Part 11

"Läksin Alankomaihin palvelukseen; mutta pian senjälkeen tehtiin rauha. Palasin Madriidiin, jossa parooni ja paroonitar ottivat minut entisellä hellyydellä vastaan. Kävelin kerran, oltuani jo kaksi kuukautta kotona, muutamalla syrjäisellä kadulla. Silloin eräs tuntematon henkilö hyökkäsi päälleni, luullen nähtävästi minua joksikin toiseksi, ja syyti törkeimpiä solvauksia minua vastaan. Mutta huomattuaan olevani parooni von Steinbachin poika, (minä puolestani en tuntenut häntä ensinkään) hän koetti pyytää anteeksi. Mutta loukkaus oli niin törkeä, ettei sitä voinut sovittaa muualla kuin verellä: käskin hänen siis puolustautumaan. Paljastimme miekkamme, eikä ottelu kestänyt kauan. En tiedä, lieneekö hän ollut liian malttamaton, vai olinko ehkä taitavampi häntä, summa on, että annoin pian hänelle kuolettavan piston. Hän horjui ja kaatui. Kauhuissani siitä, että olin surmannut ihmisen juoksin kotiini, hyppäsin nopeasti ratsuni selkään ja läksin ratsastamaan Toledoon päin. En uskaltanut käydä sanomassa jäähyväisiä parooni von Steinbachille, koska ymmärsin asian tuottavan hänelle surua, ja muuten käsitin oloni Madriidissa niin vaaralliseksi, etten voinut kyllin nopeasti sieltä paeta.

"Surulliset ajatukset mielessäni ratsastin koko lopun yötä ja seuraavan aamupäivän. Mutta päivällisaikaan minun täytyi pysähtyä antaakseni hevosen levätä, mikä oli tarpeen myöskin helteen takia, joka alkoi käydä kovin tukalaksi. Viivyin eräässä kylässä auringon laskuun saakka, jonka jälkeen jatkoin matkaani, aikoen päästä yhteen menoon Toledoon asti. Olin jo ajanut Illescas'iin ja pari peninkulmaa sen ohikin, kun noin puoliyönaikana minut yllätti keskellä aukeata hirmuinen ukkosilma, samallainen kuin tämänpäiväinen. Lähestyin erästä puutarhanmuuria, joka oli muutaman askeleen päässä minusta, ja kun en parempaakaan suojapaikkaa nähnyt, niin asetuin hevosineni niin hyvin kun voin katsomalavan alle muutaman huvihuoneen viereen, joka oli muurin päässä. Nojautuessani ovea vastaan huomasin sen olevan auki, jota arvelin palvelijan huolimattomuuden syyksi. Nousin satulasta pois, ja astuin huvimajaan sekä uteliaisuudesta että sateen tähden, joka kasteli minua lavan allakin; sitten vedin hevosenikin mukaani ohjista.

"Rajuilman kestäessä tarkastelin paikkaa, jossa olin, vaikken voinut mitään nähdä muulloin kuin salamain välähdellessä. Huomasin, että talo epäilemättä kuului ylempisäätyiselle väelle. Odotin sateen taukoomista lähteäkseni uudestaan matkalle, mutta silloin huomasin ulompaa kirkasta valoa, mikä sai minun muuttamaan päätökseni. Jätin hevoseni majaan, sulkien oven huolellisesti, ja läksin astumaan valoa kohden, siinä mielessä että talonväki oli mahdollisesti vielä jalkeilla, että voisin pyytää yösijaa. Kulettuani parin käytävän läpi saavuin erään salin eteen, jonka ovi oli niinikään auki. Astuin sisään; komeassa kristallikruunussa paloi siellä joukko vahakynttilöitä, joiden valossa näin, että huone oli perin komeasti sisustettu, josta huomasin talon todella kuuluvan jollekin ylimykselle. Lattia oli marmorista, paneelit kauniit ja taidokkaasti kullatut, seinäkoristeet olivat niinikään ihmeteltäviä taideteoksia ja katto oli täynnä mitä hienoimpia maalauksia. Mutta kaikista enimmin huomiota herättäviä olivat lukemattomat valkomarmoriset rintakuvat, joita sali oli täynnä ja jotka esittivät Espanjan kuuluisimpia sankareita. Minulla oli hyvää aikaa katsella tätä komeutta, sillä vaikka tuontuostakin koetin tarkkaavasti kuunnella, niin en kuullut pienintäkään risahtusta mistään enkä nähnyt yhtäkään ihmistä.

