Part 17

Ilon innossani heittäysin hänen eteensä, suudellen hänen jalkojaan. Hän käski minun nousta ylös ja alkoi keskustella kanssani tuttavallisesti. Minäkin koetin puolestani saada hyväntuuleni takaisin, mutta surun muuttaminen iloksi ei käynyt niinkään helposti. Minä olin niin sekavissani kuin tuomittu, joka odottaa kuolemaniskua ja saapi äkkiä kuulla sanan "armo". Herrani luuli ymmäisen tilani johtuvan yksinomaan siitä, että pelkäsin suututtaneeni häntä, vaikka elinkautisen vankeuden pelko oikeastaan oli suurempana syynä. Hän ilmaisi teeskennelleensä kylmyyttä, nähdäkseen, mitä se minun mielentilaani vaikuttaisi, mutta että hän nyt näki, kuinka syvästi minä olin häneen kiintynyt, jonkavuoksi hän piti minusta entistäkin enemmän.

Neljäskymmeneskolmas luku.

Gil Blas kokoaa lyhyessä ajassa melkoisen omaisuuden ja alkaa esiintyä suurena herrana.

Ikäänkuin kärsimättömyyttäni noudattaen kuningas palasi jo seuraavana päivänä Madriidiin. Riensin lennossa kuninkaalliseen rahastoon, josta nostin heti määräykseni sisällön. On omituista, kuinka puutteesta ylellisyyteen nouseminen äkkiä pöyhistää entistä kurjaa. Muutin siinä paikassa elintapani; kunnianhimo ja turhamaisuus saivat täyden vallan ylitseni; kurjan kamarini luovutin kahdelle toverilleni, jotka eivät vielä ymmärtäneet lintujen puhetta, ja toistamiseen vuokrasin komean asuntoni, joka onneksi oli vielä tyhjänä. Lähetin noutamaan erään kehutun räätälin, joka valmisti vaatteita melkein kaikille nuorille herroille. Hän otti minusta mittaa, ja sitten menimme yhdessä erään kauppiaan luo, josta hän otti viisi kyynärää vaatetta, jonka hän arveli minun nuttuuni menevän. Viisi kyynärää yhteen nuttuun! taivasten tekijä!... Mutta, mitäpäs sitä moitimme; maineessa oleva räätäli tarvitsee aina enemmän kuin muut. Sitten ostin myöskin liinatavaraa, jota kipeästi tarvitsin sekä silkkisukat ja vilttihatun, jonka lierit oli Espanjan tapaan ommeltu.

Ministeri piti lupauksensa; hän toimitti minulle myötäänsä uusia armonosotuksia, ja muitten muassa pääsin hänen suosituksellaan osalliseksi eri yrityksiin, jotka tuottivat minulle paljon rahaa. Päästyäni niin hyville tuloille hankin itselleni uhkean asunnon, pidin suuren joukon palvelijoita, ajoin vaunuissa ja pidin taitavaa kokkia. Kellarini täytin hienoimmilla viineillä; ja varustettuani siten muutenkin itseni kaikin puolin hyvin, aloin hankkia seurapiiriä. Joka ilta saapui ministeriviraston etevimpiä miehiä luokseni illallisille, Minä kestitsin heitä pulskasti, laskien heidät aina hyvin juotettuina kotiinsa. Minä katselin tätä tuhlausta nuoren miehen kevytmielisyydellä, enkä ymmärtänyt sen voivan minua vahingoittaa, sillä näinhän omaisuuteni päivä päivältä lisääntyvän. Ja luulinpa osanneeni iskeä oikean koukun onnenrattaaseeni.

Turhamaisuuteni ei nyt enää kaivannut muuta kuin, että Fabriciokin saisi tietää upeasta elämästäni. Arvelin hänen jo palanneen Andalusiasta; hämmästyttääkseni häntä lähetin hänelle kirjelapun, jossa kutsuin häntä erään hänen tuttavansa, muutaman sicilialaisen nimessä illalliselle luokseni! Määräsin päivän, tunnin ja paikan hänen tulolleen. Kohtaaminen tapahtuisi minun luonani. Nunez saapui ja hämmästyi suuresti, nähdessään minut muukalaisena herrana, joka oli kutsunut häntä illallisille. "Niin, ystäväiseni, minä olen tämän talon isäntä! Minulla on vaunut, hyvä pöytä ja täysi rahakirstu". -- "Onko mahdollista", huudahti hän, "että sinä olet noussut sellaiseen rikkauteen? Olenpa iloissani, että toimitin sinut Galianon kreivin luo! Sanoinhan jo sinulle, että hän on antelias herra, joka pian tekisi sinut rikkaaksi mieheksi".

