Part 3

Muutkin ylistivät minua tuhansin sanoin ja kehottivat pysymään edelleenkin yhtä rohkealla mielellä. He näyttivät minuun niin tyytyväisiltä, että päätin käyttää sitä hyväkseni. "Hyvät herrat", lausuin heille, "sallikaa minun avata sydämmeni teille. Siitä aikain kuin olen täällä asunut tunnen kerrassaan muuttuneeni. Olen mieltynyt teidän toimeenne, minä aivan palan halusta saada kunnian kuulua teidän joukkoonne, ottamaan kerallanne osaa retkienne vaaroihin." Sanani herättivät yleistä hyväksymistä, ja intoani kiitettiin paljon. Mutta sitten päätettiin yksimielisesti antaa minun palvella vielä jonkun aikaa taipumusteni koettelemista varten. Senjälkeen minut luvattiin ottaa koeretkelle. Sen johdosta ylenisin pyrkimääni arvoon, eikä suinkaan epäilty kokeen onnistumista minunkaltaiselleni hyvälahjaiselle nuorukaiselle.

Sain siis jatkaa pakollista näyttelemistäni ja toimia edelleenkin passarina. Se tuskastutti minua kovin, sillä enhän halunnut rosvoksi tulla muuta varten kuin saadakseni vapaasti mennä ulos luolasta kuten muutkin; ajattelin, että sitten retkeillessäni heidän kanssaan sopivassa tilaisuudessa livistäisin matkaani. Ainoastaan tämä ajatus piti minua pystyssä. Mutta siitä huolimatta kävi odotus pitkäksi, ja useamman kuin yhden kerran koetin pettää valpasta Domingoa, mutta hän oli liiaksi varuillaan, niin etten onnistunut. Sadan Orpheuksen nero ei varmaankaan olisi saanut tätä Kerberosta lumotuksi. Tosin en, pelvosta etten antaisi epäluulon aihetta, käyttänytkään häntä pettääkseni kaikkia keinoja, joita olisin voinut. Hän piti minua silmällä, ja minun täytyi menetellä erinomaisen varovasti, ettei puuhani näyttäisi epäilyttävältä. Koetin kuitenkin parhaani mukaan varttoa aikaa, jonka rosvot olivat määränneet minulle joukkioonsa ottamista varten, vaikka odottaminen kävi tuskastuttavan pitkäksi.

Kuuden kuukauden kuluttua se hetki vihdoinkin löi. Herra Rolando lausui eräänä iltana miehilleen: "Hyvät herrat, meidän tulee täyttää lupaus, jonka annoimme Gil Blas'ille. Minulla ei ole hetikään huonot ajatukset siitä pojasta; hän on minun nähdäkseni valmis tulemaan mukaamme; luulen, että voimme hänestä jotakin tehdä. Arvelen, että otamme huomenna hänet kerallamme maanteille laakereita niittämään. Ottakaamme huoleksemme ohjata häntä kunnian poluille." Rosvot olivat kaikki samaa mieltä päällikkönsä kanssa; ja osottaakseen katsovansa minua jo itsensä vertaiseksi, he siitä hetkestä alkain vapauttivat minut palvelijatoimestani. He asettivat Leonarda rouvan uudestaan virkaan, jonka olivat häneltä ottaneetkin antaen sen minulle. He käskivät minun riisua yltäni entisen pukuni, jona oli yksinkertainen, hyvin kulunut ihokas, ja toivat erään aatelismiehen puvun, jonka olivat äskettäin ryövänneet. Siten olin valmis lähtemään ensimmäiselle retkelleni.

Kahdeksas luku.

Gil Blas lähtee rosvojen seurassa ja tekee ensimmäisen urotyönsä

Oli aamupuoli yötä eräänä päivänä syyskuun keskipaikoilla lähteissäni rosvojen kanssa luolasta. Minulla oli kuten heilläkin aseina pyssy, kaksi pistoolia sekä miekka ja keihäs, ja minä ratsastin erinomaisella hevosella, joka oli otettu samalta aatelismieheltä kuin pukunikin. Olin oleskellut niin kauan pimeässä, että nouseva aurinko ensin aivan häikäisi silmiäni; mutta pian ne sentään tottuivat sitä sietämään.

