Chapter 2

Hänen kärsimyksensä kävivät sillä välin yhä raskaammiksi. Hänelle syntyi vankeudessa poika. »Oi, rakas lapseni»! hän lausui painaen lasta vapisevin käsivarsin povelleen, »siinä nyt olet. Ja tässä kauhistuttavassa paikassa näet ensi kerran päivänvalon. Tule povelleni, että lämmitän sinua! Äitiraukallasi ei ole edes kapaloa, mihin sinut kietoisi. Ei yksikään ihminen ojenna hänelle edes lusikallista lämmintä lientä. Kuinka sairas, riutunut äitisi saattaisikaan sinua ruokkia. Tässä kammottavassa komerossa ei ole edes muuta paikkaa, mihin sinut panisin, kuin mätänevät oljet ja kova, kylmä kivitys. Sinunhan pakostakin täytyy kuolla kosteudesta ja kylmästä tämän pimeän, hikisen holvin alla, josta alinomaa tihkuu vettä. Voi teitä kiviä, miksi kastelette lapseni tipahtelevilla pisaroillanne? Oletteko te yhtä armottomia kuin ihmiset? Ette sentään, suokaa anteeksi, enemmän myötätuntoa teillä, mykillä kiviseinillä on. Ettehän saata enää katsella minun lapseni kurjuutta, vaan surette ja itkette kanssani».

Sitten hän katsahti taivasta kohden, kohotti värjyvin käsivarsin lastaan ja sanoi itkien: »Oi Jumala! Sinä lahjoitit minulle tämän lapsen ja annoit sille hengen. Se on Sinun lahjasi ja kuuluu Sinulle. Olkoon se myös kokonaan Sinulle omistettu. Olkoon ensi tehtäväni pyhittää se Sinulle. Minä en voi lähettää sitä pyhään temppeliisi, mutta olethan Sinä täälläkin läsnä, ja missä Sinä olet, siinä on Sinun temppelisi. Täällä ei ole ainoatakaan ystävällistä kättä, joka nostaisi hänet kastemaljasta, ei pappia, joka muistuttaisi isälle ja kummille heidän velvollisuuksiaan. Siksi tahdon minä, hänen äitinsä, olla hänelle samalla kertaa kummina, isänä ja pappina. Lupaan siis tässä juhlallisesti. Jumala -- jos suot lapseni ja minun elää siksi -- kasvattaa tätä lasta uskossa Sinuun, opettaa häntä tuntemaan Sinua ja rakastamaan Sinua ja kaikkia ihmisiä, lupaan varjella häntä pahasta kuin haltuuni uskottua aarretta, jotta viimeisenä päivänä voin antaa hänet Sinulle takaisin puhtaana ja vailla synnin ja paheitten tahroja ja siten kestää tilinteon». Hän rukoili vielä kauan hiljaa, tarttui sitten vesiastiaan, kastoi lapsen ja pani hänen nimekseen Mertsi. »Sillä», hän sanoi, »ahdistuksen ja kyynelten keskellä synnyit sinä maailmaan. Olkoon siis Mertsi ristinimesi, ja äitisi kyyneleet olkoot vaippanasi!» Sitten hän kietoi lapsen esiliinaansa ja laski sen polvelleen. »Kas niin, tässä helmassani on kehtosi oleva», sanoi hän. Sitten hän surumielisesti katsahti mustaa leivänkannikkaa vieressään ja sanoi: »Tuo on siis vastedes oleva ravintonasi, lapsiraukka. Kovaa ja karkeaa se kyllä on ja riittää tuskin itselleni, mutta ole huoleti, äitisi kyyneleet pehmittävät sen, ja Jumalan siunaamana on siinä kylliksi sinulle ja minulle». Hän pureksi kovan leivän hienoksi ja ruokki sillä lastaan.

Kun lapsi kerran oikein suloisesti nukkui hänen helmassaan, kumartui hän sitä kohden ja huoahti: »Katsahda, hyvä Jumala, tämän lapsiraukkani puoleen, joka lepää helmassani! Tässä pimeässä, kylmässä holvikomerossa, vailla aurinkoa ja lämpöä, vailla virkistävää ilmaa kadottaisi kukkakin pian loistonsa ja värinsä ja kävisi kalpeaksi ja kituvaksi. Kuinka saattaisi lapseni, tämä hento kasvi, menestyä täällä? Jumala, älä anna hänen kumminkaan niin kurjasti kuolla! Oi, kuinka minä häntä rakastan, kuinka mielelläni antaisin henkeni tämän herttaisen lapsen puolesta. Mutta Sinä rakastat häntä vielä enemmän kuin minä. Sinä rakastat minua ja kaikkia ihmisiä enemmän kuin äiti lastaan. Itsehän olet sanonut: 'Ja vaikka äiti unohtaisi lapsukaisensa, niin en minä kuitenkaan sinua unohda'».

