Part 1

GERMANIA

Kirj.

Cornelius Tacitus

Suom. T.ri K. J. Hidén Roomalaisen filologian dosentti

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1904.

Gibt es keine broschüre die dieser an historischem wert und gehalt gleich kommt, so gibt es auch wenige die so sehr wie diese ein vollendetes Kunstwerk darstellen.

_K. Müllenhoff_ Deutsche Altertumskunde. Bd. IV p. 16.

SISÄLLYS:

Alkulause.

Cornelius Tacituksen elämä ja teokset.

Germanian kansat, niitten alkuperä, asema ja tavat.

Yleinen osa: 1-27 luvut. Erityinen osa: 28-46 luvut.

Alkulause.

Quisque suorum verborum optimus interpres.

Melkein neljäkymmentä vuotta sitten (1865) julkaisi silloinen latinan kielen lehtori Oulun ruotsalaisessa alkeisopistossa Oskar Blomstedt esikoisena Tacituksen Germanian suomennoksen edistääkseen oppilaittensa vaivalloista kääntämistyötä, heidän kun täytyi mainitun opiston ylimmillä luokilla kääntää latinalaista tekstiä suomeksi tuntematta tarpeeksi maamme toista kieltä.

Niin ansiokas kuin tämä Germanian suomennos yleensä onkin samoin kuin Blomstedtin myöhemmin julkaisemat käännökset, se ei kuitenkaan täysin vastaa nykyajan vaatimuksia: monessa kohden kielellinen asu ei enään ole tyydyttävä ja paikka paikoin on latinalaista tekstiä nykyjään toisin selitetty ja tulkittu. Kun sitä paitsi Blomstedtin kirjanen jo vuosia sitten on kirjakaupoista kadonnut, olen katsonut sopivaksi julkaista sen käännöksen, minkä olen kuulijoilleni esittänyt selittäessäni yliopistollisilla luennoilla Germania-kirjaa.

Teosta kääntäessäni olen niin tarkasti kuin mahdollista seurannut alkuperäistä tekstiä; täten on kyllä Tacituksen omituisen tyylin takia usea kohta tullut vähemmän sujuvaksi kuin suotavaa olisi ollut ja monias ehkä epäselväksikin. Melkein poikkeuksetta olen noudattanut sitä tekstiä, minkä Yliopettaja T:ri _Hj. Appelqvist_ on julkaissut koulupainoksessaan (Tacitus Germania och Agricola med förklaringar. Helsingfors 1899); tämän kirjan oivallisia selityksiä olen myös paitsi muita apuneuvoja hyväkseni käyttänyt.

Kirjasen alkuun olen asettanut lyhykäisen esityksen Tacituksen elämästä ynnä kirjailijatoimesta sekä myös eri paikoissa tekstiin liittänyt tarpeelliset selitykset.

Helsingissä, syyskuulla 1904.

_K. J. Hidén_.

Cornelius Tacituksen elämä ja teokset.

Vaikka Tacituksen kirjallinen merkitys aikaisin tunnustettiin, on jälkimaailmalla perin vaillinaiset tiedot hänen elämänvaiheistaan. Emme tunne hänen syntymävuottaan (siksi on oletettu v. 55 tai 56 j.Kr.), emme hänen syntymäpaikkaansa emmekä hänen kuolinvuottaan, emme edes varmuudella täydellisesti tiedä hänen nimeään. Eräs kirjailija keisarivallan loppupuolella Apollinaris Sidonius mainitsee hänet Gaius-etunimellä ja samoin jotkut muut, mutta hänen teostensa vanhimpaan käsikirjoitukseen on nimi Publius merkitty ja sitä pidetään nykyjään oikeana. Yleensä saamme tyytyä niihin varsin niukkoihin tiedonantoihin, mitkä tavataan Tacituksen ja hänen läheisen ystävänsä Plinius nuoremman kirjoitelmissa.

