Part 20

Scipion pidätin luonani heidän lähdettyään iloitaksemme yhdessä onnellisen tilamme johdosta. Sihteerini oli rajattomasti riemuissaan kaikesta. "No niin!" lausuin minä, "sanoppa nyt ystäväni, mitä sinä ajattelet Leyvan herttuan erinomaisesta käytöksestä minua kohtaan?" -- "Saakeli sentään, eihän voisi parempaa ajatella; kunhan se vaan kestäisi oikein kauvan", vastasi hän. -- "Vaan niin en toivo minä", vastasin siihen, "minä en voi sallia hyväntekijäini kustantavan niin paljon puolestani, se olisi heidän anteliaisuutensa väärinkäyttämistä. Toisekseen en voisi koskaan oikein perehtyä muitten palkkaamiin palvelijoihin, enkä ole muuten tullut tänne elääkseni niin suuren ihmisjoukon keskellä. Ja mitä hittoja me teemme noin monella palvelijalla? Ei, emme tarvitse Bertrandin lisäksi muuta kuin kokin, kokkipojan ja yhden palvelijan; se riittää meille." Vaikka sihteerilläni ei oikeastaan olisi ollut mitään sitä vastaan, että Valencian kuvernööri olisi niin pulskasti ylläpitänyt meitä, niin hän ei kuitenkaan ruvennut panemaan vastaan, vaan yhtyi minuun hyväksyen tuumani. Tultuamme siitä yksimieliseksi hän läksi minun huoneestani omaan makuuhuoneeseensa.

Viideskymmeneskolmas luku.

Gil Blas lähtee Valenciaan; hän menee Leyvan herrain luokse.

-- Mitä he puhuvat keskenään.

Sitten riisuuduin ja menin vuoteeseeni. Unta en kuitenkaan saanut, vaan antausin ajatusteni valtaan. Ajattelin sitä suurta ystävyyttä, jolla Leyvat maksoivat kiitollisuutensa minua kohtaan; heidän uutten hyväntekoinsa johdosta päätin seuraavana päivänä lähteä heidän luokseen, sillä en jaksanut kauemmaksi viivyttää kiitollisuuteni osottamista. Edeltäpäin jo iloitsin donna Seraphinan näkemisestä. Kun aivoni väsyivät näistä kaikista tuumiskeluista, niin vaivuin vihdoinkin unen helmaan, enkä herännyt, ennenkuin aurinko jo paistaa helotti taivaalla.

Nousin paikalla ylös; ja kun aiottu matka oli mielessäni, niin pukeusin kiireesti. Sitä lopettaissani sihteerini astui huoneeseeni. Silloin sanoin hänelle: "Olen nyt matkalle aikeissa, Valenciaan. Luulen että hyväksyt aikomukseni, sillä enhän voi liian joutuun mennä tervehtimään Leyvan herroja joille olen niin paljosta kiitollisuuden velassa; joka hetki, jonka sitä velvollisuutta viivytän, tuntuu syyttävän minua kiittämättömyydestä. Sinun ei tarvitse tulla mukaan; jää sinä tänne poissaolo-ajakseni; tulen takaisin kahdeksan päivän kuluessa." -- "Tehkää niin, herra, menkää tervehtimään don Alphonsoa ja hänen isäänsä; he näyttävät ymmärtävän heitä kohtaan osotettua palvelusintoa ja ovat siitä kiitollisia: senkaltaiset henkilöt ovat siksi harvinaisia, ettei heitä kohtaan voi olla kylliksi huomaavainen." Menin käskemään Bertrandin valmistamaan matkaa, ja hänen valjastaessa muuleja minä kävin juomaan suklaatiani. Senjälkeen nousin kieseihini käskettyäni palvelijain totella Scipiota kuin minua itseäni sekä noudattamaan kaikessa hänen määräyksiään.

