Part 13

"Menin asumaan erääseen ravintolaan kaupungin ison torin varrella, jossa kauppamiesten oli tapa pitää asuntoa. Ilmoitin olevani varakkaiden vanhempain poika Toledosta ja matkustelevani huvikseni; olin siksi hyvin vaatetettu, että ilmoitukseni oli uskottava, ja vilautin ikäänkuin sattumalta muutamia pistooleja isännän nähtäviin, mikä lopullisesti sai hänen uskomaan sanani todeksi. Mahdollisesti hän ehkä epäili minua nuoruuteni tähden sellaiseksi nuoreksi lurjukseksi, joka on lähtenyt maita kiertämään, varastettuaan ensin vanhemmiltaan. Oli miten oli, hän ei näyttänyt uteliaalta urkkimaan enempää kuin hänelle sanoin, nähtävästi peläten, että muuten muuttaisin asuntoni toisaalle. Kuudella realilla päivältä tässä ravintolassa asui sangen siististi, ja paljon siellä olikin tavallisesti matkustajia. Illallispöydässäkin luin aina kaksitoista henkeä. Hassunkurista oli vaan, että kaikki söivät sanaakaan puhumatta lukuunottamatta yhtä, joka lörpötteli lakkaamatta kaikenlaista, korvaten siten muittenkin äänettömyyden. Hän koetti olla sukkela, yritti kertoa kaskuja, ja viskeli kompakokeita ympärilleen muka huvittaakseen seuraa, joka päästikin tuontuostakin äänekkään naurun; mutta nauru oli paljon enemmän pilkkaa kuin tunnustusta hänen sukkeluuksilleen.

"Minä puolestani en olisi viitsinyt kuunnella sen vertaa hänen jaarituksistaan, että olisin pöydästä noustuani voinut kertoa, mitä hän oli sanonut, ellei hän olisi sattunut mainitsemaan jotakin, mikä kovin läheltä koski minua itseäni. 'Mutta kuulkaas herrat', huusi hän aterian lopussa, 'kaikki mitä olen kertonut teille, ei ole mitään sen rinnalla, mitä nyt aion kertoa. Minä tiedän erään tapauksen, joka on niitä kaikkein ensimmäisiä ja se on tapahtunut muutamia päiviä sitten Sevillan arkkipiispan linnassa. Minä kuulin sen eräältä teiniltä, tuttavaltani, joka on sen itse nähnyt.'

"Nämä sanat panivat mieleni vähän liikkeeseen; olin varma, että tapaus tarkoitti minun tekostani, enkä erehtynytkään. Mies kertoi tapauksen aivan oikein, ja lisäsi siihen vielä muutakin, jota minä en tiennytkään, nimittäin mitä salissa oli tapahtunut minun kadottuani. Minä kerron sen teille.

Heti minun pakoon lähdettyäni maurilaiset ilmestyivät näyttämölle, heidänhän piti näytelmän mukaan ryövätä minut. He lähestyivät ruohovuodetta, jossa luulivat minun nukkuvan; mutta aikoessaan hyökätä Leonin kuninkaan kimppuun, he huomasivat suureksi hämmästyksekseen vuoteen olevan tyhjänä. Näytelmä oli tietysti keskeytettävä. Kaikki näyttelijät joutuivat päästään pyörälle; toiset huusivat minua, toiset läksivät minua etsimään; toiset kirkuivat ja parkuivat, toiset sadattelivat minua niin synkeästi kuin osasivat. Kun arkkipiispa huomasi näyttämöllä syntyneen epäjärjestystä ja hämminkiä, niin hän tiedusteli, mikä siihen oli syynä. Kuultuaan hänen kunnianarvoisuutensa äänen riensi eräs hovipoika, joka näytteli _Gracioson_ osaa kappaleessa, selittämään hänelle asiaa. 'Teidän kunnianarvoisuutenne, älkää pelätkö maurilaisten saavan vangiksi Leonin kuningasta, hän on pelastunut, ja vienyt kuninkaallisen pukunsa matkassaan.' -- 'Jumalan kiitos!' huudahti arkkipiispa. 'Siinäpä hän oikein teki, että pakeni uskontomme vihollisten käsistä ja pelastui kahleista, joita hänelle aiottiin. Hän aikoo varmaankin palata takaisin Leoniin, valtakuntansa pääkaupunkiin. Saapukoon hän sinne onnellisesti! Muuten kiellän häntä takaa ajamasta; olisin pahoillani, jos Hänen Majesteettinsa joutuisi minun tauttani jotakin kärsimään.' Näin lausuen arkkipiispa käski lukea minun roolini ja näytellä kappaleen loppuun.

