Part 4

Päivä alkoi juuri sarastaa tullessamme Jumalan taivaan alle tästä onkalosta. Päätimme kiireimmiten poistua sen seutuvilta. Hyppäsin satulaan, kaunis kumppanini nousi taakseni, ja laskien laukassa ensimmäistä polkua pitkin tulimme pian metsästä pois. Saavuimme eräälle aukealle, jossa oli useita eri teitä; annoimme ratsumme umpimähkään mennä, yhtä myöten. Olin kuoleman tuskassa pelvosta, että se mahdollisesti veisi meidät Mansillaan suoraan Rolandon ja hänen toveriensa käsiin, mikä olisi helposti voinut sattua. Onneksi oli pelkoni turha. Saavuimme Astorgan kaupunkiin kello kahden seudussa jälkeen puolenpäivän, Huomasin siellä ihmisiä, jotka töllistelivät meitä tavattomalla uteliaisuudella, ikäänkuin eivät koskaan ennen olisi nähneet naishenkilön ratsastavan samalla hevosella miehen takana. Astuimme ratsultamme erään ravintolan edustalla, jossa heti käskin panna vartaaseen yhden peltopyyn ja kaniinin. Odottaissamme päivällisen valmistumista saatoin matkatoverini erääseen huoneeseen, jossa aloimme keskustella; sillä siihen meillä ei ollut aikaa matkalla -- silloinhan ajattelimme ainoastaan matkan joutumista. Hän lausui, ettei voinut kyllin kiittää minua palveluksesta, jonka olin hänelle tehnyt, eikä saattanut uskoa niin ylevän teon jälkeen minua ryövärien toveriksi, joiden käsistä olin hänet pelastanut. Vahvistaakseni hänen hyvää käsitystään kerroin hänelle kaikki vaiheeni, Sen johdosta hän antoi minulle täyden luottamuksensa sekä kertoi koko onnettomuutensa historian sillä tavalla kuin seuraavassa luvussa sen aion esittää.

Yhdestoista luku.

Donna Mencia de Mosqueran historia.

Minä olen syntynyt Valladolidissa, ja nimeni on donna Mencia de Mosquera. Isäni, don Martin, hukkasi ensin melkein koko isänperintönsä sotapalveluksessa ja kaatui sitten Portugalissa sodassa johtamansa joukon etunenässä. Hän jätti minulle niin vähän omaisuutta, että olin huononpuoleinen kosittava, vaikka olinkin ainoa tytär. Kosijoita minulta ei kuitenkaan puuttunut, vaikka myötäjäiseni olivat niin keskulaiset. Useat Espanjan arvokkaimmista aatelismiehistä koettivat saada minut puolisokseen. Minun suosioni saavutti don Alvar de Mello. Hän oli nerokas ja maltillinen, urhokas ja luonteeltaan rehellinen. Sen ohessa hän oli ritarillisin mies mitä löytyä saattaa. Jos hän pani toimeen juhlan, niin ei kauniimpaa oltu vielä nähty; jos hän ilmestyi keihästaisteluihin,[9] niin kaikki ihmettelivät hänen voimaansa ja notkeuttansa. Minä asetin senvuoksi hänet kaikkein muitten edelle ja annoin käteni hänelle.