"Salin eräällä seinällä oli ovi, joka oli ainoastaan työnnetty kiinni. Raotin sitä ja näin siellä rivin huoneita, joista ainoastaan viimeinen oli valaistu. Palaisinko takaisin, vai uskaltaisinko mennä sinne? Ymmärsin tosin että palaamiseni olisi ollut viisainta, mutta uteliaisuuteni sai voiton. Menin eteenpäin, kuljin huoneitten läpi ja saavuin valaistuun kamariin. Siellä paloi marmoripöydällä yksi vahakynttilä kullatussa hopeajalassa. Huomasin huonekaluston olevan ylen hienoa ja komeata tekoa, mutta katsahdettuani huoneessa olevaan vuoteeseen, jonka uutimet olivat puoleksi avatut lämmön tähden, veti siinä makaava henkilö kokonaan huomioni puoleensa. Hän oli nuori nainen, joka ukkosenjyrinästä huolimatta nukkui sikeästi. Lähestyin häntä hiipien, ja silloin hän heräsi.

"Ajatelkaahan kuinka hän säikähtyi, nähdessään yösydännä huoneessaan tuntemattoman miehen. Hän vavahti kauhusta ja parahti kimakasti. Koetin rauhoittaa häntä, ja lausuin hänelle notkistaen polveani: 'Rouvani, älkää pelätkö; en tule tänne pahoissa aikomuksissa.' Aioin jatkaa, mutta hän oli niin pelästynyt, ettei kuullut mitään. Hän kutsui useita kertoja naisiaan; ja kun ei kukaan vastannut, niin hän heitti ylleen keveän yöpuvun, joka oli sängyn vieressä, hyppäsi nopeasti vuoteestaan ja riensi samain huoneitten läpi, joista minäkin olin tullut, huutaen milloin palvelusneitojaan, milloin pikku sisartaan, joka oli hänen hoidettavanaan. Odotin talon kaikkein palvelijain saapuvan, ja ehdin ajatella sitäkin, että he minua kuulematta antaisivat minulle pahoin selkään. Mutta onnekseni hänen huutojensa johdosta ei saapunut muuta kuin muuan vanha palvelija, joka ei olisi voinut paljon häntä suojella, jos vaaraa todella olisi ollut. Palvelijan tulosta hän kuitenkin jonkunverran rohkaistui ja kysyi minulta ylpeästi, kuka olin, miten ja mitävarten olin rohjennut tulla hänen taloonsa. Rupesin selittelemään, mutta tuskin ehdin mainita puutarhamajan oven olleen auki, kun hän huudahti: 'Taivaan nimessä, mikä epäluulo nousee mieleeni!'

"Näin sanoen hän sieppasi kynttilän pöydältä ja juoksi läpi kaikkein huoneitten, vaan palvelijoitaan ja sisartaan hän ei nähnyt, huomasihan vaan, että he olivat vieneet mennessään kaikki tavaransa. Epäluulonsa näytti siis vaan liiankin aiheutetulta, jonkavuoksi hän tuli kiivaasti minua kohden lausuen: 'Konna, älä teeskentele petoksesi lisäksi. Sattumalta sinä et ole tullut tänne: sinä olet don Fernand de Leyvan väkeä, ja olet osallinen hänen rikokseensa.' -- 'Rouva', vastasin, 'älkää sekottako minua vihollisiinne. Minä en tunne don Fernand de Leyvaa, en tiedä edes, kuka te olette. Olen onneton aatelismies, jonka eräs kunniariita on pakottanut poistumaan Madriidista, ja minä vannon kaiken pyhän nimessä, etten olisi koskaan tullut luoksenne, ellei ukonilma olisi yllättänyt minua matkalla. Muuttakaa siis suosiollisemmiksi ajatuksenne minusta: älkää pitäkö minua vihollisenanne, vaan ennemminkin niiden kostajana.' Nämä sanat ja ääni, jolla ne lausuin, rauhottivat häntä, niin ettei hän enää katsonut minua pahantekijäksi; mutta pelosta pääseminen vaikutti sen, että hän heittäytyi kokonaan surun valtaan. Hän alkoi itkeä katkerasti. Hänen kyyneleensä liikuttivat minua, niin että olin pian miltei yhtä murheissani kuin hänkin, vaikken edes tiennyt, mikä hänen suruunsa oli oikeastaan syynä. Itkin hänen kanssaan, mutta sitten jouduin ankaraan raivoon hänelle tehden vääryyden johdosta ja paloin halusta kostaa sen. Kysyin häneltä: 'Rouva, millä tavalla teitä on loukattu? Puhukaa: minä otan kostonne omakseni. Tahdotteko, että ajan takaa don Fernandia ja lävistän miekallani hänen sydämensä? Nimittäkää kaikki ne, joiden verta kostonne vaatii; käskekää! Mitä vaaroja, mitä vaivoja asianne suoritus vaatineekin, niin se muukalainen, jonka luulitte kuuluvan vihollistenne joukkoon, on tekevä sen puolestanne.'

