Chapter 4

Eräänä päivänä Genoveeva sanoi pojalle: »Nyt tahdon taas ilahduttaa sinua. Tule kanssani!» Hän otti käsivarrelleen kaisloista punomansa korin ja vei lapsen vihreälle, aurinkoiselle paikalle kuusien ja kallioitten väliin, missä hän muutamia päiviä sitten oli huomannut mansikan kukkia ja raakiloita. Siellä oli todellakin jo monta ihan kypsää marjaa, jotka hohtivat purppuraa helakampina. »Ovatko nuokin kukkia?», poika kysyi. »Eivät», Genoveeva sanoi, »ne ovat mansikoita». Hän poimi muutamia kauneimpia ja sanoi: »Kas tässä, avaahan suusi ja maista niitä!» Pienokainen söi ne, painoi käden povelleen ja sanoi: »Voi, miten makeita! Enkö saa poimia useampia?» -- »Saat kyllä», Genoveeva virkkoi, »poimi ja syö niin paljon kuin tahdot, mutta vain sellaisia, jotka ovat oikein kauniin punaisia. Saat vielä täyttää koko koppasenkin niillä ja ottaa ne mukaasi luolaamme». Silloin Mertsi paikalla ojensi kätensä ja alkoi poimia ja syödä. »Voi, miten hyvä Jumala onkaan», hän sanoi, »antaessaan meille näin hyviä lahjoja». -- »Kiitä Häntä siis myös», Genoveeva sanoi. Poikanen loi säteilevät silmänsä kauniille sinitaivaalle, suuteli kätöstään, heitti suukkosen taivasta kohti ja huusi voimainsa takaa: »Hyvä Jumala, kiitän Sinua mansikoista!» Sitten hän sanoi äidilleen: »Kuuliko hyvä Jumala sen?» Genoveeva painoi häntä sydämelleen ja lausui hymyillen: »Totta tosiaan hän olisi tietänyt sen, vaikka olisit vain ajatellut sitä etkä lausunut sanaakaan, sillä Jumala on kaikkitietävä. Hän näkee, kuulee ja tietää kaiken».

Mertsi tahtoi nyt joka päivä nähdä, mitä hyvä Jumala oli tehnyt, mutta Genoveeva sanoi: »Sinun pitää nyt itse tarkkaavasti katsella ympärillesi ja havaita, mitä uutta ja kaunista laaksossamme on, ja kertoa sitten minulle, mitä olet löytänyt». Eräänä aamuna lapsi tuli juosten ja huusi: »Äiti, nyt olen löytänyt jotain oikein kaunista, soman pikku korin, jossa istuu lintu. Tulehan katsomaan, miten kaunis ja sievä se on!» Hän talutti äitinsä oratuomipensaan luo ja sanoi: »Katsoppas tuonne pimeään orapensaaseen. Etkö näe sitä?» -- »Se on hamppuvarpusen pesä, rakas lapsi», Genoveeva sanoi, »tuo pieni, soma kori on pesä ja siinä makaava lintu on hamppuvarpunen. Kuten meillä on luola, niin on linnuilla pesänsä. Katso, miten herttaisesti lintu meitä katselee. Nyt se lentää pois. Katsele nyt tarkoin pesää, mutta älä satuta itseäsi okaisiin. Ulkopuolelta se on sangen taitavasti rakennettu kuivista, haalistuneista korsista, vihertävästä sammaleesta ja hienoista juurista, sisäpuolelta se on sievästi peitetty hienoilla, ruskehtavilla höyhenillä. Katso nyt vain oikein tarkasti!» hän sanoi nostaen poikasta. »Voi, kuinka kaunista», Mertsi huudahti, »mutta mitä nuo viisi somaa esinettä siinä ovat?» -- »Ne ovat pieniä munia», Genoveeva sanoi. »Katso, miten kauniin himmeän vihreitä ne ovat ja miten sieviä punaisia viiruja ja pilkkuja niissä on!» -- »Mutta mitä lintu noilla munilla tekee?» poika kysäisi. »Sen kyllä vielä saat nähdä», Genoveeva vastasi. »Pidä niitä vain joka päivä ahkerasti silmällä, mutta älä suinkaan koskettele ainoatakaan niistä äläkä peloita lintua pois».