Tulin Valenciaan vähemmässä kuin neljässä tunnissa. Ajoin suoraan kuvernöörin tallien eteen, jossa nousin rattailtani. Jätin ne siihen ja läksin kuvernöörin huoneeseen, jossa hän oli kahden isänsä, don Cesarin kanssa. Avasin oven ilman muuta ja astuin sisään. Lähestyin heitä kunnioituksella, lausuen: "Palvelijain ei ole tapa ilmoittaa tuloaan isännilleen; tässä näette vanhan palvelijanne, joka tulee osottamaan teille kunnioitustaan." Sitten aioin laskeutua polvilleni, mutta he estivät sen syleillen minua kumpikin todellisella mielihyvällä. "No, rakas Santillana", lausui don Alphonso, "joko olette ollut Lirias'issa ottamassa maatilanne haltuunne?" -- "Olen, herra", vastasin, "ja tulen tarjoomaan sitä teille uudestaan takaisin." -- "Minkätähden?" kysyi hän, "onko siellä joku seikka mieltänne vastaan?" -- "Ei suinkaan, talo itsessään on minusta ihastuttava", vastasin, "se vaan on minulle vastenmielistä, että siellä on arkkipiispan kokki ja yleensä kolme kertaa enemmän palvelijoita kuin minä tarvitsen, joista ei ole siellä muuta hyvää, kuin että tuottavat teille paljon hyödyttömiä menoja."

-- "Jos olisitte ottanut vastaan Madriidissa tarjoomamme kahdentuhannen tukaatin eläkkeen", lausui don Cesar, "niin olisi talo saanut meidän puoleltamme riittää, mutta kun hyljäsitte sen, niin katsoimme välttämättömäksi korvata sitä tällä tavalla." -- "Se on liikaa", vastasin, "teidän hyvyytenne täytyy tyytyä talon lahjoittamiseen, sillä se täyttää kaikki toiveeni enemmän kuin kylliksi. Lausun teille suoraan ajatukseni: teille johtuvia suuria kustannuksia lukuunottamatta minun täytyy sanoa, että se väen paljous on minulle haitaksi ja häiriöksi. Lyhyesti sanoen siis, jalot herrat: ottakaa linna takaisin, tai sallikaa minun järjestää se oman mieleni mukaan." Lausuin viimeiset sanat niin painokkaasti, että sekä isä että poika, jotka eivät tietysti tahtoneet menetellä vasten mieltäni, lupasivat lopulta minun asettaa oloni linnassa, kuten itse halusin.

Kiitin heitä tästä suosion-osotuksesta, jota ilman en voinut tuntea itseäni onnelliseksi. Silloin don Alphonso sanoi minulle: "Rakas Gil Blas, tulkaa, niin esitän teille erään naisen, joka on hyvin iloissaan teidän tulostanne." Näin lausuen hän tarttui käteeni ja vei minut donna Seraphinan huoneeseen, joka huudahti ilosta minut nähdessään.

"Rouvaseni", lausui kuvernööri, "luulenpa, että ystävämme Santillanan tulo on yhtä mieluisa teille kuin minullekin."

-- "Olkaa varma siitä", vastasi hän, "en ole unhottanut palvelusta, jonka hän on minulle tehnyt; ja omaan kiitollisuuteeni tulee lisäksi ne suuret palvelukset, joita hän on tehnyt teille." Sanoin silloin rouva Seraphinalle, että liiaksikin oli jo palkittu se vaara, johon olin yhdessä monen muun kanssa antautunut vapauttaaksemme häntä silloin, ja lausuttuamme kohteliaisuuksia molemmin puolin läksin Seraphinan huoneesta pois don Alphonson keralla. Menimme takaisin don Cesarin luo. Hän oli eräässä salissa useitten ylhäissäätyisten miesten keskellä, jotka olivat saapuneet päivällisille hänen luokseen.