"Intoni hämmästytti naista, pysäyttäen hänen kyyneltulvansa. 'Antakaa anteeksi, herra, epäluuloni', lausui hän, 'kova kohtaloni oli syynä siihen. Teidän jalomielisyytenne saa minun näkemään erehdykseni; en enää tunne häpeätä, että vieras on näkemässä häväistystä, joka on tapahtunut perheelleni. Jalo vieraani, en hylkää apuanne; mutta don Fernandin henkeä en teiltä vaadi.' -- 'Mitä palveluksia sallitte siis minun teille tehdä, rouva?' kysyin silloin. -- 'Herra', vastasi rouva, 'syy itkuuni on tämä; don Fernand de Leyva on pyytänyt vaimokseen sisartani Juliaa, jonka hän oli nähnyt kerran Toledossa, jossa me tavallisesti asumme; mutta isäni, Polan'in kreivi, hylkäsi hänen kosintansa vanhan vihamielisyyden vuoksi, joka on vallinnut perheittemme välillä. Sisareni on nähtävästi ollut kyllin heikko seuratakseen palvelijaini neuvoja, jotka don Fernand on varmaan lahjonut. Saatuaan tietoonsa, että me olimme aivan yksinämme tällä maatilalla, hän on käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja on nyt vienyt pois Julian ja piilottanut hänet jonnekin, kunnes ovat naimisissa. Nyt haluaisin vaan selville, mihin hän on sisareni piilottanut, että isäni ja veljeni, jotka ovat olleet jo kaksi kuukautta Madriidissa voisivat ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Jumalan nimessä pyydän senvuoksi teiltä sitä suurta palvelusta, että tutkisitte tarkasti kaikki Toledon ympäristöt saadaksenne varman tiedon tästä asiasta; koko perheeni on siitä teille ijäti kiitollinen.'

"Donna Seraphina -- se oli naisen nimi -- ei ajatellut, kuinka sopimaton hänen antamansa tehtävä oli miehelle, joka ei voinut kyllin nopeasti poistua Castiliasta; mutta kuinkapa hän olisi voinut sitä aavistaa; enhän ajatellut sitä itsekään. Hyvilläni kun voin olla hyödyksi hänelle otin riemulla vastaan tehtävän, luvaten täyttää sen yhtä suurella innolla kuin nopeudellakin. En malttanut odottaa edes päivännousua lunastaakseni lupaukseni vaan jätin heti paikalla Seraphinan, vannoen korvaavani säikäyksen, jonka alussa olin tuottanut hänelle, ja vakuuttaen antavani pian uutisia itsestäni. Läksin samaa tietä kuin olin tullutkin. Kaksi päivää etsin Julian ryöstäjää; mutta tarkimmatkaan tiedustelut eivät hyödyttäneet mitään; en löytänyt heistä jälkeäkään. Harmissani puuhaini menestymättömyydestä palasin Seraphinan luo, jonka arvelin olevan nääntymäisillään epätietoisuuden vuoksi. Mutta hän olikin paljon rauhallisempi kuin luulinkaan. Hän sanoi olleensa onnekkaampi minua, hän nimittäin tiesi sisarensa tilan, koska oli saanut kirjeen don Fernandilta itseltään. Hän oli kirjoittanut salaa naineensa Julian ja vieneensä hänet erääseen Toledon luostariin. 'Minä lähetin hänen kirjeensä isälleni', jatkoi Seraphina. 'Toivon että asia sovitaan hyvällä, ja että juhlalliset häät päättävät riidan, joka on niin kauan erottanut perheitämme.'

