Chapter 8

Wolf ratsasti kohta miehineen piispan luo, kertoi hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut, ja esitti sen jälkeen epäröimisensä. Piispa riemastui suuresti, kiitti ääneensä Jumalaa ja sanoi sitten Wolfille: »Olkaa rauhassa, vanhus. Jumala johtaa kaiken hyvin pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Minä olinkin lähdössä surevien vanhempien luo, jonne virkani minua kutsuu. Lähdemme siis yhdessä». Kunnon Wolf oli siitä suuresti mielissään, eikä hänestä ollutkaan mikään pieni kunnia saada ratsumiehineen saattaa piispaa.

Herttua ja herttuatar olivat joka vuosi linnankirkossaan rukouksin ja kyynelin viettäneet sen kauhean päivän muistoa, jona he saivat tiedon Genoveevan teloittamisesta. Tämä päivä oli taas tullut, ja he istuivat nyt yhdessä huoneessaan mitä syvimmän surun vallassa. He olivat molemmat viime aikoina suuresti vanhentuneet, ja heidän hiuksensa olivat ennen aikaansa käyneet harmaiksi. He olivat surupukuun puettuina, herttuatar ei tuon kamalan päivän jälkeen ollutkaan enää lakannut mustaa pukua käyttämästä. Oli jo aika mennä jumalanpalvelukseen, ja he odottelivat enää vain piispaa. Tämän he olivat jokavuotisen tapansa mukaan taaskin kutsuneet viettämään Genoveevan muistoa saman alttarin ääressä, jonka luona Genoveeva oli seisonut morsiusseppele päässä.

Herttua istui ääneti sanattoman tuskan vallassa ajatellen itsekseen: »Kyllä kohtalomme sentään on kova, että tämän häpeän piti tapahtua herttualliselle suvullemme, ja että sen näin piti sammua, mutta tapahtukoon Sinun tahtosi, Herra». Herttuatar huoahti: »Voi kuinka julmaa onkaan menettää ainoa, rakastettu lapsensa teloittajan surmaamana! Oi Genoveeva, luulimme sinun enkelinä seisovan kuolinvuoteemme ääressä ja hellästi painavan silmämme umpeen, ja näin piti käydä», mutta hilliten itsensä hänkin lausui: »Sinun tahtosi, Herra, tapahtukoon!»

Tuskin he olivat tämän sanoneet, kun arvoisa piispa astui sisään. Hänen kasvonsa loistivat taivaallista iloa. »Lakatkaa jo vihdoinkin suremasta ja iloitkaa Herrassa!» hän lausui ja alkoi samassa palavan innokkaasti ja syvästi liikutettuna puhua jumalallisen kaitselmuksen ihmeellisistä teistä, vertasi herttuaallisten vanhempien murhetta Jaakobin murheeseen, kun Joosef häneltä riistettiin, ja kuvaili sitten Jaakobin iloa hänen saadessaan takaisin poikansa. Piispan henkevä puhe ja hänen hehkuva kaunopuheisuutensa liikuttivat syvästi surevia. Ajatellessaan kaikkea Jumalan johtavaa rakkautta ja Jaakobin isäniloa heidänkin sydämensä täyttyi riemulla ja unohti murheensa. Kätensä ristien herttuatar lausui: »Ilo saada nähdä jälleen Genoveeva olisi liian ylenpalttinen ja sanomaton voidakseen vielä tulla osaksemme». -- »Täällä maailmassa se tosin ei tapahdu, mutta taivaassa varmaankin». -- »Tapahtuu se vielä täällä maailmassakin», piispa tällöin lausui. »Herra tekee vieläkin suuria tekoja. Hän lyö ja Hän parantaa taas, Hän vie syvyyksiin ja pelastaa sieltä jälleen, Hän, Jaakobin ja Joosefin Jumala, elää vielä. Hän, joka vahvisti sydämemme, etteivät ne murtuneet surusta, vahvistakoon niitä nytkin, etteivät ilosta pakahtuisi. Surulaulujen sijasta, jotka parhaillaan aioimme virittää tuolla kirkossa, yhtykäämme riemulla laulamaan: 'Me Sinua kiitämme', sillä Genoveeva elää, ja te saatte hänet vielä nähdä». Molemmat vanhemmat katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja heidät valtasi kauhu hurskaan miehen merkilliset sanat kuullessaan. Toivo ja pelko taistelivat heidän sydämissään, eivätkä he vielä saattaneet uskoa, mitä hän heille sanoi.