Muutamia päiviä häittemme jälkeen hän tapasi eräässä syrjäisessä paikassa sattumalta don Andre de Baesan, joka oli ollut hänen kilpakosijoitaan. He joutuivat sanasotaan ja tarttuivat miekkaan, ja don Andre jäi kuolleena paikalle. Kun hän oli Valladolidin corregidorin sukulainen, joka taasen oli väkivaltainen mies ja Mellon suvun verivihollinen, niin don Alvar päätti niin nopeasti kuin suinkin lähteä kaupungista. Hän palasi kiireimmiten kotiin, jossa häthätää kertoi minulle, mitä oli tapahtunut, samalla kuin hänen hevosensa laitettiin lähtökuntoon. "Armahin Menciani", hän lausui lopuksi, "meidän täytyy erota; muuta keinoa ei ole. Tunnethan corregidorin, älkäämme toivoko mitään, hän tulee vainoamaan minua suurimmalla innolla. Tiedäthän, mikä vaikutusvalta hänellä on: minä en ole turvassa koko Espanjan kuningaskunnassa." Hänen mielensä apeus ja vielä enemmän minun toivoton murheeni, jonka valtaan hän huomasi minun joutuvan, estivät häntä lausumasta enempää. Minä kehotin häntä ottamaan kultaa ja muutamia kalleuksia mukaansa; sitten hän sulki minut syliinsä ja neljännestuntiin emme tehneet muuta kuin itkimme ja nyyhkytimme. Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että hevonen oli valmiina. Hän tempaisihe syleilystäni irti ja läksi, jättäen minut tilaan, jota ei voi sanoin kertoa: olisin ollut onnellinen, jos tuskani olisi tuottanut minulle kuoleman! Kuinka paljon kärsimyksiä kuolema olisikaan minulta säästänyt! Moniaita tuntia don Alvarin lähdön jälkeen corregidor sai tietää hänen pakonsa. Hän pani kaikki Valladolidin alguazilit[10] ajamaan häntä takaa eikä säästänyt mitään saadakseen hänet valtaansa. Mieheni pelastui kuitenkin hänen kostonhimonsa käsistä ja pääsi varmaan turvapaikkaan. Kun tuomari huomasi, ettei hän saanut vuodattaa mieheni verta, niin hän käytti ainoaa kostotapaa mitä voi: hän tahtoi anastaa kaiken omaisuutemme. Se onnistuikin; kaikki mitä meillä oli, pantiin takavarikkoon.

Jouduin siten sangen surkuteltavaan tilaan; minulle jäi tuskin senvertaa, että toimeen tulin. Aloin viettää hiljaista elämää, en pitänyt esimerkiksi muuta kuin yhden palvelijan. Itkeskelin päivät kaiket, en köyhyyttäni, jota kannoin kärsivällisyydellä, vaan rakkaan puolisoni poissaoloa, josta en saanut mitään tietoja. Surullisella jäähyväishetkellämme hän lupasi minulle koettavansa antaa tietoa kohtalostaan, mihin maailman kolkkaan nurja sallimus hänet johdattaisi. Mutta kului seitsemän vuotta, joina en kuullut sanaakaan hänestä. Epätietoisuus hänen vaiheistaan tuotti minulle sanomatonta huolta. Vihdoin sain sanoman, että hän oli kaatunut sodassa Fez'in valtakunnassa taistellessaan Portugalin kuninkaan sotajoukossa. Eräs mies, joka oli vast'ikään palannut Afrikasta, toi sen tiedon, vakuuttaen hyvin tunteneensa don Alvarin. Hän sanoi palvelleensa Portugalin sotajoukossa hänen kanssaan sekä nähneensä hänen kaatuvan taistelussa. Siihen hän liitti vielä eräitä seikkoja, jotka saivat minun lopullisesti uskomaan, ettei mieheni ollut enää elossa. Tämä sanoma ei kuitenkaan vaikuttanut minuun muuta kuin lisäsi suruani ja sai minun tekemään päätöksen, etten milloinkaan enää menisi naimisiin. Siihen aikaan saapui don Ambrosio Carillo, Guardian markiisi, Valladolidiin. Hän oli niitä vanhoja herroja, jotka saavat ritarillisella, hienolla käytöksellään ihmiset unohtamaan heidän ikänsä. Eräänä päivänä tuli joku sattumalta kertoneeksi hänelle don Alvarin tarinan; ja sen kuvauksen johdosta, joka hänelle annettiin minusta, hän sai halun nähdä minua. Tyydyttääkseen uteliaisuuttansa hän taivutti puolelleen erään sukulaiseni, joka sai minun tulemaan luokseen. Markiisi saapui myöskin sinne ja näki minut. Miellytin häntä, vaikka murhe ja suru olikin painanut leimansa kasvoilleni. Tahi, mitäpä sanonkaan! Ehkäpä kasvojeni suruinen sävy juuri häntä miellyttikin, sillä sehän todisti uskollisuuttani. Kentiespä juuri se synnyttikin hänessä rakkauden minuun, sillä hänen ei tarvinnut nähdä minua toista kertaa päättääkseen naida minut.