Parin päivän perästä Mertsi taas äitinsä taluttamana kävi pesää katsomassa. Silloin siinä jo oli munien sijasta pieniä poikasia. »Katsoppas», Genoveeva sanoi, »miten hentoja ja pieniä ne ovat. Katso, ne ovat vielä sokeita ja ilman höyheniä. Ne eivät vielä osaa lentää, eivät edes hyppiä ulos pesästä». -- »Pienet herttaiset, paljaat tipuraukat!» poika sanoi, »mutta eivätkö ne kuole nälkään ja viluun?» -- »Eivät, rakas lapsi», Genoveeva vastasi, »kyllä hyvä Jumala niistä huolen pitää. Pesä on sisältä pehmeä ja hienoilla höyhenillä sisustettu, jotta pienten poikasten on pehmeä ja lämmin maata siinä. Se on kauniin pyöreä, jotteivät ne missään saata loukata itseään. Koko tuon sievän pesän on iso lintu eli emo itse rakentanut. Eikö se olekin taidokas. Me, rakas lapsi, emme saisi sellaista pesää toimeen. Tämän taidon on hyvä Jumala opettanut lintuemolle, koska Hän rakkaudessaan pitää huolta näistä pienistä linnunpoikasistakin. Nuo orjantappurapensaan tiheät, vihreät lehdet, jotka nyt auringon paahtaessa suovat hennoille lintusille suloista varjoa, suojelevat myös niitä märkyydeltä, kun sataa. Ja yöksi ja viileinä aamuina ja iltoina tulee emo ja paneutuu levitetyin siivin huolellisesti poikasten päälle, jotta ne ovat lämpimästi peitettyinä eikä niiden tule vilu. Terävät okaatkaan pesän ympärillä eivät siinä ole turhaan. Muuten söisivät pahat korpit poikaset suuhunsa. Okaat estävät niitä pesään tunkeutumasta ja pistävät niitä, jos ne mielivät tehdä jotain pahaa poikasille. Mutta emo on niin pieni, että se pääsee vilahtamaan okaitten välitse vahingoittamatta itseään. Siten kaikki esineet, pistävät piikitkin, julistavat meille Jumalan hyvyyttä ja hellää isällistä huolenpitoa».

Genoveevan vielä puhuessa emolintu tuli lentäen ja istahti pienen pesänsä reunalle. Kaikki poikaset kurottivat ääneen piipittäen päätään, avasivat pienen kitansa ammolleen, ja emo ruokki niitä. »Voi kuinka somaa, kuinka ihmeen somaa», Mertsi huudahti haltioissaan ja riemusta hypellen. »Katsos», Genoveeva sanoi, »poikaset eivät vielä itse saata hakea ruokaansa, sentähden emo kantaa sitä niille. Jyväset olisivat vielä liian kovia niiden syötäviksi, siksi emo ensin murentaa ne ja antaa ne sitten poikasille. Eikö Jumala ole mainiosti järjestänyt kaikkea? Katso, niin hellästi Hän huolehtii kaikista luoduistaan, pienimmästä lintusestakin. Yhtä hellästi Hän meistäkin pitää huolta. Niin, rakas lapsi», hän jatkoi katsellen kyynelsilmin lasta, »tähän asti Hän on pitänyt sinusta huolta ja pitää edelleenkin». -- »Niin, niin», poika sanoi. »Hän on pitänyt minusta huolta, tuo hyvä, rakas Jumala. Onhan Hän antanut minulle sinut, äiti kulta. Sinähän rakastat minua paljon enemmän kuin emolintu poikasiaan. Ilman sinua olisin aikoja sitten kuollut». Niin hän lausui ilokyynelten kimaltaessa hänen silmissään ja heittäytyi syvästi liikutettuna äitinsä kaulaan.

