Part 10

"Herra corregidor", lausui hän osottaen aarrettaan, "te tiedätte, etteivät espanjalaiset rakasta työtä; mutta olkoonpa heidän kammonsa sitä kohtaan kuinka suuri hyvänsä, minä olen vielä sitäkin etevämpi: minulle on suotu sellainen laiskuuden lahja, että kaikki työ on minulle kerrassaan mahdotonta. Jos mielisin korottaa vikani hyveeksi, niin nimittäisin laiskuuttani filosoofiseksi hitaisuudeksi; se on tulos hengen työstä, joka on joutunut kauas siitä, mitä ihmiset tavallisesti suurimmalla innolla etsivät. Mutta minä tunnustan peittelemättä olevani laiskuri luonnostani, sellainen laiskuri, että jos minun pitäisi tehdä työtä elääkseni, niin heittäytyisin nälkään kuolemaan. Voidakseni siis viettää luonteeni mukaista elämää ja ollakseni vapaa omaisuuteni hoitamisesta, ja varsinkin päästäkseni pitämästä talouteni hoitajaa olen muuttanut käteiseksi rahaksi kaiken isänperintöni, jona oli useita arvokkaita tiloja. Tässä arkussa on viisikymmentätuhatta tukaattia. Se on enemmän kuin tarvitsen koko elinaikanani, vaikka eläisin yli sadan vuoden vanhaksi, sillä minä en kuluta tuhattakaan vuodessa, ja olen jo viisikymmentä täyttänyt."

-- "Kuinka onnellinen te olette!" lausui corregidor silloin. "Teitä epäiltiin siis aivan syyttä urkkijaksi: se toimi ei soveltuisi vähääkään teidän luonteiselle miehelle. Hyvä vaan, don Bernard", lisäsi hän, "jatkakaa vaan elämää omalla tavallanne. En suinkaan tahdo häiritä rauhaanne, rupean päinvastoin sen puolustajaksi; olkaa ystäväni, ja sallikaa minun olla teidän ystävänne." -- "Herra corregidor", huudahti isäntäni liikutettuna tästä kohteliaisuudesta, "otan arvokkaan tarjouksenne vastaan suurimmalla ilolla ja kunnioituksella. Teidän ystävyytenne on suurin rikkauteni; joka tuo kukkuran onneeni." Tämän keskustelun jälkeen, jota alguazil ja minä kuuntelimme kamarin ovelta, corregidor lausui hyvästi don Bernardille, joka ei voinut kylliksi osottaa kiitollisuuttaan hänelle.

Kahdeskymmeneskuudes luku.

Gil Blas pelästyy nähdessään Madriidissa rosvokapteeni Rolandon, joka kertoo hänelle ihmeellisiä juttuja.

Saatettuaan corregidorin kadulle asti don Bernard de Castil Blazo palasi nopeasti takaisin sulkemaan kassakirstunsa ja ovensa; sitten me läksimme matkaamme tyytyväisenä kumpikin, hän saatuaan mahtavan ystävän, minä tietäessäni varmasti saavani edelleenkin kymmenen realia päivässä. Halusin kertoa tämän jutun Melendez'ille ja kävelin senvuoksi hänen taloaan kohden; mutta juuri perille saapuessani kohtasin kapteeni Rolandon. Hämmästyin suunnattomasti nähdessäni hänet Madriidissa, ja tunsin tahtomattani jäsenteni vavahtavan. Hän tunsi myöskin minut, lähestyi minua arvokkaasti ja käski mahtavasti kuin ennenkin minun seurata itseään. Seurasin häntä vapisten ja sanoin itsekseni: "kas niin! nyt hän varmaankin maksaa sinulle koron kanssa vanhat syntisi. Mihinkä hän vienee minut? Ehkäpä hänellä on tässä kaupungissakin joku luola asuntonaan? Peijakas! jos sen tietäisin niin näyttäisin hänelle paikalla, etten ainakaan jalkaleiniä sairasta." Marssin sentään hänen jälessään pitäen tarkasti silmällä, mihin hän pysähtyisi, ja päättäen lujasti mielessäni lähteä käpälämäkeen, jos hän vaan tekisi jotakin epäiltävää.