Hän valitsi sukulaiseni välittäjäksi suostuttaakseen minut tuumaansa. Tämä saapui luokseni ja esitteli minulle, että kun mieheni kerran oli sanomain mukaan kaatunut sodassa Fezin kuningaskunnassa, niin ei enää kannattanut sentähden kätkeytyä maailmasta. Olinhan jo muka kyllin itkenyt puolisoa, johon olin ollut yhdistettynä ainoastaan moniaita hetkiä, ja että minun pitäisi nyt käyttää hyväkseni mainiota tilaisuutta. Hän sanoi minua maailman onnellisimmaksi naiseksi sekä ratkesi ylistämään vanhan markiisin ylhäistä sukua, suurta rikkautta ja jaloa luonnetta; mutta turhaan hän käytti puhetaitoaan vanhan herran ansioitten luettelemiseksi, minua ne eivät voineet taivuttaa. En tosin vähääkään epäillyt don Alvarin kuolemaa, enkä pelännyt hänen äkkiä ilmestyvän eteeni, vähimmin sitä odottaissani, vaan pääeste, jota vastaan kälyni sai taistella, oli se, etten tuntenut mieltymystä kosijaan, tai ehkä enemmänkin vastenmielisyyteni mennä toisiin naimisiin avioliiton jälkeen, joka oli tuottanut niin paljon onnettomuutta. Siitä sukulaiseni ei kuitenkaan säikähtänyt, päinvastoin hänen innostuksensa vaan kasvoi puuhaamaan markiisin puolesta. Hän sai koko sukuni ajamaan hänen asiaansa. Kaikki sukulaiseni alkoivat vaatia minua suostumaan niin edulliseen tarjoukseen. En saanut olla hetkeäkään rauhassa, minua kiusattiin sillä lakkaamatta. Ja päivä päivältä lisääntyvä köyhyyteni oli omiaan heikentämään vastustustani; ainoastaan surkein välttämättömyys saattoi minun lopulta tekemään sellaisen päätöksen.

En jaksanut enää puolustaa itseäni; annoin lopulta heidän ylipuhua itseni ja menin naimisiin Guardian markiisin kanssa, joka häitteni jälkeisenä päivänä saattoi minut erääseen ihmeen ihanaan linnaan, jonka hän omisti Burgos'in kaupungin vieressä. Markiisi oli erinomainen aviomies; hän koetti edeltäpäin arvata kaikki toivomukseni. Ei milloinkaan ole aviomies ollut niin kohtelias, niin huomaavainen vaimolleen. Minun täytyi ihailla miestä, jolla oli niin ylevä luonne, ja aloin tuntea jonkinlaista lohtua don Alvarin kuoleman johdosta, koska saatoin tehdä onnelliseksi markiisinkaltaisen miehen. Jos yleensä olisin voinut don Alvarin jälkeen ketään muuta rakastaa, niin olisin ruvennut intohimoisesti rakastamaan miestäni, ikämme eroituksesta huolimatta. Mutta ensimmäisen puolisoni muisto teki hyödyttömiksi markiisin kaikki ponnistukset olla minulle mieleen. En voinut vastata hänen hellyydenosoituksiinsa muulla kuin vilpittömimmän kiitollisuuden tunteilla.

Tällaisessa mielentilassa olin, kun huomasin eräänä päivänä, seistessäni huoneeni ikkunassa raitista ilmaa hengittämässä, puutarhassa muutaman talonpojalta näyttävän miehen, joka katseli minua tarkkaavaisesti. Luulin häntä puutarharengiksi, enkä pannut sitä sen enempää mieleeni. Mutta seuraavana päivänä mennessäni ikkunan luo, näin hänet taas samassa paikassa, ja taas hän katseli minua hartaasti. Se herätti huomiotani. Rupesin -- vuorostani tarkastelemaan häntä, ja jonkun ajan katseltuani alkoivat hänen kasvonsa minusta muistuttaa onnettoman don Alvarin piirteitä. Tämä yhdennäköisyys tyrmistytti minua, niin että päästin äänekkään huudahduksen. Olin kuitenkin kaikeksi onneksi kahden kesken Ines'in kanssa, joka nautti kaikista palvelijoistani suurinta luottamustani. Ilmaisin hänelle synkeän epäluuloni. Hän vaan nauroi; hän ei voinut käsittää asiaa muuksi, kuin että pintapuolinen yhdennäköisyys oli pettänyt silmiäni. "Rauhottukaa, rouva kulta", lausui hän, "älkääkä ajatelko nähneenne ensimmäistä miestänne. Eihän hän mitenkään voisi piileksiä täällä talonpojan puvussa. Ja onkohan ensinkään mahdollista, että hän eläisikään enää? Mieltänne tyynnyttääkseni pistäyn puutarhaan puhuttelemaan tuota talonpoikaa; kysyn mikä hän on miehiään, ja palaan heti kertomaan sitä teille." Ines läksi puutarhaan, mutta hetimiten hän palasi huoneeseeni ankaran mielenliikutuksen vallassa ja lausui: "Rouva, epäluulonne oli vaan liian tosi: hän on don Alvar itse; hän ilmoitti sen minulle ja pyysi päästä salaa käymään luonanne."

