Part 2

En tiennyt, mitä minun piti tästä tapauksesta ajatella, en kuitenkaan mitään erittäin pahaa odottanut. "Jos nämä miehet olisivat varkaita, lausuin itsekseni, niin he olisivat minut rosvonneet ja kenties murhanneet. He ovat varmaankin jaloja aatelismiehiä tältä seudulta, jotka huomatessaan pelkoni säälivät minua ja vievät minut kotiinsa sulasta ihmisrakkaudesta." Kauan minun ei tarvinnut olla siitä epätietoisena, sillä tehtyämme syvässä hiljaisuudessa moniaita mutkia metsässä, saavuimme erään kummun juurelle, jossa nousimme ratsailta. "Tässä me asumme, lausui toinen ratsumies." Minä kuuhoilin joka taholle, mutta en nähnyt taloa en mökkiä enkä minkäännäköistä ihmisasuntoa. Sillävälin miehet nostivat maasta suuren puisen laskuoven, joka oli kokonaan pensaitten ja risujen peitossa, ja jonka takaa aukeni pitkä, viettävä maanalainen käytävä. Hevoset astuivat sinne itsestään kuin vanhasta tottumuksesta. Miehet veivät minut mukanaan ja laskivat oven taas paikalleen köysillä, jotka olivat sitä varten siihen kiinnitetyt. Niinpä oli siis enoni, Perez'in arvoisa nepain joutunut satimeen kuin rotta loukkuunsa.

Neljäs luku.

Jossa kerrotaan luolasta ja mitä Gil Blas siellä näki.

Tiesin siis jo, minkälaatuista väkeä ystäväni olivat, ja on helppo arvata, että äskeinen pieni huoleni haihtui. Sensijaan valtasi paljon suurempi ja oikeutetumpi pelko mieleni; uskoin meneväni tukaatteineni suoraan surman suuhun. Tuntien siis itseni karitsaksi, jota teuraaksi talutetaan, astuin jo enemmän kuolleena kuin elävänä saattajaini välissä, jotka hyvin huomasivat vapisevani kovasti ja koettivat senvuoksi turhaan kehottaa minua olemaan aivan pelvotta. Astuttuamme siten noin kaksisataa askelta polkuamme, joka kulki kiertäen alaspäin, saavuimme holvikattoiseen talliin, jota valaisi kaksi suurta rautalamppua. Siellä oli suuri kasa olkia ja useita tynnöriä ohria. Kaksikymmentä hevosta olisi mukavasti sinne mahtunut; mutta nyt siellä ei ollut muuta kuin ne kaksi vastatullutta. Eräs vanha neekeri, joka näytti kuitenkin vielä jotenkin virkulta, talutti ne parsiinsa.

Läksimme tallista luolaan. Sitä oli useita lamppuja valaisemassa, mutta niiden murheellinen tuike näytti vaan paljastavan paikan kolkkouden kaikessa kauheudessaan. Tulimme kyökkiin, jossa eräs vanha eukko oli paistamassa lihaa tulella valmistaen illallista. Kyökki oli varustettu kaikilla tarpeellisilla talouskaluilla, ja sen vieressä olevassa ruokakammiossa näytti olevan viljalti kaikenlaista ruokatavaraa. Keittäjätär (täytyyhän minun kuvata hänetkin) näytti olevan ijältään jonkun vuoden seitsemännellä kymmenellä. Nuorempana hänellä oli ollut tulipunainen tukka, sillä aika ei ollut ehtinyt sitä niin haalistaa, ettei alkuperäinenkin väri olisi vielä jossakin määrin näkynyt. Hänen ihonsa oli kellertävä, leuka oli pitkä ja terävä, ja huulet kutistuneet; suuri kyömynenä riippui suun yli, ja silmät olivat koreasti tulipunaiset.

