äärettömällä ylenkatseella, "ei minulla ole huonetta sellaisille, joiden illallisena on palanen juustoa. Kaikki vuoteeni ovat otetut. Latooni voitte mennä maata, ei minulla ole teille sen parempaa sijaa: ettepä te ensimmäistä kertaa tainne olilla maata." Hän ei itsekään aavistanut, kuinka totta puhui. En vastannut mitään hänen sanoihinsa, vaan päätin viisaasti hyväksyä hänen olkikuponsa, joille nukuin pian niin rauhaisasti kuin pitkästä matkasta väsynyt ainakin.

Neljästoista luku.

Jossa kerrotaan miten donna Mencia ottaa hänet vastaan.

Nousin aamulla ani varahin ylös ja menin tekemään tiliä emännälle, joka oli jo jalkeilla. Kylässä tiedustelin sitten tietä linnaan, johon olin matkalla. Satuin kääntymään kysymykselläni samanlaatuisen henkilön puoleen kuin Pennaflorin ravintolan isäntä. Hän ei tyytynyt vastaamaan yksinkertaisesti kysymykseeni, vaan ilmoitti samalla don Ambrosion kuolleen kolme viikkoa sitten, ja markiisittaren, hänen puolisonsa, vetäyneen erääseen luostariin Burgos'issa, jonka hän myöskin mainitsi nimeltään. Läksin siis suoraa päätä kaupunkia kohden, enkä linnaan, kuten olin aikonut, ja riensin kuin lennossa luostariin, jossa donna Mencia asui. Pyysin portinvartijatarta sanomaan markiisittarelle, että eräs nuori mies, joka on vastikään päässyt Astorgan vankilasta, haluaisi puhutella häntä. Portinvartijatar meni heti täyttämään pyyntöäni. Hän tuli hetimiten takaisin ja saattoi minut erääseen keskusteluhuoneeseen, jossa minun ei tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin don Ambrosion leski saapui synkeässä surupuvussa ristikon taa.

"Olkaa tervetullut", lausui hän minulle herttaisella äänellä. "Neljä päivää sitten kirjoitin eräälle henkilölle Astorgaan, pyytäen häntä etsimään teitä minun puolestani ja pyytämään hartaimmasti teitä saapumaan luokseni heti kun pääsette vankeudestanne. En epäillyt, että teidät laskettaisiin viipymättä vapauteen, sillä puhuin viattomuutenne puolesta Corregidorille, niin ettei enempää liene tarvittu. Silloin sain sen vastauksen, että olitte päässyt vapaaksi, mutta ettei kukaan tiennyt, mihin olitte hävinnyt. Pelkäsin jo, etten enää teitä näkisi enkä saisi iloa osoittaa kiitollisuuttani teitä kohtaan, mikä olisi ollut sangen ikävää minulle. Älkää olko millännekään," jatkoi hän, huomattuaan, kuinka minua hävetti esiintyä niin surkeassa vaatetuksessa. "Sen suuren palveluksen jälkeen, jonka olette minulle tehnyt, olisin kiittämättömin nainen maailmassa, ellen tekisi jotakin puolestanne. Minä haluan nostaa teidät vaikeasta tilastanne ylös; se on velvollisuuteni, ja minä voin sen tehdä. Minulla on kylliksi varoja voidakseni suorittaa velkani teille, tuottamatta sillä mitään haittoja omalle mukavuudelleni."