Kaikki nämä herrat tervehtivät minua erittäin kohteliaasti: ja huomaavaisuus minua kohtaan tuli vielä suuremmaksi, kun don Cesar ilmoitti minun olleen Lerman herttuan ensimmäisiä sihteerejä. Mahdollista on myöskin, että useimmat heistä tiesivät don Alphonson saaneen kuvernöörinvirkansa minun suosituksestani, sillä mikäs tässä maailmassa pysyy salassa. Oli miten oli, pöydässä istuessamme ei puhuttu muusta kuin uudesta kardinaalista. Toiset heistä ylistivät -- tai olivat ylistävinään häntä pilviin asti, toiset koettivat puhua hänestä ivallisesti. Huomasin hyvin heidän koettavan sillä tavoin saada minuakin lausumaan ajatukseni hänen ylhäisyydestään -- kaikkein yhteiseksi huvitukseksi tietysti. Siltä se ainakin minusta näytti, eikä minulla ollutkaan pieni kiusaus sitä tehdä. Mutta hillitsin kuitenkin kieleni, ja tämä pieni voitto itsestäni antoi seurueelle sen hyvän käsityksen, että osasin pitää suuni kiinni ajallaan.

Viideskymmenesneljäs luku.

Gil Blas palaa linnaansa Lirias'iin. -- Minkä hauskan uutisen Scipio hänelle ilmoittaa ja mitä muutoksia he tekevät palvelijakuntaansa.

Viivyin kahdeksan päivää Valenciassa, eläen suuressa maailmassa kuin kreivit ja markiisit. Kuvernööri rouvineeen toimitti minua näytelmiin, tanssiaisiin, konsertteihin, juhliin, naisseuroihin ja yleensä kaikenlaisiin huveihin. Heitä osasin niin miellyttää, että he olivat hyvin pahoillaan, kun lopultakin lähdin takaisin kotiini, Lirias'iin. Minun täytyi luvata heille jakaa aikani tasan heidän seuralleen ja yksinäisyydelleni. Päätettiin, että asuisin talven Valenciassa ja kesän linnassani. Tämän sopimuksen jälkeen hyväntekijäni sallivat minun lähteä nauttimaan yksinäisyyden rauhaa. Läksin siis kotimatkalle, ylen tyytyväisenä käyntiini.

Scipio, joka odotti kärsimättömyydellä paluutani, tuli hyvin iloiseksi minut nähdessään, ja hänen ilonsa tuli kaksinkertaiseksi, kun sain hänelle juurtajaksain kertoneeksi matkani tapahtumat. "No, mitäs sinä, ystäväni olet tehnyt näinä päivinä, minun poissa ollessani? Onko aikasi kulunut hupaisesti?" -- "Jokseenkin", vastasi hän, "niinkuin sellaiselle palvelijalle voi kulua, jolle herransa seura on kaikista hauskinta. Olenpa kuleskellut maittemme halki pitkin ja poikin; väliin olen istunut metsässä olevan lähteen reunalla, jonka veden kirkkautta olen ihaillut -- se on yhtä kristallikirkasta kuin sen pyhän lähteen vesi, jonka lirinä kohisi Albunean metsikössä; toisinaan olen makaillut jonkun puun juurella, kuunnellen lehtokertun sirkutusta ja satakielen soittoa. Sitten olen myöskin käynyt metsällä ja kalalla, ja parhaimpana ajanviettonani ovat olleet eräät hyödylliset ja hupaiset kirjat, joita olen lukenut."