Silloin piispa avasi oven, kutsui sisälle vanhan, uskollisen Wolfin, joka sykkivin sydämin seisoi herttuan palvelijoitten kera eteisessä, ja sanoi: »Tässä on mies, joka kertoo teille enemmän asiasta». Wolf astui huoneeseen ja huudahti: »Hän elää varmasti. Olen omin silmin nähnyt hänet, omin korvin kuullut hänen äänensä ja tällä kädelläni tarttunut hänen käteensä». -- Sanoma: »Genoveeva elää!» levisi silmänräpäyksessä läpi koko linnan. Kaikki herttuan palvelijat ja palvelijattaret syöksyivät hämmästyneinä, säikähdyksissään ja miltei suunniltaan huoneeseen, ja Wolf kertoi heille koko tuon ihmeellisen tapauksen kyynelten väreillessä hänen harmaissa silmäripsissään, ja äänen usein liikutuksesta pettäessä. Kaikki seisoivat vavisten, itkien ja nyyhkien hänen ympärillään, ja herttua ja herttuatar istuivat iloisesta yllätyksestä kalpeina, tuskin käsittäen, mitä heille oli tapahtunut.

Vihdoin, kun he eivät kauemmin saattaneet epäillä, ja kun miehet, jotka olivat tulleet Wolfin mukana, vahvistivat jokaisen hänen sanansa todeksi, ja kun Wolf vielä kertasi heille kaikki, mitä Genoveeva ja kreivi olivat tervehdykseksi lähettäneet silloin heistä tuntui kuin he heräisivät pahasta unesta. He ikäänkuin virkosivat henkiin molemmat huudahtaen: »Nyt olemme eläneet kyllin kauan, koska tyttäremme Genoveeva vielä elää. Lähtekäämme hänen luokseen, ennenkuin kuolemme!» Kiitettyään vielä juhlallisesti pyhäkössään Jumalaa he lähtivät viipymättä matkaan hurskaan piispan, kunnon Wolfin ja tämän ratsumiesten sekä suuren palvelijajoukon saattamina.

Genoveeva oli sillä välin mitä hellimmän huolenpidon ja mitä rakastavamman hoidon alaisena huomattavasti toipunut, ja hänen poskilleen alkoi taas kohota vieno puna. Hänen ainoa toivomuksensa maailmassa oli vielä kerran nähdä rakkaat vanhempansa. Äkkiä ja paljoa aikaisemmin kuin heitä oli odotettukaan nämä saapuivat Siegfriedsburgiin. Kuumin kyynelin he tervehtivät Genoveevaa, ja hänen kunnianarvoisa isänsä lausui häntä syleillessään samanlaisten tunteitten vallassa kuin kerran Simeon: »Nyt, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään, kun silmäni ovat vielä nähneet tämän autuuden». Ja hurskas äiti sanoi Jaakobin lailla liikutettuna sulkien hänet syliinsä: »Nyt tahdon mielelläni kuolla, koska sinä vielä olet elossa, ja viattomuutesi on tullut ilmi».

Samassa he huomasivat herttaisen pojan ja huudahtivat molemmat ihastuneina: »Sinä siis olet lapsenlapsemme! Tullos, tullos syliimme!» -- »Jumala sinua siunatkoon, lapseni», isoisä huudahti nostaen hänet käsivarrelleen ja suudellen häntä, ja isoäiti toisti: »Jumala siunatkoon sinua, rakas, suloinen lapsukainen», ottaessaan pojan isoisän sylistä omaansa ja itkusilmin suudellessaan häntä. Sitten molemmat melkein yhteen ääneen Jumalaa ylistäen lausuivat: »Oi, ihmeellinen, ihmeellinen on Jumala! Me surimme sinua kuolleena, rakkahin tytär, emmekä enää luulleet sinua maailmassa näkevämme, ja nyt Jumala suo meidän vielä nähdä poikasikin, rakkaan lapsenlapsemme».