Mertsillä oli nyt joka päivä äidilleen jotain kerrottavaa, näytettävää tai tuotavaa. Joka aamu hän haki kimpun kauneimpia kukkia, mitä saattoi löytää, ja kopallisittain mansikoita, mustikoita ja myöhemmin vadelmia ja mesimarjoja. Jatkuvasti hän kertoi äidilleen, kuinka oratuomen- ja pihlajankukista ja omenankukista tuli pieniä, vihreitä hedelmiä, kuinka kaikki nämä hedelmät, mutta erikoisesti omenapuitten, kävivät yhä suuremmiksi ja suuremmiksi, ja miten pienet linnunpojatkin pesäsessä kasvoivat ja saivat höyhenet ylleen, kunnes vihdoin oratuomi oli täpösen täynnä sinisiä marjoja ja orapihlaja punaisia kiulukoita, omenapuut keltaisenaan punaposkisia omenia, ja kunnes kaikki linnut olivat lentäneet pois. Huomatessaan ensi kerran kirkkaan, ihanan aamutähden, nähdessään erikoisen kauniin, hehkuvan iltaruskon, ja ensimmäisen sateenkaaren hän juoksi riemuiten hakemaan äitiänsä, ja tämän täytyi hänen kanssaan katsella ja ihailla kaikkea, ja lapsi kiitti hänen kanssaan Jumalaa, joka oli luonut niin paljon ihanaa. Siten Mertsi tuotti äidilleen tuhansia iloisia hetkiä. Genoveeva katsahti usein pojan iloisuuden nähdessään ilokyynelin taivasta kohden ja sanoi: »Oi Jumala! Niin saattaa viaton sydän erämaastakin löytää paratiisin. Sydän, joka sinut tuntee ja Sinua rakastaa, löytää surkeuden ja kärsimystenkin keskeltä taivaan».

Huolehtiva äiti ei ollut myös suinkaan unohtanut varoittaa pikku Mertsiä koskemasta myrkkykasveihin, joita houkuttelevassa kauneudessaan upeili siellä täällä erämaassa. Hän osoitti pojalle laakerinnäköisen näsiän hohtavan punaiset marjat, kiiltävän mustat koisomarjat ja tulipunaisen, valkopilkkuisen kärpässienen. »Älä vain syö mitään noista kasveista», hän sanoi, »äläkä muutenkaan maista mitään marjoja äläkä juuria, joita et tunne, ennenkuin olet näyttänyt ne minulle. Muuten tulet kovin sairaaksi». Mutta vielä huolellisemmin tuo hyvä äiti varoitti häntä tottelemattomuudesta, itsepäisyydestä, kevytmielisyydestä ja muista lasten vioista. »Nämä viat», hän sanoi, »ovat vielä paljon tuhoisampia kuin myrkkykasvit. Sangen usein on synti näitten punaisten tai mustien marjojen kaltainen, jotka silmään näyttävät niin kauniilta ja houkuttelevilta, mutta joiden nauttiminen tuottaa turmion. Niin, paha usein viehättää enemmän silmää kuin hyvä, kuten myrkyllinen kärpässieni väriloistossa voittaa vieressään kasvavan harmaan, syötävän sienen».

