Part 19

Vaikka minä tiesin paremmin kuin Steinbach, miten asia oikeastaan oli, niin en ollut tietävinäni mitään siitä, mitä hän kertoi. Kun hän huomasi minun suurimmalla kärsimättömyydellä odottavan tilaisuutta tervehtiä vanhoja isäntiäni, niin hän lähti heti kulettamaan minua sinne. Halusin koetella don Alphonsoa: "saa nähdä", ajattelin, "miten hän ottaa minut vastaan, siitä näen, vieläkö hänellä on ystävyyden tunteita minua kohtaan." Tullessani hän pelasi eräässä salissa shakkia paroonitar von Steinbachin kanssa. Heti minut huomattuaan hän heitti pelin ja juoksi riemuiten minua syleilemään. "Santillana", huudahti hän, kasvot vilpittömästä ilosta loistaen, "vihdoinkin näen teidät taas! Mikä onnen päivä. Mutta ei ole minun vikani, ettemme ole aina olleet yhdessä. Minä pyysin, jos muistatte, ettette lähtisi Leyvan linnasta pois. Mutta te ette noudattanut pyyntöäni. Siitä en kuitenkaan teitä moiti, tiedänhän, kuinka hyvässä tarkoituksessa sen teitte. Mutta olisitte sentään saanut antaa perästäpäin vähän tietoja itsestänne."

"Ja nyt tämän pienen moitteen jälkeen", jatkoi hän, "saatte kertoa, mitä te hommaatte Madriidissa. Teillä on kaiketikin joku toimi täällä. Olkaa varma, että otan sydämestäni osaa kaikkeen, mikä teitä koskee." -- "Herra", vastasin silloin, "ei ole kuin neljä kuukautta siitä kuin minulla oli sangen huomattava paikka hovissa. Minulla oli kunnia olla Lerman herttuan sihteerinä ja uskottuna." -- "Onko se mahdollista?" huudahti don Alphonso hyvin hämmästyneenä. "Mitenkä! oletteko te ollut pääministerin uskottuna?" -- "Minulla oli hänen luottamuksensa", vastasin, "mutta olen sen menettänyt." Sitten kerroin hänelle koko tarinani, lukuunottamatta sitä, joka minun tuli salata, sekä lausuin lopuksi päättäneeni ostaa sillä vähällä, mitä entisestä hyvyydestäni oli jälellä, pienen tupasen viettääkseni siellä elämääni hiljaisuudessa.

Kuunneltuaan tarkkaavaisena kertomustani lausui don Cesarin poika: "Rakas Gil Blas'ini, te tiedätte, että olen aina teistä pitänyt. Nyt olette minulle vielä rakkaampi kuin ennen, ja siitä tahdon antaa teille näkyvän osoituksen, koska taivas suopi minulle tilaisuuden lisätä teidän onneanne. Teidän ei tarvitse enää olla kohtalon leikkikaluna. Minä mielin varjella teitä sen iskuilta antamalla teille jotakin, jota se ei voi teiltä riistää. Koska aikomuksenne on asettua maalle, niin lahjoitan teille pienen tilan, joka on Lirias'in vieressä, neljän peninkulman päässä Valenciasta. Tunnettehan sen. Sen lahjan voimme teille antaa, tuottamatta mitään haittaa itsellemme. Isäni suostumuksen takaan siihen, ja Saraphinalle se on oleva suuri ilo."

Heittäysin polvilleni don Alphonson eteen, mutta hän nosti minut ylös heti. Suutelin hänen kättään ja lausuin, enemmän liikutettuna hänen hyvyydestään kuin lahjasta: "Herra, teidän jalomielisyytenne on liian suuri. Lahja, jonka minulle annatte, tulee sitäkin mieluisemmaksi, kuin se tapahtuu ennenkuin tiedätte palveluksesta, jonka minä olen tehnyt teille; ja siitä syystä on jalomielisyytenne minulle lahjaanne mieluisampi." Don Alphonso hämmästyi tästä hiukan ja kysyi heti, mitä palvelusta minä tarkoitin? Kerroin sen hänelle yksityisseikkoja myöten, ja se lisäsi hänen hämmästyksensä kaksinkertaiseksi. Eipä hän ollut voinut aavistaakaan, että Valencian kuvernöörinpaikka oli hänelle tullut minun suosituksestani. Mutta kun hän ei voinut asiaa epäillä, niin hän lausui: "Gil Blas, koska saan teitä kiittää virastani, niin on Lirias'in maa teille liian pieni palkinto, tahdon siihen lisätä vielä kahdentuhannen tukaatin eläkkeen."

