Part 18

Olisihan herra linnanpäällikkö ansainnut tuhansia kiitoksia hyvyydestään, mutta mieleni oli niin hämmennyksissä, etten saanut lausutuksi sanaakaan. Lähdin kuitenkin hänen mukanaan. Hän kuletti minut erään pihan poikki ja sitten nousimme hyvin kapeita portaita myöten muutamaan pieneen huoneeseen, joka oli ihan tornin ylikerrassa. Hämmästykseni ei ollut pieni, kun sisään astuessani näin kaksi kynttilää palaa helottavan vaskijaloissa ja niiden vieressä kaksi siistiä lautasta: "Heti paikalla tuodaan ruoka pöytään", lausui Tordesillas. "Istumme molemmat haukkaamaan. Tämän kammion olen määrännyt teille asunnoksi; se on parempi kuin koppinne. Ikkunasta näette Ereman kukkaiset rannat sekä sen ihanan laakson, joka ulottuu molempain Castiliain rajavuorilta Cocaan saakka. Ymmärrän tosin, ettette te aluksi paljon piittaa näistä kauneuksista; mutta jahka surunne kiihkeys ehtii asettua hiljaiseksi raskasmielisyydeksi, niin silloin tunnette jo mielihyvää lepäyttäessänne katsettanne kauniissa maisemissa. Tämän lisäksi ilmoitan, että liinavaatteita ja muuta mukavaan elämään tottuneelle tarpeellista ei pidä teiltä puuttuman. Hyvin saatte siis nukkua, hyvin syödä, ja kirjoja toimitan teille niin paljon kuin haluatte; sanalla sanoen, kaikkea mitä vanki saattaa toivoa, olette saava."

Näin ystävällisistä tarjouksista tunsin saavani hiukkasen lohtua. Rohkaisin mieltäni, ja kiittelin sydämestäni vankilanisäntääni. Sanoin hänen herättävän minut uuteen eloon jalomielisyydellään, jota en arvellut voivani milloinkaan kostaa. "Ka miksikä ette!" vastasi hän. "Luuletteko sitten ijäksenne menettäneenne vapauden? Jos niin luulette, niin kerrassaan erehdytte; uskallan vakuuttaa, ettei monta kuukautta kulu, ennenkuin vankeutenne on lopussa". -- "Mitä sanotte, herra don Andre?" huudahdin silloin. "Näyttää kuin te tietäisitte syyn onnettomuuteeni". -- "En kiellä tuntevani sitä", vastasi tämä. "Se alguazil, joka teidät toi tänne, ilmoitti minulle sen, eikä mikään estä minua sanomasta sitä teille. Teitä syytetään siitä, että olette pitänyt salaisia neuvotteluja erään ulkovallan kanssa; teistä sanotaan ei enempää eikä vähempää kuin olevanne Portugalin lähettilään vakooja, jolle muka olette myynyt valtiosalaisuuksia; mutta, kuten hyvin ymmärrätte, minä en usko siitä sanaakaan".

Nämä sanat panivat minut kalpenemaan, sillä ymmärsin, että asia päältä nähden oli minua vastaan, ja että jos sanoisin kulkeneeni siellä Lerman herttuan asioilla, niin sitä ei ensiksikään kukaan uskoisi ja toiseksi panisin sillä henkeni vaaraan. "Oikeassa olette totisesti", vastasin, "enhän milloinkaan voisi sellaista rikosta tehdä. En milloinkaan ole valtiosalaisuuksia kavaltanut".

"Mutta kuka minua sitten syyttää?" kysyin.

"Sitä alguazil ei tiennyt", vastasi Tordesillas.