Kaikesta päättäen Tacitus kuului ylhäiseen ja arvossa pidettyyn sukuun. Hänen isänsä oli luultavasti eräs roomalainen ritari Cornelius Tacitus, jonka Plinius vanhempi kertoo olleen Belgica-maakunnan prokuraatorina. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan sai Tacitus huolellisen kasvatuksen. Niinkuin sen ajan nuoret Roomalaiset tutki hän ahkerasti lakitiedettä, filosofiaa ja puhetaitoa voidakseen sittemmin menestyksellä astua valtion palvelukseen. Muiden muassa hän oman kertomuksensa mukaan kuunteli Marcus Aperia ja Julius Secundusta, jotka siihen aikaan olivat Rooman kuuluisimmat puhujat, ja nautti luultavasti myös Quintilianuksen opetusta retoriikassa. Siten hän itse vähitellen tuli kuuluisaksi asianajajaksi ja kokosi ympärilleen joukon oppilaita. Jotenkin nuorena hän meni v. 78 j.Kr. naimisiin Cn. Julius Agricolan tyttären kanssa.

Valtiollisista toimistaan Tacitus kyllä itse puhuu, mutta niin epäselvästi, että emme täydellä varmuudella saata tietää mitään niistä. Otaksutaan että hän Vespasianuksen aikana tuli quaestoriksi ja sitten Tituksen hallitessa joko aediliksi tai kansantribuniksi. Domitianus teki hänet praetoriksi ja sen ohessa 15-mieskollegion (pappisveljistön) jäseneksi. Sellaisena hän otti osaa siihen vuosisataisjuhlaan, jonka keisari v. 88 toimeenpani. Vähää myöhemmin v. 90 jätti Tacitus Rooman ja palasi vasta appensa Agricolan kuoltua v. 93. Sinä aikana hän oli jossakin toimessa, mutta emme tiedä missä.

Roomaan palattuaan Tacitus yleensä pysyttäytyi syrjässä välttääkseen Domitianuksen epäluuloa. Kun Domitianus oli kukistettu, tuli Tacitus konsuliksi v. 97 L. Verginius Rufuksen jälkeen ja piti myös hautajaispuheen hänen kunniakseen. Sitten mainitaan hänen nimensä v. 100, kun hän ystävänsä nuoremman Pliniuksen kanssa esiintyi Afrika-maakunnan asujanten avustajana heidän syyttäessään ent. prokonsulia Marius Priscusta rahainkiskomisista, jolloin Marius tuomittiin syylliseksi. Lisäksi muuan äskettäin löydetty piirtokirjoitus osoittaa, että hän Trajanuksen aikana oli Asian prokonsulina (maaherrana). Mitään enempää emme tiedä hänen toimistaan valtion palveluksessa. Arvellaan hänen kuolleen keisari Hadrianuksen ensi hallitusvuosina.

Aikaisin Tacituksen teoksista on luultavasti _Dialogus de oratoribus_ (Keskustelu puhujista), jossa hän esittää syyt puhetaidon rappeutumiseen keisarien aikana. Ainettaan on tekijä käsitellyt hyvinkin viehättävästi ja luontevasti, jotta kirjanen syystä on luettu Rooman kirjallisuuden parhaimpiin tuotteisiin. Kuitenkin on usein väitetty ettei Tacitus olisikaan tämän kirjan tekijä, koska se tyyliltään monessa suhteessa suuresti eroaa hänen muista teoksistaan. Sen johdosta ovat jotkut otaksuneet että Tacitus jo nuoruudessaan noin v. 80 olisi teoksen sepittänyt.

Ennenkuin Tacitus ryhtyi suurempiin teoksiinsa julkaisi hän melkein samaan aikaan v. 98 kaksi kirjasta. Ensiksi julkaisi hän appensa Agricolan elämäkerran. Tämä on historiallinen ylistyskirja, missä tekijä varsin laajasti kuvailee Agricolan seitsenvuotista maaherranaoloa Britanniassa liittäen arvokkaita tiedonantoja tästä maasta ja sen kansoista.

Toinen samana vuonna ilmestynyt kirjanen on _Germania_. Tällä kansatieteellis-maantieteellisellä tutkielmalla Tacitus tahtoi kiinnittää kansalaistensa huomiota Germaneihin, joitten tulevaa suurta merkitystä maailmanhistoriassa tarkkasilmäinen valtiomies sekä harras isänmaanystävä vaistomaisesti huolestuneena aavisteli.

Sitten seurasi suurisuuntainen teos _Historiae_, jossa Tacitus kuvaili omaa aikaansa Galbasta Domitianuksen kuolemaan, siis etupäässä flavilaisen suvun historiaa. Tästä luultavasti 14 kirjaa käsittävästä teoksesta on vain osa säilynyt.