"Tehtyään siten selkoa sisarensa kohtalosta Seraphina rupesi puhumaan vaivasta, jota oli tuottanut minulle, ja vaarasta, johon oli ajattelemattomasti saattanut minut. Vasta jälestäpäin hän oli muistanut sanoneeni hänelle olevani pakomatkalla kunniariidan tähden, joten naisenryöstäjän etsiminen oli kovin sopimaton tehtävä minulle. Hän pyysi anteeksi menettelyään kohteliaimmilla sanoilla. Kun olin levon tarpeessa, niin hän vei minut saliin, jossa istuuduimme vierekkäin. Hänellä oli yllään aamupuku valkeasta, mustaraitaisesta tahtisilkistä, ja päässään samasta aineesta tehty hattu, jossa oli mustat sulat. Tästä olisi voinut arvata hänet leskeksi, mutta hän oli niin nuori, etten tiennyt oikein, mitä ajatella.

"Jos minua kiusasi halu saada selkoa siitä, niin hän näkyi puolestaan olevan yhtä utelias tietämään, kuka minä olin. Hän pyysi minun ilmoittamaan nimeni, jonka hän varmasti arveli olevan jaloa syntyä, päättäen sekä hienosta ulkomuodostani, että varsinkin ylevämielisestä alttiudestani häntä palvelemaan. Kysymys oli minulle epämukava; punastuin ja jouduin hämilleni; enkä kiellä vastanneeni olevani parooni von Steinbachin poika, joka taasen oli saksalaisen kaartin upseeri. 'Sanokaapa vielä', kysyi hän edelleen, 'miksi olette lähtenyt Madriidista. Tarjoon teille edeltäkäsin isäni ja veljeni, don Gaspardin, vaikutusvallan avuksenne. Se on vähin kiitollisuuden osoitus miehelle, joka on minua palvellakseen pannut oman elämänsä vaaraan.' Minä kerroin hänelle juurtajaksain kaikki seikat kaksintaistelustani, ja hän myönsi vastustajani olleen väärässä sekä lupasi taivuttaa koko perheensä minun puolelleni.

"Tyydytettyäni hänen uteliaisuutensa pyysin hänen tekemään saman minulle. Kysyin, oliko hänen kätensä vapaa vai sidottu. 'Kolme vuotta sitten,' vastasi hän, 'naittoi isäni minut don Diego de Lazalle, ja viisitoista kuukautta sitten tulin leskeksi.'

"Silloin puheemme keskeytyi, sillä saliin saapui kuriiri, tuoden kirjeen Seraphinalle hänen isältään, Polan'in kreiviltä. Hän kysyi, sallisinko hänen lukea sen, ja lukeissa huomasin hänen kalpenevan ja vapisevan. Luettuaan sen hän kohotti silmänsä ylöspäin, jotka täyttyivät kyynelistä, ja huoahti syvään. En voinut nähdä tyvenesti hänen suruansa. Tulin levottomaksi, ja ikäänkuin aavistaen, mikä isku minua odotti, tunsin jäätävän kylmyyden leviävän läpi ruumiini. 'Rouva', lausuin hänelle tuskin kuuluvalla äänellä, 'voitteko sanoa minulle, mitä onnettomuuksia tämä kirje teille ilmoittaa?' -- 'Katsokaa, herra', vastasi Seraphina suruisesti, antaen kirjeen minulle, 'lukekaa itse, mitä isäni kirjoittaa. Se koskee liiankin paljon teitä itseänne.'

"Nämä sanat kammottivat minua; otin kirjeen vapisten käteeni ja luin siitä seuraavat sanat:

'Don Gaspard, veljesi, surmattiin eilen eräällä Madriidin syrjäkadulla. Hän sai miekanpiston, josta hän kuoli tänään; ja kuollessaan hän kertoi murhaajan olleen saksalaisen kaartin upseerin, parooni von Steinbachin pojan. Onnettomuuden lisäksi vielä on murhaaja päässyt pakenemaan. Hän on kadonnut; mutta piilköön hän missä tahansa, niin minä en säästä mitään löytääkseni hänet. Minä kirjoitan useille maaherroille, jotka tekevät kaikkensa saadakseen hänet kiinni, jos hän saapuu heidän maakuntainsa kaupunkeihin; ja toisilla kirjeillä aion sulkea häneltä kaikki tiet.'