Kun juuri silloin voin ottaa don Alvarin vastaan, sillä markiisi oli Burgos'issa, niin käskin seuranaiseni saattaa hänet huoneeseni salaportaita myöten. Käsitätte, kuinka kiihtyneessä mielentilassa olin. En jaksanut kestää sen miehen näkemistä, joka voi täydellä oikeudella syyttää minua uskottomuudesta: menetin tajuntani hänen astuessa eteeni kuin haamu entisiltä päiviltä. He riensivät auttamaan suurimmalla innolla ja saatuaan minut tointumaan pyörtymyksestäni, niin don Alvar lausui: Rauhottukaa, Sennora, minun läsnäoloni älköön suinkaan tuottako teille mitään tuskaa; minä en tahdo saattaa teille pienintäkään huolta. En tule tänne raivostuneena aviomiehenä vaatimaan tiliä rikotusta uskollisuudesta, enkä houkuttelemaan teitä pettämään uutta liittoanne. Minä tiedän varsin hyvin, että se on teidän sukunne työtä: minä tunnen kaikki ne vainot, joita sentähden saitte kärsiä. Muuten on Valladolidissa levitetty huhua minun kuolemastani; ja te uskoitte sen todeksi sitä suuremmalla syyllä, kun ette saanut minulta mitään tietoa, joka olisi tämän tiedon kumonnut. Tiedänpä senkin, millä tavalla te elitte hirveän eromme jälkeen, ja sen, että välttämättömyys, eikä myötätuntoisuus, saattoivat teidät markiisin puolisoksi. -- "Oi", huudahdin itkien, "miksi puolustatte minua? olenhan syyllinen, koskapa te kerran elätte. Mitä antaisinkaan, ollakseni vielä samassa säälittävässä tilassa, kuin olin ennen naimisiin menoani markiisin kanssa. Oi onnettomuuttani! olihan minulla silloin ainakin se lohdutus, että voisin punastumatta nähdä teidät luonani." -- "Armahin Menciani", vastasi don Alvar äänellä, joka osoitti, kuinka syvästi kyyneleeni häntä liikuttivat, "minä en tahdo valittaa teidän menettämistänne; ja sitä älkää suinkaan luulko, etten teille soisi tätä loistavaa asemaa, jossa teidät näen, päinvastoin vannon olevani siitä taivaalle kiitollinen. Aina surullisesta lähtöpäivästäni asti olen saanut kärsiä nurjaa onnea: elämäni on ollut katkeamaton sarja vastoinkäymisiä: ja onnettomuuden lisäksi en saanut edes tilaisuutta lähettää tietoja itsestäni. Mutta seitsemän vuotisten kärsimysten perästä en enää voinut vastustaa ikävääni nähdä teitä. Saatuani siis pitkän orjuuteni perästä tilaisuuden täyttää toivoni, niin tulin tässä valepuvussa kiinnijoutumisenkin uhalla Valladolidiin. Siellä sain kuulla kaiken. Saavuin sitten tähän linnaan ja keksin keinon päästäkseni puutarhurin tuttavuuteen, joka otti minut puutarharengiksi. Sillä tavalla koetin päästä yksinäiseen keskusteluun kanssanne. Mutta sitä älkää luulko, että minä aion tulollani häiritä sitä onnea, jota näen teidän nauttivan. Rakastan teitä paljon enemmän kuin itseäni; minä suon teille rauhanne, ja tämän kohtauksen jälkeen lähden kauas täältä odottamaan surullisten, teille omistettujen päivieni loppua."