-- "Pysähtykää, don Alphonso", keskeytin hänet silloin. "Älkää herättäkö ahneuttani. Rikkaus ei tee muuta kuin turmelee luonteen: olenpa sitä liiaksikin kokenut. Tarjoomanne Lirias'in maatilan otan vastaan elääkseni siellä mukavasti niitten varain avulla, joita minulla muuten on. Mutta se riittää minulle; enempää en kaipaa, vaan antaisin päinvastoin pois siitäkin kaiken, mikä kuuluu ylellisyyteen. Joka haluaa yksinäisyyttä ja rauhaa, hänelle on rikkaus ainoastaan taakka hartioilla."

Tällä tavoin keskustellessamme saapui don Cesarkin kotiin. Hän osotti yhtä suurta iloa minut nähdessään kuin hänen poikansakin. Kuultuaan perheensä kiitollisuudenvelasta minua kohtaan, hänkin vaati minua ottamaan vastaan eläkkeen, josta kieltäydyin uudelleen. Sitten tämä kunnon isä poikineen vei minut heti erään kirjurin luo, jossa he teettivät paikalla lahjoituskirjan, kirjoittaen nimensä sen alle sellaisella ilolla, kuin se olisi sisältänyt heille erittäin edullisen kaupan. Kun paperi oli valmis, niin he antoivat sen heti minulle, lausuen, että Lirias'in maa ei nyt enää kuulunut heille, vaan minulle, ja että saisin mennä ottamaan sen haltuuni milloin tahdoin. Sitten he palasivat parooni von Steinbachin luo, ja minä lensin suorinta tietä asuntoomme, jossa sihteerini sekä riemastui että hämmästyi, kun kerroin hänelle, että meillä oli nyt omanamme maatila Valenciassa, sekä millä tavalla olin sen saanut. "Minkähän arvoinen tuo tila lienee?" kysyi hän. -- "Se tuottaa viisisataa tukaattia vuodessa", vastasin, "ja voin vakuuttaa, että se on mitä mieluisin erakkomaja. Minä tunnen sen, sillä kävin siellä monta kertaa, ollessani Leyvan perheen taloudenhoitajana. Siihen kuuluu pieni asuinrakennus ihanassa seudussa Guadalaviar'in rannalla; ja ympärillä on kylä, jossa on viisi tai kuusi asumusta."

-- "Lähtekäämme, paras isäntäni", huudahti Scipio, "heittäkäämme kiireesti taaksemme paha maailma ja rientäkäämme majallemme." -- "Olen yhtä innokas lähtöön kuin sinäkin", vastasin; "mutta minun täytyy ensin käväistä Asturiassa, Siellä ovat vanhempani, eikä heidän tilansa liene aivan suotuisa. Minä haluan noutaa heidät sieltä viedäkseni heidätkin Lirias'iin, jossa he saavat viettää murheettomasti vanhuutensa päivät. Taivas onkin ehkä suonut minulle tämän rauhan majan sitävarten, että saisin heille kodin, ja rangaistus saattaisi minua kohdata, jos en sitä tekisi." Scipio kiitti aikomustani, ja kehotti minua tekemään sen kaikella muotoa. "Älkäämme haaskatko aikaa", lausui hän, "minulla on jo rattaat valmiina; ostakaamme nopeasti muuleja ja lähtekäämme Oviedota kohden matkalle." -- "Oikein, ystäväni", vastasin hänelle, "lähtekäämme niinpian kuin suinkin. Minun välttämätön velvollisuuteni on tehdä kauniit kantajanikin osallisiksi uudesta onnestani ja rauhastani. Kohta olemme kotona pienessä kylässämme; ja sinne tultuani panetan taloni portille kultakirjaimilla seuraavan latinaisen kirjoituksen:

"Inveni portum. Spes et Fortuna valete! Sat me lusistis; ludite nune alios!"[28]

Viideskymmenesensimmäinen luku.

Gil Blas matkustaa Oviedoon. -- Missä tilassa hän löytää vanhempansa. -- Hänen isänsä kuolema.

Pian senjälkeen läksimmekin todella molemmat matkalle Asturiaan. Kiesejämme veti kaksi hyvää muulia, ja seurani lisäksi olin pestannut erään nuoren miehen.