XI

Genoveeva saa suden avulla lämpimän puvun

Monissa viattomissa huvituksissa Genoveevan ja Mertsin kevät ja kesä olivat kuluneet. Nyt syksy teki tuloaan. Aurinko ei enää paistanut yhtä lämpimästi, se nousi päivä päivältä myöhemmin ja laski aikaisemmin. Tummat, synkät pilvet pimensivät usein viikkokausiksi kirkkaan, sinisen taivaan, eikä maasta enää versonut mitään uutta. Lintujen suloiset laulelut olivat vaienneet ja useimmat visertäjistä lähteneet tiehensä. Melkein kaikki kukat olivat hävinneet ja jäljellä olevat seisoivat lakastuneina, kuivina ja haalistuneina. Puitten ja pensaitten lehdet riippuivat keltaisina ja värittöminä, ja mikä ei itsestään maahan pudonnut, sen karistivat kylmät vihurit. Sydän täynnä huolta lähestyvän talven tähden Genoveeva istui luolan suulla ja katseli kyyneltyvin silmin hävitystä. Silloin Mertsi sanoi: »Äiti, eikö Jumala meitä enää rakastakaan, koska Hän sallii kaikkien kukkien kuihtua ja puitten ja pensaitten kuivettua? Eikö Hän enää olekaan yhtä hyvä ja ystävällinen meille kuin tähän asti? Aikooko Hän kokonaan hylätä meidät?» -- »Ei, lapseni», Genoveeva sanoi. »Jos olemme hurskaita ja hyviä, niin Jumala rakastaa meitä aina yhtä paljon. Täällä maailmassa vain kaikki on vaihtelevaa ja katoavaa, mutta Jumalan rakkaus meitä kohtaan on muuttumaton ja ikuinen. Nyt kyllä tulee talvi, mutta talven jäljestä tulee aina armas kevät ja kaikki alkaa silloin taas kukoistaa». Mertsi katseli huolestuneena autiota niittymaata ja lehdettömiä puita ja sanoi miettiväisenä, surumielinen ilme pienillä kasvoillaan. »Kunpa vain olisikin, niinkuin sanot, äiti kulta. Tuskin voin sitä uskoa. Pelkään maailman aivan hukkuvan». Genoveeva lausui hymyillen: »Usko minua, rakas lapsi, niin käy joka vuosi. Joka vuosi tulee talvi, mutta talven jälkeen taas aina kevät. Iloitse siis jo nyt talven lähetessä suloisesta keväästä». Itsekseen hän kumminkin ajatteli: »Lapselle, joka ensi kerran kehittyneellä iällä näkee syksyn tulon ja lehtien karisemisen, on anteeksi annettavaa, että se tuskin saattaa uskoa syksyn ja talven perästä vielä kevään koittavan. Mutta minua, äitiä, sopii ennemmin nuhdella ja soimata ymmärtämättömäksi kuin tätä kokematonta lasta. Tiedänhän jo niin pitkäaikaisesta kokemuksesta, että kärsimyksiä aina seuraa ilo, ja kumminkin on minun kerta toisensa perästä niin vaikea uskoa sitä. Tahdon nyt olla turvallisella mielin enkä kantaa turhia huolia, vaan aina kärsimyksissä ajatella tulevia riemuja».

Genoveeva oli nyt päivät päästään uutterassa työssä kooten talveksi pyökinterhoja ja pähkinöitä, oramarjoja, kielukoita ja mitä muita syötäviä hedelmiä hän vain löysi, ja Mertsi auttoi häntä siinä uskollisesti. Suurempaa huolta kuin talviset ruokavarat aiheutti Genoveevalle hänen pukimensa. Hänen ainoa pukunsa, jota hän niin monta vuotta oli alituisesti käyttänyt, oli jo sangen kulunut ja melkein repaleinen. Itkien hän eräänä päivänä istui luolan suulla ja yritti sitkeillä korsilla ja orjantappurapiikeillä kiinnittää irtonevia kappaleita toisiinsa. Mutta työ ei ottanut oikein sujuakseen, eikä siitä tullut kestävää. »Ah», hän hiljaa itsekseen huokasi, »mitä nyt antaisinkaan neulasta ja muutamasta langan pätkästä. Kuinka monesta Jumalan hyvästä työstä ne ihmiset sentään ovatkaan osallisia, jotka elävät toistensa parissa, eikä sittenkään monenkaan mieleen juolahda edes kiittää Jumalaa niistä».