-- "Ei, don Alvor, ei", huusin silloin, "taivas ei ole turhan tautta lähettänyt teitä tänne, enkä minä kestäisi sitä, että te toisen kerran poistuisitte luotani; minä lähden teidän kanssanne, ainoastaan kuolema voi meidät tästedes erottaa." -- "Kuulkaa minua", vastasi hän, "jääkää te markiisin luokse: älkää yhdistäkö enää kohtaloanne minun onnettomuuksiini; antakaa minun kantaa yksin koko kuorma." Hän puhui vielä muutakin samaan tapaan; mutta kuta enemmän hän osotti halua uhrautua minun onneni edestä, sitä vähemmin tahdoin siihen suostua. Mutta kun hän huomasi minun lujasti päättäneen seurata häntä, niin hän muutti äkkiä ääntään ja lausui iloisesti: "Sennora, tunnetteko todella niitä tunteita minua kohtaan? Koska siis rakastatte minua niin suuresti, että sentähden olette valmis vaihtamaan koko onnenne minun köyhyyteeni, niin lähtekäämme Betancos'iin, joka on Galician kuningaskunnan viimeisillä rajoilla. Siellä minulla on varma turvapaikka. Vaikka onnettomuuteni on ryöstänyt minulta kaiken omaisuuteni, niin se ei ole kuitenkaan riistänyt kaikkia ystäviäni minulta: on minulla vielä muutamia uskollisia auttajia, jotka ovat toimittaneet minut tänne teitä hakemaan. Heidän avullaan olen teettänyt itselleni vaunut Zamorassa; olen ostanut muulia ja hevosia ja kolme varmaa Galicialaista ovat saattajiani. He ovat varustetut pyssyillä ja pistooleilla; niinpian kuin annan käskyn, he saapuvat Rodillan kylään. Käyttäkäämme don Ambrosion poissaoloa hyväksemme. Minä menen toimittamaan vaunut tämän linnan porteille asti, ja sitten lähdemme paikalla." Minä suostuin. Don Alvar riensi kuin lentämällä Rodillaan ja palasi pian, kolme ratsumiestä seurassaan, noutamaan minua neitojeni keskeltä, jotka eivät tienneet, mitä ajatella tästä naisenryöstöstä, vaan pakenivat säikähtyneinä tiehensä: ainoastaan Ines tiesi jutun juonen, mutta hän ei suostunut yhtymään lähtööni, sillä hän oli aikeissa mennä naimisiin markiisin kamaripalvelijan kanssa.

"Nousin siis don Alvarin kanssa vaunuihin, ilman muita myötäjäisiä kuin vaatteet ylläni, sekä muutamia jalokiviä, jotka minulla oli ennen toista avioliittoani, sillä en tahtonut ottaa mitään niistä kalleuksista, jotka olin saanut markiisilta naimisiin mennessämme. Suuntasimme matkamme Galiciaa kohden, tietämättä soisiko onni meidän sinne koskaan saapua. Olihan meillä syytä pelätä, että don Ambrosio kotiin palattuaan lähtisi ison väkijoukon kanssa meitä takaa ajamaan ja kiinni ottamaan. Niin kulimme kaksi päivää näkemättä perässämme ainoatakaan ratsumiestä. Toivoimme jo, että kolmaskin päivä päättyisi yhtä suotuisasti, ja haastelimme jo varsin rauhallisesti keskenämme. Don Alvar kertoi surullisen tarinan, josta oli syntynyt huhu hänen kuolemastaan. Hän oli silloin joutunut orjuuteen, jossa sai olla viisi vuotta, kunnes vihdoin onnistui pääsemään vapaaksi. Hänen sitä juuri kertoessa tulimme rosvoja vastaan, joiden joukossa tekin olitte. Hänet ja hänen kaikki väkensä he tappoivat, ja häntä tarkoittavat ne kyyneleet, joita näette minun vuodattavan."

Kahdestoista luku.

Gil Blas'in ja donna Mencian keskustelu häiriytyy sangen epämieluisalla tavalla.

Donna Mencia ui kyynelissä lopetettuaan tämän tarinan. Aioin kysyä häneltä, miten hän nyt asiain tällä kannalla ollessa aikoi menetellä, kun puhelumme keskeytyi äkkiä. Ravintolassa syntyi suuri melu, joka vasten tahtoammekin veti huomion puoleensa. Meteli johtui siitä, että Corregidor saapui taloon, seurassaan kaksi alguazilia ja useita santarmeja. He tulivat siihen huoneeseen, jossa me olimme. Eräs nuori aatelismies, joka oli heidän mukanaan, lähestyi minua ensin ja katseli urkkivasti pukuani. Hänen ei tarvinnut kauan sitä katsoa. "Pyhän Jaakopin nimessä", huudahti hän, "se on minun ihokkaani! aivan sama; tunnen sen yhtä selvästi kuin hevosenikin. Saatte huoleti ottaa kiinni tämän junkkarin; en luule, että minun tarvitsee antaa hänelle hyvitystä kunnianloukkauksesta: olen varma siitä, että tämä on yksi niitä rosvoja, joilla on tyyssijansa näillä seuduilla."

