Part 15

Napolilainen ei mielinyt vielä heretä tempuistaan. Mutta huomattuaan häikäilemättömän palvelusintoni ja aikomukseni tarkastaa ja luetteloon panna joka aamu hänen ostamiaan lihavarastoja, niin tuo konna lakkasi lähettämästä niitä muualle, mutta osti edelleenkin yhtä paljon kuin ennenkin. Sillä tavoin hän lisäsi ruokajäännöksiä, jotka oikeudella kuuluivat hänelle ja saattoi siten myödä keitettyä lihaa ravintolanpitäjälle raa'an lihan asemesta. Tuo lurjus ei menettänyt siis niin mitään, eikä kreivillä ollut suurta hyötyä siitä, että kaikkein taloudenhoitajain Phoinix oli hänen huoneenhaltijanaan. Suunnaton runsaus, joka siitä ajasta aikain vallitsi ruokapöydässä, johti minut tämän uuden tempun jälille; panin asian pian järjestykseen jättämällä joka kerta pois, mitä oli liikaa, minkä kuitenkin tein niin kepeällä kädellä, ettei se vähääkään säästeliäältä näyttänyt. En oikeastaan juuri paljon pienentänyt tuhlausta, mutta sittenkin taloudenhoitoni vähensi tuntuvasti menoja. Ja sitähän herrani juuri halusi; hän tahtoi säästää, vähentämättä siltä mahtavaa elantotapaansa. Hänen ahneutensa täytyi alistua komeushalun alle.

Enkä pysähtynyt vielä siihen, vaan korjasin toisenkin epäkohdan: huomattuani viinin kuluvan kovin joutuin, aloin uumoilla siinäkin jotakin petkutusta. Niinpä, jos esim. kreivin luona oli päivällisillä kaksitoista herraa, niin he tyhjensivät viisikymmentä jopa kuusikinkymmentä viinipulloa. Tämä oli outoa; kysyin asian johdosta neuvoa oraakkeliltani, toisin sanoen kokkipojaltani. Hänen kanssaan pidin salaisia keskusteluja, ja hän kertoi uskollisesti minulle kaikki, mitä kyökissä puhuttiin ja tehtiin, eikä kukaan epäillyt häntä itseään. Hän sanoi tuhlauksen johtuvan uudesta liitosta, jonka hovimestari, kokki ja juomanlaskijat olivat tehneet keskenään; heillä oli tapana viedä pullot puolitäysinä takaisin ja jakaa ne liittolaisten kesken. Puhuin siitä juomanlaskijoille, uhaten paikalla ajaa heidät talosta, jos uskaltaisivat vielä tehdä niin, eivätkä he sen koommin uskaltaneet sitä yrittää. Isäntäni, jolle tietysti kerroin huolellisesti joka asian, minkä tein hänen edukseen, kiitteli minua kaikesta sydämestään kiintyen päivä päivältä yhä enemmin minuun. Minä puolestani palkitsin kokkipoikaa, joka teki niin hyviä palveluksia minulle, ylentämällä hänet kokin apulaiseksi.

Napolilainen oli vimmoissaan, kun minä olin kaikkialla hänen tiellään. Enimmin häntä raivostuttivat muistutukset, joita hänelle annoin joka kerta, kun hän teki kuukaustiliään; sillä tehdäkseni hänelle kannikan sitkeämmäksi otin vaivakseni käydä itse toreilla hintoja tiedustelemassa. Olin varma siitä, että hän sadatteli minua sata kertaa päivässä, mutta kun tiesin sen syyn, niin minua ei vähääkään pelottanut, että hänen hurskaat toivomuksensa toteutuisivat. En voi käsittää, kuinka hän jaksoi kestää minun vainoomistani ja pysyä edelleenkin sicilialaisen palveluksessa; vaan hän lienee kaikesta huolimatta kuitenkin hyötynyt sangen hyvin virastaan. Mutta taloudenhoitoni tuloksena voin kolmen kuukauden kuluttua esittää yli kolmetuhatta tukaattia entisestään pienentyneen menoerän.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Jossa kerrotaan mikä onnettomuus kreivin apinalle sattui ja mitä surua se tuotti hänelle. -- Vielä kerrotaan Gil Blas'in sairaudesta ja sen seurauksista.