"Te tunnette", jatkoi hän, "minun vaiheeni siihen päivään asti, jona meidät molemmat vangittiin: minä kerron teille nyt, mitä minulle on tapahtunut siitä lähtien. Kuultuaan suustani tosi tarinan elämänvaiheistani, antoi Astorgan corregidor saattaa minut Burgos'iin, joten tulin takaisin don Ambrosion linnaan. Paluuni tuotti suunnattoman hämmingin sinne; sanottiin tulleeni liian myöhään. Markiisiin oli pakoni koskenut kuin salaman isku; hän oli äkisti sairastunut, ja lääkärit olivat jo toivottomia. Tämä oli minulle uusi syy valittaa kohtaloni kovuutta. Annoin kuitenkin ilmoittaa tuloni. Astuin hänen huoneeseensa, heittäysin polvilleni hänen vuoteensa viereen, silmät täynnä kyyneliä ja sydän tuskasta pakahtumaisillaan. 'Mikä teidät saattoi tänne', lausui hän huomattuaan minut, 'tuletteko katsomaan työtänne? Eikö teille riitä se, että olette elämän ryöstänyt minulta? Pitääkö teidän olla vielä kuolemani todistajana, ennenkuin olette tyytyväinen?' 'Sennor', vastasin hänelle, 'Ines on varmaankin kertonut paenneeni edellisen puolisoni kanssa; ettekä olisi ilman surullista tapausta, joka hänet taas riisti minulta, milloinkaan enää nähnyt minua.' Sitten kerroin hänelle don Alvarin murhasta. Kerroin rosvojen hyökänneen kimppuumme ja vieneen minut luolaansa. Puhuin don Ambrosiolle kaikki muunkin, mitä minulle oli tapahtunut."

"Lopetettuani kertomukseni don Ambrosio ojensi minulle kätensä. 'Tämä riittää', lausui hän hellästi, 'raskas suruni on poissa. Mitenkä voisinkaan moittia teitä? Te löydätte rakkaan puolisonne; te lähdette luotani hänen seurassaan: voinko teitä siitä syyttää? En, Sennora, olisi liikaa sentähden nurkua. Enkä minä tahtonut teitä edes takaa ajaa, vaikka teidän menettäminen olikin minulle sama kuin kuolema. Minä kunnioitin ryöstäjänne pyhiä oikeuksia teihin, jopa teidänkin kiintymystänne häneen. Sanalla sanoen, tahdon tehdä teille oikeutta, ja palaamisenne herättää minussa eloon kaikki entisen rakkauteni. Niin, armas Menciani, teidän läsnäolonne täyttää sydämeni ihanimmalla ilolla; mutta! enhän saa siitä kauan nauttia! Tunnen viimeisen hetkeni lähestyvän. Tuskin olen saanut teidät taas nähdä, kun täytyy lausuani teille ikuiset jäähyväiset.' Näiden liikuttavain sanain johdosta alkoivat kyyneleeni valua vielä viljemmin. Tunsin ääretöntä tuskaa, jota en voinut olla lausumatta hänelle. Don Alvarkaan, joka oli minulle niin rakas, ei ole saanut kyyneleitäni niin runsaasti vuotamaan. Don Ambrosio oli tuntenut oikean aavistuksen kuolemastaan; hän kuoli seuraavana päivänä, ja minä tulin melkoisen omaisuuden perijäksi; sen hän oli määrännyt minulle jo naimisiin mennessämme. En aio sitä käyttää huonoihin tarkoituksiin. Minä en tunne enää vetoa maailmaan, aion päättää päiväni tässä luostarissa, viettäen aikani hyväntekeväisyydellä."

Niin kertoi donna Mencia. Sitten hän veti vaatteidensa poimuista esiin kukkaron ja viskasi sen minulle lausuen: "Tässä on sata kultarahaa, jotka annan teille ainoastaan pukemistanne varten. Tulkaa sitten taas luokseni; aikomukseni ei ole supistaa kiitollisuuttani niin vähään." Kiitin häntä tuhansin kerroin ja vakuutin, etten lähde Burgos'ista käymättä sanomassa jäähyväisiä hänelle. Tämän lupauksen jälkeen, jonka aioin vahvasti pitää, läksin etsimään jotakin ravintolaa. Astuin ensimmäiseen parhaaseen, joka sattui tielleni. Pyysin huonetta, ja ehkäistäkseni surkean asuni herättämästä huonoja ajatuksia itsestäni sanoin isännälle, että ulkoasuni kehnoudesta huolimatta kykenin runsaalla mitalla maksamaan kortteeristani. Silloin isäntä, nimeltään Majuelo, joka oli luonteeltaan suuri koiransilmä, mittasi minut silmillään päästä jalkoihin asti ja vastasi kylmällä, häijynilkisellä äänellä, ettei hän ollenkaan tarvinnut tätä vakuuttamista ollakseen varma, että minä tuon paljon rahaa hänelle; sanoi vielä vaatteitteni alta huomaavansa ikäänkuin jotakin ylhäistä pilkistävän, joten hän oli ihka varma siitä, että minä olin jalo aatelismies. Huomasin tuon herjan tekevän vaan pilaa minusta; senvuoksi näytin hänelle kukkaroni tehdäkseni kerrassaan lopun hänen ilvehtimisestään. Luin hänen nähtensä kultarahani eräällä pöydällä, ja huomasinpa että kolikkoni vaikuttivat suosiollisen muutoksen hänen arvosteluunsa minusta. Pyysin hänen toimittamaan luokseni räätälin. "Eiköhän ole parempi noudattaa tänne vaatekauppias", sanoi hän, "hän tuopi muassaan kaikenlaisia vaatteita, joten pääsette kunnon pukeeseen muutamassa hetkessä." Minä hyväksyin hänen ehdotuksensa, mutta kun päivä lähestyi jo loppuaan, niin päätin siirtää vaatteiden ostamisen huomiseen. Aioin iltasella pitää huolta vaan hyvästä atriasta, korvatakseni kehnoa muonanpitoa, johon olin saanut tyytyä luolasta lähdöstäni asti.