Me ratsastimme Pontferradan ohi ja piilouduimme erääseen metsikköön Leoniin vievän tien varrella, sellaiseen paikkaan, josta voimme nähdä kaikki tietä myöten kulkijat ja pysyä itse näkymättöminä. Siinä varttosimme, että onni toisi hyvän saaliin satimeemme. Jo näimme erään dominikaanimunkin ajaa hölköttävän kehnolla muulilla. "Jumalalle kiitos!" huudahti kapteeni nauraen, "tuossahan tulee Gil Blas'in mestarikoe. Hän saa mennä puhdistamaan tuon munkin: katsokaamme, kuinka se luonnistuu häneltä". Kaikki rosvot olivat sitä mieltä, että tämä tehtävä sopi minulle erinomaisesti, ja kehottivat minua ryhtymään tuumasta toimeen. "Hyvät herrat", lausuin heille, "tulette olemaan tyytyväisiä; minä riisun tuon paimenen paljaaksi ihoa myöten, ja tuon hänen muulinsakin tänne." -- "Ei, ei," lausui Rolando, "se ei maksa vaivaa: tuo meille hänen kukkaronsa vaan; muuta emme sinulta vaadi." -- "Minä menen nyt", vastasin, "antamaan mallinäytökseni mestarieni nähden; toivon siis ansaitsevani heidän hyväksymisensä." Sitten karautin metsästä suoraan pappia kohden, anoen taivaalta anteeksi rikostani, jonka aioin tehdä. Olisin mielelläni käyttänyt tilaisuutta hyväkseni paetakseni; mutta useimmilla rosvoista oli vielä paremmat hevoset kuin minulla: jos he olisivat huomanneet minun pyrkivän pakoon, niin he olisivat paikalla lähteneet perääni ja saaneet minut heti kiinni; tai he olisivat kenties laskeneet minua kohti yhteislaukauksen pyssyistään, ja silloin nahkani ei olisi ollut paljon arvoinen. En rohennut siis ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen. Lähestyin munkkia ja vaadin häneltä kukkaroa ojentaen pistoolin piippua hänen rintaansa kohden. Hän pysähtyi paikalla, silmäsi minua ja virkkoi, näyttämättä yhtään säikähtyneeltä: "olet vielä nuori, poikaseni; olet kovin aikaisin ruvennut huonoon ammattiin." -- "Arvoisa isä", vastasin hänelle, "niin huono kuin se lieneekin, kadun etten ole sitä ennen alottanut." -- "Voi, poika parka!" vastasi tämä herttainen kirkonmies, joka ei voinut ymmärtää sanojeni oikeata ajatusta, "mitä sanot? Mikä sokeus! Salli minun esittää sinulle kauhistava tilasi..." -- "Mitä joutavia, teidän kunnianarvoisuutenne," keskeytin hänet kiirehtäin, "säästäkäähän vaan opetuksenne, minä en varttoile maanteillä saadakseni kuulla saarnoja; tässä ei auta nyt muu kun raha. Rahat tänne joutuin!" -- "Rahat?" sanoi hän hämmästyneenä; sinulla on kovin huonot käsitykset espanjalaisten ihmisrakkaudesta, jos luulet meidän kaltaisten tarvitsevan rahaa matkoillaan tässä maassa. Heitä se luulo pois. Meitä otetaan kaikkialla ilomielin vastaan; meitä ruokitaan, meitä juotetaan ja meille maja suodaan, eikä milloinkaan vaadita muuta korvausta kuin esirukouksia. Mitäpä me siis rahalla tekisimme matkoillamme, me luotamme ainoastaan Kaikkivaltiaaseen. -- "Ettepä aivan niinkään," vastasin; "teillä on aina hyviä kultakolikoita mukana, että luottamuksemme olisi vielä lujempi. Mutta lopettakaamme jo; toverini, jotka ovat tuolla metsässä, käyvät pian kärsimättömiksi: viskatkaa paikalla kukkaronne maahan, taikka ammun kuulan lävitsenne."