Keskeytin äkkiä sihteerini puheen kysyen, mistä hän oli ne kirjat saanut. "Löysin ne tämän linnan kauniissa kirjastossa, jonka Joachim mestari näytti minulle." -- "Peijakas! missä komerossa se kirjasto piilee?" kysyin. "Mehän tarkastimme tulomme jälkeisenä päivänä koko talon perinpohjin?" -- "Niin vaan luulette tehneenne", vastasi hän; "mutta olen saanut selville, että kulimme ainoastaan kolmen kylkirakennuksen läpi, unhottain neljännen. Siellä don Gesarin oli tapana Lirias'issa käydessään viettää osan ajastaan kirjain parissa. Tässä kirjastossa on erinomaisia kirjoja, jotka teille on jätetty sinne taatuksi keinoksi ikävää vastaan, silloinkuin puutarhamme on kukatonna, metsämme lehdetönnä, jolloin niistä ei ole iloa meille. Leyvan hyvät herrat eivät ole jättäneet työtään keskentekoiseksi; he ovat pitäneet huolta sekä ruumiin että hengen ravinnosta."

Tämä tieto oli minulle todellinen ilosanoma. Menin hänen kerallaan neljänteen kylkirakennukseen, joka tarjosi minulle hyvin mieluisan näyn. Näin siellä erään huoneen, jonka päätin paikalla omistaa itselleni, kuten don Cesarkin oli sitä pitänyt omanaan. Hänen vuoteensa oli siellä vieläkin, kuten muutkin huonekalut, seinillä oli tapeetit, joihin oli kuvattu sabiinitarten ryöstö. Siitä huoneesta astuin toiseen pienempään, jossa oli ympäri seiniä mataloita, kirjoilla täytetyitä kaappeja, ja niiden yläpuolella riippui kaikkien kuninkaittemme kuvat. Erään ikkunan vieressä, josta näkyi hymyilevä maisema, oli eebenpuinen kirjoituspöytä ja sen edessä mustalla sahviaanilla päällystetty sohva. Mutta minun huomioni kiintyi etupäässä kirjastoon. Se sisälsi filosoofeja, runoilijoita, historiallisia teoksia, sekä suuren joukon ritariromaaneja. Don Cesar oli nähtävästi erityisesti suosinut viimeksimainittua lajia, koska oli hankkinut niitä niin runsaasti. Minäkin tunnustan häpeäkseni, etten myöskään niitä hyljeksi, huolimatta niiden liioitteluista, joko siitä syystä, etten niin suuresti valikoi lukemistani, tai senvuoksi, että espanjalaista viehättää kaikki, mikä on ihmeellistä. Tehdäkseni itselleni oikeutta voin mainita, että moraaliset kirjat sentään ovat mielilukemistani.

"Tässähän meillä on nyt ajanvietettä, ystäväni", lausuin Scipiolle silmättyäni häthätää kirjaston sisällystä, "mutta ensin meidän on suoritettava eräs toinen työ: palvelijakunta on uudistettava." -- "Siitä huolesta luulen voivani säästää teitä", vastasi hän. "Poissa ollessani olen tutkinut väkeänne, ja uskallan väittää tuntevani heidät. Alkakaamme Joachim mestarista; olen varma, että hän on täysi lurjus enkä epäile vähääkään, että hänet on ajettu pois arkkipiispan luota joittenkin hänen kuukausitileissään esiintyväin laskuvirheitten takia. Kokin apulainen taas on juopporatti, ja portinvartija on raaka tomppeli, jota emme tarvitse enemmän kuin metsästäjääkään. Viimeksi mainitun sijan minä itse täytän mainiosti, kuten itse saatte huomenna nähdä, hankittuamme pyssyn, ruutia ja lyijyä. Mitä lakeijoihin tulee, niin heidän joukossaan on eräs aragonialainen, joka näyttää minusta kelpo pojalta. Sen me pidämme, mutta kaikki nuo muut ovat niin kehnoa joukkiota, etten neuvoisi teitä niitä pitämään, vaikka tarvitsisitte sata palvelijaa."

Keskusteltuamme laveasti asiasta päätimme pitää palveluksessa kokkipojan ja aragonialaisen sekä toimittaa sävyisällä tavalla kaikki muut niskoiltamme. Sen teimme jo samana päivänä muutamain pistoolien avulla, jotka Scipio otti rahavarastostamme, antain ne heille minun nimessäni. Pantuamme tämän uudistuksen toimeen otimme uuden kokin ja laitoimme olot linnassa järjestykseen; jokaiselle palvelijalle määräsimme vissit tehtävät ja aloimme elää omalla kustannuksellamme.