Viidestoista luku.

Jossa kerrotaan miten Gil Blas pukeutui, minkä uuden lahjan hän saa donna Mencialta ja millä tavalla hän lähtee Burgos'ista.

Minulle tuotiin runsas annos lammashakkelusta, jonka söin melkein kaikki. Yhtä runsaalla mitalla join hyvää viiniä, ja sitten menin makuulle. Minulla oli jommoinenkin vuode, ja senvuoksi toivoin pian vaipuvani virkistävään uneen. Mutta en voinut silmäänikään ummistaa, sillä ajatukseni asuivat kokonaan vaatteissa, jotka aioin hankkia itselleni. Mitä minun on tehtävä? lausuin itsekseni: noudatanko alkuperäistä aikomustani? Ostaisinko maisteripuvun mennäkseni Salamancaan etsimään jotakin opettajanpaikkaa? Mutta miksipä maisteripukua? Onko minulla halua antautua hengelliselle alalle? Vetävätkö taipumukseni siihen suuntaan? Ei suinkaan, vaan tunnen aivan päinvastaista halua itsessäni; minä tahdon pysyä miekan miehenä ja olla oman onneni seppä. Tähän päätökseen pysähdyin.

Aioin siis ostaa aatelismiehen puvun, olin varma, että siinä puvussa saavuttaisin soveliaan ja tuottoisan paikan. Näissä suloisissa aatoksissa odottelin päivän nousua suurimmalla kärsimättömyydellä, ja niin pian kuin sen ensi säteet hipasivat silmiäni nousin vuoteeltani ylös. Nostin niin suuren melun ravintolassa, että kaikki nukkujat siitä heräsivät. Huutelin palvelijoita, jotka viruivat vielä vuoteillaan, vastaten kutsumisiini järeillä kirouksilla. Heidän täytyi kuitenkin nousta, enkä minä antanut heille hengähtämisen rauhaa, ennenkuin he toimittivat luokseni vaatekauppiaan. Pian muuan sellainen ilmestyikin taloon. Hänellä oli seurassaan kaksi apulaista, jotka kumpainenkin kantoivat viheriäisellä palttinalla peitettyä nyyttiä. Hän tervehti minua erittäin kohteliaasti, lausuen: "Teidän armonne teki onnellisen vaalin, kääntyessänne minun, ettekä kenenkään muun puoleen asiallanne. En tosin tahdo ollenkaan panetella virkaveljiäni; Jumala varjelkoon minua leikkaamasta millään tavalla heidän kunniaansa! mutta, meidän kesken sanoen, heissä ei ole yhtäkään omantunnon miestä; he ovat järkiään pahempia kuin juutalaiset. Minä olen ainoa tunnollinen vaatekauppias koko kaupungissa. Minä otan vaan pienen kohtuullisen voiton, markka viidestä pennistä -- yhm! viisi penniä markasta piti sanomani. Minun ei tarvitse, taivaalle kiitos, harjoittaa ammattiani veijarin tavalla."