"Katsokaahan, Leonarda rouva; sanoi toinen miehistä esittäessään minua tälle pimeyden armaalle enkelille, katsokaahan tätä sievää poikaa, jonka me teille tuomme." Sitten hän kääntyi minuun, ja lausui, huomatessaan, kuinka kalpeana ja peloissani olin: "Heitä pelkosi ihan kokonaan; ei täällä sinulle mitään pahaa tehdä. Me tarvitsemme apulaista emännöitsijällemme; yhytimme sinut, ja se oli sinulle onneksi. Sinä tulet erään pojan sijaan, joka kuoli neljätoista päivää sitten. Hän oli kovin heikko ruumiiltaan. Sinä näytät minusta paljon vankemmalta kuin hän, et sinä niin heville kuole. Tosin et enää saa konsaan aurinkoa nähdä, mutta sensijaan sinulta ei pidä hyvää ruokaa ja lämmintä puuttuman. Päiväsi saat viettää Leonardan seurassa, joka on hyvin siivo eukko: ja kaikki pienet mukavuutesi saat järjestää mielesi mukaan. Sinä et olekaan", lisäsi hän, "joutunut kerjäläisten joukkoon, kuten kohta saat nähdä." Näin lausuen hän otti tuohuksen käteensä käskien minun tulla perässään.

Hän vei minut erääseen kellariin, jossa näin mahdottomat pinot hyvin tulpatuita pulloja ja saviruukkuja, joiden hän sanoi olevan täynnä erinomaista viiniä. Sitten hän kuletti minua useitten kammioitten läpi. Muutamissa oli palttinakasoja, toisissa taas villa- ja silkkikankaita. Eräässä näin kultia ja hopeita sekä paljon kallisarvoisia pöytäkaluja useissa kaapeissa. Senjälkeen tulimme erääseen suureen saliin, jota valaisi kolme messinkistä kynttiläkruunua ja joka oli kammioitten keskuksena. Siellä hän rupesi taas minua kuulustelemaan. Hän kyseli, mikä nimeni oli ja miksi olin lähtenyt Oviedosta; tyydytettyäni hänen uteliaisuutensa, hän lausui: "No niin, Gil Blas, sinähän olet lähtenyt kotiseudultasi ainoastaan löytääksesi hyvän toimen; oletpa siis onnen poika, kun satuit meidät yhyttämään. Kuten olen jo sanonut, tulet elämään täällä kuin kuningas, ja kultaa ja hopeata on kuormittain. Sitäpaitsi olet varmassa tallessa, sillä tämä luola on sellainen, että pyhän hermandadin[5] miehet saavat sata kertaa tulla tähän metsään sitä löytämättä. Sen ovea ei tunne kukaan muu kuin minä ja toverini. Kysyt ehkä, miten olemme voineet sen tehdä seudun asukkaiden huomaamatta: mutta, katsos, se ei ole meidän työtämme, vaan se on ikivanha. Siihen aikaan kuin maurilaiset olivat valloittaneet Granadan, Aragonian ja melkein koko Espanjan, niin kristityt, jotka eivät halunneet antautua uskottomain ikeen alle, pakenivat ja piiloutuivat näille seuduille, Biscaijan rannoille ja Asturian vuoristoon, johon urhokas don Pelayo oli vetäytynyt. Pakolaisina hajallaan eläen he viettivät aikaansa vuoristoissa ja metsissä. Toiset asuivat vuorenonkaloissa, toiset kaivoivat itselleen luolia, joihin tämäkin kuuluu. Saatuaan lopulta viholliset karkoitetuksi Espanjasta he palasivat kaupunkeihinsa takaisin. Siitä pitäin ovat heidän vanhat pakopaikkansa olleet meikäläisten tyyssijoja. Onhan pyhä hermandad tosin löytänyt ja hävittänyt niitä moniaita, mutta on niitä vielä keksimättäkin, ja jo viisitoista vuotta olen, jumalankiitos, kenenkään häiritsemättä asunut tässä. Minun nimeni on kapteeni Rolando. Olen joukkomme päämies, ja se mies, joka oli kanssani, on eräs apulaisiani."

Viides luku.

Luolaan saapuu useita muita rosvoja, jotka pitävät hupaista keskustelua aikansa ratoksi.

Kapteeni Rolandon lausuessa viimeisiä sanojaan, ilmestyi saliin kuusi uutta naamaa. He olivat: luutnantti viiden miehen kera, jotka palasivat saaliineen kotiin. He toivat kaksi korillista sokeria, kaneelia, pippuria, viikunoita, mantelia ja kuivatuita rusinoita. Luutnantti ilmoitti kapteenille ottaneensa korit eräiltä kauppamieheltä, jonka muulin hän myöskin toi mukanaan. Tehtyään siten selkoa matkastaan hän käski viedä saaliin varastohuoneeseen. Sitten ei ollut muuta tehtävää kuin saada ilta rattoisasti kulumaan. Saliin asetettiin suuri pöytä, ja minut lähetettiin takaisin kyökkiin, jossa Leonarda rouva opasti minua tehtäviini. Minä alistuin kohtalooni, koskapa paha onneni kerran oli sen niin asettanut, ja valmistausin palvelemaan noita arvonmiehiä.