Hänen näitä sanoja lausuessa huoneeseen astui useita palvelijoita, tuoden illallista. He asettivat pöydälle leipää, kaksi lasia, kaksi putelia ja kolme suurta vatia, joista yhdessä oli jänispaisti, runsaasti sipulilla, öljyllä ja sahramilla höystetty; toisessa oli olla podridaa;[26] ja kolmannessa oli kalkkunanpoika berengenakastikkeen[27] kera. Huomattuaan kaiken olevan järjestyksessä Tordesillas lähetti palvelijat pois, sillä hän ei tahtonut sallia heidän kuulla keskusteluamme. Hän sulki portin ja sitten me istuimme kumpikin pöytään toistemme vastapäätä. "Alottakaamme tärkeimmästä", lausui hän. "Kahden päivän paaston jälkeen teillä lienee hyvä ruokahalu". Näin lausuen hän nosti annoksen lihaa minun lautaselleni. Hän luuli vierastaan perin nälkiintyneeksi, ja syytä hänellä olikin otaksua, että minä ahtaisin maaruni täpötäyteen hänen herkkujaan; mutta siinä luulossaan hän kuitenkin pettyi. Niin ruuan tarpeessa kuin olinkin, tarttuivat palat suuhuni, sillä niin täynnä oli sydämeni tilani surkeuden johdosta. Karkottaakseen mielestäni kalvavan murheen ajatukset isäntäni kehotti kehottamistaan minua juomaan, kiitellen samalla viininsä erinomaisuutta; mutta vaikka hänellä olisi ollut jumalten juomaa tarjottavana, niin se ei olisi saanut minua juomisen intoon. Hän huomasi sen ja otti toisen nuotin, alkaen kertoella iloisia juttuja. Mutta siitä oli vielä vähemmän hyötyä. Kuuntelin hänen tarinoitaan niin toisissa ajatuksissa, etten olisi voinut hänen lopetettuaan sanoa, mitä hän oli kertonut. Silloin hän ymmärsi mahdottomaksi lievittää millään huoliani tänä iltana. Hän nousi ylös ja lausui ystävällisesti: "Herra Santillana, jätän teidät rauhassa lepäämään, tai pikemmin vapaasti hautomaan onnettomuuttanne. Mutta, sanon sen vieläkin, se ei tule kauan kestämään. Kuningas on herttainen ja hyvä ihminen. Olkootpa asianhaarat näöltään teitä vastaankin, niin kun hänen vihansa ehtii lauhtua ja hän ajatella, kuinka säälittävään tilaan hän on teidät pannut, niin hän katsoo teidän kärsineen jo kylliksi rangaistusta". Näin lausuen linnanpäällikkö läksi ja käski palvelijainsa tulla korjaamaan pöydän. He korjasivat pois kaikki tyynni, kynttilätkin, joten sain panna maata pienen seinälampun himmeässä tuikkeessa.

Neljäskymmeneskahdeksas luku.

Mitä hän ajatteli ennen nukkumistaan, ja kuka kävi hänen luonaan vankilassa.

Tuumiskelin ainakin kaksi tuntia sitä, mitä olin kuullut Tordesillas'ilta. "Sentähden olen siis täällä, että suoritin Lerman herttualle palveluksen, josta en mitenkään voinut kieltäytyä. On saatu selville, että salaisia valtionasioita on kavallettu Portugalin lähettiläälle; minua epäillään sen tekijäksi, koska on tullut ilmi minun käyneen hänen luonaan öisin, ja Lerman herttua jättää minut kohtaloni valtaan, ettei vaan kukaan epäilisi hänen salaisia toimiaan! Kukapa tietää, eikö hän vaan jätä minua tähän vankilaan kuolemaan? Siinä on nyt minulle hedelmä hänen suosiostaan! Siinä hänen ystävyytensä perustus!"

Sen ohessa mieltäni huoletti yhtä paljon se aavistus, että kaikki omaisuuteni oli ryöstetty pois. "Rakas kassakirstuni ja kaikki kauniit rikkauteni", huudahtelin, "missä olette nyt? kenen käsiin lienette joutuneet? voipa sentään! lyhyemmässä ajassa teidät menetin kuin hankin!" Kuvittelin mielessäni hävitystä, joka talossani täytyi vallita, ja sain siitä uutta yhä vaan surullisempaa ajattelemisen aihetta. Tämä lukemattomani ajatusten tungos rupesi uuvuttamaan minua, mikä toi mukanaan suotuisan vaikutuksen: uni, joka oli edellisenä yönä minua paennut, levitti nyt rauhottavat vaippansa ylitseni. Vuode oli hyvä, väsymys suuri ja lisäksi auttoivat ruuan ja viinin raukaisevat tuoksut. Vaivuin syvään uneen.