Jonkun ajan kuluttua häiriintyi linnan rauha erään tapauksen johdosta, joka tuntunee vähäpätöiseltä lukijalle, mutta kääntyi kuitenkin sangen tuhoisaksi palvelusväelle, varsinkin minulle. Cupido, herramme apinalemmikki, josta olen jo puhunut, yritti eräänä päivänä hypätä ikkunasta toiseen, mutta kompasteli silloin niin pahasti, että putosi pihalle ja taittoi jalkansa. Heti kun kreivi kuuli onnettomuudesta, niin hän alkoi parkua kuin nainen, vaatien koko palvelijakuntaansa siitä tilille, olipa vähällä ajaa meidät kaikki matkoihimme. Hänen vihansa lauhtui kuitenkin senverran, että hän tyytyi sättimään meidän huolimattomuuttamme ja nimittelemään meitä kaikilla mahdollisilla haukkumanimillä. Hän lähetti paikalla noutamaan ne Madriidin kirurgit, jotka olivat tunnetut taitavimmiksi luunmurtojen ja nyrjähtämisten parantamisessa. He tutkivat potilaan jalan, asettivat sen sijoilleen ja sitoivat sen. Mutta vaikka he vakuuttivat yksimielisesti, ettei siinä ollut yhtään vaaraa, niin herrani vaati kuitenkin välttämättömästi yhden heistä jäämään hänen luokseen, kunnes elukka ehtisi täydellisesti parantua.

Tekisin väärin, jos jättäisin mainitsematta ne vaivat ja tuskat, joita sicilialainen herrani kärsi tänä aikana. Vaikea lienee sitä uskoa, mutta totta on sittenkin, ettei hän päiväkausiin poistunut rakkaan Cupidonsa luota. Hän oli läsnä aina, kun eläimen haavaa sidottiin, ja öilläkin hän nousi pari kolme kertaa sitä katsomaan. Ja kaikista inhottavinta oli, että kaikkien palvelijain, varsinkin minun, piti aina olla jalkeilla lähteäksemme paikalla tarvittaissa apinalle palveluksia toimittamaan. Meillä ei sanalla sanottuna ollut hetkenkään lepoa koko talossa, ennenkuin tuo kirottu elikko oli täysin parantunut, alkaen taas tehdä entisiä hyppyjään ja häränpyllyjään. Voimmeko tämän jälkeen epäillä Suetoniuksen kertomuksen todenperäisyyttä, hän kun kertoo Caligulan rakastaneen hevostaan niin että lahjoitti sille komeasti sisustetun talon, jossa oli suuri palvelijakunta sen tarpeeksi, ja miettineen nimittää sen Rooman konsuliksi? Isäntäni lempi apinaansa aivan yhtä hartaasti; hän olisi varmaan nimittänyt mielellään sen corregidoriksi.

Mutta pahin onnettomuus oli minulle, että olin koettanut tässä asiassa olla yli muitten palvelijain herralleni mieliksi, josta syystä olin rasittanut itseäni niin Cupidon vuoksi, että käännyin tautivuoteelle. Jouduin kovaan kuumeeseen, joka kiihtyi niin, että menetin tajuntani. Viiteentoista päivään en tiennyt mitään ulkomaailmasta, vaan häälyin elämän ja kuoleman vaiheella. Sen vaan tiedän, että nuoruuteni kamppaili niin voimakkaasti kuumeen kanssa, että tulin lopulta taas tajuuni. Ensimmäinen havaintoni oli, että olin toisessa huoneessa. Halusin tietää syytä siihen; tiedustin sitä eräältä vanhalta eukolta, joka oli minua hoitamassa, mutta hän vastasi, etten minä saanut vielä puhua, sillä lääkäri oli jyrkästi kieltänyt sen.

Päätin siis olla vaiti, vaikka haluni olikin suuri keskustella hoitajani kanssa. Ajattelin itsekseni sitä, kunnes lääkäri astui huoneeseen. Hän lähestyi minua, tunnusti valtasuontani, tarkasteli kasvojani, ja huomattuaan kaikessa pikaisen parantumisen merkit, hän otti riemullisen muodon, kuten suuren työn tehnyt konsanaankin, ja sanoi vaaran olevan ohi sekä että häntä sai onnitella hyvän parantamisen johdosta.