Toisessa pääteoksessa, jota tavallisesti kutsutaan _Annales_ (Vuosikirjat), kerrotaan tapaukset Augustuksen kuolemasta Neron kuolemaan. Sitä oli kaikesta päättäen 16 kirjaa; ainoastaan osa on tallella.

Sen lisäksi Tacitus aikoi käsitellä Augustuksen historiaa sekä kuvata Neron ja Trajanuksen hallitusta, mutta kuolema esti hänet siitä.

Tacitus noudattaa historiallisissa teoksissaan pragmatista (psykologista) katsantotapaa: hän ei tyydy yksinomaan kuvaamaan tapauksia, vaan koettaa myös selvitellä niitten syitä ja yhteyttä sekä ihmisiin että ulkonaisiin oloihin nähden. Hänen nuoruutensa ja miehuutensa aika kauheine ja turvattomine oloineen oli kuitenkin siinä määrässä painanut hänen mieleensä synkän katkeruuden, jotta hän yleensä kaikkialla näkee vain kehnoutta ja halpamaisuutta sekä sen takia tietämättäänkin värittää esitystään. Hänen kielessään on tosin henkisen pilaantumisen merkkejä havaittavissa, mutta, intohimoisessa, pingoitetussa niukkuudessaan runollisine vivahduksineen ynnä lennokkaine sanoineen se vaikuttaa valtavasti syvemmälti ajattelevaan lukijaan.

GERMANIAN KANSAT, NIITTEN ALKUPERÄ, ASEMA JA TAVAT

Yleinen osa.

1. Germanian kokonaisuudessaan erottavat Rhein- ja Tonava-joet Galliasta, Raetiasta ynnä Pannoniasta sekä molemminpuolinen pelko tai vuoristot Sarmatien maasta ja Daciasta:[1] muun osan valtameri ympäröitsee syleillen laajoja rantamaita ja äärettömiä saaristoja, joilla asuu muutamia hiljattain tietoomme tulleita kansoja ja kuninkaita, jotka sota on ilmi saattanut. Rhein-joki, mikä alkaa Raetian alppein luopääsemättömältä ja äkkijyrkältä huipulta,[2] yhtyy Pohjanmereen tehtyään kohtalaisen polven länttä kohti. Tonava, joka virtailee eräältä Abnoba-vuoren loivalta ja vähitellen kohoavalta selänteeltä,[3] juoksee useampien maiden kautta, kunnes se kuudella haaralla laskee Mustaanmereen; seitsemäs suuhaara katoaa soihin.

2. Itse Germaneja pitäisin alkuasukkaina ja perin vähäisen sekoitettuina muiden kansojen muuttojen ja liittymisen kautta, koska muinoin ne, jotka tahtoivat muuttaa asuinpaikkaa, eivät saapuneet maitse, vaan laivoilla, ja koska harvat laivat meidän maanosastamme kulkevat tuota Germaniasta edempänä olevaa ääretöntä ja niin sanoakseni toiseen maailmaan kuuluvaa valtamerta. Kukapa, ottamattakin lukuun hirvittävän ja tuntemattoman meren vaaroja, olisi jättänyt Aasian, Afrikan tai Italian ja pyrkinyt Germaniaan, joka on luonnonkauneutta vailla, ilmanaltaan kolkko, viljelykseltään, jopa katsannoltaankin synkkä jokaisen mielestä, jos, näette, tämä ei ole hänen isänmaansa?

Vanhoissa runoelmissa, mitkä heillä ovat ainoana taruston ja aikakirjain lajina, he ylistävät maasta syntynyttä Tuisto-jumalaa ja hänen poikaansa Mannusta kansansa esi-isinä ja perustajina. Mannuksella sanovat olleen kolme poikaa, joitten nimien mukaan lähinnä valtamerta asuvia heimoja muka kutsutaan Ingaevoneiksi, keskimäisiä Herminoneiksi ja muita Istaevoneiksi. Muutamat taasen väittävät, kuten muinaisuuteen nähden onkin vapaa tilaisuus, jumalalla olleen useampiakin poikia, sekä sen mukaan olleen useampia kansannimityksiä, niinkuin Marsit, Gambrivit, Suebit ja Vandilit. Nämä olisivatkin oikeat ja vanhat nimet. Muuten on Germanian nimi muka aivan uusi ja hiljattain annettu, koska ne, jotka ensiksi kulkivat Rhein-joen yli ja karkoittivat Gallit sekä nyt nimitetään Tungreiksi,[4] silloin kutsuttiin Germaneiksi. Siten olisi yhden heimon nimitys, eikä koko kansan, vähitellen päässyt valtaan, niin että sittemmin kaikki nimittivät itseään tuolla tekaistulla nimellä Germaneiksi, minkä voittajat ensiksi pelkoa herättääkseen olivat käyttäneet.