Rolando hälventi pian pelkoni; hän astui erääseen tunnettuun kapakkaan, ja minä menin mukaan. Hän käski tuoda parasta viiniä ja tilasi päivällistä meille. Siksi aikaa menimme erääseen huoneeseen, jossa kapteeni alkoi puhella minulle, kun tulimme kahdenkesken. "Sinua hämmästyttää kaiketi hyvin", niin hän alotti, "nähdessäsi entisen päällikkösi täällä, mutta vielä enemmän hämmästyt, kuultuasi kaiken, mitä aion nyt sinulle kertoa. Sinä päivänä, jona jätin sinut luolaan ja lähdin itse kaikkein miesteni kera Mansillaan myömään muuleja ja hevosia, jotka olimme ottaneet edellisenä iltana, kohtasimme matkalla Leonin corregidorin pojan jolla oli vaunujensa saattajina neljä hyvin asestettua miestä. Kaksi niistä kaadoimme maahan, ja toiset kaksi pakenivat. Silloin kuski huusi herransa hengen pelosta rukoilevalla äänellä: 'Älkää Jumalan tähden, rakkaat miehet, tappako Leonin corregidorin ainoata poikaa.' Nämä sanat eivät vaikuttaneet miehiini mitään; he päinvastoin yltyivät siitä julmaan raivoon. 'Kuulkaa miehet', huusi eräs heistä, 'älkäämme laskeko käsistämme ammattikuntamme pahimman vihollisen poikaa. Kuinka monta meikäläistä onkaan hänen isänsä tuominnut kuolemaan, kostakaamme heidän puolestaan; heidän muistonsa vaativat sitä -- hyvittäkäämme heitä tällä uhrilla.' Muut mieheni hyväksyivät tämän, ja luutnanttini valmistihe rupeamaan ylimmäiseksi papiksi tässä uhritoimituksessa, kunnes minä tartuin hänen käsivarteensa. 'Malttakaa', lausuin, 'miksi vuodattaa verta tarpeettomasti? Se riittäköön, että otamme tämän nuorukaisen kukkaron. Olisihan raakamaista surmata ihminen, joka ei tee vastarintaa. Ja eihän hän ole vastuunalainen isänsä teoista, joka taasen ei tee muuta kuin velvollisuutensa tuomitessaan meitä kuolemaan, kuten me puhdistellessamme matkamiehiä!'

"Asetuin siis puolustamaan corregidorin poikaa, eikä tekoni ollut hyödytön. Otimme ainoastaan kaikki hänen rahansa sekä kahden kaatuneen saattajan hevoset. Myimme nekin samalla Mansillassa. Sitten palasimme takaisin luolaan, johon saavuimme seuraavana päivänä vähää ennen auringonnousua. Hämmästyimme melkolailla nähdessämme laskuoven ylhäällä, ja hämmästyksemme yhä lisääntyi, kun löysimme Leonardan sidottuna. Muutamalla sanalla hän selvitti meille asian. Meitä nauratti vahvasti sinun vatsatautisi; ihmettelimme suuresti, että olit osannut vetää meitä niin nenästä. Emme olisi koskaan uskoneet, että sinä pystyisit tekemään niin saakelin sukkelia temppuja, ja annoimme sen anteeksi keksintösi nerokkaisuuden tähden. Päästettyämme emännöitsijän vapaaksi käskin hänen valmistaa ruokaa. Senjälkeen menimme talliin hoitamaan hevosiamme. Siellä makasi viimeisillään vanha neekerimme, joka oli ollut viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia ilman hoitoa, Me olisimme mielellämme auttaneet häntä, mutta hän oli jo aivan tiedotonna ja näytti jo niin henkitoreiselta, että meidän täytyi vasten parhainta tahtoammekin jättää tuo kurja kuoleman kanssa kamppailemaan. Se ei kuitenkaan estänyt meitä istumasta pöytään. Syötyämme vankan aterian vetäysimme kammioihimme, joissa lepäsimme koko päivän. Herätessämme kuulimme Leonardalta Domingon lähteneen toisille majoille. Kannoimme hänet komeroon, jossa muistanet maanneesi silloin, sekä pidimme hänelle peijaiset, ikäänkuin hänellä olisi ollut kunnia kuulua joukkoomme.