Rohkaistuneena hänen sanoistaan keskeytin hänen mentyään äänettömyyden, lausuen lujalla äänellä hoitajalleni, että tahdoin ehdottomasti tietoja isännästäni. Eukko joko pelkäsi saattavansa minut vaarallisen mielenliikutuksen valtaan, jos tyydyttäisi pyyntöni, tai sitten hän ehkä vaan toivoi puhumattomuudellaan ärsyttävänsä minua niin, että tulisin uudestaan kipeäksi; mutta kun minä en päästänyt häntä mitenkään rauhaan, niin hän sanoi lopuksi: "Ei, hyvä herra, teillä ole muuta herraa kuin te itse. Galianon kreivi on matkustanut takaisin Siciliaan."

En uskonut korviani; mutta tottapa se oli sittenkin. Herrani oli sairauteni toisena päivänä alkanut pelätä minun kuolevan hänen luonaan, ja oli senvuoksi hyvyydessään muutattanut minut vähine kapineineni erääseen kalustettuun huoneeseen, heittäen minut sinne sallimuksen ja erään sairashoitajan huomaan. Sillä välin hän oli saanut hovista käskyn palata Siciliaan, ja oli lähtenyt matkalle sellaisella kiireellä, ettei ollenkaan enää muistanut minua, joko siitä syystä, että piti minut jo kuolleitten joukkoon kuuluvana, tai lienevät ylhäissäätyiset muuten vähän heikkomuistisia.

Hoitajani kertoi tämän juurtajaksain, lausuen vielä itse toimittaneensa luokseni lääkärin ja apteekkarin, joiden avutta olisin varmaankin kuollut. Vaivuin syviin mietteisiin näiden hupaisten uutisten johdosta. Siinä meni edullinen toimeni Siciliassa! siinä kaikki kauniit toiveeni! "Jos sinulle tapahtuu joku suuri onnettomuus", lausuu eräs paavi, "niin tutkistele tarkoin itseäsi, niin huomaat aina olleesi itsekin syypää." Älköön pyhä isä ottako pahakseen, jollen tässä tapauksessa voinut käsittää, miten olisin itse vaikuttanut onnettomuuteeni.

Täten haihtuivat siis utuna tuuleen ne ihanat unelmat joita mieleni oli täynnä. Ensimmäisenä huolenani oli silloin laukkuni, jonka käskin tuoda vuoteeni viereen tarkastaakseni sitä. Huokaus pääsi rinnastani huomatessani sen avatuksi. "Kas niin! rakas laukkuseni", huudahdin itsekseni, "sinä ainoa lohdutukseni, näenpä, että sinäkin olet ollut vieraissa käsissä." -- "Ei, ei, herra Gil Blas", lausui eukko silloin, "rauhoittukaa vaan, teiltä ei ole mitään varastettu; minä olen säilyttänyt laukkuanne kuin kunniaani."

Löysin sieltä sen puvun, joka oli ylläni kreivin palvelukseen tullessani; mutta turhaan hain sieltä sitä pukua, jonka messinalainen oli minulle teettänyt. Herrani ei liene sallinut minun sitä pitää, tahi joku muu oli pistänyt sen parempaan talteen. Kaikki muut tavarani olivat tallella, jopa suuri nahkakukkarokin, jossa olivat rahani. Laskin ne kahteen kertaan, sillä ensi kerralla luulin väärin laskeneeni, kun en saanut kuin viisikymmentä pistoolia, vaikka niitä oli ollut ennen sairastumistani kaksisataakuusikymmentä. "Mitä tämä oikein merkitsee, muori kulta?" kysyin hoitajaltani, "rahani näkyvät julmasti huvenneen." -- "Vaan ei kukaan muu kuin minä ole niihin koskenut", vastasi eukko, "ja minä olen käyttänyt niitä niin säästeliäästi kuin suinkin; mutta sairastaminen käy kalliiksi, pitää olla myötäänsä raha kourassa. Katsokaahan tätä", lisäsi uskollinen taloudenhoitajattareni, vetäen taskustaan kasan papereita, "tässä on tili menoista ja niin luotettava kuin kulta. Siitä näette, etten ole penniäkään pannut hukkaan."