3. Herculeenkin sanotaan olleen heidän luonaan ja taisteluihin lähtiessään he ylistävät häntä ensimäisenä kaikista sankareista. Onpa heillä semmoisiakin runoelmia, joitten esittämisellä, -- jota kutsutaan sotalaulannaksi,[5] -- he kiihottavat mieltään, ja joitten sävelelläkin ilmaisevat tulevan taistelun päätöstä; he ovat muille kauhuksi tai itse ovat pelonalaisia sen mukaan kuin sotajoukon laulu kajahtaa, ja tämä onkin enemmän miehuuden kuin eri äänten yhteissointua. Etenkin tavoitetaan karkeaa ääntä ja räikkyvää mylvinää, kilpiä suuta vasten asettamalla, jotta ääni takaisin kajahtaessaan paisuisi täyteläisemmäksi ja kumeammaksi.

Muuten arvelevat muutamat Ulixeenkin tuolla pitkällä tarunomaisella harharetkellään ajelehtineen tälle valtamerelle, käyneen Germanian mailla sekä perustaneen ja nimittäneen Asciburgiumin, mikä Rheinin rannalla sijaiten vielä näinäkin päivinä on asuttu; vieläpä olisi muka siellä Ulixeen pyhittämä alttarikin, johon hänen isänsä Laerteen nimi oli piirretty, muinoin tavattu samalla paikalla, niin myös muistorakennuksia ja muutamia hautakumpuja kreikkalaisine kirjoituksineen vielä säilynyt Germanian ja Raetian rajaseuduilla. Tätä en mieli todistuksilla vahvistaa enkä kumota, kukin mielensä mukaan sitä epäilköön tai pitäköön totena.

4. Itse puolestani yhdyn niitten mielipiteisiin, jotka arvelevat Germanian kansain, sekaantumatta avioliittojen kautta muihin kansoihin, pysyneen ominaisena, puhtaana ja vain itsensä kaltaisena kansakuntana. Sentähden onkin kaikilla, vaikka väestö on niin suurilukuinen, sama ruumiinmuoto, tuimat, tummansiniset silmät, punertavat hiukset ja isot, kuitenkin vain hyökkäyksessä vahvat ruumiit. Ruumiinponnistuksessa ja töissä eivät ole yhtä kestäväisiä; janoa sekä kuumuutta he eivät ensinkään ole tottuneet kärsimään, mutta vilua ja nälkää ilmanalansa ja maanlaatunsa takia kestämään.

5. Vaikka maa ulkonäöltään on jokseenkin erikaltainen, on se kuitenkin ylipäänsä joko jylhiä metsiä tai rumia rämeitä täynnä, vesiperäisempi Gallian, tuulekkaampi Noricumin ja Pannonian rajoille päin, viljaa kasvava, hedelmäpuille sopimaton, rikas karjasta, mikä kuitenkin enimmiten on pienikasvuista. Ei sarvieläimilläkään ole niiden omituista uljuutta eikä otsan kaunistusta; he iloitsevat niiden monilukuisuudesta ja ne ovat heidän ainoa ja mieluisin rikkautensa. En oikein tiedä, ovatko jumalat suosiosta vai vihasta heiltä kieltäneet hopean ja kullan. Enpä tahtoisi kuitenkaan vakuuttaa, ett'ei Germaniassa mikään suoni tuota hopeaa tai kultaa, sillä kuka on sitä tutkinut? Omistus ja käytäntö ei vaikuta heihin sanottavasti. Heillä saattaa nähdä lähettiläille ja ylimyksille lahjaksi annettuja hopea-astioita samassa arvottomuudessa kuin ne, jotka savesta tehdään; kuitenkin pitävät naapurimme kauppasuhteiden vuoksi kultaa ja hopeaa arvossa sekä hyväksyvät ja valitsevat muutamat rahalajimme; sisempänä asuvat käyttävät tavarain vaihtokauppaa yksinkertaisemmalla ja vanhemmalla tavalla. He hyväksyvät vanhat ja kauan tutut rahat, serratit ja bigatit.[6] Hopeata he myöskin tavoittelevat enemmän kuin kultaa, eivät mistään mielihalusta, vaan koska hopearahojen paljous on sopivampi käytettäessä niille, jotka ostavat kaikenmoista halpa-arvoista tavaraa.