Annoin Fabricion mielinmäärin kiitellä itseään, siitä että oli toimittanut minut Galianon kreivin palvelukseen. Sitten kerroin, asettaakseni hänen riemuaan minun avustamisestani, millä tavalla kreivi oli maksanut palvelukseni. Mutta kun huomasin sitä selittäissäni runoilijani vetävän itsekseen sanojaan takaisin, niin lausuin: "Minä annan sicilialaiselle anteeksi hänen kiittämättömyytensä. Sillä, meidän kesken puhuen, minulla on enemmän syytä siitä iloita kuin valittaa. Sillä ellei kreivi olisi käyttäytynyt vähän huonosti minua kohtaan, niin olisin mennyt hänen kanssaan Siciliaan, jossa palvelisin häntä yhä vieläkin, epävarmaa paikkaa odottain. Sanalla sanoen, en olisi silloin Lerman herttuan uskottu".

Nämä viimeiset sanani vaikuttivat niin valtavasti Nunez'iin, ettei hän kotvaan saanut sanaa suustaan. Sitten hän äkkiä keskeytti vaitiolon, huudahtaen: "Kuulinko oikein? Mitenkä! oletko sinä pääministerin uskottu?" -- "Olen, kuten don Rodrigo de Calderonkin; ja kaikesta päättäen tulen menemään etemmäs kuin hän". -- "Todellakin, herra Santillana", vastasi hän, "te kelpaatte vaikka mihin toimeen. Mitä kaikkia kykyjä teissä onkaan yhtynyt! Te sovitte kaikkeen. Muuten, herraseni, olen erittäin iloissani teidän arvoisan herrautenne suuren menestyksen johdosta", -- "Mitä hittoja! Nunez!" huudahdin minä, "juokse järveen herroittelemistesi kanssa! Heittäkäämme hiiteen sellaiset puheentavat ja olkaamme tuttavallisia kuten aina". -- "Olet oikeassa", vastasi hän, "minun ei tarvitse katsella sinua toisilla silmillä kuin ennenkään, vaikka oletkin tullut rikkaaksi mieheksi; mutta", lisäsi hän, "minun täytyy tunnustaa sinulle heikkouteni; sinun menestyksesi häikäisi silmäni; onneksi häikäys alkaa haihtua, etten enää näe sinussa muuta kuin vanhan ystäväni, Gil Blas'in".

Sitten kutsuin hänet päivällisille joka päivä kuin hänelle sopi tulla, sekä lisäsin, että jos hän tahtoi tuoda joitakin ystäviä mukanaan, niin he olisivat tervetulleet. Olin varma, että hän kulettaisi vähitellen kaikki Madriidin neronlapset luokseni.

Neljäskymmenesneljäs luku.

Gil Blas esiintyy edelleenkin suurena herrana. Hänelle esitetään puolisoksi nuorta ja rikasta perijätärtä.

Kun tuli tunnetuksi, että minä olin Lerman herttuan suosiossa, niin ympärilleni muodostui pian hovi. Joka aamu oli odotushuoneessani joukko puheille pyrkijöitä. Mutta minä en sallinut heidän suullisesti esittää asioitansa, vaan noudattaen hovin tapaa tai paremminkin tehdäkseni itseni mahtavaksi, sanoin jokaiselle pyrkijälle: "Antakaa siitä muistiinpano". Olin siihen jo niin tottunut, että lausuin ne sanat taloni isännälle, joka tuli muistuttamaan, että olin hänelle vuoden hyyryn velkaa. Teurastajani ja kirjurini puolestaan säästivät minulta kysymisen vaivan, sillä he toivat täsmälleen joka kuukausi laskun eteeni.