Sitten hurskas piispa, jota eivät Genoveeva eikä Siegfried iloissaan vielä olleet huomanneet, astui lähemmäksi. Genoveevasta tuntui huomatessaan hänet niin äkkiäarvaamatta kuin näkisi hän taivaasta tulleen Jumalan lähettilään. Tuo hengenmies katsoi ensin Genoveevaa, Siegfriediä ja Mertsiä ja sitten herttuaa ja herttuatarta, ojensi siunaten kätensä ja puhui: »Nyt Herra on täyttänyt sen, mitä hengessäni aavistin edeltäpäin. Hän on valmistanut sinulle, tyttäreni, ja teille kaikille suuremman onnen kuin kaikki tämän maailman hyvyys, ilo ja kunnia; se vain alkoi suurin kärsimyksin kuten kaiken tosi onnen täytyy alkaa. Kärsimykset ovat tie kristilliseen täydellisyyteen, ihmisen ainoaan todelliseen kehitykseen, johon verrattuna kaikki maallinen on tomua, ja joka yksin tekee meidät mahdollisiksi taivaan autuuteen. Tätä tietä Jumala on vienyt teitä kaikkia. Genoveevaa harjoitettiin luottamaan Jumalaan, sopimaan vihollistensa kanssa sekä muuten elämään tosikristityn lailla, hänen hyveensä kirkastuivat tuskien tulessa puhtaimmaksi kullaksi. Siegfried-kreivi huomasi katkerasta kokemuksesta, mitä rajatonta onnettomuutta kuohuvat intohimot voivat saada aikaan. Kurjuus, minkä hän oli tuottanut itselleen ja koko maailmassa eniten rakastamilleen olennoille, osoitti hänelle, miten välttämätöntä on hillitä itsensä ja alistaa intohimot järjen vallittaviksi. Pikku Mertsikin oppi erämaassa tuntemaan Jumalaa paremmin kuin mitä olisi voinut tapahtua kreivillisen linnan tai herttuallisen palatsin monenlaisten huvitusten pyörteessä. Ellei Jumala olisi hovista, jossa ei ole puute liehakoitsijoista, siirtänyt häntä sinne erämaahan, niin emme kenties näkisi hänessä niitä orastavia hyveitä, jotka nyt täyttävät mielemme hyvillä toiveilla, tätä herttaista nöyryyttä, vilpittömyyttä, tottelevaisuutta ja tyytyväisyyttä. Genoveevan kunnianarvoisat vanhemmat, joilta rakastetun tyttären kuolinsanoma riisti kaiken maallisen ilon ja lohdun, suuntasivat katseensa enemmän taivasta kohden. He näkivät yhä selvemmin, kuinka kaikki täällä maailmassa on aivan turhaa ja mitätöntä ja kuinka häiritsemätön autuus on vain paremmassa maailmassa, taivaassa löydettävissä, missä ei yksikään paha ihminen enää voi tuhota rauhaamme, missä ei enää ole kuolemaa eikä eroa. Mitä hartain ikävä tuohon parempaan elämään täytti heidän sydämensä ja saattoi heidät toivoen odottamaan kuolemaa, jota ihmiset niin pelkäävät ja kammovat. He pitivät sitä Jumalan enkelinä, joka vie meidät todelliseen isänmaahamme rakkaan taivaallisen Isämme luo. Ja nyt, kun kaikki olivat kehittyneet kokemuksessa ja hyveessä ja saavuttaneet kärsimystensä kauniin päämäärän, vei Jumala meidät kaikki taas aivan kuten viimeksi tavatessamme ihmeellisesti ja vastoin kaikkea odotusta yhteen. Tänään on koittanut päivä, jolloin me kaikki ilokyynelin kiitämme Häntä isällisestä johdatuksestaan. Meistä ei puutu ainoatakaan, vaan sen sijaan on joukkoomme vielä tullut lisäsi tämä herttainen lapsi. Autuas on se, joka kiusauksen kestää, sillä kun häntä on koeteltu, on hän saava elämän kruunun, jonka Jumala on luvannut Häntä rakastaville. Tämä kruunu on nyt pantu teillekin tallelle».

XVIII

Genoveevan kärsimykset koituvat koko maalle siunaukseksi

Kohta kun oli tullut tiedoksi, että Genoveeva jo voi paljon paremmin ja oli suuresti toipunut kivuistaan, tuli päivittäin ihmisiä, jotka halusivat nähdä, hänet. Wolfin täytyi ritarisanallaan luvata Genoveevalle, ettei hän kieltäisi halvintakaan pääsemästä tämän luo. Siten tervehtijöiden luku tuli hyvin suureksi, ja useampia heistä pääsi aina yhtaikaa huoneeseen. Ihmiset olivat niin hiljaisia ja ujoja, että tuskin uskalsivat hengittää, eivätkä rohjenneet astua edemmäksi, vaan pysähtyivät ovensuuhun. Miehet seisoivat lakit kainalossa hartaina kuin kirkossa, ja pienet lapsetkin äitiensä käsivarsilla kohottivat kätösiään.