Näitä sanoja säestin uhkaavilla eleillä, joka sai munkin pelkäämään henkeänsä. "Vuotahan", hän lausui; "sen sinä saat, koska sitä välttämättä haluat. Minä huomaan ettei sinuntapaisiisi pysty sana." Niin lausuen hän veti viittansa alta suuren kauriinnahkaisen kukkaron, jonka viskasi tielle. Lupasin siis hänen jatkaa matkaansa, jota lupaa minun ei tarvinnut kahdesti antaa. Hän tyrkki muuliansa kylkiin, ja se läksi paikalla hyvää ravia juosta vilistämään, tehden tyhjäksi huonon luuloni siitä; minä en nimittäin arvellut sitä enoni muulia paremmaksi. Hänen poistuessaan minä hyppäsin maahan ja otin ylös kukkaron, joka tuntui raskaalta. Nousin taas hevoseni selkään ja ratsastin nopeasti metsään, jossa rosvot odottivat kärsimättöminä tuloani onnitellakseen, ikäänkuin urotyöni olisi ollut hyvinkin kuntoa osottava. He antoivat minun tuskin satulasta nousta, niin innokkaasti he minua syleilivät ja taputtelivat. "Rohkeutta vaan, Gil Blas", lausui Rolando, "sinä teet vielä ihmeitä. Pidin koko ajan sinua silmällä ja huomasin sinun reippaan ryhtisi; minä ennustan, että sinusta tulee vielä mainio maantierosvo, tai sitten minä en sitä asiaa ymmärrä." Luutnantti ja muutkin yhtyivät ennustukseen, vakuuttaen, että minä vielä kerran varmasti sen täytän. Kiitin heitä hyvästä ajatuksestaan minusta sekä lupasin kaikin voimini pyrkiä siihen päämäärään.

Ylistettyään näin minua sitä suurisanaisemmin kuta vähemmin tekoni sitä ansaitsi, heille tuli halu tarkastaa ryöstämäni kukkaron sisällystä. "Katsokaamme", sanoivat he, "katsokaamme, mitä munkin kukkarossa on." -- "Se täytyy olla hyvin varustettu", jatkoi toinen, "sillä pappien ei ole tapana liikkua pyhiinvaeltajain tavoin". Kapteeni otti solmusta kukkaron nauhan ja avasi sen vetäen sieltä kaksi tai kolme kourallista pieniä kuparilanttia ja niiden seassa joukko Agnus Dei'tä[7] ja scapulairejä.[8] Näin uudentapaisen saaliin nähdessään rosvot päästivät rähisevän naurun. "Herran tulukset!" huusi luutnantti, "olemme suuresti kiitollisia Gil Blas'ille, sillä hänen koenäytöksensä tuottaa ikuisen onnen koko joukollemme."

Tämä sukkeluus houkutteli toisia perässään. Ne roistot rupesivat pitämään hauskaa minun kustannuksellani. He laskivat siitä tuhansia kompia, joita ei sovi kertoa, ja jotka osottivat heidän sisällistä kehnouttaan.

Minä vaan en nauranut, siihen ottivat rosvot minulta halun pois, sillä minähän heidän pilkkansa maalitauluna olin.

Yhdeksäs luku.

Jossa kerrotaan siitä vakavasta asiasta, joka tätä tapausta seurasi.

Me viivyimme metsässä suurimman osan päivästä, näkemättä ainoatakaan matkustajaa, joka olisi voinut maksaa munkin tekemän vahingon. Vihdoin nousimme lähteäksemme takaisin luolaamme, aikoen supistaa tänpäiväiset puuhamme minun naurettavaan yritykseeni, joka oli yhä vieläkin heidän pilansa aiheena. Silloin huomasimme etäämpää eräiden vaunujen lähestyvän, joiden edessä oli neljä muulia. Ne tulivat hyvää vauhtia, ja niiden rinnalla ratsasti kolme miestä, jotka näyttivät hyvin asestetuilta ja valmiilta meitä vastaan ottamaan, jos olisimme kyllin rohkeita hyökkäämään heidän kimppuunsa. Rolando käski joukon pysähtyä neuvottelua varten, jonka päätökseksi tuli, että hyökättäisiin. Senvuoksi hän asetti heti meidät asianomaiseen järjestykseen, ja me ratsastimme taisteluun valmiina vaunuja kohden. Huolimatta metsässä saamastani kiitoksesta, jouduin ankaran vavistuksen valtaan, ja kohta tunsin koko ruumiini valuvan kylmää hikeä, joka ei ennustanut hyvää. Kurjuuteni lisäksi ratsastin vielä ihan sotarinnassa, kapteenin ja luutnantin välissä, jotka olivat asettaneet minut siihen totuttaakseen minut tulta kestämään. Rolando huomasi kelmeyteni, silmäsi minua viistoon ja lausui tuimasti: "kuule, Gil Blas, muista tehdä velvollisuutesi; minä sanon sinulle, että jos koetat kääntyä takaisin, niin ammun kuulan kalloosi, muista se!" Olin liian varma siitä, että hän täyttäisi uhkauksensa ollakseni välittämättä varoituksesta, enkä siis ajatellut enää muuta kuin uskoa sieluni Jumalan huomaan, koskapa oli sama pelättävänä niin puolelta kuin toiseltakin.