Silmäsin häthätää läpi tilin, joka sisälsi noin viisitoista tai kaksikymmentä sivua. Herra armahtakoon sitä lintujen paljoutta, joka oli ostettu minun tiedotonna maatessani! Yksistään lihaliemeen oli pantu ainakin kaksitoista pistoolia, ja muita tavaroita oli kulutettu jotenkin samat määrät. Minua tuskin uskottaisiin, jos kertoisin, kuinka paljon puita, kynttilöitä, vettä, luutia y.m. hän oli sillaikaa ostanut. Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan hän ei sittenkään ollut saanut summaa nousemaan kolmeakymmentä pistoolia suuremmaksi, joten jälellä piti olla vielä kaksisataakymmenen pistoolia, Huomautin hänelle siitä; mutta silloin eukko alkoi mitä viattomimmalla naamalla vakuuttaa kaikkien pyhimysten nimessä, ettei kukkarossa ollut kuin kahdeksankymmentä pistoolia, kun kreivin hovimestari uskoi sen hänen haltuunsa. "Mitä sanottekaan, muori kulta?" keskeytin hänet äkkiä, "kreivin hovimestariko teille antoi kapineeni?" -- "Hän juuri", vastasi eukko, "hän ne antoi minulle ja sanoi samalla: 'Kas tässä, muoriseni, kun herra Gil Blas on saanut viimeisen voitelun, niin toimittakaa hänelle kunniallinen hautaus; tässä laukussa on rahoja kustannuksia varten'."

-- "Voi sinuas, kirottu napolilainen!" huudahdin silloin; "eipä minun ole nyt vaikea arvata, mihin hävinneet rahani ovat joutuneet. Sinä ne veit korvataksesi osan niistä varkauksista, joista minä sinua estin." Tämän harminpurkauksen jälkeen kiitin taivasta, ettei tuo roisto ollut kaikkia ottanut. Mutta niin paljon kuin minulla olikin aihetta syyttää hovimestaria omaisuuteni varastamisesta, niin en voinut sentään torjua sitä ajatusta, että varas saattoi varsin hyvin olla hoitajatterenikin. Epäilin vuoroon toista, vuoroon toista heistä; vaikka asiahan oli minulle oikeastaan samantekevä. Eukolle en mitään sanonut, enkä moittinut yhtään hänen kaunista laskuaankaan; eihän siitä olisi ollut mitään hyötyä. Minä supistin kostoni siihen, että kolmen päivän kuluttua maksoin, hänen palkkansa ja käskin hänen mennä.

Luulenpa, että hän meni, minun luotani, lähdettyään ilmoittamaan apteekkarille, että minä olin pannut hänet pois sekä että olin jo niin voimissani, että saatoin pian lähteä matkoihini maksamatta velkaani hänelle; sillä tämä saapui tuokion kuluttua hengästyneenä luokseni. Hän esitti laskunsa, joka oli minusta hävyttömän suuri. Maksoin hänelle rahat pois suuresti harmissani, ja hän läksi.

Melkein samassa saapui lääkärikin. Minä suoritin hänen käyntinsä, jotka olivat olleet sangen lukuisat, ja hän läksi tyytyväisenä. Sitten saapui haavalääkäri vaatimaan maksua moniaista suoneniskuista, joita hän oli antanut minulle. Ja nämäpä käynnit tyhjensivät kukkaroni niin, että se alkoi olla kutakuinkin kevyt.

Rohkeuteni alkoi jo alentua, huomattuani taas joutuneeni onnettomuuteen. Kahden viimeisen isäntäni luona olin ehtinyt jo liiaksi tottua elämän mukavuuksiin. Väärin oli sentään heittäytyä niin surun valtaan, nähtyäni niin monesti, ettei kohtalo ollut milloinkaan näyttänyt minulle nurjuuttaan kohottamatta minua heti taas ylöspäin, joten minun ei olisi pitänyt katsoa huolestuttavaa tilaani muuksi kuin uuden onnen enteeksi.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Gil Blas saa paikan, joka tuo hänelle hyvitystä Galianon kreivin kiittämättömyydestä. -- Sitten hän tulee Lerman herttuan tuttavuuteen ja saa sihteerintoimen hänen luonaan.

Olin hyvin ihmeissäni, etten ollut kuullut koko aikana kenenkään puhuvan Nunez'ista mitään. Siitä päätin hänen matkustaneen maalle. Heti liikkeelle päästyäni läksin hänen luokseen, ja sain todellakin tietää hänen olleen jo kolme viikkoa Andalusiassa Medina-Sidonian herttuan kanssa.

Eräänä aamuna herätessäni juolahti mieleeni muuan Jooseppi Navarro, jonka kanssa olin solminut jonkinlaisen ystävyysliiton ollessani sicilialaisen kreivin palveluksessa. Tämä Navarro oli erään ylhäisen herran, don Baltazar de Zunigan hovimestari, ja hän oli näyttänyt minusta rehelliseltä mieheltä. Hän otti minut ystävällisesti vastaan.