"Kun viisi tai kuusi päivää senjälkeen läksimme taas retkeilemään, niin kohtasimme metsästä tullessamme kolme prikaattia pyhän hermandadin sotilaita, jotka näyttivät odottavan meitä. Aluksi huomasimme ainoastaan yhden niistä. Halveksimme heitä niin, että huolimatta heidän lukumääränsä enemmyydestä kävimme heidän kimppuunsa; mutta ollessamme heidän kanssaan käsikähmässä toiset kaksi prikaattia, jotka olivat osanneet pysyä hyvässä piilossa siihen asti, syöksivät äkkiä päällemme niin voimakkaasti, että kaikki miehuutemme oli turhaa. Meidän täytyi sortua ylivoiman alle. Luutnanttimme ja kaksi muuta miestäni kaatuivat, ja meitä muita ahdistettiin ja saarrettiin niin joka puolelta, että he saivat meidät kiinni. Kaksi prikaattia lähti sitten kulettamaan meitä Leoniin, ja kolmas meni hävittämään piilopaikkaamme, joka oli keksitty seuraavalla tavalla. Muuan lucenolainen talonpoika oli sattunut kulkemaan metsän läpi kotiinsa samana päivänä, jona sinä olit karannut sen naisen kanssa. Hän oli huomannut luolamme laskuoven, jonka sinä olit jättänyt sulkematta. Hänelle juolahti heti mieleen, että se oli meidän piilopaikkamme, mutta sisään hän ei tohtinut mennä. Hän pani vaan merkille ympäristöt; ja muistaakseen varmemmin paikan hän leikkasi veitsellään muutamista ympärillä olevista puista palasen kuorta pois, ja meni sitä tehden puusta puuhun metsänreunaan asti. Sitten hän läksi Leoniin ilmoittamaan löytönsä corregidorille, joka oli erityisesti hyvillään siitä senvuoksi, että meidän joukkomme oli juuri ryövännyt hänen poikansa. Hän kokosi senvuoksi kolme prikaattia ottamaan meitä kiinni, ja talonpoika oli oppaana.

"Tuloni Leoniin pani kaikki kaupungin asukkaat liikkeelle. Jos olisin ollut sodassa vangittu portugalilainen kenraali, niin väestö ei olisi voinut olla innokkaampi minua näkemään. 'Tuossa hän nyt on', he sanoivat, 'tuo tuossa, se kuuluisa rosvopäällikkö, koko maan kauhu! Hänet pitäisi repiä pihdeillä palasiksi, ja samoin hänen toverinsa.' Meidät vietiin corregidorin eteen, joka alkoi minua tutkia. 'Aha juutas!' sanoi hän minulle, 'vihdoinkin on taivas, tekoihisi kyllästyneenä, antanut sinut käsiini!' -- 'Herra corregidor', vastasin, 'jos lienenkin paljon pahaa tehnyt, niin ei teidän ainoan poikanne veri ainakaan ole omallatunnollani; minä pelastin hänen henkensä; teidän tulee muistaa vähän sitä asiaa myöskin.' -- 'Vai niin, kurja!' huudahti hän, 'kyllä maar tässä pitää vielä osoittaa jalomielisyyttäkin sinunkaltaisiasi kohtaan! Ja vaikkapa tahtoisinkin sinut pelastaa, niin velvollisuuteni estäisi sen.' Senjälkeen hän panetti meidät vankikomeroon, jossa olemiseen toverini eivät ehtineet ikävystyä. He lähtivät nimittäin sieltä jo kolmen päivän perästä näyttelemään surullista osaa isolla torilla. Minä sain olla vankeudessa ummelleen kolme viikkoa, Luulin rangaistustani lykättävän vaan senvuoksi, että aiottiin tehdä se kerrassaan hirveäksi, odotin jo aivan uutta kuolemanrangaistustapaa, kunnes corregidor tuotti minut eteensä ja lausui: 'Kuule tuomiosi. Olet vapaa. Sinutta olisi ainokainen poikani murhattu maantiellä. Isänä halusin palkita tekosi; tuomarina en voinut sinua vapauttaa; sentähden kirjoitin hoviin; pyysin puolestasi armoa, ja siihen suostuttiin. Mene siis, mihin haluat! Mutta', lisäsi hän, 'usko minua ja käytä hyväksesi tätä onnellista tapausta. Palaja takaisin ja heitä ijäksi rosvonammatti.'