6. Ei rautaakaan ole heillä runsaasti, kuten heidän aseittensa laadusta voi päättää. Harvoin he käyttävät miekkoja tai isompia peitsiä; he kantavat keihäitä eli heidän omalla nimityksellään frameja, mitkä ovat varustetut kaitaisella ja lyhyellä, mutta niin terävällä ja asianmukaisella rautakärjellä, että he miten asianhaarat milloinki vaativat, samalla aseella taistelevat joko läheltä tai kaukaa. Ja ratsumies ainakin tyytyy kilpeen ja keihääseen, jalkaväki viskelee myös heittoaseita, kukin heittää useampia ja vieläpä äärettömän kauas, kevyesti puettuna taikka vähäisellä sotavaipalla mukavasti liikkuen. Sota-asussa ei ole mitään koreutta, ainoastaan kilpensä koristavat he mitä heleimmillä väreillä. Harvoilla on haarniskat, tuskin yhdellä tai toisella kypäri tai sotalakki. Hevoset eivät ole erinomaisia näöltään eivätkä juoksultaan. Mutta niitä ei opetetakkaan tapamme mukaan moninaisia käännöksiä tekemään; ne ajetaan suoraan taikka käännöksellä viistoon oikealle päin niin taajassa piirissä, ett'ei kukaan jää muista jälkeen.

Yleiseen arvosteltaessa on jalkaväellä enemmän voimaa ja sen tähden sotivat he sekaisin, koska jalkamiesten sukkeluus, he kun valitaan koko nuorisosta ja asetetaan sotarintaman eteen, on sopiva ja mukava ratsuväen taisteluun. Myös luku on määrätty: niitä on sata kustakin kyläkunnasta, ja juuri tällä nimellä heikäläiset kutsuvat heitä; mikä alussa merkitsi lukua, on nyt kunnianimi.[7] Taistelurintama asetetaan kiilan muotoon. Pakenemista pidetään pikemmin älykkäisyyden kuin pelon osoituksena, kun vain jälleen hyökätään. Toveriensa ruumiit he korjaavat epätietoisissakin taisteluissa. Suurin häpeä on heittää kilpensä, eikä semmoisella häpeänalaisella ole oikeutta olla uhritiloissa läsnä eikä tulla kansankäräjiin; ja sen tähden on moni, joka sodista on elävänä päässyt, nuoralla lopettanut kunniattomuutensa.

7. Kuninkaansa he valitsevat jalosukuisuuden, sotapäällikkönsä sankariuden perustuksella. Mutta kuninkailla ei ole määrätön tai rajaton valta, ja sotapäälliköt, jotka vaikuttavat pikemmin esimerkillään kuin käskyvallallaan, hallitsevat herättämällään ihmetyksellä, jos ovat urheat ennen muita, esiintyvät ja käyvät rintaman etupäässä. Muuten ei ole kellään paitsi papeilla lupa kuolemalla rangaista, ei kahlehtia, ei piestäkään, eikä heilläkään lupa tehdä sitä rangaistukseksi, eikä myös päällikön määräyksestä, vaan ikäänkuin sen jumalan käskystä, jonka luulevat sotivia auttavan. He vievät myös mukanaan taisteluun kuvia ja jonkunlaisia taikakaluja, jotka he ovat pyhistä lehdoista ottaneet. Ja mikä on etevin kiihotuskeino urhouteen, on se, ett'ei sattumus eikä satunnainen yhtymys muodosta ratsujoukkoa eikä kiilanmuotoista osastoa, vaan perheolot ja sukulaissuhteet; ja heidän omaisensa pysyvät niin lähellä, että sieltä kuuluu vaimojen valitus ja lasten parku. Nämä ovat itsekunkin pyhimmät todistajat, nämä ylimmät ylistäjät. Äideilleen ja vaimoilleen he osoittavat haavansa, eivätkä nämä säikähdy niiden lukemista ja tarkastelemista; ruokaa ja virvoituksia he myös tuovat taisteleville.