"Cordovassa yhytin useita nuoria miehiä, jotka opettivat minulle monta hyvää taitoa; mutta senjälkeen tutustuin Lamelaan ja muihin samallaisiin poikiin, joilta opin vielä parempia.

"Näiden lapsuudenaikaisten seikkailujensa jälkeen Rafael jutteli vielä monta muuta samanlaista, joiden kuuleminen alkoi pahoin väsyttää ja ikävystyttää minua, ja samoin don Alfonsoa; vaikka kohteliaisuudesta vakuutimme sen meitä hyvin huvittavan. Kertomus loppui siihen, että hän oli aivan äskettäin paennut Lamelan seurassa Toledosta oikeusviranomaisten takaa ajamana ja saapunut erakkomajalle.

"'Kulimme', kertoi hän, 'vuoristopolkuja myöten, jotka Lamela tunsi, ja saavuimme eräälle luolalle, joka näytti minusta erakkomajalta. Se oli sama maja, johon te saavuitte eilen pyytämään minulta suojaa.'

"Katsellessani ihanaa maisemaa, joka levisi nähtäviin majan ympärillä toverini lausui: 'Minä olin täällä viimeksi kuusi vuotta sitten. Silloin täällä asui vanha erakko, joka otti minut perin herttaisesti vastaan, jakaen minulle ruokansa. Muistan hänet vielä hyvin; hän oli hurskas mies; minulle hän puhui niin kauniisti, että olin jo vähällä luopua maailmasta. Ehkäpä hän elää vieläkin; menkäämme katsomaan.' Näin sanoen Ambrosio nousi muulinsa selästä ja astui majaan. Viivyttyään siellä kotvasen hän tuli takaisin ja lausui minulle: 'Tule, Rafael, tule katsomaan, niin näet jotakin liikuttavaa.' Minä nousin silloin myöskin ratsuni selästä. Sidoimme muulit kiinni puihin ja menimme luolaan, jossa näin vanhan erakon makaavan kehnolla vuoteella kalpeana ja kuolemaisillaan. Tuuhea, lumivalkea parta ulottui yli vatsan, ja kädessä oli epäjärjestyksessä suuri rukousnauha. Hälinä, joka syntyi tulostamme, herätti hänet. Hän avasi silmänsä, joita kuoleman harsot jo peittivät, katsahti meihin ja sanoi; 'Keitä lienettekin, veljeni, painakaa mieleenne, mitä silmänne nyt näkevät. Minä olen elänyt neljäkymmentä vuotta maailmassa ja kuusikymmentä tässä yksinäisyydessä. Voi! kuinka pitkältä tuntuu tänä hetkenä se aika, jonka omistin huvituksille, ja kuinka lyhyiltä ne vuodet, jotka pyhitin katumukselle! Voi! pelkään, etteivät veli Juanin katumustyöt ole voineet sovittaa lisensiaatti Juan Solilaisen syntejä.'

"Näiden sanain perästä hän veti viimeisen henkäyksensä. Hänen kuolemansa teki meihin syvän vaikutuksen. Sellaiset tapaukset koskevat aina syvästi suurimpiinkin konniin. -- Meissä ei vaikutus kuitenkaan kestänyt kovin kauan. Unhotimme pian, mitä hän oli sanonut ja aloimme tarkastella erakkovainajan jättämää omaisuutta. Siinä ei ollut kuitenkaan aivan paljon katsomista, te näitte siellä ollessanne kaikki sen, mitä luolassa oli. Mutta jos veli Juanin huonekalusto oli kehno, niin vielä huonommin oli kyökkipuolen laita. Muita ruokatarpeita emme löytäneet sieltä kuin joitakuita pähkinöitä ja ohraleivän palasia, jotka olivat nähtävästi olleet liian kovia pyhimys vainajan ikenille. Sanon ikenille, sillä hampaat näyttivät tyyten karisseen pois hänen suustaan. Kaikki mitä majassa oli ja kaikki mitä näimme osotti selvästi, että vainaja oli ollut todellinen pyhimys.