"Nämä sanat liikuttivat minua; läksin Madriidiin päättäen parantaa elämäni ja viettää täällä hiljaista elämää. Täällä sain kuulla isäni ja äitini kuolleiksi ja perintöni erään vanhan sukulaisen käsissä, jonka tili siitä ei olisi kestänyt omantunnon arvostelua. En saanut häneltä enempää kuin kolmetuhatta tukaattia, joka lienee ollut tuskin neljäs osa omaisuudestani. Mutta mitä tehdä? Jutun nostamisella en olisi hyötynyt mitään. Etten olisi aivan toimetonna, niin ostin itselleni alguazilintoimen, jota hoidan ikäänkuin en olisi koskaan muuta tehnytkään. Virkaveljeni olisivat varmaan panneet vastaan, jos olisivat tunteneet entiset vaiheeni. Hyvä kyllä, he eivät niitä tunne tai eivät ole tuntevinaan, mikä onkin samantekevä. Mutta, sinulle haluan nyt avata koko sydämeni. Uusi ammattini ei miellytä minua hituistakaan, minä ikävöin entistä tointani. Tunnen vahvaa halua jättää virkani ja lähteä jonakin kauniina aamuna vuoristoon, joka on Tajo virran lähteillä. Minä tiedän niillä seuduilla löytyvän erään piilopaikan, jossa asuu iso rosvojoukko. Jos haluat seurata minua, niin lähdemme kartuttamaan noiden urosten seuraa. Minä tulen päällikön apulaiseksi; ja saadakseni heidät ottamaan sinut ilolla vastaan, niin vakuutan nähneeni sinun kamppailevan kymmenen kertaa vierelläni. Minä ylistän urhollisuuttasi pilviin asti; puhun paremmin puolestasi kuin kenraali upseerin puolesta, jota hän tahtoo ylennettäväksi. Petoksesta, jonka teit, en tietysti mainitse sanaakaan: se herättäisi epäluuloa sinua kohtaan; siitä olemme siis vaiti. Niin", lisäsi hän, "lähdetkö kanssani? Odotan vastaustasi."

Minä kielsin ehdottomasti. "Kullakin on omat taipumuksensa", vastasin Rolandolle: "te olette syntynyt rohkeita tekoja varten, minä rauhallista ja mukavaa elämää varten." Kiellostani huolimatta hän kuitenkin palasi taas aterian lopussa tähän asiaan. Hän ilmoitti minulle päättäneensä lähteä rosvojen luo, jotka olivat tarjonneet hänelle varapäällikön paikan, ja koetti uudestaan taivuttaa minua suostumaan yhteen tuumaan. Mutta huomattuaan yrityksensä raukeavan tyhjiin hän muutti äkkiä ryhtiään ja ääntään; hän katsoi minuun ylpeästi ja lausui vakavalla äänellä: "Koska olet mieheksesi niin mitätön, että pidät orjanvirkaasi parempana kuin kunniata kuulua urhomiesten joukkoon, niin jätän sinut omaan mitättömyyteesi. Mutta kuuntele tarkasti sanoja, jotka sinulle nyt sanon, niin että ne painuvat ijäksi mieleesi! Unhota tavanneesi minut tänäpäivänä, äläkä kertaakaan hiisku sanaakaan minusta yhdellekään ihmiselle; sillä jos kuulen sinun kerrankin maininneen minun nimeni ... sinä tunnet minut: en sano enempää." Sen sanottuaan hän kutsui isäntää, maksoi viinin ja me nousimme ja läksimme pois.

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas lähtee don Bernard de Castil Blazo'n luota ja mihin hän sitten joutuu.

Tullessamme kapakasta ulos ja hyvästellessämme toisiamme, näin herrani astuvan katua pitkin. Hän näki myöskin minut, ja minä huomasin hänen useita kertoja katsahtavan Rolandoon. Häntä kummastutti ilmeisesti nähdessään minut sellaisten seurassa. Sillä varma on, ettei Rolandon ulkonäkö puhunut suotuisasti hänen tapainsa puolesta. Hän oli kookas ja romuluinen; pitkässä naamassa oli suuri kyömynenä; ja jos hän ei ollutkaan suorastaan inhottavan näköinen, niin hän näytti ainakin hävyttömältä lurjukselta.