Genoveeva makasi enimmäkseen lepovuoteellaan tai istui valkeisiin puettuna nojatuolissaan, ja hänen kauniit, kalpeat kasvonsa näyttivät niin hurskailta ja taivaisilta, niin vienoilta ja lempeiltä, rakastavilta ja helliltä, että ne ihmisten mielestä näyttivät kirkkaitten säteitten ympäröimiltä. Hän kutsui ihmisiä tulemaan hiukan lähemmäs ja puhui heille sitten muutamia sanoja, jotka jäivät heille ikimuistoisiksi.

»Te rakkaat kunnon ihmiset», hän muun muassa lausui vienolla, suloisella äänellä, »minua ilahduttaa, että käytte minua katsomassa, ja kiitän teitä rakkaudestanne, jolla seuraatte kärsimyksiäni ja iloani. Ymmärrän hyvin, että teilläkin on monenlaisia kärsimyksiä, ja monenkin teistä täytyy nähdä paljon vaivaa maailmassa, mutta rakastakaa vain Jumalaa, luottakaa Häneen, älkääkä milloinkaan joutuko epätoivoon. Hän pelastaa kaikesta hädästä ne, jotka Häntä rakastavat. Missä kaikki näyttää olevan hukassa, siinä Hän vielä voi auttaa, missä hätä on suurin, siinä on apukin lähinnä. Hän suo kaiken lopuksi käydä hyvin, eikö totta? Ettekö itse selvästi näe sitä minun kohtalostani?

Tyytykää siihen vähään, mitä teillä on. Niukoissakin oloissa saattaa olla tyytyväinen, sen sain kokea erämaassa. Miten köyhiä lienettekin, niin teillä on kumminkin enemmän kuin mitä minulla siellä oli. Onhan teillä sentään mökki, vaatteet, vuode ja talvella lämpöinen pirtti sekä lämmintä ruokaa, eihän ihminen enempää tarvitsekaan. Älkää siis kiinnittäkö sydäntänne ajalliseen, älkääkä luottako elottomaan rahaan, vaan elävään Jumalaan. Hän voi pian tehdä rikkaimmankin köyhintä köyhemmäksi ja köyhimmän taas rikkaaksi. Senkin olette nähneet minusta.

Pysykää aina Jumalassa, rukoilkaa mielellänne ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana. Ken on yhtä Jumalan kanssa ja pitää Hänet sydämessään, hänellä on taivas sydämessään. Rukous suo voimaa hyvän tekemiseen ja vahvistaa kärsimyksissä. Se halkoo pilvetkin eikä jää koskaan kuulematta. Hyvä omatunto on kaikissa kärsimyksissä, vankeudessa, taudissa ja kuolemankin lähestyessä pehmeä päänalanen. Sen saatte kokea kuten minäkin.

Kun omatuntonne teitä soimaa -- ketäpä se ei soimaisi, vaikkakaan ei sellaisista rikoksista, joista minua syytettiin -- niin pyrkikää ennen kaikkea sovintoon Jumalan kanssa ja turvautukaa Kristukseen, Hänen rakkaaseen Poikaansa. Hänet Jumala on antanut syntistä maailmaa vapahtamaan. Hän on syntiemme sovitus. Hän vuodatti verensä niiden tähden. Jos sanomme, ettei meillä ole syntejä, petämme itsemme, mutta jos syntimme tunnustamme, on Hän uskollinen ja vanhurskas ja antaa meille synnit anteeksi pelastaen meidät kaikesta vääryydestä.

Kuulkaa mielellänne evankeliumia, siitä saatte tietää kaiken paremmin kuin mitä minä voin teille sanoa. Evankeliumikirja toisessa kädessä ja risti toisessa kristinuskon ensimmäiset julistajat tulivat luoksenne. Vielä kerran, kuulkaa evankeliumia, pitäkää se sydämissänne, seuratkaa sitä, sillä se on Jumalan sanaa ja sisältää voiman tehdä kaikki ne autuaiksi, jotka siihen uskovat. Ajatelkaa myös aina: Ristissä on pelastus. Ristin tietä, läpi kärsimysten ja Kuoleman Kristus kulki kunniaan. Ristin tietä, läpi kärsimysten ja monien ahdistusten meidänkin on käyminen Jumalan valtakuntaan. Tahdomme yhdessä kulkea tätä tietä?» hän sitten lausui ojentaen vielä kaikille kätensä. Jokaisen piti kädenannolla luvata se hänelle.