Samalla vaunut lähestyivät meitä saattomiehineen. He huomasivat minkälaatuista väkeä me olimme; ja älyttyään käytöksemme johdosta tarkotuksemme he lähestyivät meitä pyssynkantaman päähän. Heillä oli, kuten meilläkin, aseina pyssyt ja pistoolit. Heidän valmistautuessa ottamaan meitä vastaan astui vaunuista muuan kaunis, komeasti puettu nuori mies. Hän nousi erään varahevosen selkään, jota yksi miehistä talutti, ja asettui joukon etunenään. Hänellä ei ollut muita aseita kuin miekka ja kaksi pistoolia. Vaikkei heitä ollut kuin neljä yhdeksää vastaan, sillä kuski ei liikahtanut paikaltaan, niin he lähestyivät meitä rohkeudella, joka lisäsi minun kauhuni kaksinkertaiseksi. Kuitenkin vaikka jäseneni tutisivat kuin horkassa, valmistuin laukaisemaan; mutta, lausuakseni selvän totuuden, sulin silmäni ja käänsin pääni pois pyssyä laukaistessani, ja senvuoksi en voi raskauttaa omaatuntoani sillä teolla.

Tapahtuman yksityisseikkoja esittämään en rupea, sillä vaikka olinkin siihen osallisena, niin en nähnyt mitään; pelkoni pani pääni niin perin pyörälle, etten ensinkään saanut nähdä tapausta, joka minua niin vapisutti. Ainoa, minkä tiedän, oli muskettien pauke ja senjälkeen toverieni raikuva huuto: Voitto! voitto! Tämän huudon johdosta haihtui pelkoni pois. Huomasin ne neljä ratsumiestä makaavan hengettöminä kentällä. Meidän puoleltamme ei ollut kaatunut kuin yksi mies, ja eräs oli saanut kuulan oikeaan polvilumpioonsa. Luutnantti haavoittui myöskin, mutta hyvin lievästi, luoti oli vaan hiukan hipaissut nahkaa.

Rolando herra juoksi sitten heti vaunujen ovelle. Niitten sisässä istui nuori nainen, ijältään noin kaksikymmentäneljä tai kaksikymmentäviisi vuotta. Hän näytti tavattoman kauniilta, vaikka äskeinen tapahtuma oli häneen ankarasti vaikuttanut. Hän oli nimittäin pyörtynyt taistelun aikana, ja makasi yhä vieläkin tajutonna. Rolando unhottui kokonaan häntä katselemaan, meidän toisten ajatellessa saalista. Ensiksi rupesimme ottamaan kiinni kaatuneitten ratsumiesten hevosia, jotka olivat pyssyjen pauketta säikähtäin juosseet hajalle, menetettyään ohjaajansa. Muulit eivät olleet paikaltaan hievahtaneet, vaikka kuski oli taistelun tuoksinassa hypännyt pukiltaan ja paennut. Nousimme ratsuiltamme, riisuimme muulit valjaista ja kuormitimme niiden selkään useita matka-arkkuja, jotka olivat köytettyinä vaunujen etu- ja takapuolelle. Sen tehtyä nostettiin vaunuissa oleva nainen kapteenin käskystä hevosen selkään. Eräs rosvoista, joka oli erittäin vahva mies, otti hänet käsivarsiensa varaan, ja sitten me läksimme saaliillemme kotia kohden, heittäen maantielle vaunut ja paljaiksi rosvotut ruumiit.