Päivän noustessa nousin ja menin avaamaan ikkunaa raitista ilmaa saadakseni. Katselin maisemaa, josta muistin linnanpäällikön antaneen minulle kauniin kuvauksen. En voinut käsittää, millä perustuksella hän oikeastaan oli kehumisiaan laskenut. Eremaa olin luullut kuitenkin Tajon veroiseksi, ja sehän olikin puronen vaan. Nokkosta ja ohdaketta näkyivät sen _kukkaiset rannat_ kasvavan, ja _ihanana laaksona_ oli alue, joka oli suurimmaksi osaksi viljelemätöntä maata. En ollut nähtävästi vielä saapunut siihen hiljaiseen raskasmielisyyden tilaan, jossa piti olla, ennenkuin osasi katsella tätä maisemaa suotuisin silmin.

Aloin pukeutua, ja olin jo puolipukeissa, kun Tordesillas saapui huoneeseen, seurassaan vanha palvelija, joka toi paitoja ja muita liinavaatteita. "Herra Gil Blas", lausui hän, "tässä on teille liinavaatteita. Älkää säästelkö niitä; minä pidän huolta, että teillä on niitä aina".

Jonkun päivän kuluttua kohtelias linnanpäällikkö saapui luokseni sanomaan: "Herra Gil Blas, puhuin juuri vankilan portilla erään nuoren miehen kanssa. Hän kysyi minulta, ettekö te ollut vankina täällä; ja kun en suostunut tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan, niin hän lausui kyyneleet silmissä: 'Jalo herra linnanpäällikkö, älkää kieltäytykö vastaamasta nöyrään kysymykseeni: onko herra Santillana täällä. Minä olen hänen ensimmäinen palvelijansa, ja te teette laupeuden työn, jos sallitte minun nähdä häntä. Segoviassa sanotaan teitä erittäin ihmisystävälliseksi mieheksi; minä rohkenen toivoa, ettette kiellä minulta armoa päästä hiukkasen puhuttelemaan rakasta herraani, joka on ennemmin onneton kuin rikollinen'. Poika osotti yleensä niin suurta halua päästä teidän puheillenne, että minä lupasin täyttää hänen pyyntönsä tänä iltana".

Vakuutin Tordesillas'ille, ettei hän voisi suurempaa mielihyvää minulle tehdä kuin laskea luokseni tämän nuoren miehen, jolla varmaankin oli minulle erinomaisen tärkeitä ilmoitettavia. Odotin kärsimätönnä hetkeä, jolloin uskollinen Scipioni ilmestyisi eteeni; sillä olin varma, että tulija oli hän, ja oikein arvasinkin. Hänet tuotiin illalla luokseni tyrmään, ja iloansa, joka oli yhtä rajaton kuin minunkin, hän osotti minut nähdessään koko olemuksellaan. Ja minä myöskin riemastuin hänet nähdessäni niin, että levitin sylini hänelle, ja hän painautui siihen ilman muuta. Herran ja sihteerin sydämet sulivat yhteen siinä syleilyssä.

Kun liikutuksemme ehti vähän asettua, niin kysyin Scipiolta, mihin tilaan hän oli jättänyt kotini. "Teillä ei ole enää kotia", vastasi hän; "ja säästääkseni teiltä kyselemisen vaivan, ilmoitan kahdella sanalla, mitä luonanne on tapahtunut. Asuntonne on puhtaaksi ryöstetty; sen tekivät sekä poliisit että omat palvelijanne, jotka pitivät teitä jo aivan menneenä miehenä ja veivät palkan sijasta kaikki, mitä käsiinsä saivat. Kaikeksi onneksi sain pelastetuksi heidän kynsistään kaksi suurta kukkarollista kaksoispistooleja, jotka vedin rahakirstusta ja jotka olen pannut varmaan talteen. Vein ne säilyyn Saleron huostaan, joka antaa ne teille heti kun pääsette vankilasta pois".

Sain myöskin tietää yksityisseikat vangitsemisestani. Calderon oli antanut urkkia toimiani; ja saatuaan toteen, että minä kävin öisin Portugalin lähettilään luona, ja kun hänen mieleensä ei voinut juolahtaa käyntien tapahtuvan Lerman herttuan toimesta, niin hän ilmiantoi minut poliisille valtiosalaisuuksien myömisestä vieraalle vallalle; poliisi oli heti kuninkaan käskystä vanginnut minut. Päätin siitä, että asiani vielä paranisivat aikaa voittaen, ja että Lerman herttua, joka oli onnettomuuteeni syypää, kyllä työskentelisi vapauteni edestä.