"Silloin Lamelalle heräsi soma tuuma. 'Jääkäämme tähän majaan', sanoi hän, 'pukeutukaamme erakoiksi ja haudatkaamme veli Juan. Sinä rupeat häneksi ja minä kerjäilen veli Antonion nimisenä naapurikylissä ja kaupungeissa. Siten olemme turvassa poliisien nuuskimisilta, sillä enpä luulisi, että kenenkään mieleen juolahtaisi etsiä meitä täältä.' Suostuin tähän hullunkuriseen tuumaan, varsinkin kun minulla oli Cuencassa vanhoja tovereita, jotka voivat tilaisuuden sattuessa olla hyödyksi. Kaivoimme haudan noin kolmen- tai neljänkymmenen askeleen päähän luolasta, ja hautasimme erakkovanhuksen siihen kaikessa hiljaisuudessa. Ensin riisuimme sentään pois vaatteet häneltä, toisin sanoen hänen yksinkertaisen kaapunsa, jonka vyötäisillä oli nahkahihna. Parran leikkasimme myöskin pois minua varten, ja hautauksen jälkeen asetuimme itse luolaan asumaan.

"Ensimmäinen päivämme oli jotenkin laiha; saimme tulla toimeen vainajan eväillä. Mutta seuraavana päivänä Lamela läksi ennen päivänkoittoa matkaan myömään muulejamme Toralvassa, ja illalla hän palasi, tuoden ruoka-aineita ja muuta ostamaansa. Hän toi myöskin kaikkea mitä tarvitsimme valepukuihimme. Itselleen hän teki kaapun karkeasta kankaasta ja parran hevosen karvoista. Sen hän kiinnitti niin taidokkaasti korviinsa, että olisi voinut vannoa sitä oikeaksi. Hän onkin yleensä peevelin taitava poika. Veli Juan'in parran hän myöskin laittoi kuntoon ja sovitti sen leukaani, ja ruskea villamyssyni täydensi taideteoksen. Valepuvuistamme ei puuttunut mitään. Emme voineet nauramatta katsella toisiamme näissä hassuissa puvuissa, jotka totta tosiaan sopivat kenelle tahansa paremmin kuin meille.

"Olimme olleet jo kolme päivää luolassa näkemättä yhtäkään ihmistä; mutta neljäntenä sinne saapui kaksi talonpoikaa. He toivat leipää, juustoa ja sipuleja erakolle, jonka luulivat vielä elävän. Minä heittäydyin pitkäkseni vuoteelle huomattuani heidät ja petin heidät helposti. Sillä luolassa oli ensiksikin siksi hämärä, etteivät he voineet erottaa piirteitäni ja sitten koetin myöskin parhaani mukaan matkia veli Juan'in vapisevaa ääntä, jonka olin kuullut hänen lausuessa viimeisiä sanojaan. He eivät aavistaneet mitään petosta, se heitä vaan näkyi ihmetyttävän, kun näkivät siellä toisenkin erakon. Kun Lamela huomasi sen niin hän lausui tekohurskaan näköisenä 'Älkää ihmetelkö, veljeni, nähdessänne minut tässä yksinäisyydessä. Minä jätin erakkomajani, joka on Aragoniassa, tullakseni seuraksi kunnianarvoisalle ja viisaalle Juan veljelle, joka tarvitsee korkean ikänsä tähden auttavan toverin kättä.' Talonpojat kiittivät Ambrosion veljesrakkautta ylistävimmillä sanoilla sekä lausuivat ilonsa siitä, että heidän seutunsa sai nyt ylpeillä kahdesta hurskaasta erakosta.

"Kaupungissa käydessään Lamela oli ostanut itselleen suuren pussin, ja sillä varustettuna hän nyt lähti almuja kerjäämään Cuencan kaupunkiin, joka on pienen matkan päässä erakkomajasta. Siellä hänen pussinsa pian täyttyi. Mutta eilen aamulla eräs vanhoja tovereitani, joka asuu Cuencassa, ja jota olin pyytänyt pitämään poliisiväkeä silmällä, lähetti hänen myötään minulle kirjeen, jossa kehotti minua pakenemaan, sillä poliisit olivat jälilläni. Se oli sama kirje, jonka Lamela viskasi käsiini teidän luolassa ollessanne ja joka sai meidät niin suurella kiireellä lähtemään sieltä."

Kolmaskymmenesensimmäinen luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in ja don Alfonson eroamisesta Rafaelin seurasta, ja mitä heille sitten tapahtuu.