Minä esitin hänelle tilani viipymättä. Tuskin olin kertomukseni lopettanut, kun hän lausui: "Minä otan hankkiakseni paikan teille; ja sitä vuottaissanne tehkää hyvin ja tulkaa joka päivä luokseni syömään, täällä saatte parempaa ravintoa kuin hotellissanne." Tarjous oli siksi mieleen taudistaan parantuvalle, joka on huonoissa raha-asioissa ja sen ohessa hyviin paloihin tottunut, että tietysti suostuin siihen, ja kostuinkin mainiosti tässä talossa.

Olin pian täysin voimissani. Ja kun eräänä päivänä tulin tavallisuuden mukaan Zunigan palatsiin päivällisille, niin ystäväni Jooseppi asettui perin hyväntuulen näköisenä eteeni lausuen: "Herra Gil Blas, minulla on erittäin hyvä paikka teille esitettävänä. Sillä tietänette, että Lerman herttua, joka on Espanjan kuninkaan ensimmäinen ministeri, tahtoo omistaa niin kokonaan voimansa valtion asiain hoitoon, että hän on heittänyt kaikki yksityisasiansa kahden henkilön haltuun. Don Diego de Monteser pitää huolta kaikista hänen tuloistaan, ja don Rodrigo de Calderon suorittaa kaikki ulosmaksut. Nämä kaksi luottamusmiestä toimivat kumpikin täydellä valtuudella tehtävissään, ja ovat muuten toisistaan riippumattomia. Don Diegolla on tavallisesti kaksi apulaistoimitsijaa kokoomassa herttuan saatavia; ja kun kuulin tänä aamuna hänen ajaneen pois toisen niistä, niin tarjosin teitä sille paikalle. Olen vanhastaan tuttu, melkeinpä ystäväkin herra de Monteser'in kanssa, ja niinpä hän suostui siihen ilman vaikeutta, kun puhuin kaikkea hyvää teidän tavoistanne ja luonteestanne. Syötyämme lähdemme hänen luokseen."

Niin teimmekin. Sain hyvin suosiollisen vastaanoton sekä toivomani toimitsijanpaikan. Tehtäväni oli käydä tarkastelemassa herttuan tiloja, toimittaa niissä tarpeelliset parannukset sekä kantaa arentirahat lampuodeilta; sanalla sanoen olin hänen ylhäisyytensä maatilain kaitsijana. Joka kuukausi tein tilit don Diegolle, joka kävi ne läpi erittäin tarkasti, huolimatta niistä ylistyksistä, joita suosittajani oli hänelle lausunut minusta. Ja sitä minä toivoinkin, sillä vaikka edellinen isäntäni olikin niin huonosti palkinnut rehellisyyteni, niin olin kuitenkin päättänyt noudattaa aina samaa tapaa.

Eräänä päivänä tuli sanoma, että Lerman linnassa oli syttynyt tulipalo, joka oli polttanut tuhaksi enemmän kuin puolet siitä, Läksin viipymättä paikalle ottamaan selvää vahingon suuruudesta. Tutkittuani tarkasti kaikki tulipaloa koskevat seikat tein siitä laajan kertomuksen, jonka Monteser vei herttuan nähtäväksi. Huolimatta uutisen ikävyydestä kertomukseni miellytti kuitenkin ministeriä, niin että hän kysyi, kuka oli sen tekijä. Don Diego vastasi ja kertoi sen ohella muutakin hyvää minusta, niin että kun hänen ylhäisyytensä kuusi kuukautta myöhemmin menetti yhden sihteereistään, nimeltä don Valerio, niin hän valitsi minut hänen sijaansa.