Olin jo kolme vuotta lekottanut Lerman herttuan suosiossa, kun hän ilmoitti minulle tehtävän, josta oli minulle puhunut ja joka oli hyvin arkaluontoista laatua. Hänellä oli paljon vihamiehiä hovissa, ja peläten kuninkaan kuoleman tai sairauden saattavan hänet heidän kostolleen alttiiksi hän päätti pitää valmiina pakotietä ulkomaille. Sitä varten hän lähetti minut neuvottelemaan Portugalin lähettilään kanssa. Asia piti toimitettaman syvimmässä salaisuudessa, niin etten käynyt lähettilään luona muuten kuin öisin ja valepuvussa.

Niihin aikoihin oli palveluksessani kamaripalvelijana ja sihteerinä muuan toimelias ja älykäs poika, nimeltä Scipio. Hän oli minulle uskollinen, ja minäkin olin yhtäpaljon kiintynyt häneen. Hän lausui minulle eräänä iltana: "Herra, minä haluaisin naittaa teidät". -- "No, kenen kanssa?" kysyin silloin nauraen. -- "Erään tuttavani kultasepän ainoan tyttären kanssa; siitä lähtee vähintäänkin satatuhatta tukaattia. Eikö se ole sievä pala kultasepäntyötä?" Kun kuulin niin suuresta summasta puhuttavan, niin sanoin yhä nauraen: "Olkoon menneeksi. Milloin saan myötäjäiset käteeni?" -- "Hiljaa, herra", vastasi hän, "hiukkasen kärsivällisyyttä; minun pitää ensin neuvotella asiasta isän kanssa, ja saada hänet siihen suostumaan". -- "Hyvä!" vastasin ääneeni nauraen, "siinäkö sitä vasta mennäänkin? Eikö se kauppa sen etempänä olekaan!" -- "Etempänä kuin luulettekaan", vastasi hän; "kunhan saan tunnin haastella kultasepän kanssa, niin takaan hänen suostuvan. Huomenna ryhdyn tuumasta toimeen, ja saatte sanoa minua pässinpääksi, ellei asia luonnistu."

Ja aivan oikein, kahden päivän perästä hän lausui minulle: "Olen puhunut herra Gabriel de Saleron kanssa (se oli kultaseppämme nimi). Olen kehunut hänelle niin teidän arvoanne ja ansioitanne, että hän on suostuvainen ehdotukseni mukaan ottamaan teidät vävypojakseen. Te saatte hänen tyttärensä ja satatuhatta tukaattia, niinpian kuin saatte hänelle selvästi osotetuksi nauttivanne ministerin suosiota". -- "Jos ei muuta tarvita", vastasin minä, "niin olen pian naimisissa".

"Vielä eräs seikka", vastasi Scipio; "herra Gabriel Salero kutsuu teitä luokseen illallisille tänäpäivänä. Olemme sopineet, ettei ehdotetusta avioliitosta vielä mitään puhuta. Hän aikoo kutsua useita kauppiasystäviään myöskin aterialle, johon te saavutte vaan tavallisena vieraana, ja huomenna hän saapuu samalla tavalla teidän luoksenne illallisille. Siitä näette, että hän on niitä miehiä, jotka ensin tahtovat tutkia asiaa, ennenkuin menevät etemmäksi".

Näin tapahtuikin sanasta sanaan. Minä annoin saattaa itseni kultasepän luo, joka otti minut vastaan niin tuttavallisesti kuin olisimme jo monta kertaa tavanneet toisemme. Hän oli kunnon poroporvari, ja ylen kohtelias käytöksessään. Hän esitti minulle vaimonsa, sennora Eugenian sekä tyttärensä, nuoren Gabriellan, joka näytti minusta hyvin kasvatetulta ja rakastettavalta.

Oiva talo kaikesta päättäen! Luulenpa, ettei Perun kaivoksissa löytyisi niin paljon hopeata kuin tässä talossa. Sitä metallia näkyi siellä joka taholla tuhansissa eri muodoissa. Joka huone, ja varsinkin ruokasali, oli ihan aarrekammio. Mikä ihana näky kosijalle! Appeni oli, ateriansa arvoa kohottaakseen kutsunut luokseen viisi tai kuusi kauppamiestä, jotka olivat järkiään kankeita ja ikäviä ilmiöitä. He eivät puhuneet mistään muusta kuin kaupanteosta; voipi sanoa että heidän keskustelunsa oli ennemmin neuvottelua asioista kuin toverillista haastelua pöydässä.