Olin siksi tyytyväinen Scipion palvelusintoon ja rehellisyyteen, että tahdoin sen teossakin osottaa. Lahjoitin siis hänelle puolet niistä rahoista, jotka hän oli pelastanut ryöstäjiltä, mutta hän ei ottanut niitä vastaan. "Odotan teiltä toista kiitollisuuden osoitetta", sanoi hän. Hämmästyin vähän hänen puhettaan ja kieltäymistään ja kysyin senvuoksi, mitä voisin sitten hänen hyväkseen tehdä. "Älkäämme erotko", vastasi hän, "sallikaa minun yhdistää onneni teidän onneenne. Tunnen teitä kohtaan ystävyyttä, jota en vielä milloinkaan ole tuntenut ketään isäntääni kohtaan". -- "Ja minä", vastasin hänelle, "minä voin vakuuttaa sinulle, ystäväni, ettei rakkautesi kohtaa kiittämätöntä. Suostun mielihyvällä liittoon, jota minulle esität; pyydän, että linnanpäällikkö sulkee sinut kanssani tähän torniin". -- "Sitä haluankin", huudahti hän. "Te ennätitte sanoa sen ennen minua; aioin juuri esittää, että pyytäisitte häneltä sitä suosiota. Teidän seuraanne rakastan enemmän kuin vapauttakin. Joskus vaan tulen pistäymään Madriidissa maata tunnustamassa nähdäkseni, eikö hovissa ole tapahtunut muutosta teille suosiolliseen suuntaan".

Pidin siis Scipion luonani ystävällisen linnanpäällikköni luvalla, joka ei tahtonut kieltää minulta niin mieluisaa lohdutusta.

Neljäskymmenesyhdeksäs luku.

Scipio tekee matkan Madriidiin. -- Sen syyt ja seuraukset. Gil Blas sairastuu. -- Mitä siitä seuraa.

Jos lieneekin totta, kuten sanotaan, että palvelijamme ovat pahimmat vihollisemme, niin tulee samalla myöntää, että he ovat parhaimmat ystävämmekin, silloin kuin ovat meille uskollisia. Sen uhrautuvaisuuden jälkeen, jota Scipio oli minua kohtaan osottanut, en voinut pitää häntä enää muuna kuin toisena itsenäni. Mitään palvelijasuhdetta ja sentapaista käytöstä ei enää ollut olemassa Gil Blas'in ja hänen sihteerinsä välillä; he asuivat samassa huoneessa, makasivat samassa vuoteessa ja söivät samasta pöydästä.

Scipio oli keskustelussaan erittäin rattoisa, oikea hyväntuulen mestari. Sitäpaitsi hän oli teräväpäinen, ja minä huomasin aina hänen neuvonsa hyviksi. "Ystäväni", lausuin hänelle eräänä päivänä, "mikähän olisi, jos minä kirjoittaisin Lerman herttualle, eihän se ainakaan haittaisi. Mitä sinä siitä tuumit?" -- "Hm, ylhäiset ovat niin epätasaisia mieleltään", vastasi hän, "he ovat tänään tätä, huomenna tuota, niin etten oikein ole varma, miten kirjeenne otetaan vastaan. Mutta voittehan joka tapauksessa kirjoittaa. Sillä vaikka ministeri pitääkin teistä, niin ei ole siltä luotettava yksistään siihen, vaan teidän on tuontuostakin muistutettava häntä itsestänne. Sellaiset suosijat unohtavat helposti henkilöt, joista eivät enää kuule puhuttavan."

"Vaikkapa väitöksesi olisi liiankin totta, niin minun isännästäni saat sentään ajatella parempaa", vastasin siihen. "Minä tunnen hänen hyvyytensä ja olen vakuutettu siitä, että hän ottaa osaa kärsimyksiini ja muistelee niitä lakkaamatta". Tarkempaa selvää en tahtonut tehdä asiasta Scipiolle. "Olkoonpa niin", vastasi hän, "minä toivon, että arvostelette hänen ylhäisyyttään oikein. Anokaapa siis häneltä apua liikuttavalla kirjeellä; minä otan viedäkseni sen perille ja saattaakseni sen hänen omiin käsiinsä". Minä pyysin heti paperia ja mustetta ja kyhäsin haikean valitusvirren tilastani. Vakuutin siinä vakuuttamalla viattomuuttani, mutta visusti varoin lausumasta, että hänen ylhäisyytensä pitäisi tietämän se paremmin kuin minä itse.