Monteser toi tämän ilosanoman minulle lausuen: "Ystäväni Gil Blas, en tosin mielelläni luovu teistä, mutta pidän teistä kuitenkin siksi paljon, että iloitsen teidän ylennyksestänne don Valerion sijalle. Tulette varmaan menestymään, jos vaan seuraatte näitä kahta neuvoa: ensiksikin menetelkää niin, että hänen ylhäisyytensä on täydellisesti vakuutettu uskollisuudestanne häntä kohtaan, ja toiseksi pitäkää don Rodrigo Calderonia hyvällä tuulella, sillä hän taivuttaa isäntänsä mielen kuin pehmeän vahan mihin tahtoo. Jos voitte saavuttaa tämän mielipalvelijan suosion, niin pääsette pian pitkälle; siitä uskallan vastata." -- "Kiitän teitä hyvistä tiedoistanne, don Diego", vastasin, "mutta olkaahan hyvä ja kertokaa minulle, millainen don Rodrigo on luonteeltaan. Olen kuullut hänestä yhtä ja toista maailmalla. Hänet on kuvattu minulle ilkeäksi mieheksi; mutta minä en yleensä luota niihin kuvauksiin, joita ihmiset kertovat hovimiehistä, vaikkapa ne joskus lienevät tosiakin. Sanokaapa siis, pyydän, mitä te ajattelette don Calderonista." -- "Kysymyksenne on hankala", vastasi yli-intendentti häijysti nauraen. "Kenelle tahansa muulle kuin teille vastaisin epäröimättä, että hän on hyvin kelpo mies ja etten tiedä hänestä muuta kuin hyvää; mutta teitä kohtaan tahdon olla vilpitön. Sillä paitsi että uskon teidät mieheksi, joka osaa pitää suunsa kiinni, katson velvollisuudekseni puhua teille koristelematta don Rodrigosta, koska kerran kehotin teitä huomaavaisuuteen häntä kohtaan; muutenhan tekoni jäisi puolinaiseksi."

"Kuulkaahan siis", jatkoi hän, "että hän oli alkujaan tavallinen palvelija, nimeltään don François de Sandoval, ja siitä hän on vähitellen kohonnut herttuan ensimmäiseksi sihteeriksi. Pöyhkeämpää ihmistä ei ole auringon alla. Hän ei esimerkiksi juuri vastaa kohteliaisuuksiin, joita hänelle tehdään, ellei erittäin painavat syyt häntä siihen pakota, hän pitää sanalla sanoen itseään Lerman herttuan virkakumppalina, ja oikeastaan voisi sanoakin hänen olevan osallisena pääministerin virassa, sillä kaikki virat täytetään aina hänen mielensä mukaan. Yleisö tosin mutisee siitä usein; mutta se ei häntä huoleta. Tästä jo voitte osapuilleen käsittää", lisäsi don Diego, "miten teidän on käyttäydyttävä niin ylpeätä herraa kohtaan." -- "Kyllä, kyllä", vastasin; "olkaa huoleti. Olisipa ihme, jos en osaisi hierautua hänen suosioonsa. Kun kerran tuntee sen henkilön heikkoudet, jota tahtoo miellyttää, niin pitäisipä olla oikea tomppeli, ellei asia luonnistuisi."

-- "Niinpä lähtekäämme siis viipymättä esittämään teitä Lerman herttualle", lausui don Diego.

Lähdimme ministerin luo, jolla oli paraillaan vastaanotto suuressa salissaan. Siellä oli suuri joukko puheille pyrkijöitä. Joskaan herttua ei suostunut heidän anomuksiinsa, niin hän kuitenkin otti ystävällisesti vastaan heidän paperinsa; ja minä panin merkille, että hän vastasi hyvin kohteliaasti jokaiselle, joka häntä puhutteli.

Me odotimme kärsivällisesti, kunnes kaikki muut olivat lähteneet. Silloin don Diego sanoi hänelle: "Teidän ylhäisyytenne, tässä on Gil Blas Santillanasta, se mies, jonka olette määrännyt don Valerion seuraajaksi." Silloin herttua katsoi minuun, lausuen ystävällisesti, että olin ansainnut sen paikan niillä palveluksilla, joita olin jo hänelle tehnyt. Sitten hän kutsui minua kabinettiinsa puhellakseen kanssani kahdenkesken, tai oikeastaan arvostellakseen älyäni keskustelun johdosta. Sain selittää hänelle, kuka olin, ja missä toimissa olin siihen asti ollut. Hän vaati minun kertomaan kaiken aivan totuuden mukaan. Senjälkeen hän lausui minulle: "Santillana, ystäväni, muista nyt, että olet kuninkaan palvelija ja että kaikki työsi kuuluu hänelle. Nyt saat seurata minua; minä selitän sinulle tehtäväsi!" Näin lausuen herttua saattoi minut pieneen huoneeseen, joka oli hänen kabinettinsa vieressä ja jossa oli hyllyillä noin parikymmentä hyvin paksua asiapaperinidosta.