Alotin virkani tarjoilupöydästä, jonka koristin hopeamaljoilla ja saviruukuilla, jotka olivat täynnä sitä Rolando herran ylistämää hyvää viiniä. Sitten vein pöytään kaksi vadillista höystelihaa; heti niiden tultua pöydälle miehet istuivat syömään. Ruoka maistui heille mainiosti; ja minä seisoin suorana heidän takanaan, valmiina täyttämään laseja. Tehtäväni luonnistui minulta erinomaisesti, ikäänkuin en olisikaan sitä ensi kertaa toimittanut, niin että sain herroiltani siitä oikein kiitoksia. Päällikkö kertoi heille muutamilla sanoilla historiani, joka huvitti suuresti heitä. Muuten hän puhui heille varsin edullisesti minusta, mutta minä olin jo parantunut kiitoksenhalusta, niin että saatoin kuulla hänen kehujaan aivan vaaratta. He kuitenkin jatkoivat yhä kehuskeluaan; he sanoivat, että minä olin kuin luotu heidän edeskäyväkseen ja että olin ainakin sata kertaa parempi kuin talon edellinen passari Ja koska hänen kuoltuaan Leonarda rouvalla oli ollut kunnia olla juomanlaskijana näille maanalaisille jumalille, niin he nyt ottivat sen toimen häneltä pois siirtäen sen minulle.

Suuri vadillinen paistia, joka tarjottiin heti höystelihan perästä, lopetti täydellisesti rosvojen nälän. Kun he sen ohessa samalla mitalla joivat kuin söivätkin, niin he tulivat pian hyvälle tuulelle, joten heidän haastelunsa paisui vähitellen aika meluksi. He puhuivat kaikki yhtaikaa. Mikä alkoi kertoa jotakin tarinaa, mikä päästi sukkeluuden; mikä huusi, mikä lauloi; lopuksi he eivät enää kuulleet omaa ääntänsä. Silloin Rolando, kyllästyneenä hälinään, johon hän turhaan koetti saada järkeä, kohotti äänensä niin mahtavaksi, että seurueen täytyi vaieta. Hän lausui käskijän äänellä: "Hyvät herrat, kuulkaahan, minulla on eräs ehdotus. Nyt me huudamme toistemme korvat lumpeen puhumalla kaikki yhtaikaa; eikö olisi parempi, että viettäisimme joutohetkemme järkimiesten tavalla? Mieleeni johtuu eräs tuuma: siitä pitäin kuin toisiimme yhdyimme, emme ole olleet niin uteliaita, että olisimme kyselleet sukusuhteitamme ja niitä kohtalon keikauksia, jotka ovat johtaneet meitä nykyiseen ammattiimme. Minusta sitä olisi sentään hauska kuulla. Kertokaamme siis nyt ne salaisuudet toisillemme näin illan kuluksi." Luutnantti ja muut miehet suostuivat suurella riemulla kapteenin ehdotukseen, ikäänkuin heillä olisi ollut jotakin erinomaista kerrottavana. Kapteeni alkoi ensiksi, kertoen seuraavaa:

"Tietäkää, herrat, että minä olen erään rikkaan porvarin ainoa poika Madridista. Synnyinhetkeni tuotti suunnattoman ilon perheelleni. Isäni, joka oli jo vanhanpuoleinen mies, tunsi rajatonta riemua perillisen saadessaan, ja äitini rupesi ravitsemaan minua oman rintansa maidolla. Siihen aikaan eli äitini-isäkin vielä korkeassa ijässä. Hän oli herttainen vanhus, joka ei enää muuta tehnyt kuin luki rukousnauhaansa ja kertoili sotamuistelmiaan; sillä hän oli ollut pitkät ajat sotilaana ja kehui olleensa monta kertaa tulessa. Minä tulin vähitellen näiden kolmen epäjumalaksi; he kantoivat minua lakkaamatta käsillään. Siitä pelvosta, etten liikanaisista ponnistuksista ennen aikaani väsähtyisi, minun annettiin viettää lapsuuteni vuodet huolettomimmissa leikeissä. Isälläni oli tapana sanoa, ettei lasten pidä ennen ruveta itseään rasittamaan, kuin ikä on hiukan kypsyttänyt heidän älyään. Tätä kypsymistä odottaissani jäin oppimatta sekä lukemaan että kirjoittamaan; mutta siltä ei aikani suinkaan hukkaan mennyt, sillä isäni opetti minulle tuhansia eri leikkejä. Kortit tunsin kuin viisi sormeani, noppaa pelasin kuin mestari, ja äidinisäni jutteli minulle kaskuja omilta sotaretkiltään. Hän lauloi päivät päästään samoja lauluja minulle. Kun siten olin pari kolme kuukautta laulellut kymmentä tai kahtatoista säettä, joten opin ne ulkoa, niin vanhempani kovin ihmettelivät muistiani. Yhtä tyytyväisiä he olivat järkeeni, sillä kun sain kenenkään kieltämättä puhua mitä tahdoin, niin sekaannuin heidän keskusteluunsa rikkiviisailla kysymyksilläni. 'Tuota herttaista poika kultuani!' huudahti isäni, silmät ihastusta säteillen. Äitini oli tukahuttaa minut hyväilyillään, ja isoisäni itki sulasta ilosta. Siten tulin jo kahdennelletoista vuodelleni, enkä ollut vielä mitään oppinut. Nyt minulle hankittiin opettaja, mutta hän sai heti ankarat määräykset opettaa minua suurimmalla hellävaraisuudella; hänelle suotiin sentään lupa, hiukkasen pelontunteen herättämiseksi, silloin tällöin hieman uhkailla minua. Tästä luvasta ei ollut järin paljon hyötyä, sillä minä joko tein pilkkaa opettajani uhkauksista, taikka juoksin kyyneleet silmissä kantelemaan äidilleni tai isoisälleni ja sain aina heidät uskomaan, että hän oli minua rääkännyt. Koulumestari parka koetti väittää minun valehtelevan, mutta häntä ei uskottu ensinkään; häntä ruvettiin pitämään raakana pöllönä ja minun sanani painoi aina enemmän kuin hänen. Eräänä kauniina päivänä pisti päähäni raappia itse itseäni; sitten rupesin rääkkymään kuin pistettävä nauta; äitini riensi luokseni ja ajoi opettajan paikalla tiehensä, vaikka hän intti vastaan, ottaen taivaan todistajaksi, ettei ollut tehnyt minulle niin mitään."

"Samalla tavalla toimitin kaikki muutkin opettajani matkoihinsa, kunnes sain erään, joka minulle soveltui. Hän oli mainio opettaja, sopiva rikkaan talon pojalle. Hän rakasti leikkiä, eikä sylkenyt lasiin: parempiin käsiin en olisi voinut joutua. Hän päätti voittaa minut hyvyydellä; se onnistui, ja sillä hän saavutti vanhempainikin täyden suosion, niin että he uskoivat minut kokonaan hänen huostaansa. Kulettamalla minua rohkeasti niihin paikkoihin, joita hän itsekin rakasti, hän sai minuunkin sellaisen mieltymyksen niihin, että olin pian varttunut pojaksi, joka latinaa lukuunottamatta tiesi vaikka mitä. Käsitettyään, etten enää tarvinnut hänen opetustaan, hän läksi pois jakaakseen sitä toisaalle."

"Mutta jos olin lapsena saanut nauttia mielinmäärin vapautta, niin se kävi vieläkin vinkeämmäksi, kun pääsin omaksi herrakseni. Omassa perheessäni harjoitin häpeämättömyyteni ensimmäisiä mallinäytöksiä. Lakkaamatta pidin ilvettä isäni ja äitini kanssa. He eivät voineet muuta kuin nauraa tempuilleni; kuta hurjempia ne olivat, sitä enemmän ne heitä huvittivat. Siihen aikaan harjoitin jo kaikenlaisia irstailuja muiden samankaltaisten kanssa; ja kun emme saaneet vanhemmiltamme rahaa riittävästi niin suloista elämää varten, niin jokainen varasti kotoaan, mitä vaan sai; ja kun sekään ei enää riittänyt, niin me rupesimme harjoittamaan varastelua öisin, mikä tuottikin melkoiset saaliit. Kaikeksi onnettomuudeksi sai corregidor[6] vihiä meistä ja tahtoi panna meidät telkien taa, mutta me saimme tiedon hänen pahasta aikomuksestaan ja pistimme pillit pussiin lähtien pois toisille seuduille, jossa rupesimme verottelemaan matkustajia suurilla maanteillä. Ja siitä pitäin, hyvät herrat, on Jumala armollisesti suojellut minua toimessani ja kaikissa vaaroissa, joita se niin viljalti tarjoo."