Pidettyään tämänkaltaisen alkulauseen, jonka minä pöllöydessäni uskoin puustavin mukaan, vaatekauppias käski apulaistensa avata nyytit, joista tuli näkyviin vaatepukuja kaikkia eri värejä. He näyttivät minulle moniaita yksinkertaisempia vaatekappaleita, mutta ne minä hyljäsin heti ylenkatseella, sillä ne olivat minusta liian vähäpätöisen näköisiä. Mutta sitten he koettivat ylleni erästä, joka oli kuin minulle tehty. Se miellytti muutenkin minua suuresti, vaikka olikin hieman haalistunut. Se oli sinisestä sametista tehty ihokas, jonka hihat olivat varustetut koristeleikkauksilla, sekä housut ja mantteli samasta aineesta; ja kaikki olivat koristetut kultaompeluksilla. Puku viehätti mieltäni paljon; ilmaisin haluavani ostaa, sen. Huomattuaan puvun minua miellyttävän, kauppias kehui erinomaista aistiani. "Peijakas!" huudahti hän, "näkee heti, että te olette oikea asiantuntija. Tietäkää siis, että tämä puku on tehty eräälle maan ylhäisimpiä herroja, eikä sitä ole pidelty kuin pari kolme kertaa yllä. Koetelkaahan samettia, kauniimpaa ette löydä mistään; ja katsokaa koruompelusta, parempaa työtä ette ole nähnyt." -- "Mikähän olisi tämän hinta?" kysyin sitten. -- "Kuusikymmentä tukaattia", vastasi hän, "sillä hinnalla olen jo kerran kieltäytynyt sitä myömästä, niin totta kuin olen rehellinen mies." Todiste oli vaikuttava. Tarjosin neljäkymmentäviisi; siinäkin oli kukaties puolet liikaa. "Teidän armonne", vastasi kauppias kylmästi, "minä en vaadi liikoja, minulla vaan on yksi hinta. Mutta tämä", jatkoi hän, näyttäen hylkäämääni pukua, "ottakaa tämä, sen voin myödä halvemmalla." Tämähän vaan kiihotti haluani ostamaan edellistä; ja kun luulin, ettei hän aio vähääkään helpottaa, niin luin kuusikymmentä tukaattia hänen käteensä Huomattuaan kuinka helposti rahat minulta lohkesivat, niin luulen, että hän tarkasta omastatunnostaan huolimatta alkoi katua, ettei enempää pyytänyt. Tyytyväisenä hän sentään lähti voitettuaan markan viidestäpennistä.

Olinpa nyt kuitenkin muhkean manttelin, ihokkaan ja housujen omistaja. Aamupäiväni kului vielä puuttuvain vaatekappalten hankkimisessa. Ostin alusvaatteita, hatun, silkkisukat, kengät ja miekan, jotka kaikki sonnustin viipymättä ylleni. Mikä riemu oli katsella itseään niin hyvin puettuna! En voinut kyllikseni peilailla pulskaa asuani. Ei ole koskaan riikinkukko niin ihaillut höyheniään kuin minä pukuani. Iltapäivällä kävin toisen kerran donna Mencian luona, joka otti taas perin herttaisesti minut vastaan. Hän kiitti minua uudelleen avustani. Sen jälkeen lausuimme toisillemme kohteliaisuuksia molemmin puolin. Sitten hän toivotti minulle kaikenlaista onnea ja läksi pois, antamatta minulle muuta kuin yhden sormuksen, noin kolmenkymmenen pistoolin arvoisen, jonka pyysi minun ottamaan muistoksi häneltä.

Seisoin siinä kuin puusta pudonneena sormuksineni; olin tietysti odottanut paljon suurempaa lahjaa. Enpä ollut siis ensinkään tyytyväinen rouvan anteliaisuuteen palatessani syvissä mietteissä takaisin ravintolaan; mutta sinne tullessani tapahtui jotakin mieluista minulle: eräs mies, joka oli astellut jälessäni sinne, laski perille saapuessamme manttelin yltään ja veti kainalonsa alta ison pussin. Pussin nähdessäni, joka tuntui olevan aivan täynnä rahaa suurenivat silmäni, kuten kaikkein muittenkin läsnäolevain, ja enkelien laululta kuului minusta, kun mies lausui, asettaissaan pussin eräälle pöydälle: "Herra Gil Blas, rouva markiisitar lähettää tämän teille."