Kreivi de Polan.

"Ajatelkaahan, mihin mielentilaan tämä kirje saattoi minut. Olin useita minuutteja aivan liikkumatonna, enkä saanut sanaa suustani. Käsitin kuitenkin, että don Gaspardin kuolema teki kerrassaan tyhjäksi koko kauniin, nousevan toivoni. Jouduin hurjaan epätoivoon ja heittäydyin Seraphinan eteen ja lausuin, ojentaen paljastetun miekkani hänelle: 'Rouva, säästäkää Polan'in kreiviä etsimiseltä, koska etsittävä kenties voisi paeta hänen vihaansa, kostakaa te itse veljenne kuolema; vuodattakaa omalla kädellänne hänen surmaajansa veri; iskekää. Saman raudan kautta, jolla otin veljeltänne elämän, tulkoon kuolema hänen onnettomalle vihamiehelleenkin.' -- 'Herra', vastasi Seraphina, jota sanani liikuttivat, 'rakastin don Gaspardia; ja vaikka te surmasittekin hänet rehellisessä kaksintaistelussa, ja vaikkapa hän itse olikin syypää onnettomuuteensa, niin tietäkää, etten kuitenkaan voi olla yhtymättä isäni kostonaikeisiin. Niin, don Alfonso, olen teidän vihamiehenne ja tulen käyttämään teitä vastaan kaiken, mitä veri ja ystävyys voivat minulta vaatia; mutta kohtalonne onnettomuuksia en tahdo väärin käyttää; tämä koston tilaisuus on arvoton, sillä joskin kunnia vaatii minua kostamaan, niin se samalla kieltää tekemästä sitä pelkurimaisesti. Vierasvaraisuuden käskyt ovat pyhät, enkä halua maksaa tekemiänne palveluksia veren vuodattamisella. Menkää; paetkaa, jos voitte, vainojamme ja lain ankaruutta; pelastakaa henkenne vaarasta, joka teitä uhkaa.'

"Nousin ylös ja läksin. Hän antoi hevoseni takaisin, ja minä läksin Toledoon, jossa viivyin kahdeksan päivää. Sitten läksin taas tielle ja tulin tähän erakkomajaan, esiintyen yleensä kuten sellainen, jolla ei ole mitään pelkäämistä. Tämä asia mieltäni painaa, isäni. Voitteko antaa minulle neuvoja, miten nyt menettelisin."

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Kuka erakkovanhus oikeastaan oli ja miten Gil Blas huomaa olevansa tuttavien joukossa.

Kun don Alfonso oli lopettanut surullisen kertomuksensa, niin erakkovanhus alkoi puhua, kehottaen häntä kärsivällisyyteen, vaan silloin luolaan astui eräs toinen erakko, kantaen täysinäistä kerjuupussia. Hän oli ollut almuja keräämässä Cuencassa, ja palasi sieltä nyt runsaan saaliin kera. Hän näytti toveriaan paljon nuoremmalta, ja hänellä oli suuri punainen parta. "Ole tervetullut, veli Antonio", lausui vanha erakko hänelle, "mitä uutisia kuuluu kaupungista?" -- "Sangen huonoja", vastasi punaparta, viskaten hänelle kirjeeksi taitetun paperipalan; "tästä saatte nähdä." Vanhus avasi sen ja luettuaan hyvin tarkkaavaisesti huudahti: "Jumalan kiitos! sytytin on valmis, nyt tiedämme, mitä meidän on tehtävä. Heittääkseni näyttelemisen pois, don Alfonso", lausui hän kääntyen toveriini, "niin ilmoitan olevani, kuten tekin, sallimuksen oikkujen heittelemä mies. Minulle kirjoitetaan Cuencasta, joka on peninkulman päässä täältä, että minua on mustattu oikeusviranomaisille, joiden kaikki kätyrit tullevat huomenna erakkomajaani vangitsemaan minua; mutta heidän ei pidä löytämän kettua luolastaan. En ole ensikertaa sellaisessa pelissä, mutta älyn miehenä olen aina niistä selviytynyt. Nyt saatte nähdä minut oikeassa karvassani, sillä toden puhuen, mikä lienenkin, erakko ja vanhus en ainakaan ole."