Siihen kapteeni lopetti kertomuksensa, ja luutnantti alkoi arvonsa mukaan haastella vaiheitaan: "Hyvät herrat", alkoi hän, "minulle on aivan päinvastainen kasvatus tuottanut ihan samat tulokset kuin herra kapteenillemmekin. Isäni oli teurastaja Toledon kaupungissa; häntä pidettiin täydellä syyllä paikkakunnan raaimpana miehenä, eikä äitini ollut paljonkaan herttaisempi. He peittosivat minua lapsena kuin hallia vaan, ikäänkuin toinen toisensa kilvalla; ei mennyt päivää etten saanut tuhansia lyöntejä. Pieninkin virheeni rangaistiin armottomalla julmuudella. Jos rukoilin armoa ja lupasin kyyneleet silmissä katua erehdystäni, niin armoa ei tullut milloinkaan, ja useimmiten rääkkääminen tuli aivan syyttömästi. Kun isäni minua hutki, niin ei äitini mieleen suinkaan juolahtanut minua puolustaa; hän päinvastoin rupesi häntä auttamaan, ikäänkuin ei isäni olisi yksinkin siitä tehtävästä selviytynyt. Tämä kohtelu sytytti minussa niin suuren vihan kotiani kohtaan, että jätin sen jo ennenkuin olin neljätoista täyttänyt. Läksin Aragoniaan päin, ja saavuin kerjäämällä Saragossaan asti, jossa jouduin kerjäläisten seuraan."

"He opettivat minua esiintymään milloin sokeana, milloin rampana nilkuttamaan, milloin maalaamaan jäseniini valehaavoja j.n.e. Aamusella me, kuten näyttelijät konsanaan, harjoittelimme osiamme. Sitten jokainen riensi paikalleen ja illalla kokoonnuimme taas. Yöt vietimme hauskasti niiden kustannuksella, jotka olivat päivän kuluessa meitä armahtaneet. Aikani kävi kuitenkin ikäväksi näiden kurjain parissa, jonka vuoksi liityin erääseen silmänkääntäjä-joukkoon, jossa opin tekemään monia somia temppuja. Mutta sitten tunsin pystyväni uskaliaampiin tekoihin ja yhdyin muutamiin rohkeisiin poikiin, jotka keventelivät matkamiesten kuormia; ja heidän elämäntapaansa olen niin mielistynyt, etten ole sen koommin tahtonut sitä mihinkään muuhun vaihettaa. Saanpa siis, hyvät herrat, kiittääkin vanhempiani heidän rääkkäämisestään, sillä jos he olisivat hiukankin leppeämmin minua kasvattaneet, niin ihan varmasti olisin nykyisin vaan rupanaamainen teurastaja Toledossa; mutta nytpä olen teidän arvokas luutnanttinne."

Sitten ne kuusi muutakin rosvoa kertoivat elämäntarinansa; ja ne kaikki kuultuani en enää ollenkaan ihmetellyt, että he olivat yhteen osuneet. Sitten he muuttivat keskustelun aihetta. He alkoivat tuumiskella tulevaa retkeänsä, jota varten oli useita eri suunnitelmia, ja saatuaan sen päätetyksi he nousivat pöydästä mennäkseen makuulle. He sytyttivät kynttilänsä ja siirtyivät kukin kammioonsa. Minä menin kapteeni Rolandon perässä hänen huoneeseensa. Auttaessani hänen riisumistaan, hän lausui minulle leikkisästi: "No, Gil Blas, nyt olet nähnyt, millä tavalla me aikaamme vietämme. Meillä on täällä ilo ainainen, kateus ja viha ovat täällä tuntemattomat; joukossamme ei ole vielä kertaakaan riitaa sattunut; me elämme sopuisammin kuin munkit. Sinä, poikaseni, tulet viettämään onnekasta elämää parissamme."

Kuudes luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas koettaa paeta ja miten yritys onnistuu.