Viideskymmenesviides luku.

Gil Blas kosii Antoniaa, lampuotinsa tytärtä.

Kaksi päivää kotiintuloni jälkeen tuli lampuotini, Basile, luokseni. Hän pyysi lupaa esittää minulle tyttärensä, Antonian, jonka sanoi toivovan kunniaa tervehtää uutta isäntäänsä. Vastasin suostuvani siihen mielihyvällä. Hän lähti ja palasi vähän ajan kuluttua, kauniin Antoniansa keralla. Sillä luulenpa, että tämä kuusi- tai seitsemäntoistavuotias tyttönen ansaitsi kauniin nimen; hänellä oli mitä hienoin hipiä ja hurmaavat silmät. Hänen yllään oli vaan yksinkertainen villapuku, mutta sorea vartalo ja uljas ryhti sekä omituinen sulous, joka ei aina seuraa nuoruutta, saivat katsojan unhottamaan hänen pukunsa vaatimattomuuden. Hänen tukassaan ei ollut mitään taiteellisia koristeita, kukkakimppu oli vaan solmittu sen taakse.

Hänen astuessa huoneeseeni en ainoastaan hämmästynyt hänen kauneutensa johdosta, vaan hänestä tuoksusi sellainen viattomuus ja viehättävyys, että tunsin paikalla sydämeni valloitetuksi. Hänen lähdettyään Scipio kertoi häntä sanottavan yhtä älykkääksi kuin kauniiksikin, ja että koko seudulla sitä pidettäisiin onnen poikana, joka saisi hänet omakseen. "Minä, minä tahdon hänet omakseni", huudahdin silloin, "jos hän vaan suostuu. Minä aion naida hänet sinun välitykselläsi, jollei hänen sydämensä vaan ole jo toiseen sidottu." -- "Ohoh", vastasi hän, "enpä olisi luullut teidän niin päistikkaa naimisiin aikovan. Mutta älkää luulko, että minä pahottelen rakkauttanne, olen päinvastoin siitä hyvilläni. Lampuotinne tytär ansaitsee kyllä kunnian, jota aiotte hänelle osoittaa, jos hän vaan voi tarjota teille vapaan sydämen ja hyvyyttänne ymmärtävän mielen. Siitä otan selvän jo tänäpäivänä joko hänen isältään tai häneltä itseltään."

Uskottuni oli mies pitämään lupauksensa. Hän meni tapaamaan salaisesti Basilea ja illalla hän tuli luokseni huoneeseeni, jossa odotin häntä kärsimätönnä ja levotonna. Hän oli iloisen näköinen, jonka pidin hyvänä merkkinä. "Iloisesta naamastasi päättäen", lausuin silloin, "tulet ilmoittamaan, että ihanimmat toiveeni kohta toteutuvat?" -- "Niin, rakas herrani", vastasi hän, "kaikki teille hymyilee. Olen keskustellut Basilen ja hänen tyttärensä kanssa; selitin heille teidän aikomuksenne. Isä on hyvillään, kun saa teidät vävypojakseen, ja Antonian myötätuntoisuudesta saatte olla varma." -- "Taivaan kiitos!" huudahdin silloin riemuissani; "niinkö! tämä herttainen enkeli pitää siis minusta?" -- "Olkaa siitä varma", vastasi hän, "hän rakastaa teitä jo. En ole tosin vielä kuullut sitä tunnustusta hänen suustaan, mutta päätän sen hänen ilostaan, kun esitin hänelle teidän aikomuksenne."