En erehtynyt arveluissani. Illalla huomasin Rolandon naaman tehneen suuren vaikutukseen don Bernardiin. Hän olisi varmaan empimättä uskonut kaikki hänen sievät tekosensa, jos olisin uskaltanut ne kertoa. Hän kysäisi minulta, kuka se roikale oli, jonka hän näki seurassani päivällä. Vastasin, että hän oli muuan alguazil, luullen hänen tyytyvän siihen vastaukseen ja ettei hän kysyisi enempää. Mutta hän alkoi urkkia yhtä ja toista, ja kun jouduin siitä hämilleni, muistaessani Rolandon uhkaukset, niin hän keskeytti äkkiä keskustelun ja meni maata. Toimitettuani seuraavana aamuna tavalliset palvelustehtäväni hän luki kouraani kymmenen tukaattia kymmenen realin asemesta lausuen: "Tämän saat, ystäväni, palkaksesi siitä, että olet palvellut minua tähän asti. Mene hakemaan toinen palveluspaikka; minä en voi pitää palvelijaa, jolla on sellaisia tuttavuuksia." Koetin puolustautua kertomalla tuntevani tämän alguazilin Valladolidin ajoilta, jossa lääkärinä ollessani olin kerran lääkinnyt häntäkin. "Hyvä, hyvä", vastasi don Bernard "sinä osaat sukkelasti puolustautua; mutta se sinun olisi pitänyt sanoa eilen eikä joutua hämillesi." -- "Herra", vastasin, "tosi on se, etten uskalla sitä sanoa vaitiolonlupauksen takia; siitä syystä jouduin hämilleni." -- "Tosiaankin", vastasi hän, taputtaen minua hiljaa olalle, "se on uskollista vaitiolemista! En olisi uskonut sinua niin viekkaaksi. Mene, poikaseni, me eroomme nyt: palvelija, joka seurustelee sellaisten kanssa, ei sovi minulle."

Kukkaroni oli tällä kertaa hyvin varustettu. Sen melkoisen summan lisäksi, jonka olin tohtori Sangradon luona ollessani säästänyt palkastani, olin saanut paljon juomarahoja don Bernardilta -- hän oli hyvin antelias. Kun en nyt tuntenut mitään halua palvelemiseen, niin päätin lähteä matkustelemaan. Tunsin varsinkin suurta halua nähdä Toledoa; sinne saavuin kolmen päivän kuluttua. Otin asunnon eräässä hyvässä ravintolassa, jossa minua pidettiin ylhäisenä aatelismiehenä korean pukuni vuoksi, jota tietysti pidin ylläni. Nähtyäni kaiken, mitä Toledossa on katsomisen arvoista, läksin taas matkalle eräänä aamuna päivän sarastaessa, kulkien Cuencan tietä myöten, tarkoituksella mennä Aragoniaan. Toisena päivänä tulin matkani varrella erääseen ravintolaan; ja nauttiessani virvokkeita sinne saapui joukko pyhän hermandadin sotilaita. He tilasivat viiniä ja rupesivat juomaan, jota tehdessään he keskustelivat eräästä miehestä, joka heidän pitäisi vangita. "Hän ei ole kolmeakolmatta vuotta vanhempi; hänellä on pitkä musta tukka, kaunis vartalo, kotkannenä, ja hän ratsastaa ruskealla hevosella."