Seuraavana iltana minä kestitsin vuorostani kultaseppää. Kun en voinut hopeilla loistaa, niin päätin häikäistä hänen silmiään toisella tavalla. Kutsuin siis illallisilleni ne ystävistäni, jotka esiintyivät suurimpina hovissa ja jotka tunsin rajattoman kunnianhimoisiksi. He eivät puhuneet mistään muusta kuin suuruuksista ja niistä loistavista suurituloisista paikoista, joita he toivoivat itselleen, -- mikä tekikin vaikutuksensa. Heidän pulskain puheittensa johdosta rupesi arvoisa Gabriel mestari tuntemaan suuresta omaisuudestaan huolimatta itsensä sangen vähäpätöiseksi näitten herrain rinnalla. Minä puolestani olin olevinani vaatimaton ja lausuin olevani tyytyväinen keskinkertaiseen varallisuuteen, esimerkiksi kahdenkymmenen tuhannen tukaatin vuosituloihin. Mutta silloin he, joiden kunnian ja rikkaudenhimo oli pohjaton, huusivat olevani väärässä, selittäen ettei sellainen pääministerin suosikki saanut niin vähään tyytyä. Apeitani ei jäänyt sanaakaan kuulematta, ja minusta hän näytti kotiin lähteissään erittäin tyytyväiseltä.

Seuraavana päivänä Scipio meni heti hänen luokseen tiedustamaan, oliko hän minuun tyytyväinen. "Olen hurmaantunut", vastasi kultaseppä, "tuo poika on kerrassaan valloittanut sydämeni. Menkää, ystäväni, ja vakuuttakaa puolestani hänelle, että hän saisi tyttäreni, vaikkei olisikaan niin hyvissä kirjoissa ministerin luona".

Heti kun Scipio toi tämän tiedon minulle, niin minä riensin Saleron luo kiittämään häntä hyvistä ajatuksistaan minusta. Hän oli jo esittänyt asian vaimolleen ja tyttärelleen, joiden vastaanotosta huomasin heidän alistuneen vastustelematta hänen tahtonsa alle. Minä menin sitten esittämään appeani Lerman herttualle, jolle olin asiasta puhunut edellisenä päivänä. Hänen ylhäisyytensä otti hänet erittäin armollisesti vastaan sekä lausui ilonsa siitä, että hän oli saanut vävykseen miehen, jota hän suosi ja jota aikoi auttaa eteenpäin maailmassa. Sitten hän haasteli laveasti minun hyvistä ominaisuuksistani, kertoen niin paljon hyvääkaunista minusta, että kelpo Gabriel ukko rupesi luulemaan minua parhaimmaksi puolisoksi tyttärelleen, minkä hän olisi voinut Espanjasta löytää. Hän oli ihan kyyneliin asti liikutettu. Erotessamme hän puristi minua rintaansa vasten lausuen: "Rakas poikani, minun on niin vaikea odottaa sinun ja Gabriellan yhdistymistä, että häät ovat pidettävät viimeistään kahdeksan päivän kuluttua".

Neljäskymmenesviides luku.

Gil Blas muistaa sattumalta don Alphonso de Leyvan ja tekee hänelle erään palveluksen.

Jättäkäämme toistaiseksi naimiskauppani. Historiani kulku vaatii minua ensiksi kertomaan eräästä palveluksesta, jonka tein entiselle isännälleni, don Alphonsolle. Olin ehtinyt unhottaa hänet kokonaan, mutta seuraava tapaus toi hänet taas mieleeni.

Valencian kaupungin kuvernöörinpaikka tuli siihen aikaan avoimeksi. Sen kuultuani muistin don Alphonson. Juolahti mieleeni, että paikka sopisi mainiosti hänelle ja päätin esittää häntä siihen. Ajattelin, että jos asia onnistuisi, niin se tuottaisi minulle arvaamatonta kunniaa. Puhuttelin siis Lerman herttuaa; sanoin hänelle olleeni don Cesar de Leyvan huoneenhaltijana sekä olevani heille kiitollisuuden velassa niin paljosta, että rohkenin esittää heitä jompaakumpaa Valencian kuvernöörinpaikkaan. Ministeri vastasi: "Hyvin mielelläni, Gil Blas; minusta on hauska nähdä sinut niin kiitolliseksi ja jalomieliseksi. Muuten pidän suosittamaasi perhettä suuressa arvossa: Leyvat ovat kuninkaan uskollisia palvelijoita; he ansaitsevat kaikin puolin tämän paikan. Saat tehdä siinä asiassa mielesi mukaan, olkoon se sinulle häälahjaksi minulta".