Aviopuolisoille ja vanhemmille hän vielä erikseen puhui. Edellisiä hän kehoitti yksimielisyyteen ja rakkauteen varoittaen heitä mustasukkaisuudesta. »Älkää milloinkaan kuunnelko viekkaita kieliä, jotka tahtovat häiritä yksimielisyyttänne ja rakkauttanne», hän sanoi oman kokemuksensa perustuksella tietäen, mitä onnettomuutta sellaiset petolliset kielet voivat tuottaa parhaaseenkin avioliittoon. Vanhempia hän kehoitti kasvattamaan lapsiaan hurskaasti ja kristillisesti. »Katsokaa», hän sanoi monelle äidille, joka lapsi käsivarrella seisoi hänen edessään, »eihän lapsen otsaan ole kirjoitettu, mitä kaikkea se vielä saa maailmassa kokea. Nyt se vielä herttaisesti hymyilee elämälle, mutta koittaa aika, jolloin sekin on sureva ja itkevä, kuten kaikki tähän maailmaan tulleet. Kasvattakaa sitä sen vuoksi hyvin, jotta se saisi sisäistä voimaa kulkea maailman läpi. Kun minun äitini noin piteli minua käsivarrellaan, hän ei varmaankaan aavistanut, mitkä kärsimykset minua odottivat. Ellei hän sittenkin olisi totuttanut minua pienestä pitäen hartaasti luottamaan Jumalaan, olisi minun erämaassa täytynyt joutua epätoivoon, ehkäpä olisin tehnyt itsemurhankin, eikä minua silloin enää olisi. Ilman lujaa uskoa Jumalaan, Kristukseen ja iankaikkiseen elämään maallinen elämämme olisi surullista, lohdutonta. Juurruttakaa siis varhain tämä usko lapsiinne!»

Mertsin piti sitten vielä lahjoittaa joka lapselle jotain kaunista muistoksi eikä ketään laskettu menemään antimetta. Tämä kreivittären hyvyys ja ystävällisyys sekä hänen kauniit sanansa kävivät syvälle ihmisten sydämiin, niin että kovimmatkin miehet itkivät lasten lailla. Genoveevan hurskaus, hänen tuskansa, kärsivällisyytensä, sanansa ja esimerkkinsä olivat suureksi siunaukseksi koko maalle. Laajalti ympäristössä ihmiset muuttuivat paljon hurskaammiksi ja paransivat silminnähtävästi tapansa, ja monessa mökissä, missä ennen oli riidelty, vallitsi nyt sopu ja rakkaus, rauha ja tyytyväisyys. Hurskas piispa sanoi usein: »Kun Jumala tahtoo saada jonkun ihmisen levittämään paljon onnea, lähettää Hän tälle suuria kärsimyksiä. Sellainen kärsimys on silloin noita pyhiä siunauksia, joita Jumala itse suo. Genoveevan kärsimykset saavat enemmän hyvää aikaan kuin minun saarnani».

XIX

Golon kohtalo

Tullessaan Genoveevan huoneesta ihmiset vielä tahtoivat nähdä Golonkin. Tuomioistuin oli tuominnut hänet panettelijana, uskottomana palvelijana ja kolminkertaisena murhaajana kuolemaan. Hänet oli revitytettävä neljällä hevosella tai neljällä härällä neljäksi kappaleeksi, mutta kreivi oli hurskaan puolisonsa hartaan esirukouksen hellyttämänä armahtanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Hänen vallassaan ei kumminkaan ollut vapauttaa rikollista elinkautisesta vankeudesta. Vanginvartija, jonka täytyi näyttää Goloa ihmisille, sai melkein päivät päästään olla toimessa. Hän teki sen kuitenkin mielellään. »Tulkaa vain», hän sanoi heille. »Siellä kreivittären huoneessa olette nähneet viattomuuden ja hyveen esikuvan, alhaalla Golon vankikomerossa saatte nyt nähdä synnin ja paheen esikuvan.»