8. Kerrotaan että vaimot ovat järjestykseen palauttaneet moniaat sotajoukot, jotka jo väistyivät ja olivat uupua, väsymättömillä rukouksillaan ja sen kautta, että panivat rintansa alttiiksi sekä osoittivat tuota lähellä olevaa vankeutta, jota miehet pelkäävät paljoa pahemmin vaimojensa takia; täten velvoitetaankin ne valtiot tehokkaammin, joilta panttivankien joukossa myös vaaditaan aatelisneitoja. Arvelevatpa vielä naisessa olevan jotain pyhää ja aavistavaa, eivätkä halveksi hänen neuvojaan tai ylönkatso hänen ennustuksiaan. Näimmehän jumaloittuneen Vespasianuksen hallitessa Velaedan, jota kauan useiden luona pidettiin jumalallisena olentona. Albrunaa ja useita muita he myös ennen kunnioittivat, eivät imarrellakseen eivätkä siksi, että itselleen hankkisivat jumalia.

9. Jumalista he enimmän palvelevat Mercuriusta, jolle pitävät velvollisuutena määrättyinä päivinä uhrata ihmisiäkin. Herculeen ja Marsin he lepyttävät luvallisilla eläimillä uhratessaan. Osa Suebeista uhraa Isiksellekin. Mistä tämän vieraan uhrin alku ja syy johtuu, en ole tullut tietämään, paitsi että jo hänen veneenmuotoiseksi tehty tunnuskuvansa osoittaa meritse, ulkoapäin tullutta jumalanpalvelusta. Muuten he pitävät sitä jumalain ylevyyden mukaisena, ett'ei niitä suljeta seinien sisälle eikä kuvata millään ihmismuodolla. Metsät ja lehdot he pyhittävät sekä kutsuvat jumalain nimellä tuota salaista olentoa, minkä näkevät vain kunnioittavassa mielessään.

10. Enteitä ja arvanheittoa he mitä huolellisimmin ottavat varteen. Tavallinen arvanheitto on yksinkertainen. Hedelmäpuusta hakatun oksan he leikkelevät pieniksi vesoiksi ja sirottelevat nämä jonkinmoisilla tunnusmerkeillä toisistaan erotettuina hujan hajan sekä miten sattuu valkoiselle vaatteelle. Sitten yhteiskunnan pappi, jos yhteisestä asiasta neuvotellaan, ja taasen perheenisä itse, jos yksityisesti, rukoilee jumalia sekä nostaa taivasta kohti katsellen kolme arpaa toisen toisensa jälkeen, jotka hän sitten selittää niihin ennen piirretyn merkin mukaan. Jos merkit ovat vastaisia, ei pidetä sinä päivänä enää mitään neuvottelua samasta asiasta; jos taasen ovat myötäisiä, vaaditaan vielä vahvistusta enteiden kautta. Ja lintujen äänten ynnä lennon tarkastaminen on täällä tuttu ennustustapa. Omituista on tälle kansalle, että tiedustelevat hevostenkin ennustuksia ja varoituksia. Ennen mainituissa lehdoissa ja metsissä elätetään yhteisellä kustannuksella valkoisia, maalliseen työhön kokonaan käyttämättömiä hevosia; kun nämä asetetaan pyhien vaunujen eteen, seuraa niitä pappi ja kuningas tai valtion esimies tarkaten niitten hirnuntaa ja korskumista. Tämän ennustuskeinon niin hyvin rahvas kuin ylimykset katsovat luotettavimmaksi; pappeja, näette, he pitävät jumalain palvelijoina, hevosia niiden salaisuuksien tietäjinä. Onpa toinenkin enteiden tarkastustapa, millä tiedustelevat vaikeitten sotien päättymistä. Siltä kansalta, jota vastaan sotaa käydään, sieppaavat he millä tavalla tahansa vangin sekä antavat tämän taistella jonkun heikäläisistä valitun miehen kanssa, siten kuitenkin, että kummallakin on kotimaiset aseensa; toisen tai toisen voittoa pidetään sitten ennakkopäätöksenä.