Saavuimme yhdeksässä päivässä Ovidoon kohtaamatta matkallamme mitään onnettomuuksia, vaikka sananlasku sanoo rosvojen haistavan jo kaukaa matkamiesten rahapusseja. Ja mehän olisimme olleet oiva pala heille; jo pari luola-asukasta olisi helposti ryövännyt meiltä dubloonimme, sillä hovissa oleskelu ei ollut juuri urhouttani kartuttanut; eikä _mozo de mulas_'ini[29] näyttänyt siltä mieheltä, joka antaisi henkensä herransa rahakukkaron edestä. Scipio oli ainoa urhokkaampi meistä.

Oli yö saapuessamme kaupunkiin. Otimme asunnon eräässä ravintolassa, joka oli aivan enoni, kaniikki Gil Perez'in asunnon vieressä. Ennenkuin menin vanhempiani tapaamaan, halusin kuulla missä tilassa he nykyisin olivat. Sitä oli selvintä tiedustaa joko kapakan isännältä tai emännältä, jotka tiesin senlaatuiseksi väeksi, ettei naapurien asiat voineet olla heille salaisuuksia. Silmäiltyään minua tarkasti isäntä todella tunsikin minut ja huudahti: "Padovan pyhän Antoniuksen nimessä! te olette kuin olettekin Blas'in, tuon kelpo santillanalaisen poika." -- "Toden totta", huusi emäntä myöskin, "sama mies; minä tunnen teidät hyvin, ette ole melkein yhtään muuttunut: sama pieni vilkas Gil Blas, jolla oli enemmän päätä kuin ikää. Näen hänet vieläkin, kuinka hän tuli puteli kädessä tänne viiniä hakemaan enonsa illalliseksi."

-- "Teilläpä on hyvä muisti, hyvä emäntä", lausuin siihen, "mutta olkaahan hyvä ja kertokaa tietoja perheestäni. Isäni ja äitini eivät liene kovinkaan hyvissä oloissa." -- "Tottapa se kyllä on, Jumala paratkoon", vastasi emäntä, "ette voi mielessänne kuvitella heidän surkeuttaan, niin huonosti heidän asiansa nykyisin ovat. Hyvä enonne, Gil Perez, on saanut halvauksen, toinen puoli ruumista on aivan tunnotonna, eikä hän kaikesta päättäen enää voi kauan elää; isänne, joka on jonkun aikaa asunut kaniikin luona, sairastaa keuhkokuumetta, tai häälyy oikeastaan elämän ja kuoleman vaiheella; ja äitinne, jonka vointi ei myöskään ole aivan kehuttava, saa hoitaa ja palvella heitä kumpaistakin: sillä kannalla heidän asiansa nyt ovat."

Tämä kertomus toi pojantunteet sydämeeni. Jätin Bertrandin kapineitteni kera ravintolaan ja juoksin enoni luo sihteerini seurassa, joka ei tahtonut minua heittää. Heti kun astuin äitini eteen, niin sisäinen ääni ilmoitti hänelle minut, ennenkuin hän vielä erotti piirteitäni. "Rakas poikani", lausui hän surullisesti, syleiltyään minua, "sinä tulet paraiksi näkemään isäsi kuolemaa; se raskas suru sinua täällä vastaan ottaa." Näin lausuen hän vei minut erääseen huoneeseen, jossa onneton Blas santillanalainen makasi köyhällä vuoteellaan viimeisissä hengenvedoissaan. Vaikka kuoleman varjot jo väikkyivät hänen ympärillään, niin hän oli kuitenkin vielä hiukan tajussaan. Äitini lausui hänelle: "Tässä on, ystäväiseni, Gil Blas, poikasi, pyytämässä anteeksi suruja, joita hän on sinulle tuottanut ja anomassa siunaustasi." Näitten sanain johdosta isäni avasi silmänsä, sulkeakseen ne kohta ainiaaksi. Hän käänsi ne minua kohti. Hän huomasi, kuinka hänen kuolemansa minuun koski, ja se liikutti häntä, vaikka hänen voimansa olivat viimeisillään. Hän koetti puhua, mutta voimat pettivät. Minä tartuin hänen käteensä, ja kostuttaessani sitä kyynelilläni, voimatta sanaakaan lausua, hän hengähti viimeisen kerran, ikäänkuin olisi vaan minun tuloani odottanut kuollakseen rauhassa.