Hän kulki edellä lyhtyineen ja raskaine avainkimppuineen ahtaita kiviportaita syvälle maan alle. Kun hän avasi raskaan rautaoven, niin ihmisiä oikein kammotti, ja nähdessään hänen lyhtynsä valossa Golon he pelästyivät vielä enemmän, sillä hän oli kauhistuttava katsella. Hänen hiuksensa riippuivat hurjassa epäjärjestyksessä otsalla, ja hänen partansa oli kasvanut pitkäksi. Kasvot olivat kuolonkelmeät, ja hän vilkuili tummilla silmillään arasti ja hirvittävästi. Paha omatunto vaivasi häntä niin, että hän usein oli aivan mieletön möyrien, kahleitaan kalistellen ja hakaten päätään seinään. Selvempänäkin ollessaan hän puheli itsekseen kaikenlaista kummallista, mikä meni kuulijoitten luitten ja ytimien läpi.

»Voi mikä hullu, mikä seitsenkertainen hullu olinkaan!», hän usein huusi. »Voi sitä, joka luopuu Jumalasta, avaa sydämensä pahoille himoille eikä enää kuule omantuntonsa ääntä. Aluksi hän saattanee tuntea turhamaista, petollista iloa, mutta hänen loppunsa on onneton ja kurja. Hän kulkee kukilla, mutta äkkiä hän syöksyy kuiluun, jonka kukat olivat peittäneet hänen katseeltaan. Voi sitä, joka himoitsee kiellettyjä hedelmiä! Hän luulee lähestyvänsä kukoistavaa ruusupensasta ja ojentaa kätensä taittaakseen siitä kukan, mutta äkkiä syöksyykin sähisevä käärme pensaasta, kietoutuu monin kerroin hänen ympärilleen ja kuristaa ja raatelee häntä lakkaamatta myrkyllisin puremin».

Välistä hän kysyi, vaikka olikin jo usein saanut vastauksen kysymykseensä: »Onko totta, ihmiset, että kreivitär ja lapsi on löydetty? Onko niin, vai olenko vain nähnyt sellaista unta? Ei, ei, en ole uneksinut, on todellakin niin, uskon sen, sillä kuulkaa», hän haikealla äänellä jatkoi, »Jumala on hirveä kostaja. Hän pelasti kreivittären tästä vankilasta ja heitti minut samaan paikkaan. Niin, tuossa hän istui», hän sanoi laskien kätensä punaiselle kivilattialle, »tällä samalla lattialla, jolla minä nyt istun. Uskotteko siis, että Jumala on vanhurskas?»

Erään toisen kerran hän huusi nousten lattialta: »Jumalan kiitos! Tuletteko nyt vihdoinkin viemään minua mestauspaikalle? Lähden mielelläni. Olen surmannut viattoman äidin ja lapsiraukan, sentähden pitää minunkin kaulani katkaistaman. Olen vuodattanut viatonta verta, katsokaa, käteni ovat vielä aivan veressä! Katsokaa, ne ovat kauttaaltaan veripunaiset! Silmistä vuotavat kyynelvirratkaan eivät enää voi niitä valkeiksi huuhtoa. Siksi täytyy minunkin vereni pirskoutua mestauspaikalle. Alistun siihen mielelläni, sillä parempi on kuolla teloittajan miekan iskemänä kuin kauemmin kestää täällä raastavaa tuskaa», hän sanoi osoittaen rintaansa.

Aika ajoin, kun omantunnontuska ja epätoivo vielä ankarammin häntä ahdistivat ja saivat hänet aivan suunniltaan, Golo tuijotti hievahtamatta ihmisiä, kohta kun ovi oli avattu, nauroi sitten kamalasti ja huusi: »Vai niin, joko teidät vihdoinkin tuodaan. Tehän myös jouduitte pahan himonne pettämiksi ja viettelitte viattoman ihmisen. Ettekö ole sitä tehneet? Näyttäkää minulle kätenne, eivätkö niitä vainenkin kostuta onnettoman äidin kyyneleet tai lapsiparan veri. Ette näytä niitä minulle, ette uskalla tehdä sitä. Nyt tiedän, että niin on!» hän sitten kauheasti huusi. »Kätenne ovat veressä ja kyynelissä kuten minunkin, olette rikollisia kuten minäkin. Tulkaa vain luokseni. Kas tuossa», hän lausui astuen syrjään, »on vastedes paikkanne oleva. Kaikkien sellaisten rikollisten paikka on minun luonani».