11. Vähemmänarvoisista asioista neuvottelevat ylimykset, tärkeämmistä kaikki, kuitenkin niin, että nekin asiat, joiden ratkaisu on kansalla, sitä ennen ovat ylimysten pohdittavina. He kokoontuvat, jollei mitään odottamatonta tai satunnaista tapahdu, määrättyinä päivinä, silloin kuin kuu on uusi tai täysi, sillä he luulevat tämmöisen alun toimituksille suotuisimmaksi. He eivät lue aikaansa niinkuin me päivä-, vaan yömäärin. Sen mukaan he määräävät ja päättävät; yö näyttää kulkevan päivän edellä. Se on haitta heidän vapaudessaan, ett'eivät kokoonnu yht'aikaa eivätkä käskyn mukaan, vaan toinen ja kolmaskin päivä kuluu hukkaan keräytyväin viivyttelemisen takia. Niin pian kuin kansanjoukko kyllin isoksi katsotaan, asettuvat he aseellisina istumaan. Hiljaisuutta julistavat papit, joilla silloin on valta siihen pakoittaakin. Sitten kuunnellaan kuningasta tai ruhtinasta sen mukaan kuin kullakin on ikää tai korkea suku, sotakunniaa tai puhelahjaa, he kun vaikuttavat enemmän kehoittamisvoimallaan kuin käskyvallallaan. Jos ehdotus ei ole ollut mieleen, hylkäävät he sen murinalla; mutta jos se on ollut mieluinen, kalistavat he keihäitään, sillä kunniakkain mieltymyksen osoitus on kiittäminen aseiden kalskeella.

12. Kansankäräjillä on oikeus myös tehdä syytös ja nostaa kanne hengenasiassa. Rangaistuksen erilaisuus riippuu rikoksesta. Kavaltajat ja karkurit hirtetään puihin, pelkurit ja epäurheat sekä häpeällisiin paheisiin antautuneet upotetaan likaan ja mutaan, ja heidän päälleen asetetaan vitsakudos. Rangaistuksen eroavaisuus tarkoittaa, että rikoksia pitää ikäänkuin näytellä niitä rangaistaessa, häpeätöitä sitä vastoin peitellä. Mutta vähemmilläkin hairahduksilla on asianhaarain mukaan rangaistuksensa; syylliset tuomitaan maksamaan vissi määrä hevosia ja pikkukarjaa. Osa sakosta suoritetaan kuninkaalle tai valtiolle, osa asianosaiselle tai hänen sukulaisilleen. Samoissa kokouksissa valitaan myös ne päälliköt, jotka lakia säätävät piirikunnissa ja kylissä; itsekullakin on apuna kansasta valitut lautamiehet, jotka samalla ovat neuvonantajina ja lisäävät hänen arvoaan.

13. He eivät toimita mitään, olipa se yleistä tai yksityistä, muuten kuin aseellisina. Mutta ei kellään ole tapana kantaa aseita, ennenkuin valtio hänet hyväksyy siihen kelpaavaksi. Silloin itse käräjillä joku ylimys, isä tai sukulainen varustaa nuorukaisen kilvellä ja keihäällä. Tämä on heillä toga, tämä nuoruuden ensimäinen kunnia;[8] tätä ennen pidetään heitä perheen jäseninä, sen jälkeen myös valtion jäseninä. Erinomainen jalosukuisuus tai suuret isäin ansiot tuottavat päällikköarvon nuorukaisillekin; muut liittyvät väkevämpiin ja ennen hyväksyttyihin, eikä pidetä minään häpeänä esiintyä seuralaisten joukossa. Onpa itse seurueellakin arvoerotuksensa sen miehen määräyksen mukaan, jota seuraavat, ja sen vuoksi seuralaisten kesken on suuri kiistely siitä, kenellä on ensi arvosija päällikkönsä luona, ja ylimysten välillä, kenellä useimmat ja reippaimmat seuralaiset. Se on heidän arvoisuutensa, se heidän voimansa, että heillä aina on suuri parvi valittuja nuorukaisia ympärillään; se on rauhan aikana kunniaksi, sodassa turvaksi. Eikä ainoastaan omassa kansassa, vaan naapurivaltioissakin se tuottaa mainetta ynnä kunniaa jokaiselle, jos hänen seurueensa on erinomaisen lukuisa ja urhoollinen; sillä heidät haetaan lähetystöjen kautta sekä kunnioitetaan lahjoilla ja useimmiten he pelkällä maineellaan tekevät lopun sodista.