Kymmenes luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in suuresta päätöksestä ja sen toimeenpanosta.

Yötä oli jo kappale kulunut saapuessamme luolaan. Ensin veimme elukat talliin, jossa saimme itse taluttaa ne parsiinsa ja laittaa apetta, sillä neekerimme oli ollut jo kolme päivää vuoteen omana. Leinin lisäksi, joka oli iskenyt häneen ankarasti, oli hirveä jäsenpakotus herpauttanut mieskurjalta sekä kädet että jalat, niin ettei hän voinut liikuttaa muuta kuin kieltään. Sitäpä hän sitten käyttikin, ilmaisten hirveällä sadatuksilla kärsimättömyyttään. Jätimme hänen kiroilemaan ja sadattelemaan ja menimme kyökkiin, jossa omistimme kaiken huolenpitomme kauniille vangillemme, joka oli kuin kuoleman varjoihin verhottu. Emme säästäneet mitään saadaksemme hänet virkoamaan, mikä todella lopulta onnistuikin. Mutta tajuun tultuaan ja huomattuaan olevansa aivan tuntemattomain miesten kätten varassa, hän käsitti tilansa onnettomuuden. Kaikki kauhun ja epätoivon tuskat kuvastuivat hänen silmistään, jotka hän nosti taivasta kohden, ikäänkuin valittaen kohtalonsa kovuutta. Uudet hirveät ajatukset vaikuttivat häneen niin voimakkaasti, että hän yhtäkkiä pyörtyi uudelleen; hänen silmäluomensa ummistuivat taas, ja rosvot luulivat kuoleman jo vievän heidän saaliinsa. Silloin kapteeni arveli soveliaimmaksi heittää hänet itsekseen kuin kiusata häntä uusilla yrityksillä ja käski senvuoksi viedä hänet Leonardan vuoteelle sekä jättää hänet aivan yksin, seuratkoon siitä sitten mitä tahansa.

Sitten astuimme saliin, jossa eräs rosvoista, joka oli ollut aikoinaan haavuri, tarkasti luutnantin ja toisen haavoittuneen haavat ja voiteli niitä rasvoilla. Sen tehtyä rupesimme tarkastamaan matka-arkkujen sisältöä. Toiset olivat täynnä pitsejä ja liinatavaroita, toiset pitovaatteita; mutta viimeksi avatusta lippaasta löytyi muutamia kukkaroita täynnä pistooleja, mikä tuotti suunnattoman ilon herroille rosvoille. Tämän tarkastuksen perästä emännöitsijä toi tarjoilupöydän saliin ja kattoi sen illallista varten. Aluksi keskustelimme yksinomaan suuresta voitostamme, mutta sitten Rolando kääntyi minuun seuraavilla sanoilla: "tunnustappa, Gil Blas, tunnusta pois, poikaseni, että pelkäsit kauheasti". Vastasin tunnustavani sen rehellisesti, mutta arvelin vielä taistelevani kuin sankari, oltuani vaan parilla kolmellakin retkellä mukana. Siitä koko seurue rupesi minun puolelleni, arvellen sen anteeksi annettavaksi, sillä olihan koetus ollutkin tuimanlainen; niin etten niin nuoreksi ja ruutia haistamattomaksi mieheksi ollut aivan huonosti käyttäytynytkään.

Senjälkeen keskustelu siirtyi muuleihin ja hevosiin, jotka olimme tuoneet luolaan. Päätettiin lähteä jo huomisin ennen päivänkoittoa Mansillaan niitä myömään, sillä siellä ei luultavasti oltu vielä kuultu meidän teostamme mitään. Tämän päätöksen tehtyämme lopetimme illallisemme ja menimme taas kyökkiin katsomaan vankiamme, jonka huomasimme yhä vielä olevan samassa tilassa; arvelimme, ettei hän eläisi yön yli.