Kuvittelin mielessäni, että Lerman herttuaa hellyttäisi kuvaus surullisesta tilastani, jossa minä todellisuudessa en ollut; ja siinä luottamuksessa lähetin Scipion matkalle, joka _heti_ Madriidiin päästyään läksi ministerin luo. Hän tapasi erään ystäväni kamaripalvelijan, joka toimitti hänelle tilaisuuden päästä herttuan puheille. "Teidän ylhäisyytenne", lausui Scipio ministerille, ojentaen hänelle kirjeen, "eräs uskollisimpia palvelijoitanne, joka makaa nyt olilla synkässä vanki kopissa Segovian tyrmissä, pyytää nöyrästi teitä lukemaan tämän kirjeen, jonka eräs vanginvartija säälistä on sallinut hänen kirjoittaa". Ministeri avasi kirjeen ja silmäsi sen läpi. Mutta vaikka kärsimysteni luettelon olisi pitänyt liikuttaa paatuneintakin sydäntä, niin se ei tehnyt häneen pienintäkään vaikutusta. Julmistuneena hän huusi niin kovalla äänellä, että kaikki ympärillä olijat sen kuulivat, lähettiläälleni: "Sanokaa te Santillanalle, että katson suureksi röyhkeydeksi sitä, että hän uskaltaa kirjoittaa minulle, sen halpamaisen teon jälkeen, jonka hän on tehnyt ja josta hän kärsii ansaittua rangaistustaan. Älköön tuo kurja enää odottako minulta mitään, minä jätän hänet kokonaan kuninkaan oikeutetun vihan alaiseksi".

Scipio kerrassaan tyrmistyi tästä puheesta. Mutta hämmennyksestään huolimatta hän sentään koetti minua puolustaa. "Teidän ylhäisyytenne", vastasi hän hänelle, "tuo onneton vanki raukka kuolee varmaan surusta, kuultuaan teidän vastauksenne." Puolustukseen herttua ei vastannut mitään, käänsihän vaan halveksivalla katseella selkänsä. Tämä nurjuus tuli siitä, että hän voisi paremmin kieltää kaiken osallisuutensa siihen salatehtävään, jonka hän oli minulle uskonut, ja samaa saavat odottaa kaikki pikku asiamiehet, joita suuret herrat käyttävät salaisissa ja vaarallisissa asioissaan.

Kun sihteerini palasi Segoviaan ja kertoi asiansa huonon onnistumisen, niin minä vaivuin samaan pohjattomaan tuskaan, jossa olin viettänyt vankeuteni ensi päivän. Pidin itseäni vielä onnettomampanakin, koska tiesin Lerman herttuan kokonaan herenneen minua suojelemasta. Rohkeuteni petti kerrassaan, ja kaikista lohdutuksista ja rohkaisuyrityksistä huolimatta raatelivat julmat tuskat mieltäni, tuottaen vähitellen ankaran sairauden minulle.

Huolimatta kahden Tordesillas'in tuoman lääkärin avusta, lähestyin ihan silmissä kuolemaa. Don Andre alkoi jo menettää toivon ja tuotti senvuoksi Pyhän Franciscon luostarista jo sielunpaimenenkin luokseni valmistamaan autuasta lähtöäni; jopa ehti hyvä isäseni lähteä poiskin, tehtävänsä toimitettuaan; ja itsekin luulin jo viimeisen hetkeni lyövän ja tein merkin Scipiolle, kutsuen häntä vuoteeni viereen. "Rakas ystäväni", sanoin hänelle melkein kuulumattomalla äänellä -- lääkkeet ja suoneniskut olivat niin heikontaneet minut -- "toisen Gabrielin luona olevista kukkaroista saat sinä, ja vanno vieväsi toisen Asturiaan, vanhemmilleni." Niin lausuen ojensin hänelle käteni, jonka hän kasteli kyyneleillään, saamatta sanaakaan suustaan, niin kovasti häneen koski minun odotettu eroni. Se olkoon todistuksena siitä, etteivät perijän kyyneleet aina ole naamari, jonka alla piilee salainen ilo.