Iloissani asian menestymisestä riensin kiireimmiten Calderonin luo valmistuttamaan virkavahvistuskirjaa don Alphonsolle. Siellä oli suuri joukko ihmisiä odottamassa kunnioittavassa hiljaisuudessa puheillepääsyvuoroaan. Minä tungin joukon läpi kabinetin ovelle, joka avattiin minulle. Siellä näin -- kuinka monta heitä lienee ollutkaan! aatelismiehiä, upseereita ja muita arvohenkilöitä, joita Calderon kuunteli kutakin vuorostaan. Oli todellakin huvittavaa nähdä, millä eri tavoilla hän kutakin kohteli. Muutamille hän vaan nyökäytti vähän päätään, toisille hän kumarsi ja saattoi heidät oikein kabinetin ovelle. Hän säesti, niin sanoakseni, kohteliaisuuksiaan aina sillä arvonannolla, jota hän kullekin katsoi tulevaksi. Toiselta puolen huomasin eräitten herrain, joita hänen välinpitämätön kohtelunsa loukkasi, kiroavan hengessään sitä, että heidän täytyi mokoman edessä alentua. Muutamain huomasin taasen itsekseen hymyilevän nousukkaan itserakkaalle ja pöyhkeälle käytökselle.

Äkättyään sattumalta minut joukossa don Rodrigo heitti paikalla herran, jonka kanssa puhui, ja tuli syleilemään minua ystävyydellä, joka oikein hämmästytti, "Kas, rakas virkaveli", huudahti hän, "mikä asia tuottaa minulle ilon nähdä teidät täällä? Millä voin teitä palvella?" Sanoin hänelle asiani, ja silloin hän vakuutti mitä kohteliaimmilla sanoilla, että asia olisi valmis seuraavana päivänä samaan aikaan. Hänen kohteliaisuudellaan ei ollut rajaa, hän saattoi minut odotushuoneensa ovelle asti, johon hän ei saattanut muita kuin kaikkein ylhäisimpiä, ja siellä hän vielä syleili minua.

"Mitä tämä huomaavaisuus merkitsee?" sanoin itsekseni poismennessäni; "mitä se oikein tietää? Mieliikö Calderon kukistaa minut? vai aikooko hän hyvinkin tarvita minun ystävyyttäni, vai aavistaako hän suosionsa olevan menemässä, jonka vuoksi mielistelee minua, pyytääkseen sitten minun välitystäni isännältämme?" En ollut varma, minkä näistä syistä pitäisin oikeana. Seuraavana päivänä palatessani hänen luokseen oli kohteliaisuus yhtä ylenpalttinen; olin aivan hukkua hänen mielistelyihinsä. Tosin hän otti hyvitystä kohtelemalla sitä huonommin muita puheilla kävijöitä. Toisille hän tiuskui, toisille osotti kylmyyttä, ja näytti olevan tyytymätön melkein kaikkiin. Mutta heille kaikille kostoksi tapahtui jotakin, jota en voi jättää kertomatta. Siitä ottakoot kaikki kirjurit ja sihteerit vaaria.

Calderonia lähestyi eräs hyvin yksinkertaisesti puettu henkilö, jota ei vaatteista päättäen olisi miksikään luullut. Hän puhui Calderonille jostakin paperista, jonka hän oli antanut Lerman herttualle. Don Rodrigo ei katsahtanutkaan mieheen, vaan kysyi äreästi: "Mikä on nimenne, ystäväni?" -- "Lapsuudessani", vastasi tämä, "minua kutsuttiin don Francisco de Zunigaksi[25] ja nykyisin on nimeni kreivi de Pedrosa". Näistä sanoista säikähtyneenä Calderon pyrki pyytelemään anteeksi, huomattuaan puhuttelijan kuuluvan ylhäisimpiin piireihin. Hän sanoi kreiville: "Pyydän anteeksi, herra kreivi, etten..." -- "Minä en ensinkään tarvitse sinun anteeksipyyntiäsi", keskeytti kreivi de Pedrosa hänet kiivaasti; "minä annan niille saman arvon kuin hävyttömyyksillesikin. Ministerin sihteerin tulee kohdella jokaista säädyllisesti. Pidä vaan, jos niin tahdot, turhamaisuudessasi itseäsi herrasi sijaisena; mutta älä unhota, ettet sittenkään ole muu kuin hänen palvelijansa".