Näin lausuen hän otti pitkän kaapunsa yltään, ja sen alta tuli näkyviin mustasta sarssista tehty ratsastuspuku, hihat koristeleikkauksilla varustetut ja muuten komea; sitten hän otti myssyn päästään, irroitti nauhan, jolla valeparta oli kiinni, joten hän yhtäkkiä muuttui nuoreksi mieheksi, ehkä noin kahdeksankolmatta tai kolmikymmenvuotiseksi. Hänen esimerkkiään seuraten veli Antoniokin pani erakkopuvun pois, otti irti punaisen partansa, sekä veti ylleen kehnon palttinanutun, jonka hän otti eräästä vanhasta, puoleksi lahonneesta arkusta. Mutta ajatelkaa hämmästystäni, kun erakkovanhus oli vanha tuttavani don Rafael herra, ja veli Antonio oli entinen rakas ja uskollinen palvelijani Ambrosio. "Siunaa ja varjele!" huudahdin silloin, "olenhan joutunut keskelle vanhoja tuttaviani." -- "Aivan oikein, herra Gil Blas", vastasi Rafael nauraen, "tapaatte kaksi vanhaa ystäväänne vähimmin sitä aavistaessanne. Myönnän, että teillä on yhtä ja toista moittimista meitä kohtaan; mutta unohtakaamme se, mikä on ollutta ja mennyttä, ja kiittäkäämme taivasta, joka on taas johtanut meidät yhteen. Ambrosio ja minä tarjoomme palvelustamme teille; eikä sitä ole vähäksi arvattava. Älkää uskoko meistä kovin pahaa. Me emme käy kenenkään kimppuun emmekä murhaa ketään; ainoa virkamme on, että haluamme elää muiden kustannuksella. Yhtykää meihin, me vietämme hauskaa kulkurielämää. Sen keveämpää ammattia ei ole, kun vaan osaa harjoittaa sitä taidolla. Ei tosin niin, ettei kaikesta varovaisuudestamme huolimatta joskus sattuisi odottamattomain asianhaarain vaikutuksesta ikävyyksiäkin, mutta niiden emme anna mieltämme masentaa. Me olemme tottuneet onnen vaihteluihin.

"Herra aatelismies", jatkoi valhe-erakko don Alfonsoon kääntyen, "teemme teille saman ehdotuksen; olettehan sellaisessa asemassa, ettei teidän pitäisi tarjoustani hyljätä; sillä puhumattakaan asiasta, jota olette paossa, teillä ei liene paljon rahaakaan?" -- "Ei tosiaankaan", vastasi don Alfonso, "ja se, myönnän sen, lisää huoliani." -- "No niinpä siis tulkaa joukkoomme", vastasi don Rafael. "Paremmin ette voi tehdä kuin yhtyä meihin. Teiltä ei tule mitään puuttumaan, ja vihollistenne kaikki etsimisyritykset menevät turhiksi. Tunnemme melkein koko Espanjan, olemme niin kolunneet sen joka loukon. Me tunnemme piilopaikat sekä metsissä että vuoristoissa, joissa aina löydämme turvaa poliisinuuskijain vainoilta!" Don Alfonso kiitti ystävällisestä tarjouksesta; ja lupaamatta mitään tulevaisuuden varalle sanoi tällä hetkellä liittyvänsä heidän seuraansa saadakseen jotakin hoivaa. Minä tein saman päätöksen, sillä en tahtonut erota don Alfonsosta, josta olin ruvennut paljon pitämään.