Kun Rafael lopetti kertomuksensa, niin me heittäydyimme kaikki neljä ruoholle makaamaan, ja pian nukkuivat Rafael ja Lamela sikeässä unessa. Mutta minä en voinut ummistaa silmiäni, eikä don Alfonso myöskään. Käyttäen silloin hyväkseen toveriemme unta hän lausui minulle: "Minun täytyy avata sydämeni teille, herra Gil Blas. Minä moitin itseäni kovin, että olen suostunut tähän asti kulkemaan noiden roistojen matkassa. Onhan vasten kaikkea sopivaisuutta, että kunniataan rakastava nuori mies seurustelee lyhyenkin ajan tuollaisten lurjusten parissa kuin Rafael ja Lamela ovat. Olen päättänyt lujasti lähteä heidän seurastaan ikipäiviksi. Olenpa jotenkin varma" lisäsi hän, "että hyväksytte päätökseni." -- "Kyllä, voin vakuuttaa sen," vastasin. "Otan taivaan todistajaksi, ettei tällainen seura miellytä minua enemmän kuin teitäkään, don Alfonso; ja jos ette ole sitä vastaan, niin lähden mukaanne; heittäkäämme jo tänä yönä hyvästit noille." -- "Tehkäämme niin", sanoi don Alfonso. "Lähtekäämme Valenciaan, josta pääsemme jollakin laivalla Italiaan. Siellä voimme ruveta Venezian tasavallan palvelukseen."

Aurinko lähestyi jo laskuaan Rafaelin ja Lamelan herätessä. "Jaha, yö on tulossa, lähtekäämme matkalle", sanoi Rafael. Mutta don Alfonso otti silloin puheenvuoron, selittäen kohteliaasti, ettei hän tuntenut syntyneensä sellaista elämää varten, jota he elivät, jonkavuoksi hän oli päättänyt erota heistä. Minä lausuin silloin tuumivani samaa. He koettivat kaikin voimin saada meitä mukaansa, mutta huomattuaan sen turhaksi he läksivät matkaansa. Ja pian saimme syytä onnitella itseämme eromme johdosta. Sillä moniaan kuukauden kuluttua saimme kuulla heidän kumpaisenkin joutuneen oikeuden kynsiin, joka oli tuominnut heidät kaleereihin!

Heidän lähdettyään päätimme viettää yön metsässä ja lähteä aamulla hyvään aikaan Valenciaan päin. Siellähän don Alfonson ei tarvinnut enää pelätä Castilian poliisein vainoja. Ojensimme siis väsyneet jäsenemme nurmelle nukkuaksemme. Heräsin tuossa puoliyön seutuna ja huomasin puitten välistä jonkun matkan päästä valoa vilkahtelevan, mikä antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Herätin don Alfonson. "Mitähän tuo on?" sanoin hänelle, "eivätköhän vaan liene Cuencan poliisinuuskijoita, jotka on lähetetty noitten roistojen jälkiä myöten heitä etsimään?" -- "En luule niin", vastasi don Alfonso, "ehkäpä he ovat matkustajia, jotka yö on yllättänyt ja saanut heidät tulemaan tähän metsään päivänkoittoa odottamaan." -- "Minä menen katsomaan, keitä he ovat", sanoin minä. "Odottakaa te täällä, tulen paikalla takaisin." Niin sanoen lähestyin valoa, joka ei ollut kaukana; kulin pehmeillä askelilla kuin kissa, taivutin hiljaa tiellä olevat lehdet ja oksat ja silloinpa sain nähdä jotakin katsomisen arvoista. Näin ruoholla maahan pistetyn kynttilän valossa neljä miestä, jotka paraillaan lopettivat syömistään. Eväänä heillä näkyi olevan piirakka ja suuri viinileili, joka kierteli ahkerasti miehestä mieheen. Moniaan askeleen päässä heistä näin vielä erään naisen ja herran puuhun sidottuna, ja hiukkasen etempänä oli kääsit, joiden edessä oli kaksi koreilla valjaillla varustettua muulia. Käsitin paikalla valon ääressä istujain olevan rosvoja; ja heidän keskustelunsa, jota voin hyvin kuulla osotti, ettei arveluni ollut väärä. Menin takaisin don Alfonson luo ja kerroin hänelle, mitä olin nähnyt.