Mertsi, joka huomasi hänen hiljaisen surumielisyytensä ja turhat ponnistuksensa, sanoi hänelle: »Äiti, muistatko vielä, mitä sanoit minulle, kun kerran kysyin sinulta, miksi hirvemme karva lähtee? Sanoit, että Jumala kesäksi lahjoittaa sille kevyemmän, punertavan ruskean puvun ja sitten talveksi taas lämpimämmän, harmaan puvun. Ollos siis iloinen! Kyllä Jumala varmaan vielä lahjoittaa sinullekin lämpöisen talvipuvun. Vai etkö luule olevasi Hänelle hirveämme rakkaampi?» Genoveeva syleili poikaa hymyillen ja sanoi: »Olet oikeassa, lapsi kulta. Tahdon rauhoittua. Jumala pitää meistä huolen. Hän, joka vaatettaa eläimet ja kukkaset, on minutkin verhoava».

Pari päivää sen jälkeen hän kielsi poikaa poistumasta luolasta, otti vahvan puunoksan käteensä, ripusti maidolla täytetyn kurpitsapullon vyölleen ja samoili laajalti erämaassa etsien puita, joiden hedelmät kelpaisivat syötäviksi. Hän istahti levähtääkseen ja vähän virkistääkseen itseään maidolla korkean vuoren rinteelle, jonka yli hän aikoi kiivetä. Silloin lähestyi vuorta pitkin hirveä susi kantaen lammasta kidassaan. Se pysähtyi ja katsoi Genoveevaa hurjin, säihkyvin silmin. Genoveeva pelästyi niin, että rupesi vapisemaan, mutta pian hän malttoi mielensä, tarttui oksaan, joka oli maassa hänen vieressään; hyppäsi suden luo ja iski sitä voimainsa takaa päähän pelastaakseen ryöstetyn lampaan sen kidasta. Susi pudotti lampaan, tuupertui huumaantuneena maahan, kieriskeli kappaleen matkaa vuorta alaspäin ja juoksi sitten ulvoen tiehensä. Genoveeva polvistui lampaan viereen, kaatoi pullosta hiukan maitoa sen suuhun ja koetti herätellä sitä henkiin, mutta se oli jo aivan hengetön.

Eläinparan näkeminen herätti Genoveevan sydämessä monenlaisia kaihoisia tunteita. »Sinä eläinraukka», hän sanoi, »varmaankin olet peräisin noilta lempeämmiltä seuduilta, jossa minunkin kotini on. Pitkään aikaan en enää ole nähnyt enkä kuullut sieltä mitään. Ehkäpä olet puolisoni ja minun monista laumoista. Niin, sieltä sinä oletkin», hän huudahti, »sinussahan on meidän merkkimme. Jospa vielä olisit hengissä ja ymmärtäisit ihmiskieltä, niin kysyisin sinulta: 'Onkohan puolisoni palannut sodasta? Vieläkö hän Genoveevaansa ajattelee? Vieläkö hän on minulle vihoissaan, vai onko saanut tietää viattomuuteni?' Hän elää ylellisyydessä ja minä menehdyn tänne puutteeseen ja kurjuuteen».

Äkkiä hän pysähtyi. Hänen mieleensä välähti ajatus: »Lienen hyvin lähellä kotiseutuani. Muuten ei tämä elukka olisi saattanut joutua tänne. Mitä jos palaisin sinne lapseni kera?» Hänen sydämessään ailahti mitä palavin kaipaus kotiseudulle, ja vetreät kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Hän mietti kauan, mutta sanoi vihdoin: »Ei! Mieluummin jään sittenkin tänne, sillä minua sitoo ankara vala. Voisinhan sanoa kuolemankauhun pakottaneen minut antamaan sen, mutta ei sittenkään olisi oikein sitä rikkoa. Ja kuka tietää, vaikka se tuottaisi kuoleman kahdelle kunnon miehelle, jotka ovat pelastaneet henkeni. Ei, ei! Jään tänne niin kauaksi aikaa kuin Jumala tahtoo. Jos Hän tahtoo pelastaa minut tästä erämaasta, niin kyllä Hän johtaa jonkun säälivän ihmisen askeleet tänne. Onhan kumminkin parempi kestää kurjuutta kuin loukata omaatuntoaan».