Äitini oli tätä tapausta jo siksi odottanut, ettei hän joutunut senjohdosta epätoivon valtaan; minuun se koski syvemmin kuin häneen, vaikkei hän koko elinaikanaan ollut antanut minulle ainoatakaan hellyyden osoitusta. Itkin häntä yksistään senvuoksi, että olin hänen poikansa. Enoni, joka makasi pitkällään toisella vuoteella surkuteltavassa tilassa, oli uutena surun aiheena minulle. Joskaan sukulaisuus ja kiitollisuus eivät olisi saaneet minua säälimään enoa, joka oli minulle tehnyt niin paljon hyvää, niin olisi sen vaikuttanut hänen tilansa säälittävä kurjuus.

Scipio seurasi tätä syvällä äänettömyydellä, ottaen osaa suruuni ja yhtyen ystävyydestä huokauksiini. Kun käsitin äitini mielellään keskustelevan kanssani niin pitkän eron perästä, ja kun arvelin, että aivan tuntemattoman miehen läsnäolo voisi olla hänelle siinä vaivaksi, niin vedin Scipion erilleen, lausuen hänelle: "Menehän sinä, ystäväni, ravintolaan lepäämään; minä jään tänne äitini luo; meillä on keskenämme paljon haastelemista; häntä voisi sinun läsnäolosi ujostuttaa, sillä keskustelummehan tulee koskemaan yksinomaan perheasioita." Scipio lähti, ettei olisi meille rasitukseksi, ja minä rupesin juttelemaan äitini kanssa, ja puhumista piisasi koko yö. Me kerroimme toinen toisillemme juurtajaksain ja todenperäisesti, mitä kummallekin oli tapahtunut siitä pitäin, kuin minä läksin Oviedosta. Hän kertoi minulle kaikista ikävyyksistä, joita hän oli saanut kärsiä niissä perheissä, joissa oli palvellut, mainiten silloin monta asiaa, joita en todellakaan olisi mielelläni suonut sihteerini kuulevan, vaikken yleensä häneltä mitään salannut. Kaikki kunnia äitini arvoisalle muistolle, mutta sittenkin täytyy sanoakseni, että eukko oli vähän pitkäpiimäinen jutuissaan; jos hän olisi jättänyt kaikki tarpeettomat mainitsematta, niin hän olisi voinut säästää minua kuulemasta kolme neljättä osaa historioistaan.

Vihdoinkin päättyi hänen kertomuksensa, ja minä aloin omani. Kertomukseni lopetin seuraavilla sanoilla:

"Jouduttuani kuninkaan käskystä Segoviaan linnaan, sairastuin vaarallisesti, ja tämä onnellinen sairaus on antanut teille poikanne takaisin. Niin, tämä sairauteni ja vankeuteni antoivat luonnolle kaikki sen oikeudet takaisin, saattaen minut kerrassaan erkanemaan hovista. Olen jättänyt sen pauhaavan elämän, minä halaan nyt ainoastaan yksinäisyyttä. Asturiaan olen tullut vaan pyytääkseni äitiäni tulemaan osalliseksi uuden, rauhallisen elämäni onnesta. Ellette pyyntöäni hyljää, niin saatan teidät maatilalleni, joka on Valenciassa ja jossa tulemme elämään suruitta, huolitta. Käsitätte hyvin, että aikomukseni oli viedä sinne isänikin; mutta koska taivas sen toisin päätti, niin toivon saavani ainakin sen ilon, että äitini asuu luonani."

-- "Kiitän sydämestäni hyvää tarkoitustasi", lausui äitini silloin, "ja lähtisin mukaasi arvelematta, jolleivät eräät seikat sitä vaikeuttaisi. Sillä enhän voi jättää tuohon tilaan enoasi, veljeäni, ja olenhan tähän paikkakuntaankin niin tottunut, etten voi enää muualle muuttaa." -- "Rakas äitini", lausuin minä, "koska enoni tarvitsee apuasi, niin en enää vaadi sinua tulemaan kanssani; mutta koska hän ei näytä olevan enää kaukana haudasta, niin lupaa tulla luokseni heti, kun hän on lähtenyt elävitten mailta. Sitä rakkauden osotusta pyydän sinulta."