Nämä sanat lausuttuaan rosvokapteeni meni sänkyynsä; ja minä palasin saliin, jossa korjasin pöytäkalut pois ja panin kaikki järjestykseen. Senjälkeen menin kyökkiin, jossa Domingo (se oli vanhan neekerin nimi) ja Leonarda rouva parhaillaan illastivat minua odottain. Vaikk'en tuntenut vähääkään nälkää, niin istuuduin kuitenkin heidän viereensä. En voinut mitään syödä, ja kun olin yhtä alakuloisen näköinen, kuin siihen oli syytäkin, niin nämä kaksi toistensaveroista ryhtyivät minua lohduttamaan; mutta sen he tekivät tavalla, joka pikemmin saattoi minut epätoivoon kuin huojensi raskasta mieltäni. "Minkävuoksi sinä olet niin huonolla tuulella, poikaseni?" lausui ämmä. "Iloitahan sinun pitäisi kun saat olla täällä. Sinä olet nuori ja näytät hiukan kevytmieliseltä, maailmassa sinä saattaisit joutua hunningolle. Siellä sinä varmaan olisit päätynyt irstailijain pariin, jotka olisivat vietelleet sinut kaikellaisiin huvitteluihin; sensijaan sinä olet täällä oikeassa rauhan satamassa". -- "Leonarda rouva on oikeassa," virkahti nyt neekeri vuorostaan arvokkaasti, "ja siihen voimme lisätä vielä sen, ettei maailmassa ole mitään muuta kuin vaivoja ja kiusaa. Kiitä taivasta, ystäväni, että olet näin yhdellä kertaa päässyt erillesi kaikista elämän vaaroista, huolista ja murheista."

Kuuntelin tyvenesti näitä viisaita kehotuksia, sillä suuttumisesta ei olisi ollut mitään hyötyä. Käsitin hyvin, että jos olisin päästänyt harmini valloilleen, niin he olisivat vaan nauraneet. Syötyään ja juotuaan aikamiehen määrän Domingo vihdoin nousi ja läksi talliinsa. Sitten Leonarda otti lampun ja johdatti minut muutamaan komeroon, jota käytettiin myöskin niiden rosvojen hautausmaana, jotka sattuivat luonnollisella kuolemalla kuolemaan. Siellä hän näytti minulle tilaa, joka oli paljo enemmän haudan kuin vuoteen näköinen. "Tämä on sinun huoneesi, sinä veitikka", lausui hän, nipistäen minua ystävällisesti leuasta, "tässä se toinenkin poika makasi eläessään joukossamme, se jonka paikalle sinä olet päässyt, ja täällä hän lepää vielä kuoltuaankin. Hän kuolla kutkahti ihan tuoreimmassa ijässään; älä sinä vaan seuraa hänen tyhmää esimerkkiään". Näiden sanain jälkeen hän antoi minulle lampun ja meni kyökkiinsä takaisin. Minä laskin lampun maahan ja heittäysin karsinaan, en juuri lepoa saadakseni, vaan voidakseni oikein päästää ajatukseni valloilleen. "Oi taivas!" vaikeroin itsekseni, "voiko kauheampaa kohtaloa ihmiselle tulla kuin minulle? En enää milloinkaan saa nähdä päivänvaloa; ja ikäänkuin se ei vielä riittäisi, että olen elävältä haudattuna kahdeksantoista vuoden ijällä, saan vielä olla varkaitten palvelijana ja viettää päiväni rosvojen ja yöni kuolleitten keskellä." Nämä ajatukset, jotka tuntuivat minusta vuorenraskailta, panivat minun katkerasti itkemään. Mutta sitten maltoin mieleni, sillä huomasin turhaksi kuluttaa itseäni joutavalla itkulla, ja aloin miettiä keinoja pelastuakseni täältä. Lausuin itsekseni: "Onko siis aivan mahdotonta päästä täältä pois? Rosvot nukkuvat; keittäjätär ja neekeri samoin kohta; enköhän voisi heidän kaikkein nukkuessa osata tämän lampun avulla käytävään, josta tähän hornaan tulinkin? Tosin en ehkä jaksa nostaa laskuovea, joka on käytävän suulla. Mutta katsotaan; eihän mikään estä koettamasta. Hätä lisää voimiani, niin että ehkä hyvinkin onnistun."