Vaikka innokas sihteerini olikin sanonut huomanneensa Antonian sydämestään iloitsevan herransa valloitusaikeesta, niin en kuitenkaan uskaltanut kokonaan luottaa hänen sanoihinsa. Minua pelotti, että hän oli antanut näön pettää itseään. Päästäkseni siitä varmaksi päätin itse puhutella kaunista Antoniaa. Läksin siis Basilen asunnolle, jossa vahvistin todeksi lähettilääni sanat. Tämä kelpo ukko, joka oli yksinkertainen ja suora maanmies, kuunteli puhettani ja lausui sitten antavansa tyttärensä minulle suurimmalla mielihyvällä. "Mutta", lisäsi hän, "älkää vaan luulko sen tapahtuvan sentähden, että teitä kutsutaan tämän kylän herraksi. Vaikkapa olisitte vieläkin vaan don Cesarin ja don Alphonson taloudenhoitaja, niin minä panisin teidät kaikkein muitten kosijain edelle: olen aina pitänyt teistä; ja siitä vaan olen pahoillani, ettei Antonialla ole suuria myötäjäisiä teille tuoda." -- "Enhän minä niitä tahdokaan", vastasin minä, "hänen persoonansa on toivojeni ainoa esine." -- "Nöyrin palvelijanne", huudahti hän, "se ei ole tarkotukseni, en minä mikään kerjäläinen ole naittaakseni tyttäreni niin. Basile Buenotrigo voi, Jumalan kiitos, antaa jotakin hänen kanssaankin; minun tahtoni on, että hän hankkii teille illallisen, jos te hankitte hänelle päivällisen. Sanalla sanoen, tämän linnan tulot nousevat viiteensataan tukaattiin, ja minä panen ne tämän avioliiton hyväksi nousemaan tuhanteen."

"Tehkää siinä asiassa kuten haluatte, rakas Basile", vastasin silloin, "siitä meille ei tule riitaa. Asia on siis sovittu; muuta ei puutu enää kuin tyttärenne suostumus." -- "Onhan teillä jo minun suostumukseni", sanoi hän, "eikö se riitä?" -- "Ei aivan", vastasin, "teidän suostumuksenne on tosin tarpeellinen, mutta hänen suostumuksensa tarvitaan myöskin." -- "Hän noudattaa minun tahtoani", vastasi hän, "haluaisinpa nähdä, uskaltaako hän vastustaa minua!" -- "Antonia on isänvallan alla, ja tottelee epäilemättä sokeasti hänen tahtoaan; mutta tuskin hän niin ollen tekee sen vapaasti; ja olkoonpa hänellä vaikka vähänkin sitä vastaan, niin en mistään hinnasta tahtoisi tehdä häntä onnettomaksi. Sanalla sanoen, ei se riitä, että saan teiltä hänen kätensä, hänen tulee itsekin hyväksyä teidän antamanne lahja." -- "Mitä vielä!" lausui Basile, "minä en ymmärrä noita viisasteluja: puhukaa itse Antonian kanssa, niin näette, ellen pahoin pety, ettei hän toivo parempaa kuin tulla teidän vaimoksenne." Sen lausuttuaan hän kutsui tyttärensä sinne, jättäen meidät hetkeksi kahdenkesken.

Käyttääkseni hyväkseni tätä kallista aikaa kävin heti pääasiaan kiinni, lausuen: "Kaunis Antonia, ratkaiskaa kohtaloni. Vaikka minulla on jo isänne suostumus, niin älkää luulko, että tahdon sitä käyttää jos se loukkaa teidän tunteitanne. Niin palavasti kuin haluankin saada teidät omakseni, niin luovun toivostani kuitenkin, jos te suostutte siihen ainoastaan lapsen kuuliaisuudesta." -- "Sitä en koskaan aio sanoa", vastasi Antonia hieman punastuen, "teidän pyyntönne on minulle sydämestäni mieleen, yhdyn siis isäni lupaukseen kaikin puolin, enkä suinkaan sitä vastusta. En tiedä", lisäsi hän, "onko oikein vai väärin, että näin puhun; mutta jos te ette minua miellyttäisi, niin olisin kyllin suora sanoakseni sen; miksenkä siis lausuisi yhtä suoraan sen vastakohtaakin?"