-- "En anna sinulle tätä lupausta", vastasi äitini, "sillä en kuitenkaan pitäisi sitä. Tahdon viettää viimeiset elinpäiväni Asturiassa, ja aivan täydellisessä riippumattomuudessa." -- "Etköpähän sitten olisi", vastasin, "rajaton emäntävaltias minun linnassani?" -- "Se ei ole varmaa", vastasi hän; "sinähän voit mennä naimisiin; sinun vaimosi tulisi miniäkseni, ja minä hänen anopikseen; me emme voisi elää yhdessä." -- "Sinä vainuat pahaa liian kaukaa, äitini", vastasin siihen, "minulla ei ole mitään aikomusta mennä naimisiin; mutta jos niin hullu tuuma joskus mieleeni juolahtaisi, niin vastaan siitä, että velvottaisin vaimoni sokeaan kuuliaisuuteen sinua kohtaan." -- "Se on kevytmielinen lupaus", vastasi äitini, "enkä vielä siihenkään luottaisi. Sillä pelkäänpä, että rakkaus vaimoosi voittaisi sukulaisuuden äänen, ja eiköhän vaan kävisi niin, että sinä asettuisit meidän riidoissamme enimmäkseen hänen puolelleen kuin minun, vaikkapa hän olisi kuinkakin väärässä."

-- "Puhutte aivan oikein, rouva", huudahti sihteerini, joka juuri silloin astui huoneeseen; "minäkin luulen, että hiljaiset miniät ovat hyvin harvinaisia. Ja kun teidän ajatuksenne eivät nyt käy yhteen, koska te, rouva, haluatte välttämättä asua Asturiassa, ja isäntäni Valenciassa, niin ehdotan asiaa sovittavaksi sillä tavalla, että hän maksaa teille sata pistoolia eläkettä vuodessa, jotka minä tuon tänne joka vuosi. Sillä tavalla saavat sekä äiti että poika elää tyytyväisinä kumpikin, vaikkakin kahdensadan peninkulman päässä toisistaan."

Tähän ehdotukseen suostuttiin molemmat yhteisesti. Senjälkeen minä suoritin etukäteen ensi vuoden maksun sekä läksin Oviedosta.

Viideskymmenestoinen luku.

Gil Blas lähtee Valenciaan ja saapuu Lirias'iin. -- Minkälainen hänen linnansa on ja ketä hän siellä tapaa.

Me läksimme kulkemaan Leonin tietä pitkin ja käännyimme sitten Palenciaa kohti, ja jatkaen matkaamme lyhyissä päivänmarsseissa saavuimme kymmenennen päivän lopulla Segorbian kaupunkiin, ja seuraavana aamupäivänä olimme perillä maatilallani, joka on siitä vaan kolmen peninkulman päässä. Oli hauskaa nähdä, kuinka sihteerini alkoi tarkasti katsella kaikkia tien varrella olevia linnoja, kota lähemmäksi tulimme päämääräämme. Nähdessään jonkun toisia upeamman hän ei voinut olla sanomatta: "Olisipa tuo meidän omamme."

Silloin sanoin hänelle: "En tiedä, minkälaiseksi sinä mahdat kuvitella tulevan asuntomme; mutta jos odotat jotakin suuremmoista rakennusta, jonkinlaista ylhäisten maahovia, niin minun täytyy ilmoittaa, että petyt ankarasti."

-- "Soo-o", lausui Scipio, "saan siis odottaa vaan mökinpahaista." -- "Ei se nyt juuri mökkikään ole", vastasin, "mutta muistanethan, että olen kuvaillut sitä aina hyvin vaatimattomaksi; ja nyt juuri voit itse päättää, olenko antanut siitä totuudenmukaisen kuvauksen. Käännäppä nyt silmäsi tuonne Guadalaviarin rantoja kohden tuonne, jossa on tuo pieni kylä -- yhdeksän tai kymmenen taloa, tuo talo, jossa on neljä pientä kylkirakennusta, se on minun linnani."

-- "Mitä hittoja!" huudahti sihteerini silloin ihmetyksissään, "sehän on helmi kerrassaan. Sehän on oikein ylimyksellisen näköinen sievine sivurakennuksineen, paikka on mainio ja niin hyvin rakennettu, ja ympäristö kerrassaan verraton, tuskin ovat Sevillan puutarhat näin ihanat, vaikka niitä kutsutaan maalliseksi paratiisiksi. Vaikka olisimme itse saaneet paikan valita, niin emme olisi voineet mieluisempaa löytää. Tuollahan lirittelee puronen vesiään ja tuolla on tuuhea metsä, jossa on viileä käyskennellä paahteisina päivinä. Suloinen erakkomaja. Niin, rakas herrani, täällä asumme varmaan hyvin kauan!" -- "On hauskaa!" vastasin siihen, "että sinä olet niin tyytyväinen onnensopukkaamme, jonka kaikkia herttaisuuksia et vielä tunnekaan."