Tein syviä kumarruksia tuojalle ja kiittelin häntä tuhansilla kohteliaisuuksilla; ja niinpian kuin hän lähti ravintolasta, hyökkäsin kuin haukka saaliinsa kimppuun pussiin käsiksi ja vein sen huoneeseni. Minä luin ne viipymättä, siinä oli tuhat tukaattia. Viimeisiä kolikoita laskiessani astui isäntä huoneeseeni katsomaan, mitä pussissa oli, sillä hän oli kuullut tuojan sanat. Rahani, jotka olivat kasassa pöydällä, vaikuttivat häneen valtaavasti. "Saakeli soikoon, onpa siinä rahaa", huudahti hän. Kerroin hänelle silloin donna Mencian historian, jota hän kuunteli suurella tarkkaavaisuudella. Sitten puhuin hänelle suoraan omatkin vaiheeni, ja kun hän näytti mielenkiinnolla ottavan osaa asioihini, niin pyysin häneltä neuvoa, miten nyt rupeisin menettelemään.

Hän mietti kotvasen ja lausui sitten vakavasti: "Herra Gil Blas, olen mieltynyt teihin, ja koska te olette niin avomielisesti uskonut minulle ajatuksenne, niin minäkin tahdon mairittelematta lausua teille, mihin katsoisin teidän parhaiten soveltuvan. Te näytätte minusta syntyneen hovimieheksi; kehottaisin teitä senvuoksi lähtemään sinne ja liittymään jonkun ylhäisen herran seurueeseen. Neuvon siis teitä menemään Madridiin; mutta palvelijoitta ette voi sinne lähteä. Siellä arvostellaan ihmistä kuten muuallakin sen mukaan, kuinka komeasti hän esiintyy. Minä annan teille palvelijan, luotettavan miehen, joka on samalla terävä päästään, sanalla sanoen, oman kasvattamani pojan. Ostakaa kaksi muulia, toisen itsellenne, toisen hänelle, ja lähtekää matkalle niin pian kuin mahdollista."

Tämä neuvo oli liiaksi omaa mieltäni myöten ollakseni sitä seuraamatta. Niinpä ostin siis seuraavana päivänä kaksi kaunista muulia ja otin palvelukseeni miehen, jota minulle oli suositettu. Hän oli kolmenkymmenenvuotias mies, näöltään siivo ja yksinkertainen. Hän sanoi olevansa kotoisin Galiciasta; nimeltään hän oli Ambrosio Lamelalainen. Omituiselta vaan tuntui minusta, ettei hän yhtään näyttänyt huolehtivan siitä, mikä palvelijoille tavallisesti on pää-asia, nimittäin hyvästä palkasta, vaan selitti päinvastoin olevansa aivan tyytyväinen siihen, mitä minä hyvästä suomastani hänelle antaisin. Sitten ostin vielä puolisaappaat sekä matkalaukun alusvaatteitani ja rahojani varten. Suoritettuani laskuni isännälle läksin seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa Burgos'ista matkalle Madridiin.

Kuudestoista luku.

Jossa näytetään, ettei onneen ole luottamista.

Ensi yön nukuimme Duennas'sissa, ja seuraavana päivänä saavuimme kello neljän seudussa iltapäivällä Valladolidiin. Pysähdyimme erääseen ravintolaan, joka näytti olevan kaupungin parempia, Heitin muulit palvelijani huostaan ja astuin erääseen huoneeseen, johon käskin ravintolanpalvelijan tuoda matkalaukkuni. Kun tunsin itseni hieman väsyneeksi, niin viskauduin vuoteelleni ottamatta kenkiä jalastani, ja nukuin siihen huomaamattani. Herätessäni oli jo melkein yö. Kutsuin Ambrosiota. Hän ei ollut sillä hetkellä saatavissa, mutta saapui kohta. Tiedustelin, missä hän oli ollut, ja hän vastasi hurskaan näköisenä tulevansa kirkosta, jossa oli ollut kiittämässä Jumalaa siitä, että Hän oli varjellut meitä kaikilta onnettomuuksilta Burgos'ista Valladolidiin asti. Minä hyväksyin hänen tekonsa, ja käskin sitten hänen tilata minulle kananpaistia illalliseksi.