Odotin siis loppuani tulevaksi, mutta odotukseni oli turha. Elvyin vähitellen eloon takaisin suureksi onnekseni, ja täydellinen mielen rauha oli seurauksena taudistani. En enää kaivannut lohdutusta; rikkautta ja kunniaa kohtaan tunsin täydellisesti sitä ylenkatsetta, jota kuoleman läheisyys synnyttää, ja itsekseni jääneenä kiitin nyt onnettomuuttani.

Kiitin siis taivasta siitä erityisestä armosta, jota hän oli minulle osottanut, ja tein lujan päätöksen, etten enää hoviin palaisi, en vaikka Lerman herttua minua sinne takaisin haluaisi. Päätin päinvastoin, jos joskus pääsisin vankeudestani, ostaa itselleni mökin ja elää siinä filosoofin tavoin.

Asiani tuli vihdoin esille Madriidissa; luokseni vankilaan lähetettiin tuomari tutkimaan minua. Oli päästy varmuuteen, ettei mitään valtiosalaisuuksia oltu annettu Portugalin lähettiläälle, ei minun eikä kenenkään muunkaan toimesta; mutta minulta vaadittiin selitystä, miksi olin öisin käynyt tämän ulkomaisen lähettilään luona. Ja sitähän en voinut ilmoittaa mainitsematta Lerman herttuan nimeä, jota varoin huolellisesti; senvuoksi sain edelleen jäädä vankeuteen.

Tällä välin oli Lerman herttua valinnut uudet keinot; hän oli luopunut neuvotteluista Portugalin kanssa ja nimitytti itsensä kardinaaliksi, mikä arvo vaaran sattuessa takasi hänelle kirkon suojeluksen.

Kuulin tämän tiedon ilolla, ja rupesin luulemaan että ministeri hyvillään vaitiolostani toimittaisi minulle vapauden.

Ystäväni yhtyi tähän toivoon ja hyväksyi tuumani sekä päätti lähteä Madriidiin puuhaamaan vapauttamistani. "Minulle juolahtaa eräs seikka mieleen", sanoi hän "Minä tunnen erään henkilön, joka voinee teitä auttaa; hän on eräs näppärä tyttönen, joka on kamarineitinä Espanjan prinssin imettäjällä; minä toimitan hänet puhumaan emännälleen. Koetan tehdä kaikkeni, saadakseni teidät pois tästä tornista, joka sittenkin on vaan vankila, olkoonpa kohtelu kuinka erinomainen tahansa." -- "Olet oikeassa", vastasin, "mene, ystäväni, aikaa hukkaamatta toimittamaan asiaa. Suokoon Jumala, että olisimme jo omissa oloissamme!"

Viideskymmenes luku.

Gil Blas vapaaksi. -- Kenen hän kohtaa Madriidin kaduilla, ja mitä tästä kohtauksesta seuraa.

Scipio lähti siis uudelleen Madriidiin. Kahdeksan päivän kuluttua hän saapui takaisin sillä ilosanomalla että kuningas antaa minulle vapauteni takaisin, jonka tiedon herra linnapäällikkö vahvisti jo samana päivänä. Hän tuli nimittäin luokseni ja lausui minua syleillen: "Rakas Gil Blas'ini, taivaalle kiitos, te olette vapaa -- Tämän linnan portit ovat teille auki, mutta kahdella ehdolla, jotka saattavat tuntua teille raskailta, ja jotka on surullinen velvollisuuteni teille ilmoittaa. Hänen majesteettinsa kieltää teitä enää menemästä hoviin sekä käskee teidän poistua kuukauden kuluessa molemmista Castilioista. Minua pahoittaa suuresti, että hän kieltää teiltä pääsyn hoviin." -- "Mutta minä, minä olen siitä iloissani", vastasin siihen; "Jumala tietää, että niin ajattelen; odotin kuninkaalta vaan yhtä armoa, ja hän antaakin minulle kaksi."