Tämä koski ylpeään don Rodrigoon musertavasti; mutta hän ei ottanut sitä opikseen. Minä puolestani otin Alphonson valmistuneet virkapaperit ja lähetin ylimääräisen kuriirin viemään niitä tälle nuorelle herralle. Samalla meni hänelle kirje Lerman herttualta, joka ilmoitti kuninkaan nimittäneen hänet Valencian kuvernööriksi. En maininnut mitään siitä osuudesta, joka minulla oli tässä nimitysasiassa; en yleensä tahtonut ollenkaan hänelle kirjoittaa, vaan halusin säästää sen mieluisen tehtävän siksi, kunnes voisin sen suullisesti toimittaa. Aioin saattaa hänelle siitä hauskan yllätyksen, kun hän saapuisi hoviin virkavalaa tekemään.

Neljäskymmeneskuudes luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in häävalmistuksista ja suuresta tapauksesta, joka tekee ne tarpeettomiksi.

Palatkaamme kauniiseen Gabriellaani. Häittenhän piti tapahtua kahdeksan päivän kuluessa. Valmistelimme itseämme molemmin puolin tätä juhlallisuutta varten. Salero teetätti upeita pukuja morsiamelle, ja minä pestasin häntä varten kamarineidin, lakeijan ja huonepalvelijan.

Tämän ikävöidyn päivän aattoiltana olin appeni luona aterialla kaikkien setien, tätien ja serkkujen kera. Minä olin paljasta kohteliaisuutta kultaseppää ja hänen vaimoaan kohtaan; Gabriellaan olin olevinani korviani myöten rakastunut, ja mielistelin yleensä koko perhettä, joiden mitättömiä puheita ja moukkamaisia tuumailuja kuuntelin suurella kärsivällisyydellä. Eikä joukossa ollutkaan ketään, joka ei olisi iloinnut minun sukulaisekseni tulemisestaan.

Aterian loputtua seurue astui suureen saliin, jossa saimme kuulla melkoisen hyvän konsertin, sekä laulua että kone-esityksiä. Muutamat iloiset sävelmät hivelivät korviamme niin mieluisasti, että hyvässätuulessamme aloimme tanssia järjestää. Huviteltuamme siten kelpolailla oli ajateltava kotiin lähtöä. Minä jakelin tuhlaamalla kumarruksia ja syleilyjä. "Hyvästi, vävyseni", lausui Salero syleillen minua, "huomenaamulla tulen luoksesi tuomaan myötäjäisiä kilisevissä kultakolikoissa". -- "Tervetuloa, rakas appeni", vastasin. Toivotettuani sitten hyvää yötä, nousin vaunuihini, jotka odottivat portilla, ja läksin ajamaan asuntoani kohden.

Olin tuskin kahdensadan askeleen päässä herra Saleron talosta, kun viisitoista tai kaksikymmentä miestä, toiset ratsain, toiset jalkaisin, sekä asestettuina miekoilla ja pyssyillä, ympäröi vaunut ja pysäytti ne huutaen: _Seis, kuninkaan nimessä!_ He tempasivat minut vaunuista ja viskasivat minut kulkeviin kärreihin, joihin miesten päällikkö myöskin nousi, käskien kuskin ajaa Segoviaan päin. Minun oli helppo arvata, että vieressäni istuja oli alguazil. Halusin tiedustaa häneltä vangitsemisen syytä; mutta hän vastasi töykeästi, ettei ollut velvollinen minulle tiliä tekemääni. Silloin lausuin, että hän kenties on erehtynyt väärän henkilön kimppuun. "En sinnepäinkään", vastasi hän, "olen varma asiastani. Te olette herra Santillana, ja teitä minun juuri pitää saattaa sinne, johon olemme nyt menossa". Siihen en osannut enää mitään vastata, jonkavuoksi päätin olla vaiti. Lopun yötä ajoimme Mancanarezia pitkin syvässä hiljaisuudessa. Colmenarissa vaihdoimme hevosia, ja illan tullen saavuimme Segoviaan, jossa minut sulettiin vankityrmään.