Jätimme hänet omiin hoteisiinsa. Rolando ei tehnyt muuta kuin käski Leonardan hoitaa häntä; sitten jokainen vetäysi omaan koppiinsa. Minä puolestani heittäydyin tosin vuoteelleni, mutta en nukkuakseni, vaan rupesin ajattelemaan yksinomaan ryöstetyn naisen onnettomuutta. Olin varma siitä, että hän oli ylhäinen vallasnainen, ja senvuoksi hänen kohtalonsa tuntui vielä surkuteltavammalta. En voinut vapisematta ajatella, mitkä kauhut häntä odottivat, ja tunsin syvää sääliä häntä kohtaan, ikäänkuin ystävyyden tai veren siteet olisivat minua häneen liittäneet. Lopuksi, valitettuani kyllikseni hänen kohtaloaan, aloin miettiä keinoja pelastaakseni hänet vaarasta ja päästäkseni samalla itse luolasta pois. Ajattelin, ettei neekeri ehtisi parantua ja että niin ollen portin avain olisi Leonardan hallussa. Tämä ajatus kiihdytti mielikuvitustani suuresti ja sai minun keksimään pakosuunnitelman, jota punnitsin tarkasti ja aloin paikalla panna sitä toimeenkin seuraavalla tavalla.

Olin saavinani ähkykohtauksen ja aloin marista ja voihkia, ja tuontuostakin päästin aika parkauksen. Rosvot heräsivät ja keräytyivät kohta viereeni, kysyen mitä minä niin rupesin karjumaan. Vastasin ähkyn viiltelevän kamalasti vatsaani, ja saadakseni heidät paremmin uskomaan kiristelin julmasti hampaitani, vääristelin naamaani ja heittelehdin hirveissä väännöksissä vuoteellani. Sitten rauhotuin yhtäkkiä ikäänkuin tuskani olisivat hiukan talttuneet. Mutta kotvan perästä aloin taas pyllyillä karsinassani ja väännellä jäseniäni. Näyttelin sanalla sanoen niin hyvin osani, että rosvot kaikessa nokkeluudessaan antoivat pettää itsensä ja, uskoivat, että vatsassani oli täydellä todella hirveä kapina. Mutta hyvästä näyttelemisestäni johtui minulle toisia kärsimyksiä, joista oli leikki kaukana; sillä kun armeliaat toverini luulivat minun todella kärsivän, niin he kiiruhtivat joka mies auttamaan hätääni. Eräs toi viinapullon pakottaen minun tyhjentämään sen puolilleen; toinen antoi minulle aimo peräruiskauksen manteliöljyä; kolmas lämmitti ruokaliinan levittäen sen tulikuumana mahalleni. Turhaan huusin armoa; he luulivat huutoni johtuvan kivuistani ja koettivat kättä paraten toimittaa minulle todellisia tuskia yrittäessään karkoittaa teeskenneltyjä. Lopuksi, kun en enää jaksanut sitä kestää, tuli minulle pakko ilmoittaa, etten tuntenut enää yhtään vatsanväänteitä sekä lupasin olla aivan rauhassa. Silloin he herkesivät rääkkäämästä minua parannuskeinoillaan, ja minä varoin visusti enää valittelemasta, etten vaan joutuisi uudestaan heidän lääkitsemisensä uhriksi.