"Tässä on sinun työpaikkasi", lausui herttua. "Nämä nidokset, joita tässä näet, muodostavat luettelon kaikista ylhäisistä perheistä Espanjan kuninkaan maissa. Jokainen näistä nidoksista sisältää aakkosjärjestyksessä lyhyen selonteon kaikista yhdessä valtakunnan osassa asuvista aatelismiehistä, esittäen heidän ja heidän esi-isäinsä maalle tekemät palvelukset sekä myöskin kaikki heille sattuneet kunniariidat. Sen ohessa niissä on mainittu heidän varallisuutensa, tapansa, sanalla sanoen kaikki heidän hyvät ja huonot ominaisuutensa. Siten minä siis voin, jos he tulevat hoviin suosionosotuksia anomaan, yhdellä silmäyksellä nähdä, ansaitsevatko he sitä vai ei. Saadakseni tarkat tiedot tästä kaikesta, olen hankkinut kaikkialla henkilöitä, joiden tehtävänä on ottaa selko kaikesta ja antaa minulle ne tiedoksi kirjallisilla muistiinpanoilla. Mutta kun nämä muistiinpanot ovat sekavia ja murteellisuuksia täynnä, niin ne täytyy uudestaan kirjoittaa ja siistiä niiden sanamuotoa, sillä kuningas luetuttaa joskus näitä luetteloita itselleen. Tämän kaunista ja täsmällistä kirjoittamiskykyä vaativan tehtävän annan sinulle tästä hetkestä alkaen".

Näin lausuen hän otti suuresta salkusta, joka oli täynnä papereita, yhden vihkon, antaen sen minulle. Sitten hän läksi pois työhuoneestani saadakseni rauhassa suorittaa mallinäytökseni. Luin paperin, joka näytti olevan täynnä raakoja puheenparsia, sekä aloin kääntää sitä puhtaalle Castilian kielelle.

Olin kirjoittanut jo neljä tai viisi sivua, kun herttua tuli huoneeseeni; hän oli näet utelias näkemään mitenkä työ minulta sujuu. Hän lausui: "Santillana, näytäppä minulle, mitä olet ehtinyt valmistaa; olen utelias näkemään sitä". Samalla hän, silmättyään työtäni, luki suurella tarkkaavaisuudella alun siitä. Hän näytti niin tyytyväiseltä siihen, että minä oikein hämmästyin. "Vaikka jo ennakolta olin hyvissä käsityksissä sinusta", lausui ministeri, "niin minun täytyy myöntää, että työsi on odotuksianikin parempi. Sillä sinun kirjoitustapasi ei ole ainoastaan sievää ja täsmällistä, vaan vielä sujuvaa ja huvittavaakin. Sinä vastaat kaikin puolin sitä hyvää ajatusta, jonka sain kynäilytaidostasi, enkä enää sure edeltäjäsi menettämistä". Kukaties kuinka kauan ministeri olisi minua ylistellytkään, ellei Lemos'in kreivi, hänen sisarenpoikansa, olisi tullut keskeyttämään häntä. Hänen ylhäisyytensä syleili häntä useita kertoja, ja koko vastaanotto oli niin sydämellinen, että huomasin selvästi, kuinka mieluisa tulija oli hänelle. He sulkeutuivat sitten erääseen huoneeseen puhellakseen kahdenkesken.

Heidän siellä ollessaan kuulin kellon lyövän kaksitoista. Kun tiesin, että sihteerit ja muut virkailijat jättivät tällä kellonlyömällä virastonsa, mennäkseen päivällistä syömään, niin minäkin heitin mestarityöni kesken ja läksin, en Monteser'in luokse, sillä hän oli suorittanut palkkani minulle ja olimme jo lausuneet hyvästit toisillemme, vaan hovikorttelin kuuluisimman ravintolanpitäjän luo. Tavallinen ravintola ei enää kelvannut minulle. _Tiedä, että olet nyt kuninkaan väkeä!_ niin oli herttua sanonut minulle, ja ne sanat olivat alati mielessäni kunnianhimon ituna, joka hetki hetkeltä kasvoi yhä suuremmaksi.

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

Gil Blas huomaa, ettei hänen toimeltaan puutu ikäviäkin puolia. -- Tämä havainto tekee hänet rauhattomaksi, ja saattaa hänet ryhtymään keinoihin sen johdosta.