Silloin syntyi kysymys siitä, lähtisimmekö paikalla matkaan, vai maistaisimmeko ensin mainiota viiniä, jota veli Antonio oli tuonut Cuencan kaupungista edellisenä päivänä; mutta Rafael, joka oli kokenein meistä, piti parhaimpana ajatella turvallisuuttamme ennen kaikkea muuta. Sitä varten meidän tulisi kulkea koko yön päästäksemme erääseen synkkään metsään, joka on Villardesan ja Almodabarin välillä. Siellä pysähtyisimme ja viettäisimme hyvässä rauhassa ja levossa päivän. Tämä metsä on hyvin lähellä Valencian kuningaskunnan[18] rajaa, jossa Castilian lainkäytöllä, joka don Alfonsoa ahdistaa, ei ole mitään voimaa. Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja molemmat valhe-erakot tekivät kaikista tavaroistaan ja kapineistaan kaksi nyyttiä, ja panivat ne don Alfonson hevosen selkään. Se tapahtui tulisimmassa kiireessä, ja sitten me läksimme erakkomajasta, heittäen oikeuden saaliiksi ne kaksi erakkopukua, valkean ja punaisen parran, kaksi sänkyrämää, yhden pöydän, lahonneen arkun, kaksi vanhaa tuolia ja pyhän Pacomiuksen kuvan.

Astuimme koko yön ja aloimme olla jo sangen väsyneinä, kunnes päivän sarastaessa näimme edessämme metsän, johon pyrimme. Sataman näkeminen antaa uutta virkeyttä pitkästä purjehtimisesta väsyneille merimiehille. Samoin mekin rohkaistuimme ja saavuimme vihdoinkin matkamme päähän auringon kohotessa taivaanrannalta. Me painausimme metsän synkimpään pimentoon, jossa asetuimme lepäämään erittäin suloiseen paikkaan. Se oli nimittäin tammiryhmän varjostama ruohosto. Suurten tammien tuuheat oksat muodostivat yllemme katoksen, jonka läpi keskipäivänkään helle ei voinut tunkeutua. Hevoselta riisuimme suitset ja kuorman ja laskimme sen syömään mehevää nurmea. Sitten istuimme aamiaista syömään. Sitä antoi meille Antonio veljen kerjuupussi, josta vedimme suuria leipäpalasia ja moniaita viipaleita paistettua lihaa, ja hiukkova nälkä pani meidät pureksimaan kuin toistemme kilvalla. Pureminen keskeytyi kuitenkin vähäväliä, leiliä kun piti suudella; se olikin lakkaamattomassa kiertokulussa kädestä käteen ja suusta suuhun.

Aterian lopussa don Rafael sanoi don Alfonsolle: "Don Alfonso, koska te niin avomielisesti uskoitte salaisuutenne minulle, niin minäkin kerron teille elämäni vaiheet yhtä tarkasti ja avomielisesti." -- "Mielelläni kuuntelen niitä", vastasi tämä. -- "Ja minä varsinkin", huudahdin minä, "minua huvittaa erinomaisesti kuulla teidän vaiheitanne; olen varma, että ne ovat kuulemisen arvoiset."

Silloin Rafael alkoi kertoa:

Kolmaskymmenes luku.

Rafaelin historia.

"Minä olen kotoisin Madriidista; äitini oli näyttelijätär, joka antoi minun viettää ensimmäiset kaksitoista ikävuottani kaikenlaisissa tyhjänpäiväisissä huvituksissa. Hän tuskin viitsi opettaa minua lukemaan ja kirjoittamaan; vielä vähemmin sain mitään alkeistietoja uskonnosta. Ainoat taitoni olivat tanssi, laulu ja kitaran soitto. Silloin sattui, että Legannez'in markiisi otti minut toveriksi ainoalle pojalleen, joka oli jotenkin minun ikäiseni. Äitini suostui siihen ilomielin, ja silloin vasta alkoi minulle vakavampi työskentely. Nuori Legannez ei ollut paljon edistyneempi kuin minäkään. Tämä nuori herra ei näyttänyt syntyneen tieteitä varten, sillä hän ei tuntenut juuri kirjaintakaan aapistostaan, vaikka hänellä oli ollut jo toista vuotta opettaja. Opettajilla ei ollut helppo työ hänen kanssaan; hänen päänsä kovuus katkaisi aina lopulta heidän kärsivällisyytensä. Heillä ei ollutkaan lupaa käyttää ankaruutta häntä kohtaan, vaan päinvastoin jyrkkä määräys opettaa häntä ilman rääkkäämistä, joka määräys yhdessä oppilaan kehnojen lahjain ohella teki opetuksen kutakuinkin hyödyttömäksi.