Kuuntelin heidän puhettaan, josta olin olevinani aivan välinpitämätön, eikäpä se todestaan minua suuresti liikuttanutkaan. Jätin heidät ravintolaan jatkaen matkaani. En ollut astunut puoltakaan tuntia, kun näin erään nuoren erittäin pulskan aatelismiehen ratsastavan kastanjanruskealla hevosella. "Totisesti", lausuin itsekseni, "tuossahan se mies on, jota hermandadin miehet etsivät, tai sitten erehdyn kokonaan. Hänellä on pitkä musta tukka ja kotkannenä; hän on ihan varmaan se takaa ajettu." Minä tahdon tehdä hänelle hyvän palveluksen. "Sennor", kysyin häneltä, "sallitteko kysyäni, onko teillä ollut äskettäin joku kunnianasia suoritettavana." Ratsumies ei vastannut kysymykseeni, mutta katsoi hämmästyneenä minua. Vakuutin etten suinkaan uteliaisuudesta tehnyt sitä kysymystä. Sen hän hyvin uskoi, kerrottuani hänelle, mitä olin kuullut ravintolassa. Silloin hän vastasi, "jalomielinen vieras, en kiellä näiden sotilasten juuri minua tarkottavan; otanpa siis toisen tien karttaakseni heitä." -- "Minun mielestäni", vastasin, "meidän pitäisi etsiä joku turvallinen paikka, jossa voisimme olla suojassa ukonilmalta, joka on ihan tulossa." Silloin huomasimme puitten alla hyvin varjoisan käytävän, joka johti meidät erään vuoren juurelle, jossa oli erakkomaja.

Se oli suuri ja syvä onkalo, jonka aika oli kaivertanut kallioon; ihmiskädet olivat rakentaneet sen eteen kivistä ja raakunkuorista rakennuksen, joka oli ruohon peitossa. Ympäristö oli kirjavana tuhansia erilaisia kukkia, joiden tuoksu täytti ilman, ja luolan vieressä oli vuoressa pieni halkeama, josta syöksyi kohisten lähde, valaen vedellään alla olevaa niittyä. Majan ovella seisoi ystävällinen, vanhuudesta raihnainen erakko. Toisella kädellään hän nojasi sauvaan, ja toisessa oli rukousnauha, jossa oli ainakin kaksisataa helmeä. Päässä hänellä oli ruskea villamyssy, joka oli painettu syvään yli korvain, ja parta, joka oli luntakin valkeampi, ulottui vyötäisille asti. Me lähestyimme häntä. "Isäseni", lausuin hänelle, "suotteko meille suojaa ukonilmaa vastaan, joka on uhkaamassa?" -- "Tulkaa, lapseni", vastasi erakko katseltuaan minua tarkkaavaisesti; "tulkaa majaani, ja asukaa siellä niin kauan kuin haluatte. Hevosenne voitte viedä tuonne; siellä sen on hyvä olla", lisäsi hän, osottaen eturakennusta. Toverini vei hevosensa sinne, ja sitten menimme vanhuksen kanssa luolaan.

Tuskin olimme päässeet katon alle kun rankkasade puhkesi hirmuisella ukkosenjyskeellä ja salamoilla. Erakko lankesi polvilleen pyhän Pacomiuksen kuvan eteen, joka oli liimattu seinään kiinni, ja me noudatimme hänen esimerkkiään. Kun ukonilma meni ohi, niin me nousimme ylös: mutta kun sadetta jatkui eikä yö enää ollut kaukana, niin vanhus lausui meille: "Lapset, en kehottaisi teitä enää lähtemään tielle tähän aikaan, ellei aivan tärkeät asiat sitä vaadi." Toverini ja minä vastasimme, ettei mikään estänyt meitä jäämästä, ja että jollemme olisi kovin suureksi vaivaksi hänelle, niin pyytäisimme yösijaa hänen majassaan. "Minulle te ette ole yhtään vaivaksi", vastasi erakko. "Mutta teille itsellenne se ei ole mukavaa, sillä makuusijanne tulee olemaan huono, eikä minulla ole tarjota teille muuta kuin erakonruokaa."

Näin sanoen tämä hurskas vanhus vei meidät istumaan erään pienen pöydän ääreen, jossa oli moniaita sipulia, palanen leipää ja ruukullinen vettä. Niitä osottain lausui vanhus: "Tässä näette, lapseni, tavallisen ruokani; mutta nyt tahdon teidän tähtenne tuoda vähän parempaa." Hän meni ottamaan palasen juustoa ja kaksi kourantäyttä pähkinöitä, asettaen ne pöydälle, Toverini, jolla ei ollut erityistä ruokahalua, ei maistanut juuri mitään. "Huomaan, että olette tottunut parempiin ruokiin kuin minun", lausui vanhus sen nähdessään, "tai paremminkin on lihan palvelus turmellut luonnollisen makunne. Samallainen olin minäkin maailmassa. Eivät parhaimmatkaan liharuuat, hienoimmatkaan herkut olleet kyllin hyviä minulle; mutta yksinäisyyteen tultuani ovat aistini saavuttaneet takaisin entisen puhtautensa. Nykyään en syö muuta kuin juuria, hedelmiä ja maitoa, sanalla sanoen, ainoastaan esivanhempamme ravintoaineita."