Mietin tätä suurta suunnitelmaa. Nousin ylös niinpian kuin arvasin Leonardan ja Domingon nukkuvan. Otin lamppuni ja hiivin kammiosta, uskoen itseni paratiisin kaikkein pyhimysten huostaan. Ei ollut helppoa osata oikealle tielle tämän uuden labyrintin sokkeloissa. Pääsin kuitenkin tallin ovelle, ja näin vihdoinkin etsimäni käytävän. Kulin eteenpäin laskuovea kohden, mieli täynnä sekä iloa että pelkoa: mutta, voi hirmua! käytävän kesäpaikoilla tuli vastaani tiiviisti sulettu rautainen häkkiportti, jonka tangot olivat niin tiheässä, että tuskin voi kätensä läpi pistää. Masennuin kovin tämän uuden esteen johdosta; sillä porttia en ollut tullessani ollenkaan huomannut, syystä että se oli silloin auki. Rupesin kuitenkin tunnustelemaan tankojen vahvuutta ja tarkastelemaan lukkoa, koetinpa jo väkisin sitä irti riipaista, kun samassa tunsin harteillani viisi kuusi vihaista ruoskan iskua. Päästin siitä niin vihlovan parkauksen, että koko luola kajahti; ja vilkaistuani taakseni näin siinä neekerin paita päällä, toisessa kädessään salalyhty ja toisessa esine, jonka vaikutuksen tunsin selässäni. "Ohoo, poikaseni", rähisi hän, "vai sinä aiot karata! Hei! älä luule minua nenästä vetäväsi, minä kuulin kyllä sinun puuhasi. Luulit kai portin olevan auki? Tiedä, sinä juutas, että se pysyy tästälähin aina kiinni. Kun me kerran pidämme täällä jotakuta vasten hänen tahtoaan, niin saapi olla paljon visakampi sinua päästäkseen käsistämme pois."

Parkaukseni oli säikäyttänyt myöskin pari kolme rosvoista, jotka eivät olleet varmoja, ettei vaan itse pyhä hermandad ollut heidän kimpussaan. He hyppäsivätkin senvuoksi ylös huutaen kovalla äänellä tovereitaankin. Siten he olivat paikalla jalkeilla joka mies, ja siepaten miekkansa ja pyssynsä he riensivät melkein alastomina minun ja Domingon luokse. Mutta heti kun kuulivat, mikä hälinään oli syynä, niin heidän levottomuutensa muuttui leveäksi naurunhohotukseksi. "Mitenkä Gil Blas", lausui eräs heistä, "et ole ollut luonamme vielä kuin kuusi tuntia ja pyrit jo pois? Mene nukkumaan. Tällä kertaa pääset nyt sillä rangaistuksella, jonka Domingolta jo sait; mutta jos hän huomaa sinun kerrankaan vielä yrittävän karata, niin pyhän Bartholomeuksen nimessä me nyljemme sinut elävältä." Tämän lausuttuaan hän läksi pois. Toisetkin rosvot palasivat kammioihinsa nauraen sydämmensä pohjasta minun yritykselleni päästä eroon heidän kumppanuudestaan. Neekeri oli erittäin tyytyväinen työhönsä ja palasi talliinsa. Minullakaan ei ollut muuta tehtävänä kuin kömpiä takaisin komerooni, jossa huokailin ja itkeskelin lopun yötä.

Seitsemäs luku.

Mitä Gil Blas tekee paremman puutteessa.

Ensi päivinä luulin kuolevani kalvavasta surustani. Tuntui kuin olisin muuttunut elävältä vainajaksi; mutta sitten hyvä henkeni toi minulle ajatuksen ruveta teeskentelemään. Olin olevinani vähemmän alakuloinen; vaikkei siihen ollut hiukkaistakaan halua: osasin sanalla sanoen pakottaa itseäni niin hyvin, että Leonarda ja Domingo alkoivat uskoa sen todeksi. He arvelivat linnun suostuneen häkkiinsä. Rosvot käsittivät muutokseni samoin. Olin iloisen näköinen tarjotessani heille juotavaa ja sekaannuin heidän keskusteluunsa, kun keksin jonkun sopivan leikkisanan siihen. He eivät ollenkaan ottaneet pahakseen rohkeuttani vaan olivat päinvastoin hyvillään siitä. "Gil Blas," lausui kapteeni minulle eräänä iltana kun olin lausunut jonkun sukkeluuden, "se on oikein, että olet heittänyt kaikki surut hiiteen; minusta on hauska nähdä sinun hyvää tuultasi ja kuulla leikinlaskuasi. Ihmistä ei tunne heti ensi näkemällä; minä en tosiaankaan uskonut sinua niin sukkelaksi ja leikkisäksi."