Genoveevan näin ääneensä puhuessa havahtui pienokainen ja hymyili ensi kerran suloisesti äitiä vastaan. Genoveevakin hymyili ensi kerran vankeudessaan. »Hymyilet, lapsi kulta», hän sanoi painaen pienokaista sydämelleen. »Sinä et välitä tämän paikan kauhuista. Niin, hymyile vain. Sinun hymyilysi puhuu minulle enemmän kuin mitä tuhat sanaa voisivat ilmaista. Tuntuu, kuin tahtoisit sanoa: 'Älä itke, äiti, vaan ole iloinen! Sinähän tosin olet köyhä, mutta Jumala on rikas. Sinä olet avuton, mutta Jumala on voimakas auttaja. Sinähän rakastat minua, mutta Jumala rakastaa sinua ja minua vielä enemmän!' Niin, hymyile vain, rakas lapsi, hymyile! Milloin sinä hymyilet, silloin ei äitisi voi itkeä».

Muutaman päivän perästä Golo tuli taas. Kasvot hurjasti vääntyneinä hän astui Genoveevan eteen. »Nyt olen vihdoinkin kyllästynyt», hän sanoi. »Jos tahdotte pysyä naurettavana ettekä luovu hyvehullutuksistanne, niin armahtakaa edes lastanne. Sillä, ellette halua elää minun tahtoni mukaan, niin täytyy teidän totisesti kuolla ja lapsenne samaten». Genoveeva vastasi rauhallisesti ja pelottomasti: »Ennemmin kuolen tuhatkertaisesti kuin suostun sellaiseen, jonka vuoksi minun täytyisi hävetä Jumalaa, kalliita vanhempiani, puolisoani ja kaikkia hyviä ihmisiä». Golo silmäsi häntä raivostuneena, kääntyi vihan vimmassa mennäkseen ja paiskasi rautaoven kiinni sellaisella voimalla, että tyrmän perustukset tuntuivat järisevän ja kumiseva jylinä kaikui vielä kauan jälkeenpäin holveissa.

VI

Genoveeva saa tiedon siitä, että hänen on pian kuoltava

Puolenyön aikaan joku yht'äkkiä koputti vankilan pieneen ikkunaan. »Oi, rakas kreivitär, vieläkö olette valveilla?» huusi heikko, surkea ääni. »Mitä minun täytyykään sanoa teille! Voi sentään, itkultani saan tuskin puhutuksi. Voi sitä jumalatonta Goloa! Jumala rangaiskoon häntä ja heittäköön hänet alimmaiseen manalaan, tuon kirotun konnan!»

»Kuka olet?» Genoveeva kysyi nousten ja mennen rautaristikolle.

»Torninvartian tytär», vastasi ääni. »Olen Bertta, joka on ollut jo niin kauan sairaana, ja jolle olette tehnyt niin paljon hyvää hänen sairautensa aikana. Minä rakastan teitä niin suuresti ja tahtoisin myös mielelläni osoittaa teille kiitollisuuttani, mutta nyt minun täytyykin tuoda teille kauhea tieto! Vielä tänä yönä täytyy teidän kuolla. Kreivi tahtoo niin, sillä hän pitää teitä todellakin sellaisena häpeällisenä rikoksentekijänä, joksi Golo on teidät kuvaillut. Niin hän on kirjoittanut Gololle. Murhaajat on jo hankittu, heidän on lyötävä päänne poikki. Tämä on aivan varmaa. Kuulin itse, kuinka Golo sopi siitä heidän kanssaan. Ja voi! Teidän lapsennekin täytyy kuolla, sillä kreivi ei tahdo tunnustaa häntä pojakseen. Tuskalta en ole saanut unen rahtuakaan silmääni koko yönä. Kohta kun kaikki olivat nukkuneet, nousin sairasvuoteeltani ja koetin laahautua luoksenne. En saattaisi elää, ellen saisi sanoa jäähyväisiä teille ja kiittää teitä vielä kerran rakkaudestanne minua kohtaan. Jos teillä on vielä jotakin toimitettavaa tai muuten jotakin sydämellänne, niin uskokaa se minulle, jotteivät kaikki salaisuutenne mene mukananne hautaan, ja jotta minä ehkä vielä voisin todistaa viattomuutenne».