Hänen puhuessaan nuori aatelismies vaipui syviin mietteisiin. Erakko huomasi sen. "Poikaseni, sinun sydämesi on rauhaton", lausui hän. "Etköhän voisi kertoa minulle, mikä mieltäsi painaa? Avaa sydämesi minulle. Minä olen sillä ijällä, jolloin voidaan antaa neuvoja, ja sinä olet ehkä niiden tarpeessa." -- "Kyllä on niin laita isäseni", vastasi aatelismies huoahtain, "olen todellakin niiden tarpeessa. Tahdon noudattaa niitä, joita te niin ystävällisesti tarjootte minulle. Enpä luule vaaralliseksi ilmaista huoliani teidän kaltaisellenne ihmiselle." -- "Et suinkaan, poikaseni", vastasi vanhus, "älä pelkää mitään; minulle voi kuka tahansa tunnustaa murheensa." -- Silloin aatelismies kertoi seuraavan historian:

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Don Alfonson historia.

"En tahdo salata teiltä mitään, isäni, enkä myöskään tältä vieraalta, joka meitä kuuntelee; sen jalomielisyyden perästä, jota hän on minulle osoittanut, en voi olla luottamatta häneen. Olen kotoisin Madriidista ja alkuperäni on tällainen. Eräs saksalaisen kaartin upseereja, nimeltään parooni von Steinbach löysi kerran palatessaan iltasella kotiinsa portailtaan valkeaan liinaan käärityn nyytin. Hän otti sen ja vei huoneeseensa vaimolleen. Nyytti sisälsi vasta syntyneen lapsen, joka oli kääritty hienoimpaan palttinaan, johon oli myöskin pistetty paperilippu. Siihen oli kirjoitettu, että lapsi kuului hyvänsäätyisille ihmisille, jotka kerran tulisivat ilmaisemaan itsensä. Vielä mainittiin siinä pojan olevan kastetun nimellä Alfonso. Minä olen tämä onneton lapsi, ja muuta en alkuperästäni tiedä.

"Kohtaloni liikutti paroonia ja hänen vaimoaan; ja kun heillä ei ollut itsellään lapsia, niin he päättivät kasvattaa minut Alfonson nimellä. Kuta vanhemmaksi vartuin, sitä enemmän he tunsivat kiintyvänsä minuun. Lapsellisuudellani ja herttaisuudellani sain heidät aina itseäni hyväilemään. Saavutin siis heidän rakkautensa. He hankkivat minulle kaikenlaisia opettajia. Kasvatukseni tuli heidän ainoaksi harrastuksekseen; ja sensijaan että olisivat kärsimättömyydellä odottaneet vanhempaini saapuvan ilmaisemaan itsensä, he näyttivät päinvastoin toivovan syntyperäni pysyvän ainaisesti salassa. Kun aloin tulla asekuntoiseksi, niin parooni lähetti minut sotapalvelukseen. Hän hankki minulle vänrikinpaikan sekä laitatti pienet vaunut minulle, ja kiihottaakseen minua etsimään tilaisuuksia, joissa kunniaa saavutetaan, hän lausui, että tie maineeseen on kaikille avoinna, ja että sodassa saamani kunnia tulisi olemaan sitä suurempi, kun saisin kiittää siitä ainoastaan itseäni. Samalla hän ilmoitti minulle syntyni salaperäisyyden, josta en ollut siihen asti mitään tiennyt. Kun minua yleensä pidettiin Madriidissa hänen poikanaan, joksi itsekin olin luullut itseäni, niin voitte arvata, että se tieto teki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen. En voinut enkä voi vieläkään ajatella sitä ilman häpeäntunnetta. Kuta varmemmalta näyttää, että lienen ylhäistä syntyperää, sitä surettavampaa on tietää niiden hyljänneet minut, joita saan elämäni lahjassa kiittää.