Näin keskustellen saavuimme talon portille, joka avattiin meille heti, kun Scipio selitti herra Gil Blas santillanalaisen tulevan ottamaan linnaa haltuunsa. Heti kun talon asujat kuulivat tämän arvokkaan nimen, niin ajopelini laskettiin suurelle pihalle, jossa nousin maahan. Nojausin ylhäiseen tapaan Scipion olkaan ja astuin arvokkaasti erääseen saliin, johon heti ilmestyi seitsemän tai kahdeksan palvelijaa. He sanoivat tulevansa osottamaan kunnioitusta uudelle isännälleen. He kertoivat vielä don Cesarin ja don Alphonson määränneen heidät minulle palvelijoiksi, yhden kokiksi, toisen hänen apulaisekseen, kolmannen kokkipojaksi, neljännen portinvartijaksi, viidennen lakeijaksi j.n.e. sekä kieltäneen heitä ottamasta mitään palkkaa minulta, sillä nämä arvokkaat herrat maksavat kaikki talouteni kustannukset. Kokki, nimeltään mestari Joachim, oli etevin näistä palvelijoista. Hän johti puhetta toisten puolesta. Hän lausui vielä tilanneensa runsaan varaston kaikenlaisia hienoja viinejä, sekä lisäsi olleensa kuusi vuotta Valencian arkkipiispan kokkina, että mitä pöytäpuoleen tulee, niin kyllä hänen pitäisi osata valmistaa herkkuja, jotka hivelisivät makuhermojani. "Lähden heti laittamaan teille näytteen taidostani", sanoi hän lopuksi. "Suvaitkaahan, sillävälin katsella linnaanne; katsokaa, onko se kyllin kaunis teidän armonne asuttavaksi."

Tarvinneeko mainita, että noudatin tätä kehoitusta. Scipio, joka oli vielä innostuneempi asiaan, hinasi minua huoneesta huoneeseen. Juoksimme läpi koko talon kattoharjasta kellariin saakka, emme jättäneet ainoatakaan kolkkaa tarkastamatta -- ainakin niin luulimme. Sain kaikesta syytä ihmetellä don Cesarin ja hänen poikansa hyvyyttä minua kohtaan. Muitten muassa herätti erityistä huomiotani kaksi huonetta, jotka olivat niin hienosti kalustettuja kuin ylellisyysrajan alapuolella saattaa olla. Toisessa oli alankomaalaiset tapetit ja samettiuutimilla varustettu vuode sekä samalla aineella päällystetyt tuolit; kalut olivat vielä täydessä kunnossa, vaikka olivatkin peräisin niiltä ajoin, jolloin maurilaiset olivat vielä herroina Valencian kuningaskunnassa. Toisen huoneen kalusto osotti samaa aistia; seinäverhot olivat keltaisesta genovalaisesta damastista samoin vuode ja nojatuolit, joiden koristeena oli sitäpaitsi sinisilkkiset hesut. Kaikki nämä esineet, joiden arvo ei olisi ollut suuri kalustoluetteloissa, tekivät erinomaisen hauskan vaikutuksen nykyisillä paikoillaan.

Katseltuamme kylliksemme kaikkia palasimme taas saliin, johon oli sillävälin tuotu kahta varten katettu pöytä. Istuimme sen ääreen ja saimme pistää poskeemme niin herkullista _olla podridaa_, että oikein surkuttelimme Valencian arkkipiispaa siitä, ettei hänellä enää ollut sen valmistajaa kokkina. Ruokahalumme olikin verraton, mikä ei ainakaan vähentänyt aterian maukkaisuutta. Joka suupalallemme uudet lakeijani tarjosivat meille viinilaseja, jotka olivat reunojaan myöten täynnä oivallisinta manchalaista viiniä. Scipio oli riemuissaan, mutta kun hän ei tahtonut sitä palvelijain nähden osottaa, niin hän osotti puhuvilla silmäyksillä sisällistä tyytyväisyyttään, johon minäkin puolestani samalla tavalla vastasin. Olla podridan jälkeen pöytään tuotiin vati, jossa oli kaksi lihavaa peltopyypaistia ja niiden vieressä suloisesti tuoksuva jänispaisti. Syötyämme kuin nälkäiset sudet ja juotuamme samassa suhteessa nousimme pöydästä ja läksimme puutarhaan ottamaan jossakin viileässä ja rauhallisessa paikassa päivällislepoa.