Älysin ilman pitempää tämän herran siksi rosvotuksi aatelismieheksi, jonka koko tamineita minä onnettomuudekseni kannoin, ja jouduin siitä perinpohjin ymmälle. Corregidor, jonka virka velvoitti häntä selittämään hämminkiäni pikemmin huonoksi kuin hyväksi merkiksi, lausui, ettei syytös ollut perusteeton; ja otaksuen, että seurakumppanini oli kenties rikostoverini, hän toimitti meidät molemmat vankeuteen, vaikka eri koppeihin. Niinpian kuin olin päässyt koppiini, niin hän saapui sinne kahden alguazilinsa seurassa, jotka hänen käskystään tarkastivat minut visusti, ottaen pois kaikki tyynni, mitä minulla oli. Tehtyään siten juurtajaksain velvollisuutensa, alkoi corregidor kysellä. Kerroin hänelle suoraan kaikki vaiheeni. Hän kirjoitti koko kertomukseni paperille ja läksi sitten väkineen pois heittäen minut olille makaamaan.

"Voi sinuas, ihmiselämä", huudahdin jäätyäni yksin siihen tilaan, "kuinka kummallisesti sinä heittelet täällä ihmislasta! Oviedosta lähdettyäni en ole muuta kokenut kuin onnettomuutta; päästyäni hädintuskin toisesta vaarasta lankeen jo toiseen. Tähän kaupunkiin tullessani en voinut aavistaa joutuvani niin sukkelaan corregidorin tuttavuuteen." Mutta sitten rupesin lohduttelemaan itseäni. "Älä ole milläsikään, Gil Blas", lausuin itsekseni, "ole luja; ehkäpä tätä aikaa seuraa uusi onnekkaampi. Onko sinulla nyt syytä heittäytyä epätoivon valtaan kunnollisessa vankilassa, kestettyäsi niin tukalan kärsivällisyyskokeen luolassa? Mutta, kas!" lisäsin surullisesti, "petänhän itseäni. Kuinka voisin päästä täältä pois? Minulta on riistetty kaikki keinot siihen, sillä rahaton vanki on kuin siivetön lintu."

Peltopyyn ja kaniinin asemasta, jotka olin käskenyt pistää vartaaseen, minulle tuotiin kappale mustaa leipää ja ruukullinen vettä, ja minä sain niellä harmini yksinäni. Vietin kopissani viisitoista päivää näkemättä muita kuin vartijan, jonka huolena oli uudistaa evääni joka aamu. Joka kerta kuin hänet näin, puhuttelin häntä, pyrkien jonkunlaiseen keskusteluun hänen kanssaan saadakseni hiukkasen huvitusta yksitoikkoisuudessani, mutta hän ei vastannut mitään yhteenkään kysymykseeni; en saanut häneltä niin halaistua sanaa, tavallisesti hän tuli ja meni minuun katsahtamatta. Kuudentenatoista päivänä corregidor ilmestyi luokseni ja sanoi minulle: "Sinun kärsimyksesi ovat vihdoinkin lopussa, ystäväni; minä ilmoitan sinulle mieluisan uutisen. Olen saatattanut seurassasi olleen naisen Burgos'iin; ennen hänen lähtöään kuulustelin häntä, ja tulokset olivat sinulle suotuisia. Sinä pääset vapaaksi tästä päivästä lähtien, jos se muulinajaja, jonka matkassa sanoit kulkeneesi Pennaflorista Cacabelos'iin, vahvistaa sanasi todeksi. Hän on Astorgassa. Olen lähettänyt häntä noutamaan; hän tullee kai kohta; jos hän tunnustaa tuon piinapenkkihistorian, niin olet paikalla vapaa."