Olin nyt siis täysin varma siitä, etten enää ollut vanki. Vuokrautin siis kaksi muulia, joiden selkään nousimme seuraavana päivänä, Scipio ja minä, kiitettyäni tuhansin kerroin Tordesillas'ta kaikesta ystävyydestä. Läksimme ilomielin matkalle Madriidiin käydäksemme noutamassa herra Salerolta ne kaksi kukkaroa, joissa oli kumpaisessakin viisisataa dubloonia. Matkalla lausui toverini minulle: "Jospa emme lienekään kyllin rikkaita ostaaksemme suurempaa maatilaa, niin aina voimme sentään saada joltisenkin." -- "Ja vaikkapa emme saisi muuta kuin mökin, niin minä olisin aivan tyytyväinen. Sillä vaikka olen juoksuni puolitiessä, niin olen maailmaan jo niin kyllästynyt, että haluan elää ainoastaan itseäni varten. Sitäpaitsi voin sinulle ilmoittaa tehneeni itselleni niin kauniin kuvan maaelämän viehätyksistä, että iloitsen siitä jo edeltäpäin. Luulen jo melkein näkeväni niittyjen kukkasloiston ja kuulevani satakielten laulua ja purojen lirinää; huvituksenani aion pitää vuoroon metsästystä, vuoroon kalastusta. Kuvittelehan sinäkin, ystäväni, kaikkia niitä iloja, joita yksinäisyys on meille tuottava, niin ihastut niihin samoin kuin minäkin."

Madriidiin saavuttuamme otimme asunnon eräässä pienessä matkustajakodissa, jossa Scipio oli asunut kaupungissa käydessään. Ensi työksemme pistäysimme sitten herra Saleron luo hakemaan häneltä rahojamme. Hän otti meidät vastaan erittäin hyvin, osottaen suurta iloa minun vapautumiseni johdosta. "Toden totta", lausui hän minulle, "on teidän onnettomuutenne koskenut minuun niin kovasti, että kaikki liitot hovilaisten kanssa ovat käyneet minulle vastenmielisiksi. Heidän onnensa on liiaksi tuulentuvan kaltainen. Olen naittanut tyttäreni, Gabriellan, eräälle rikkaalle kauppiaalle." -- "Siinä olette menetellyt aivan oikein", vastasin siihen.

Sitten käänsin puheen asiaamme, lausuen: "Herra Gabriel, saanko pyytää teitä hyväntahtoisesti antamaan meille ne kaksituhatta pistoolia, jotka..." -- "Rahanne ovat olleet koko ajan saatavissa", keskeytti kultaseppä puheeni. Hän vei meidät työhuoneeseensa ojentaen meille kukkarot, joihin oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: 'Nämä dubloonikukkarot kuuluvat herra Gil Blas'ille, santillanalaiselle.' "Tässä", sanoi hän, "on rahanne samassa kunnossa kuin olen ne saanut."

Kiitin Saleroa vaivannäöstä; veimme kukkarot asuntoomme, jossa rupesimme laskemaan kultarahojamme. Ei mitään puuttunut. Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin valmistautua matkalle. Sihteerini lähti ostamaan rattaita ja pari muulia. Minä puolestani hankin vaatteita ja liinatavaraa. Kulkeissani kaduilla ostoksillani kohtasin parooni von Steinbachin, sen saksalaisen kaartin upseerin, joka oli ollut don Alphonson kasvattajana.

Tervehdin häntä, ja hänkin tunsi minut heti ja tuli minua syleilemään. "Mikä ilo minulle", lausuin silloin, "nähdä teidän armonne niin erinomaisessa terveydessä ja saada samalla kuulla uutisia rakkaista herroistani, don Cesarista ja don Alphonsosta." -- "Kysymyksiinne voin antaa tosiaankin varmat vastaukset", vastasi hän, "sillä he ovat kumpikin paraikaa Madriidissa ja asuvat minun luonani. He ovat olleet täällä jo lähes kolme kuukautta, he tulivat kiittämään kuningasta eräästä suosionosotuksesta, jonka don Alphonso on saanut häneltä palkinnoksi niistä palveluksista, joita hänen esi-isänsä ovat tehneet valtiolle. Hänet on nimitetty Valencian kuvernööriksi, vaikkei hän ollut hakenut paikkaa eikä pyytänyt ketään sitä hänelle esittämään. Sehän oli erinomaisen suosiollinen teko, joka osottaa samalla, että hallitsijamme tahtoo palkita ansiollisia."