Tämä kohtaus kesti lähes kolme tuntia. Senjälkeen rosvot arvelivat, ettei enää ole pitkä päivänkoittoon, sekä valmistausivat lähtemään Mansillaan. Silloin minä olin nousevinani vuoteeltani uskotellakseni heille, että minullakin oli tavaton halu lähteä mukaan; muttei he estivät sen. "Ei, ei, Gil Blas", lausui Rolando herra, "jää sinä tänne, poikaseni; vatsankipusi voisi uudistua. Toiste saat tulla kanssamme; tänään sinä et jaksa meitä seurata; lepää sinä vaan koko päivä, sinä tarvitset lepoa." Minä en tohtinut olla liian itsepintainen siitä pelvosta, että pyyntööni mahdollisesti suostuttaisiin; otinhan vaan hyvin surullisen muodon sen johdosta, etten päässyt mukaan, ja sen tein niin luonnollisesti, että he läksivät luolasta aavistamatta hituistakaan tuumiani. Heidän lähtönsä jälkeen, jota olisin niin mielelläni kiirehtänyt, lausuin itsekseni: "Kas nyt, Gil Blas! nyt on aika tehdä päätöksesi. Sonnusta itsesi rohkeudella saadaksesi onnelliseen loppuun, minkä olet niin hyvin alottanut. Tehtävä ei liene vaikea: Domingo ei kykene häiritsemään sinun yritystäsi, ja Leonarda ei voi sitä estää. Käytä tilaisuutta ja pakene; ehkei milloinkaan tule tämän suotuisampaa." Nämä ajatukset täyttivät mieleni luottamuksella. Nousin ylös, otin miekkani ja pistoolini ja menin kyökkiin; mutta ovelle tullessani kuulin Leonardan puhuvan, jota pysähdyin kuuntelemaan. Hän puhui vangillemme, joka oli vironnut pyörtymyksestään ja, käsittäen täydellisesti onnettomuutensa itki katkeraa epätoivon itkua. "Itkekää, tyttöseni", lausui akka hänelle, "vuodattakaa vaan viljalti kyyneleitä, älkääkä säästäkö huokauksia; se tyynnyttää teitä. Kohtauksenne oli kyllä ankara, mutta nyt ei ole enää mitään vaaraa, kunhan vaan itkette sydämenne tyhjäksi. Surunne asettuu vähitellen, ja te totutte kyllä elämään herraimme kanssa, jotka ovat oikein kunnonmiehiä. Teitä tullaan kohtelemaan paremmin kuin prinsessaa; he keksivät tuhansia keinoja teitä miellyttääkseen. Moni rouva olisi halusta teidän sijassanne."

En antanut eukon enää jatkaa lörpöttelyään. Astuin sisään, ojensin pistoolin hänen rintaansa vasten ja vaadin uhkaavasti häneltä portin avainta. Hän tyrmistyi uhkauksestani; ja vaikka hänen elämänlankansa ei enää ollut pitkä, niin hän tunsi sentään vielä sen verran rakkautta elämään, ettei uskaltanut kieltäytyä antamasta, mitä vaadin. Saatuani avaimen käteeni lausuin surun murtamalle rouvalle:

"Rouvani, taivas on lähettänyt teille pelastajan, nouskaa ja tulkaa kanssani; minä vien teidät, mihin itse haluatte."

Rouva ei ollut sanoilleni kuuro; lupaukseni teki häneen sellaisen vaikutuksen, että hän, ponnistaen kaikki voimansa, heittäytyi jalkoihini vannottaen minua suojelemaan hänen kunniaansa. Nostin hänet ylös vakuuttaen, että hän sai luottaa minuun. Sitten otin muutamia kyökissä olevia nuoria ja sidoin vankitoverini avulla Leonardan kiinni erään suuren pöydän jalkaan, uhaten samalla paikalla ampua hänet, jos hän päästäisi pienimmänkään äänen. Leonarda parka, joka uskoi minun varmasti täyttävän uhkaukseni, jos hän sanallakaan vastustaisi, päätti antaa minun menetellä kanssaan mieleni mukaan. Sitten sytytin vahakynttilän ja läksin tuntemattoman kera siihen kammioon, jossa kulta- ja hopeakaluja säilytettiin. Mätin taskuihini niin paljon pistooleja kuin niihin mahtui; ja vaadin toverini tekemään samoin, selittäen ettei hän tehnyt muuta kuin otti omansa takaisin. Siihen hän empimättä suostuikin ja otettuamme siten runsaat panokset niitä läksimme talliin, johon astuin yksinäni pistoolit vireissä. Arvelin nimittäin, että Domingo luuvalostaan ja kolotuksestaan huolimatta pyrkisi estämään minua satuloimasta ja valjastamasta hevostani, ja senvuoksi tein vakavan päätöksen parantaa hänet perinpohjin kaikista vaivoistaan, jos hän osottaisi vähänkin halua tehdä minulle kiusaa. Mutta entiset ja nykyiset kivut ahdistivat häntä niin armottomasti, että sain taluttaa hevoseni tallista, ettei hän näyttänyt sitä huomaavankaan. Seuralaiseni odotti minua ovella. Sitten pujahdimme nopeasti käytävään, josta luolaan kulettiin. Tulimme portille ja avasimme sen sekä saavuimme vihdoin laskuovelle. Suurella tuskalla saimme sen ylös, tai oikeastaan onnistuminen riippui yksinomaan siitä, että pelastumisen toivo antoi meille kaksinkertaiset voimat.