Silloin säikähtyneet lapset alkoivat huutaa kätkien kasvonsa äitiensä vaatteisiin, jokainen nuorukainen ja jokainen neito päätti pyhästi säilyttää sydämensä puhtaana synneistä, jotka voivat syöstä ihmisen sellaiseen kurjuuteen, ja moni mies ja moni vaimo sanoi ääneensä: »Mieluummin viattomana erämaassa juuria ja ruohoja syömässä kuin Golon lailla elämässä kreivin linnassa ylellisyydessä, mutta pahan omantunnon vaivaamana ja saaden sellaisen lopun».

»Siinä olette oikeassa», vanginvartija sanoi sulkiessaan rautaoven, »ja joskaan paheellinen elämä ei tässä maailmassa aina lopu näin kurjasti, niin on se kumminkin varmasti äärettömän paljon suurempien kärsimysten alkuna toisessa elämässä».

Tässä epätoivoisessa tilassa Golo eli monta vuotta eikä tiedetä, oliko hänen kuolemansakaan lohdullisempi. Hänen ei sanota saaneen rauhaa, ennenkuin hän lopuksi kumminkin sai ansaitun rangaistuksensa.

XX

Vielä sananen naarashirvestä

Loppu

Kun pienokaiset olivat nähneet Genoveevan, Mertsin ja Golon, tahtoivat he lapsellisuudessaan vielä nähdä naarashirvenkin. Kreivi oli rakennuttanut sille oman, kauniin suojan. Se juoksenteli vapaana linnanpihalla, vieläpä tuli joskus portaita pitkin linnaan sisällekin Genoveevan ovelle asti, eikä sitä sieltä saatu hievahtamaan, ennenkuin se oli laskettu muutamaksi hetkeksi huoneeseen. Se oli sangen kesy kaikille ihmisille ja söi heidän kädestään, eivätkä linnanpihalla olevat ajokoiratkaan tehneet sille mitään pahaa. Lapset iloitsivat suuresti nähdessään tuon kauniin eläimen, he antoivat sille leipää ja silittelivät sitä, ja äidit sanoivat: »Ellei tätä eläintä olisi ollut, olisivat rakas kreivittäremme ja nuori kreivimme saaneet surmansa erämaassa».

»Sentähden ei saa kiusata mitään eläintä», sanoi palvelustyttö, jonka tehtävänä oli hoitaa hirveä. »Jollei meillä olisi härkää, jonka valjastamme auran eteen, ei lehmää, joka antaa meille maitoa, niin meidän kävisi yhtä huonosti kuin rakkaan kreivittäremme olisi käynyt erämaassa ilman hirveä. Ilman eläimiä maailma sentään olisi meille erämaa. Silloin olisi hyvin vähän viljeltyjä peltoja nähtävänä, eivätkä kauneimmatkaan niityt meitä hyödyttäisi. Älkää sentähden kiusatko elukoitanne, vaan kiittäkäämme Jumalaa tästäkin hyvästä».

Ei tiedetä tarkoin, kuinka kauan Genoveeva vielä eli, mutta se tiedetään, että hän koko jäljellä olevan ikänsä vietti iloisena tehden vielä sanomattoman paljon hyvää. Hiljainen ja autuas oli hänen kuolemansa. Hänen elämänsä muistutti kaunista, hiljaista kevätiltaa onnellisesti ohimenneen ankaran ukkosilman jälkeen, ja hänen kuolemansa oli kuin armas auringonlasku, päivän vielä säteillään valaistessa ja levittäessä siunausta, kunnes sen viimeinen hohde ei sammu, vaan ainoastaan katoaa näkyvistämme noustakseen ihanampana toisessa maailmassa.

Genoveevan hautajaisiin tuli lukemattomia ihmisiä, jotka kaikki vuodattivat kuumia kyyneliä hänen haudallaan. Kuumimmat vuotivat kumminkin Siegfriedin ja Mertsin silmistä. Uskollinen hirvi paneutui maata haudalle eikä enää lähtenyt sieltä. Se ei koskenutkaan ruokaan, jota sille sinne vietiin, kunnes se eräänä aamuna tavattiin kuoliaana. Kreivi pystytti Genoveevalle valkeasta marmorista komean hautakiven, jonka alasyrjään oli hakattu uskollisen hirvenkin kuva.