Olihan sihteerini tosin jo tähänkin asti ollut tyytyväinen kaikkiin näkemiinsä, mutta puutarha pani hänen ilonsa ihan kukkuroilleen. Hän vertasi sitä itse Escurialin puistoihin, katsellessaan ihailevin silmin sen viehätyksiä. Tosinhan don Cesar, joka tuontuostakin kävi Lirias'issa, oli pitänyt erityistä huolta sen hoitamisesta ja kaunistamisesta. Käytävät olivat hyvin hiekoitetut ja pomeranssipuilla reunustetut, keskellä nurmikkoa oli valkeasta marmorista tehty allas, jonka keskellä oli pronssileijona, suustaan työntäen paksua vesisuihkua ilmaan. Kukat olivat loistavat ja puissa hehkuivat erilaiset hedelmät: Scipion ihastus oli hyvin ymmärrettävä. Siimeistä paikkaa hakien kulimme erästä puistokäytävää pitkin, jonka tuuheat oksat kaareutuivat katokseksi yllämme ja saavuimme siten lähelle lampuotini asuntoa. Siellä heittäysimme erään lehmuksen alle, jossa nukkumatti pian sulki kahden iloisen veikon silmät, joiden ainoana työnä oli hyvän päivällisen sulattaminen.

Pari tuntia senjälkeen heräsimme äkkiä muutamista pyssynlaukauksista, jotka paukahtelivat niin lähellä meitä, että oikein säikähdimme. Hypähdimme kiireesti ylös; ja riensimme lampuodin asunnolle tiedustamaan metelin syytä. Siellä tapasimme kahdeksan tai kymmenen talonpoikaa, kylän asukkaita, jotka ampuivat ruostuneilla pyssyillään minun tuloni kunniaksi, josta olivat saaneet kuulla. Useimmat heistä muistivat nähneensä minut monta kertaa, käydessäni linnassa taloudenhoitajan toimissa. Heti minut nähtyään he huusivat kaikki: "Eläköön uusi herramme! tervetuloa Lirias'iin!" Sitten he taas latasivat pyssynsä ja pamauttivat yhteislaukauksen minun kunniakseni. Vastasin heidän tervehdykseensä hyvin armollisesti, vaan kuitenkin vakavasti, etten vaan tulisi liian tuttavalliseen suhteeseen heihin. Vakuutin olevani heille hyvin suosiollinen; annoinpa heille jaettavaksi parikymmentä pistooliakin, mikä ei ollut vähin mielihyvä heille. Sitten annoin heidän vielä kerran ampua ruutia ilmaan, ja vetäysin sitten sihteerini kera metsikköön takaisin, jossa kävelimme iltaan asti, emmekä väsyneet pelkkään puiden katselemiseen: niin viehättävä on uuden lahjan saaminen ja omistaminen.

Sillaikaa olivat kokki, hänen apulaisensa ja kokkipoika innokkaassa työssä; he valmistelivat meitä varten ateriaa, joka piti olla vielä äskeistä ehompi. Hämmästyksemme ei ollut pieni, kun ruokasaliin astuessamme näimme pöydälle tuotavan vadin, jossa oli neljä paistettua peltopyytä, ja niiden toisella puolella hienosti laitettu jänis- ja toisella kukkopaisti. Välipaloiksi saimme siankorvia, kananpoikasäilykkeitä ja suklaativispettä. Joimme runsaasti Lucenolaista viiniä sekä muita hienoja viinilajeja; ja kun tunsimme, ettemme enää jaksaisi juoda tärvelemättä terveyttämme, niin rupesimme tuumimaan makuulle menoa. Silloin lakeijani ottivat kynttilät käteensä ja saattoivat minut talon kauneimpaan huoneeseen, jossa pyrkivät riisumaan vaatteita päältäni. Mutta saatuani heiltä yöpukuni ja -myssyni annoin heidän mennä lausuen käskijän äänellä: "Saatte mennä, en enää tarvitse teitä."