Hän etsi nyt alhaalta purolta, joka virtasi vuoren vieritse, terävän simpukankuoren ja nylki lampaan tuuhean, villavan taljan. Sitten hän huuhtoi sen kirkkaassa purossa puhtaaksi tomusta ja verestä, kuivasi sen auringossa ja pukeutui heti siihen. Vasta myöhään hän siten ehti laaksoon ja luolalle. Mertsi juoksi jo kaukaa häntä vastaan huutaen: »Voi äiti, tulethan sentään vihdoinkin. Minä jo niin pelkäsin puolestasi. Missä oletkaan ollut niin kauan?» Yhtäkkiä hän pysähtyi ja säpsähti. Turkisviitta ja hämärtyvä ilta vaikuttivat, ettei hän heti tuntenut äitiään. Hän aikoi jo juosta tiehensä ja piiloutua luolaan, mutta kuullessaan Genoveevan lempeän äänen lausuvan: »Älä pelkää, lapsi kulta. Minähän tässä olen», hän kääntyi ja huudahti: »Jumalan kiitos, että olet siinä. Kuinka hauskaa! Mutta sanohan, mitä sinulla on ylläsi. Sinähän olet nyt melkein samalla lailla puettu kuin minä. Mistä oletkaan saanut tuon puvun?» Genoveeva virkkoi: »Hyvä Jumala sen minulle lahjoitti». Ja Mertsi hyppeli ilosta ja huudahti: »Sanoinhan, että Jumala lahjoittaisi sinulle uuden, lämpimämmän puvun talveksi. Siitä nyt näet, rakas äiti, että olin oikeassa». Hän koetteli villavaa nahkaa ja sanoi: »Kuinka kauniin kihara ja valkoinen, aivan kuin hienot, valkeat pilvenhattarat kevättaivaalla. Kyllä näkee, että se on taivaan lahja». He menivät nyt molemmin luolaan, ja Mertsi toi äidilleen kurpitsamaljallisen maitoa ja kaislakorillisen hedelmiä, ja Genoveevan täytyi nyt perinpohjin kertoa hänelle, miten hän oli saanut käsiinsä villavan pukunsa.

Tuima talvi salpasi Genoveevan ja Mertsin uudelleen luolaan. Vain erittäin kauniina talvipäivinä he kuljeskelivat hiukan laaksossa. »Katso, rakas poikani», Genoveeva silloin sanoi, »talvellakin saatamme nähdä Jumalan hyvyyden. Kuinka hohtavaa, puhdasta ja valkeata onkaan kaikki nyt! Kaikki puut ja pensaat ovat kauttaaltaan kimaltelevassa kuurassa kuin seisoisivat ne täydessä kukoistuksessaan. Katso, kuinka hanki tuossa auringonpaisteessa loistaa ihmeen ihanin, punaisin, sinisin ja vihrein kitein! Vaikka lehtipuut seisovatkin paljaina, on Jumala kumminkin pysyttänyt ikivihreitten kuusten neulaset, jotta metsän eläimet niiden alta löytäisivät suojaa. Karkeissa katajissa on talvellakin sinimarjansa, jotta metsälinnut saisivat ravintonsa. Lähteemme eivät koskaan jäädy, jotta ne saisivat juoda, ja niissä kasvaa myös useita, alati tuoreita, vihreitä ruohoja, joista moni eläin saa elatuksensa. Niin lempeäksi ja hyväksi Jumala osoittautuu kovanakin vuodenaikana».