"Ystäväni", lausui don Alfonso silloin, "nainen ja mies, jotka rosvot ovat kytkeneet puuhun, ovat luultavasti kunniallisia matkustajia. Voimmeko jättää heidät noiden paholaisten väkivallan ja raakuuden uhreiksi? Ei, vaan käykäämme rosvojen kimppuun ja antakaamme heille tarpeensa." -- Minä suostuin mielelläni ja voin vakuuttaa, ettei vaara pelottanut minua hituistakaan tässä tilaisuudessa ja ettei vaeltava ritari ole koskaan sen uljaammin ryhtynyt naista puolustamaan kuin minä nyt. Mutta puhuakseni asiat kaunistelemattomina täytyy myöntää, ettei vaara ollut ihan hirveä, sillä olin huomannut rosvojen aseiden olevan yhdessä kasassa noin kymmenen tai kahdentoista askeleen päässä heistä; meidän tehtävämme ei siis ollut kovin vaikea. Sidottuamme hevosemme erääseen puuhun kiinni lähestyimme niin hiljaa kuin suinkin rosvojen leiriä. He keskustelivat hyvin kiivaasti jostakin, pitäen aika melua, joka auttoi meidän puuhaamme. Me saimme haltuumme heidän aseensa heidän huomaamattaan, ja sitten iskimme kaksi kertaa kumpikin melkein yht'aikaa kaataen kaikki neljä siihen paikkaan.

Kahakan aikana kynttilä sammui, joten jäimme pilkkopimeään. Vapautimme kuitenkin kohta vangit puusta. He olivat pelvosta niin tyrmistyneinä, etteivät osanneet meitä edes kiittää teostamme. Eiväthän he tosin vielä tienneet, tuliko heidän pitää meitä vapauttajinaan vai uusina rosvoina, jotka vapautimme heidät vaan kohdellaksemme heitä vielä pahemmin. Mutta me rauhoitimme heitä vakuuttaen saattavamme heidät pois metsästä lähimpään ravintolaan asti, jossa he voisivat toimittaa itselleen kaikki matkansa turvaksi tarpeelliset varusteet. Tämän vakautuksen jälkeen, joka näkyi suuresti lohduttavan heitä, me veimme heidät kääseihinsä ja kuletimme ne pois metsästä taluttaen muuleja. Sitten palasimme ottamaan Alfonson hevosen. Otimme myöskin rosvojen hevoset, jotka olivat sidottuina puihin tappelupaikan viereen. Sitten läksimme kaikki hevosinemme metsästä pois; minä nousin toisen muulin selkään ohjatakseni kääsejä. Sillä tavalla kulkea laahustimme kaksi tuntia, kunnes saavuimme erääseen taloon, jonka huomasimme ravintolaksi.

Kolkutimme kovasti portille. Koko talonväki makasi tietysti sikeimmässä unessaan. Isäntä ja emäntä nousivat nopeasti, eivätkä suuttuneet ollenkaan unensa häiritsemisestä nähtyään pihalla ajopelit, joiden omistajilta he saattoivat odottaa runsaasti rahallista hyötyä. Koko ravintola oli tuokiossa valaistuna. Heitettyämme hevoset ja muulit ravintolan palvelijain huostaan autoimme naista ja herraa kääseistä alas saattaen heidät siihen huoneeseen asti, jonka isäntä osotti heitä varten. Siellä lausuttiin kohteliaisuuksia molemmin puolin ja hämmästyksemme ei ollut vähäinen huomattuamme pelastaneemme itse Polanin kreivin ja hänen tyttärensä Seraphinan. On vaikea kuvata nuoren markiisittaren ja don Alfonson ällistystä, kun he huomasivat toisensa. Kreivi ei huomannut sitä ensinkään, hän oli niin kiinni muissa asioissa. Hän rupesi kertomaan minulle, miten rosvot olivat hyökänneet heidän päälleen, ja ottaneet kiinni hänet ja hänen tyttärensä surmattuaan kuskin, lakeijan ja kamaripalvelijan. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttamalla tuntevansa suurta kiitollisuutta meitä kohtaan, ja kehotti meitä tulemaan Toledoon, johon hän itse saapuisi kuukauden perästä; siellä saisimme nähdä oliko hän kiittämätön vai kiitollinen.