Antaessani hänelle tätä määräystä isäntä astui huoneeseeni kynttilä kädessä. Hän valaisi sillä erästä naista, joka näytti minusta enemmän kauniilta kuin nuorelta ja oli erittäin ylellisesti puettu. Hän nojautui vanhaa palvelijaa vasten, ja pieni maurilaispoika kantoi hänen helmustaan. Ällistykseni ei ollut vähäinen, kun tämä kaunotar teki ensin syvän kumarruksen minulle ja kysyi sitten, enkö ollut herra Gil Blas Santillanasta. Tuskin ehdin myöntävästi vastata tähän kysymykseen, kun hän heitti palvelijansa käsivarren ja riensi syleilemään minua ylenpalttisella riemulla, joka teki hämminkini vielä suuremmaksi. "Taivas olkoon ijäti kiitetty", huudahti hän. "Teitä minä juuri etsin, herra ritari!" Tämä esipuhe johti heti mieleeni Pennaflorin veijarin, ja aloin epäillä naista häpeämättömäksi seikkailijattareksi; mutta sitten hän lisäsi jotakin, mikä muutti ajatukseni hänestä edullisemmaksi. "Minä olen", jatkoi hän, "donna Mencia de Mosqueran serkku, hänen, joka on teille niin suuressa kiitollisuudenvelassa. Sain tänä aamuna häneltä kirjeen. Kuultuaan teidän aikovan Madridiin hän pyytää minun pitämään teistä hyvää huolta, jos tulette tämän kautta kulkemaan. Olen jo kaksi tuntia juossut ympäri kaupunkia. Olen käynyt ravintolasta ravintolaan tiedustamassa, mitä vieraita niissä on; ja sen kuvauksen johdosta, jonka olen isännältä saanut teistä, arvelin teidän olevan serkkuni vapauttajan. Ja nyt, kun kerran tapasin teidät", jatkoi hän, "tahdon näyttää, kuinka suuressa arvossa pidän suvulleni ja varsinkin rakkaalle serkulleni tehtyjä palveluksia. Pyydän teitä ystävällisesti tulemaan luokseni asumaan; siellä teillä on paljon mukavampaa kuin täällä".

Pyrin estelemään, huomauttaen, että minusta olisi liikaa vaivaa; mutta pian olin neuvotonna hänen pyytämistään vastaan. Ravintolan portilla oli vaunut meitä odottamassa. Hän itse huolehti siitä, että matkalaukkuni toimitettiin vaunuihin, "sillä", lausui hän, "Valladolidissa on niin paljon varkaita"; mikä ei valetta ollutkaan. Sitten nousin vaunuihin kauniin kestiemäntäni ja hänen vanhan palvelijansa kera, antaen siten riistää itseni ravintolasta pois, suureksi mielipahaksi isännälle (niin ainakin luulin), joka jäi ilman niitä runsaita rahoja, joita oli luullut minulta saavansa.

Jonkun ajan kuluttua vaunumme pysähtyivät. Nousimme niistä pois suuren rakennuksen kohdalla ja astuimme erääseen perin komeasti kalustettuun huoneeseen, jota valaisi pari-kolmekymmentä vahakynttilää. Siellä oli useita palvelijoita, joilta saattajattareni kysyi heti, oliko don Rafael jo tullut; he vastasivat, ettei hän ollut vielä tullut. Silloin hän lausui minulle: "Herra Gil Blas, minä odotan veljeäni. Hänen pitäisi saapua tänä iltana linnastamme, joka on kahden peninkulman päässä kaupungista. Kuinka hauskaa hänelle nähdä talossaan miehen, jolle koko perheemme on niin paljosta kiitollinen!" Hänen tätä sanoessaan, alkoi kuulua melua käytävästä, ja kohta näimme sen syntyneen don Rafaelin tulon johdosta, sillä hän astui samassa huoneeseen. Hän oli solakka, erittäin miellyttävän näköinen mies. "Onpa hyvä että tulit veliseni", lausui sisko hänelle: "tiedätkö, että herra Gil Blas on vieraamme; sinun tulee häntä huvittaa minun kanssani. Emme voi kylliksi kiittää häntä siitä hyvästä, minkä hän on tehnyt sukulaisellemme, donna Mencialle. Katsohan", jatkoi hän, "tässä on hänen kirjeensä". Don Rafael avasi kirjeen ja luki ääneen seuraavat sanat:

"Rakas Camillani!