Olin riemuissani tästä sanomasta, luulin jo olevani koko asiasta selvä. Kiitin tuomaria hyvästä ja lyhyestä tuomiosta, jonka hän aikoi minulle julistaa. En ollut ehtinyt vielä kiitostani lopettaa, kun muulinajaja saapui huoneeseen kahden poliisimiehen tuomana. Tunsin hänet paikalla, mutta tuo lurjus, joka oli varmaankin myönyt matkalaukkuni sisällyksineen ja pelkäsi, että hänet tuomittaisiin maksamaan takaisin siitä tulleet rahat, jos myöntäisi tuntevansa minut, lausui häpeämättä, ettei tiennyt kuka olin, eikä sanonut milloinkaan nähneensä minua. "Voi sinua, petturi", huudahdin silloin, "tunnusta pois myöneesi kapineeni ja puhu selvä totuus. Katsele tarkasti minua: minä olen yksi niitä, joita sinä uhkasit piinapenkillä Cacabelos'in kylässä ja joita sinä niin julmasti peljätit." Muulinajaja vastasi kylmästi, ettei hänellä ollut mitään aavistusta siitä, mitä puhuin; ja kun hän yhä piti kiinni väitöksestään, että minä olin hänelle aivan tuntematon, niin vapaaksi pääsyni siirrettiin toiseen kertaan.

"Poikaseni", lausui corregidor silloin, "näethän, ettei muulinajaja vahvistakaan kertomustasi todeksi: en siis voi laskea sinua vapaaksi, niin halusti kuin sen tekisinkin."

Sainpa siis uudelleen sonnustaa itseni kärsivällisyydellä ja paastota edelleenkin vedellä ja leivällä sekä nähdä vaiteliasta vartijaani. Kun ajattelin, etten voinut päästä erilleni oikeuden kynsistä, vaikken ollut tehnyt pienintäkään rikosta, niin jouduin ehdottomasti epätoivoon, ikävöinpä jo takaisin luolaan. "Lopultakaan minulla ei ollut siellä niin ikävä kuin tässä kopissa; rosvojen seurassa minulla oli hyvä pöytä, ja heidän kanssaan pidin hupaista keskustelua, ja sitäpaitsi elin poispääsemisen ihanassa toivossa; täällä sensijaan saan pitää onnena, jos viattomuudestani huolimatta pääsen täältä pois joutuakseni kaleereihin".[11]

Kolmastoista luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas pelastuu vankeudesta sekä mihin hän sitten menee.

Viettäessäni siten taas päiviäni, ajatukset ainoana ilonani, tulivat seikkailuni tunnetuksi kaupungilla tuomarille antamani kertomuksen mukaan. Monet saivat halun nähdä minua uteliaisuudesta. He tulivat toinen toisensa perään katselemaan pienestä ikkunalävestä, joka antoi niukan valon koppiini, ja tirkisteltyään jonkun aikaa he läksivät taas tiehensä. Tämä oli minulle uutta. Vankeuteen joutumisestani asti en ollut nähnyt yhdenkään ihmisen ilmestyvän ikkunani eteen, joka oli eräälle pihalle päin, missä taasen vallitsi ainainen hiljaisuus ja kolkkous. Ymmärsin siitä herättäneeni huomiota kaupungissa; mutta en ollut varma pitäisinkö sitä hyvänä vai pahana merkkinä.

Eräs ensimmäisiä katselijoitani oli pieni kirkkolaulaja Mondognedosta, sama joka oli myöskin pelännyt piinapenkkiä ja pötkinyt käpälämäkeen. Minä tunsin hänet eikä hänkään pyrkinyt tuntemattomaksi. Tervehdimme toisiamme, ja alotimme sitten pitkän keskustelun. Minun täytyi uudestaan kertoa juurtajaksain kaikki seikkailuni, mikä teki kahtalaisen vaikutuksen kuulijoihini: ensiksikin sain heidät nauramaan ja toiseksi saavutin heidän myötätuntoisuutensa. Kaikki ihmiset, jotka olivat kuten hänkin tullut sinne uteliaisuudesta, vakuuttivat onnettomuuteni liikuttavan heitä suuresti sekä lupasivat tehdä kaiken voitavansa saadakseen minut vapauteen.

He pitivätkin lupauksensa. He puhuivat puolestani corregidorille. Hän ei enää epäillyt viattomuuttani, varsinkaan nyt laulajan kertomuksen jälkeen, vaan tuli kolmen viikon kuluttua vankihuoneeseeni.