Oikein kylminä myrskypäivinä Mertsi sirotteli kaikenlaisia kokoamiansa siemenjyväsiä luolan edustalle. Silloin punatulkut, rattoisat pakkastiaiset ja somat pienet sinitiaiset lensivät luolan suulle asti jyväsiä noukkimaan. Mertsi oli kesällä äitinsä kehoittamana koonnut pienen heinävarastonkin ja sirotteli nyt aina hiukan korsiakin luolan eteen. Nälkäiset metsäkauriit ja jänikset houkuteltiin siten tulemaan sinne, ja jänönpoikaset kesyyntyivät lopulta niin, että söivät tuoksuvia heiniä hänen kädestään, ja kauriit tutustuivat niin, että sallivat hänen leikitellä kanssaan ja juoksivat hänen kanssaan kilpaa. Siten oli Genoveevalla ja Mertsillä pitkin talvea monta hauskuutta, mutta Genoveevalla oli paljon kärsimystäkin. Lapsi nukahti aina hyvin pian eikä herännyt ainoatakaan kertaa koko yönä. Silloin Genoveeva istui tuntikausia yksin ja unetonna pimeässä luolassa. »Voi, jospa minulla nyt olisi edes pieni öljylamppu», hän usein huokasi. »Se valaisisi herttaisesti synkkää luolaa. Mikä hyvä työ se olisikaan. Jos minulla sitten vielä olisi hyvä kirja tai pellavia ja värttinä, kuinka onnelliseksi tuntisinkaan itseni. Halvimmalla palvelijattarellani, niin, kreivikuntani köyhimmillä tytöillä on paremmat olot kuin minulla. He istuvat nyt lämpimässä tuvassa, kehräävät öljyliekkinsä ääressä, ja heidän aikansa kuluu rattoisasti jutellessa». Samassa hän kumminkin sydämestään jälleen kääntyi Jumalan puoleen ja sanoi: »Kuinka hyvä onkaan sentään tuntea Sinut, hyvä Jumala. Ilman Sinua ei minulla näinä surullisina talviöinä olisi ketään, kenen kanssa voisin puhella. Sinutta olisin tässä luolassa jo aikoja sitten kuollut ikävään ja lohduttomuuteen. Sinä suot jokaisessa elämänvaiheessa runsasta lohdutusta».

XII

Genoveeva sairastuu erämaassa

Kuten viimeksi kuluneen kesän ja talven Genoveeva vietti rakkaan Mertsinsä kera useampia kesiä ja talvia erämaassa ja asui nyt jo seitsemättä talvea siellä. Edelliset talvet eivät koskaan olleet olleet kovin kylmiä, mutta tämä hänen seitsemäs talvensa erämaassa oli hänelle hirveä. Suunnattomat kinokset peittivät vuoria ja laaksoja, ja tammien ja pyökkien vahvimmatkin oksat murtuivat niiden painosta. Ankara pakkanen vallitsi. Miten hyvästi Genoveeva yrittikään suojata luolan suuta raivoavia, purevan kylmiä tuulia vastaan, ne kumminkin tunkivat sisälle ja pyryttivät koko joukon lunta luolaan. Koko hänen sammalvuoteensa kastui siitä läpimäräksi ja jäätyi. Luolan suu ja sitä suojaavat kuusenoksat olivat alituisesti valkeanaan kuurasta ja sen seinämät jäässä kuin ikkunaruudut. Uskollisen hirven luonnollinen lämpö ei enää riittänyt kylliksi lieventämään luolan kauheata kylmyyttä. Ulkona haukkuivat ketut vilusta, ja susien ulvonta kaikui hirvittävänä erämaan halki.