Kreivin tytär kiitteli yhtä lämpimästi meitä onnellisesta pelastumisestaan. Ja kun arvasin tekeväni suuren mielihyvän don Alfonsolle toimittamalla hänelle tilaisuutta puhella kahden kesken tämän nuoren lesken kanssa, niin pidin kreiviä kiinni innokkaassa keskustelussa, ettei hän muuta huomannutkaan. "Kaunis Seraphina", lausui don Alfonso hiljaa, "en enää sure sitä, että minun täytyy elää erilläni ihmisten seurasta, sillä se on tuottanut minulle sen arvaamattoman kunnian, että olen saanut tehdä teille palveluksen." -- "Mitä;" vastasi Seraphina hiljaa, "tehän olette pelastanut henkeni ja kunniani! teitä saamme, isäni ja minä kiittää! Voi! don Alfonso, miksi, miksi surmasitte veljeni?" Enempää hän ei sanonut, mutta siitä don Alfonso jo ymmärsi Seraphinan tuntevan samoja tunteita kuin hänkin.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Jossa kerrotaan minkä tapauksen johdosta don Alfonson onni kohoo ylimmilleen, ja mikä tapaus saattaa Gil Blas'inkin onnelliseen tilaan.

Polanin kreivi kiitteli koko yön meitä ja vakuutti saavamme luottaa hänen kiitollisuuteensa. Aamun tullen hän kutsui isännän luokseen neuvotellakseen hänen kanssaan, millä keinoin hän voisi turvallisimmasti päästä naapurikaupunkiin, johon hänellä oli asiata. Me jätimme hänet sitä tuumimaan ja läksimme ravintolasta pois, don Alphonso omalla hevosellaan, ja minä yhdellä rosvojen hevosista; isäntä osti meiltä toiset hevoset.

Me jatkoimme hauskasti matkaamme Bunoliin asti, johon meidän täytyi erään onnettomuuden takia pysähtyä. Don Alfonso tuli nimittäin sairaaksi. Hän sai kovan kuumeen, joka iski häneen useissa eri otteissa, niin että aloin pelätä hänen henkeään. Onneksi siitä ei tullut sen pahempaa. Kolmessa päivässä vaara meni ohi, ja minun huolellinen hoitoni auttoi häntä lopullisesti tointumaan. Hän oli hyvin kiitollinen palveluksistani; ja kun muutenkin tunsimme todella pitävämme toisistamme, niin teimme ikuisen ystävyyden liiton.

Viidentoista päivän perästä läksimme taas matkalle, pitäen yhä mielessämme päätöstä matkustaa Valenciaan tultuamme ensimmäisellä sopivalla laivalla Italiaan. Mutta taivas tahtoi onnellisempaa kohtaloa meille ja päätti asiat toisin. Tulimme erään kauniin linnan luo, jonka edessä oli joukko talonpoikaistyttöjä ja poikia, jotka tanssivat ja leikkivät iloisesti. Menimme lähemmäksi nähdäksemme heidän juhlaansa, emmekä tietysti voineet vähääkään aavistaa, mitä siellä meille tapahtuisi. Don Alphonso huomasi siellä parooni von Steinbachin, joka myöskin tunsi hänet ja juoksi avosylin hänen luokseen huutaen riemastuneena: "Alfonso, sinäkö se olet! kuinka hauskaa! Kun sinua etsitään kaikkialta, niin sinä putoat kuin pilvistä eteeni."