Hänen lausuessa näitä sanoja, joita en voinut ihastuksetta kuunnella Basile tuli takaisin luoksemme. Hän oli kärsimätönnä kuulemaan tyttärensä vastausta ja valmiina torumaan, jos hän oli hiukankin pannut vastaan, ja tuli senvuoksi kysymään minulta: "No, mitä kuuluu, oletteko tyytyväinen Antomaan?" -- "Olen niin täydellisesti tyytyväinen", vastasin, "että alan heti paikalla valmistaa häitä." Sen sanottuani jätin isän tyttärineen siihen ja läksin neuvottelemaan asiasta sihteerini kanssa.

Viideskymmeneskuudes luku.

Gil Blas'in ja kauniin Antonian häät. -- Miten ne vietetään ja ketä niihin saapuu. -- Loppu.

Enhän tosin olisi tarvinnut Leyvain lupaa naimisiin mennäkseni, mutta olimme kuitenkin Scipion kanssa sitä mieltä, etten kernaasti voinut olla antamatta heille tietoa, että aioin naida Basilen tyttären, sekä hienotunteisuuden vuoksi pyytää heidän suostumustaan.

Läksin siis heti heidän luokseen. Don Cesar ja hänen poikansa silloin eivät tyytyneet ainoastaan hyväksymiseen vaan selittivät vielä suorittavansa kaikki häitten kustannukset. He lausuivat lopuksi: "Lähtekää nyt takaisin kotiinne Lirias'iin ja olkaa siellä rauhassa kunnes kuulette meistä puhuttavan. Älkää ryhtykö mihinkään häävalmistuksiin, ne me otamme huoleksemme." Noudattaen heidän tahtoaan palasin linnaani. Kerroin Basilelle ja Antonialle suojelijaimme aikomuksesta, ja me odotimme mitä suurimmalla kärsimättömyydellä tietoja heistä. Kahdeksan päivää odotimme turhaan. Sen sijaan yhdeksäntenä päivänä saapuivat neljän muulin vetämät vaunut. Niissä oli räätäleitä, jotka toivat kauniita silkkikankaita morsiamelle puvuksi. Saattajina oli useita livreijaan puettuja miehiä, erittäin kauniitten muulien selässä. Eräs heistä toi minulle kirjeen don Alphonsolta, joka ilmoitti siinä saapuvansa huomisin Lirias'iin isänsä ja puolisonsa keralla, ja seuraavana päivänä saapuisi Valencian suurvikaari toimittamaan vihkimisen. Ja niinpä he saapuivatkin: don Cesar poikineen, donna Seraphina sekä hänen kunnianarvoisuutensa istuivat neljän hengen kuuden hevosen vetämissä vaunuissa, ja niiden edellä ajoivat neljän hevosen vaunuissa donna Seraphinan seuranaiset, ja seurueen saattona oli kuvernöörin henkivartijaväki.

Armollinen Seraphina rouva kysyi heti perille saavuttuaan innokkaasti Antoniaa, joka puolestaan heti, kuultuaan rouvan saapuneen juoksi häntä tervehtimään ja kättä suutelemaan, minkä hän teki niin suurella suloudella että kaikki ihmettelivät. "No, rakas miniäni", kysyi don Cesar Seraphinalta, "miten Antonia teitä miellyttää? Olisiko Santillana voinut parempaa vaalia tehdä?" -- "Ei koskaan", vastasi Seraphina, "he ovat kumpikin toistensa arvoiset, en epäile heistä tulevan hyvin onnellisia." -- Kaikki ylistivät armastani; ja jos hän oli ollut miellyttävä villapuvussaan, niin silkkipuvussaan hän nyt kerrassaan hurmasi jokaisen. Oli kuin hän ei olisi konsanaan muuta pukua pitänytkään, niin jalo oli hänen ryhtinsä ja käytöksensä luonnollinen.