Neljäskymmenesseitsemäs luku.

Miten Gil Blas'ia kohdellaan vankilassa ja miten hän saa tietää syyn vangitsemiseen.

Hyväksi aluksi minut viskattiin pieneen koppiin, jossa sain maata olilla kuin kuolemaan tuomittu rikoksentekijä. Ensimmäistä yötäni en viettänyt voihkimalla, sillä en vielä tuntenut onnettomuuteni koko laajuutta, vaan tuumiskelin sinne ja tänne, mikä saattoi olla tähän kaikkeen syynä. Että siinä oli Calderonilla osaa, siitä olin ihka varma. Arvelin mahdolliseksi, että yölliset neuvotteluni Portugalin lähettilään luona olivat tulleet ilmi, mutta en voinut mitenkään käsittää, millä tavoin hän oli saanut Lerman herttuan suostumuksen vangitsemiseen, sillä hän itsehän oli antanut sen salaiseksi tehtäväksi minulle. Toisinaan ajattelin, että vangitseminen oli tapahtunut hänen ylhäisyytensä tietämättä; ja toisinaan taas arvelin hänen itsensä sen tehneen estääkseen salaisia puuhiaan ilmi tulemasta, jota tapaa ministerit joskus käyttänevät apureitaan kohtaan.

Ajatusteni harhaillessa näissä eri mahdollisuuksissa tunki päivänvalo pienen ristikko-akkunani läpi, valaisten olopaikkani koko kauheuden. Aloin surkean valituksen; ja silmistäni rupesi vuotamaan loppumaton kyynelvirta, ja entisen onneni muisto teki suruni aivan lohduttomaksi. Voivotellessani siinä saapui vanginvartija koppiini tuoden minua varten leivän ja vesiruukun päiväni ravinnoksi. Hän katsahti minuun ja huomattuaan kasvoni kyynelistä märkinä, hän tunsi jonkunlaista sääliä minua kohtaan, niin vanginvartija kuin olikin. Hän lausui: "Kuulkaa, herra vanki, älkää heittäytykö epätoivoon. Ei sitä pidä niin raskaalta kannalta ottaa elämän vastoinkäymisiä. Olettehan vielä nuori, ja tätä aikaa seuraa toinen parempi. Purkaa vaan siihen mennessä kärsivällisyydellä kruunun kakkua".

Lohduttajani läksi sen sanottuaan, johon minä puolestani en vastannut muulla kuin valituksilla ja voivotuksilla. En tehnyt koko päivänä muuta kuin sadattelin nurjaa kohtaloani koskematta ruokaani, joka nykytilassani ei tuntunut minusta miltään hyvyyden osoitukselta kuninkaan puolelta, vaan ennemminkin hänen vihansa ilmaisulta, sillä sehän oli vaan omiaan pitentämään onnettomien kärsimyksiä eikä niitä lohduttamaan.

Tuli yö, ja pian herätti ankara avainten kalina huomiotani. Koppini ovi avattiin, ja kotvan perästä sinne astui eräs mies vahakynttilä kädessä. Hän lähestyi minua, lausuen: "Herra Gil Blas, olen vanhoja ystäviänne. Nimeni on don Andre de Tordesillas, jolle olette osottanut jalomielistä auttavaisuuttanne, kaksi vuotta sitten, käyttämällä vaikutusvaltaanne ministerin luona. Monien vaiheitten perästä, joista tulen myöhemmin teille kertomaan, olen päässyt Segovian linnanpäälliköksi. On onni teille, että henkilö, jonka tehtävänä on teitä kiusata, on ystävänne, joka ei ole mitään säästävä lieventääkseen vankeutenne kovuutta. Minulle on nimenomaan annettu määräys olla antamatta kenenkään puhua kanssanne, makuuttaa teitä olilla eikä antaa muuta ruokaa kuin leipää ja vettä. Mutta ensiksikin ihmisyyteni käskee minun sääliä onnettomuuttanne, ja toiseksi olette tehnyt minulle palveluksen, ja kiitollisuuteni siitä on suurempi virallisia käskyjä. Julmuuksien välikappaleeksi en siis aio ruveta teitä kohtaan, vaan koetan kohdella teitä niin hyvin kuin suinkin on mahdollista. Nouskaa ja tulkaa kerallani".