Toverini nousi ratsultaan juosten syleilemään paroonia, joka oli ilosta aivan suunniltaan. "Tule, poikani", lausui hyvä vanhus hänelle, "nyt saat tietää kuka sinä olet, onnellinen tieto odottaa sinua." Näin lausuen hän vei hänet linnaan. Minä menin heidän perässään sidottuani hevosemme erääseen puuhun. Linnan herra oli ensimmäinen vastaan tulija. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, erittäin uljas mies. "Herra", lausui parooni von Steinbach hänelle, "tässä on poikanne." Silloin don Cesar de Leyva (se oli linnan herran nimi) halasi don Alfonsoa ilosta itkien. "Niin, rakas poikani", sanoi hän, "minä olen sinun isäsi. Raskasta on ollut minulle pitää sinua niin kauan siitä tietämättömänä. Olen sitä monesti surrut ja huokaillut, mutta en ole voinut toisin tehdä. Minä nain äitisi rakkaudesta, mutta hän oli syntyisin paljon alemmasta säädystä kuin minä. Isäni oli kova ja ankara mies; senvuoksi minun täytyi pitää salassa hänen suostumuksettaan solmittua avioliittoa. Parooni von Steinbach yksin tiesi siitä, ja minun suostumuksellani hän vei sinut luokseen. Nyt on isäni jo poissa, ja sinä olet minun ainoa perilliseni. Ja sen lisäksi aion toimittaa sinulle puolison, jonka suku on minun sukuni vertainen." -- "Isäni", keskeytti don Alfonso, "älä tee liian kalliiksi minulle onnea, jota tunnen löytäessäni vanhempani. Enkö saa tulla pojaksesi tulematta samalla onnettomaksi! Älä ole, isäni, julmempi omaa isääsi. Sillä joskaan hän ei sallinut sinun naida sitä, jota rakastit, niin hän ei pakottanut sinua naimaan ketään muutakaan." -- "Poikani", vastasi don Cesar, "minä en suinkaan tahdo sinua pakottaa. Mutta suvainnethan ainakin nähdä sen naisen, jonka olen sinulle määrännyt, muuta tottelevaisuutta en vaadi sinulta. Hän on ihastuttava olento, ja avioliitto olisi edullinen kaikissa suhteissa, mutta siitä huolimatta lupaan olla sinua mihinkään vaatimatta. Hän on linnassani nyt. Tule kanssani; sinun täytyy myöntää, ettet voi rakastettavampaa olentoa löytää." Näin lausuen hän vei don Alfonson erääseen huoneeseen, johon minäkin menin parooni von Steinbachin kera heidän perässään.

Siellä oli Polanin kreivi ja hänen kaksi tytärtään Seraphina ja Julia sekä don Fernand de Leyva, joka oli don Cesarin veljenpoika. Näiden lisäksi siellä oli vielä eräitä toisia naisia ja herroja. Don Fernand oli, kuten olen ennen maininnut nainut Julian, jonka johdosta seudun talonpojat olivat kokoontuneet linnalle juhlimaan. Heti, kun don Cesar oli esittänyt don Alfonson poikanaan, niin Polanin kreivi nousi ylös ja juoksi syleilemään häntä, lausuen: "Tervetuloa, pelastajani! Niin, don Alfonso, minä tahdon osottaa mitä hyve vaikuttaa jaloon mielenlaatuun. Olette tosin surmannut poikani, vaan sen sijaan olette pelastanut minut kuolemasta. Minä olen teille ijäti kiitollinen ja annan omaksenne tyttäreni, jonka kunnian olette pelastanut. Sillä on kaikki velat sovitut." Don Alfonso kiitti sydämellisesti hänen hyvyyttään, enkä tiedä kummastako hän enemmän iloitsi, vanhempainsa löytämisestäkö, vai siitä että Seraphina oli tullut hänen puolisokseen.

Heidän häänsä pidettiin muutamien päivien perästä kaikkein yhteiseksi tyytyväisyydeksi. Ja kun minäkin olin kreivin pelastajia, niin hän tarjousi hankkimaan minullekin hyvän toimen; minä kiitin hänen hyväntahtoisuuttaan, mutta en mielinyt erota don Alfonsosta, joka teki minut linnansa hovimestariksi ja uskotukseen.

TOINEN OSA.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in lähdöstä Leyvan linnasta ja mitä hänestä sitten tulee.

Minä koetin saavuttaa don Cesarin ystävyyden, ja yritykseni menestyikin. Minä pääsin sekä hänen että hänen poikansa huoneenhaltijaksi: asiani oli pitää huolta kaiken järjestämisestä, minä kannoin verot alustalaisilta, suoritin kaikki talouden kustannukset ja olin täysi yksinvaltias palvelusväen yli. Mutta vasten virkaveljieni tapaa en käyttänyt valtaani väärin. En karkottanut talosta pois niitä palvelijoita, jotka eivät minua miellyttäneet, enkä vaatinut heiltä ehdotonta koirannöyryyttä. Jos he kääntyivät suoraan don Cesarin tai hänen poikansa puoleen jollakin pyynnöllä, niin en suinkaan ruvennut sitä vastaan panemaan, vaan koetin päinvastoin puhua heidän puolestaan. Muuten osottivat molemmat isäntäni myötäänsä kiitollisuuttaan kaikenlaisilla suosionosotuksilla, niin että olin täynnä intoa palvella heitä. Katsoin kaikessa heidän etuaan; en suvainnut mitään hutiloimista taloudessa: olinpa kerrassaan verraton huoneenhaltija.