Genoveeva ei vilulta yökausiin saanut silmäänsä suljetuksi, ja eräänä aamuna pakkasen kohottua korkeimmilleen hänen kyyneleensä jäätyivät vieriessään maahan. Mertsi, joka pienestä pitäen oli tottunut karkeaan ravintoon ja kovaan elämäntapaan, oli pakkasesta huolimatta hyvässä voinnissa. Mutta Genoveeva, tuo herttuallisen linnan hento prinsessa, jota oli kasvatettu huoneessa, ja jonka lattia oli ollut matoilla verhottu, ei kauemmin voinut kestää tuossa kylmässä kallioholvissa, vaan hänen terveytensä murtui. Usein hän itkien sanoi: »Jospa minulla olisi edes kipinä tulta, mikä taivaan lahja se olisikaan minulle. Silloinhan saattaisin kuusenrisuista ja kuivista oksista, joita täällä on runsaasti, helposti sytyttää nuotion ja lämmitellä sen ääressä. Nyt minun kai täytyy kuolla viluun puitten keskelle. Tapahtukoon kuitenkin Sinun tahtosi, Herra!» -- Hänen viehkeän herttaiset kasvonsa muuttuivat suuresti. Poskien hieno, vaalea puna hävisi, ja hän kävi kuolonkalpeaksi. Hänen suloiset silmänsä kadottivat loistonsa ja painuivat silmäkuoppiin. Hän kävi hyvin laihaksi ja näytti oikein kurjalta.

»Oi, äiti kulta», Mertsi kyynelsilmin sanoi, »minkä näköinen oletkaan. Tuskin enää tunnen sinua. Mikä sinun oikein on?»

»Rakkahin lapsi», Genoveeva sanoi heikolla äänellä, »olen kovin sairas, varmaankin kuolen».

»Kuolet», pienokainen virkkoi. »Mitä se merkinnee? Sitä en vielä eläissäni ole kuullut».

»Minä olen nukkuva enkä enää koskaan heräävä. Silmäni ei sitten enää milloinkaan näe aurinkoa, eikä korvani kuule enää ääntäsi. Ruumiini lepää silloin kylmänä ja kankeana maassa. Vihdoin se aivan lahoo ja muuttuu maaksi».

Silloin poika heittäytyi itkien hänen kaulaansa ja toisti toistamistaan sanoja: »Äiti, äiti, älä vain kuole! Pyydän sinua, älä kuole!»

Genoveeva sanoi: »Älä itke, rakkahin lapsi. Minusta ei riipu, miten kauan elän. Jumala tahtoo minun nyt kuolevan».

»Jumalako?» poika peräti ihmeissään huudahti, »mutta olethan aina sanonut minulle, että Jumala on niin hyvä. Kuinka Hän sitten voisi tahtoa sinun kuolemaasi? Katsos, minä en saattaisi lintustakaan surmata, vielä vähemmän sinut».

Genoveeva vastasi: »Olet oikeassa, rakas lapsi. Koska et sinäkään saattaisi antaa minun kuolla, puhumattakaan siitä, että voisit minut surmata, niin Jumala vielä vähemmän saattaa sitä tehdä. Hän, joka elää ikuisesti, suo meillekin iäisen elämän, mutta minun täytyy ensin selittää tämä sinulle. Muistathan, rakas poikani, miten riisuin vanhan puvun yltäni ja panin sen pois, koska se ei enää kelvannut käytettäväksi, ja miten Jumala lahjoitti minulle uuden puvun. Katso, kuin vaatteen riisun nyt riutuvan ruumiini ja panen pois. Se lahoo kuin tuo vanha puku, mutta minä itse pääsen taivaallisen Isämme luokse. Hän suo verhokseni kauniimman, ihanamman, ruumiin. Siellä taivaassa on minun hyvä olla, siellä en enää värise vilusta enkä sairasta. Siellä en enää milloinkaan itke enkä huokaile ja kärsimysten sijasta nautin pelkkää iloa. Kuten kevät on talvea kauniimpi, niin on taivas maata kauniimpi. Niin, kaunein, kirkkain kevätpäivä on taivaan kauneuden ja kirkkauden rinnalla vain kolkko, synkkä talviyö. Ken on hyvä ja hurskas, hän kerran sinne pääsee».

»Äiti», Mertsi sanoi, »minä tahdon mukaasi. En tahdo jäädä yksin tänne erämaan eläinten keskelle, sillä ne eivät vastaa, kun puhelen niille. Minäkin tahdon kuolla ja riisua yltäni tämän ruumiin».