Sen hetken tullessa, jona minun elämäni oli yhdistettävä häneen suloisilla siteillä tarttui don Alphonso käteeni johtaakseen minut alttarin eteen, ja Seraphina teki saman kunnian morsiamelle. Me läksimme kylän kirkkoon, jossa suurvikaari odotti vihkiäkseen meidät. Juhlallisuus toimitettiin kyläläisten riemuhuutojen kaikuessa. Basile oli kutsunut myöskin kaikki seudun rikkaammat maanviljelijät häihin, ja he olivat tuoneet tyttärensä mukanaan, jotka olivat koristaneet itsensä nauhoilla ja kukilla ja pitivät tanssirumpuja käsissään. Sitten palattiin takaisin linnaan, jossa juhlan järjestäjä, Scipio, oli kattanut kolme pöytää, yhden herrasväelle, toisen heidän seurueelleen ja kolmannen, kaikkein suurimman, muille kutsutuille.

Kolmannessa pöydässä istujat nousivat ensiksi ylös. Nuoret talonpojat lopettivat aterian alkaakseen tanssin nuorten talonpoikaistyttöjen kanssa, jotka houkuttelivat rummuillaan muissakin pöydissä olijat seuraamaan samaa hyvää esimerkkiä. Kohta olivat kaikki liikkeessä: kuvernöörin kamaripalvelijat tanssivat hänen puolisonsa kamarineitojen kanssa, jopa itse ylhäisetkin yhtyivät tanssiin. Don Alphonso tanssi sarabandia Seraphinan kanssa, ja don Cesar samoin Antonian kanssa.

Tanssittuaan koko päivän iltaan asti talonpojat läksivät tyttärineen pois, mutta linnassa jatkettiin juhlaa sekä syötiin komea illallinen.

Seuraavana päivänä Leyvat läksivät takaisin Valenciaan, annettuaan minulle tuhansia uusia ystävyydenosotuksia.

Ja siitä lähtein on minun kunnioitukseni Antoniaa kohtaan ja hänen rakkautensa minuun päivä päivältä yhä kasvanut. Scipio on edelleenkin todellinen ystäväni.

Jo kolme vuotta olen, rakas lukijani, viettänyt mitä herttaisinta elämää rakkaitteni parissa. Ja onneni täydentämiseksi on Taivas suonut minulle kaksi lasta, joiden kasvatus on oleva vanhuuteni ilona.

_Loppu_.

Viiteselitykset:

[1] Espanjalainen hopeatukaatti oli arvoltaan noin neljä markkaa kaksikymmentä penniä meidän rahassamme.

[2] Pistooli oli kultaraha, arvoltaan noin kaksikymmentä markkaa.

[3] Reali on espanjalainen hopearaha, jonka arvo on ollut erilainen eri aikoina. Nykyisin siksi kutsutaan kahdenkymmenenviiden pennin veroista rahaa.

[4] Jättiläinen, jonka Herkules puristi kuoliaaksi.

[5] "Hermandad" = veljeskunta. Espanjan pyhä hermandad oli eräänlainen poliisikunta, joka keskiajalla ahdisteli ja rankaisi varkaita ja muita pahantekijöitä.

[6] Corregidoriksi sanotaan Espanjassa eräänlaisia ylempiä tuomareita.

[7] "Agnus Dei" -- Jumalan karitsa; niiksi sanottiin kirkossa vihitystä vahasta tahi taikinasta tehtyjä jumalankaritsan kuvia, joita kannettiin kaulassa pyhityksen vuoksi.

[8] "Scapulaire" oli niinikään pieni vihitty esine, jota käytettiin samoin kuin edellistä.

[9] Tämän kertomuksen tapahtuma-aikana olivat kahdenkamppailut keihäillä tavallisia huvituksia.

[10] Alguazil -- espanjalainen poliisimies.