Genoveeva säikähti kovin eikä kauhulta voinut pitkään aikaan puhua. Vihdoin hän sanoi: »Rakas lapsi, ole hyvä ja tuo minulle kynttilä, mustetta, kynä ja paperia!» Tyttö toi ne hänelle, ja Genoveeva alkoi kirjoittaa. Kosk'ei vankihuoneessa ollut mitään pöytää tai tuolia, kirjoitti hän lattialla seuraavan kirjeen:

»Rakkahin puolisoni! Tällä kylmällä vankilani kivilattialla maaten kirjoitan vielä Sinulle. Kun näitä rivejä luet, on ruumiini jo kauan ollut haudassa maatumassa. Muutaman hetken kuluttua seison Jumalan tuomioistuimen edessä. Minut on pahantekijänä tuomittu kuolemaan, mutta Jumala tietää, että kuolen viatonna, sen vakuutan Sinulle Hänen pyhien kasvojensa edessä ja iäisyyden partaalla seisoen. Usko minua, en lähde valhe tunnollani maailmasta!

Oi, hyvä puolisoni, minun käy sinua sääliksi. Tiedänhän, että Sinua lienee hirveästi petetty, muuten et saattaisi surmauttaa Genoveevaasi etkä lastasi. Mutta kun kerran saat tietää petoksen, niin ällös murehdi liiaksi. Rakastithan minua aina. Sinä et ole syypää kuolemaani. Niin oli Jumalan tahto.

Rukoile sentään Jumalalta anteeksi pikaisuuttasi. Älä enää koskaan tuomitse ketään, ennenkuin olet kuulustellut häntä. Anna tämän ensimmäisen äkkipikaisen tuomiosi jäädä viimeiseksi. Hyvitä tämä ainoa pahateko, johon Sinä tosin olet vähin syyllinen, tuhansilla hyvillä ja jaloilla teoilla. Se on parasta, minkä vielä voit tehdä. Ei suru eikä mielipaha enää mitään hyödytä. Muista myös, että on taivaskin olemassa. Siellä saat jälleen nähdä Genoveevasi, siellä saat tietää hänen viattomuutensa ja uskollisuutensa, siellä saat myös ensi kerran nähdä poikasi, jota et täällä koskaan nähnyt. Siellä eivät pahat ihmiset enää meitä erota.

Minulla on vain muutamia hetkiä elettävänä täällä maailmassa, mutta tahtoisin kumminkin mielelläni täyttää viimeiset velvollisuuteni. Kiitän siis Sinua vielä kaikesta rakkaudesta, jota parempina päivinä olet minulle osoittanut. Vien rakkauteni Sinuun mukanani hautaan.

Ottaos kelpo vanhempani huostaasi! Ole heille hyvä poika, lohduta heitä surussaan. En voi enää kirjoittaa heille, sillä hetkeni lähestyy, mutta sano Sinä heille, ettei heidän Genoveevansa ollut mikään rikoksentekijä, että kuolin viatonna, että kuolemanhetkellä vielä ajattelin heitä ja että sydämellisesti kiitän heitä kaikesta, kaikesta, mitä he ovat minulle tehneet.

Älä vihassasi surmaa Goloa, tuota pimitettyä houkkiota. Anna hänelle anteeksi kuten minäkin. Kuuletko, pyydän sitä Sinulta. En tahdo viedä mitään katkeruutta mukanani iankaikkisuuteen eikä minun tähteni pidä vuodatettaman veripisaraakaan.

Älä niitäkään kohtaan kanna vihaa, jotka lyövät minulta pään poikki, vaikka he surmaavatkin minut syytönnä, vaan tee pikemminkin hyvää heille ja heidän omaisilleen. He toimivat käskystä ja tekevät sen varmaankin vastoin tahtoaan.

Hyvä, viattomasti surmattu Drako oli kunnollisimpia palvelijoitasi. Pidä huolta hänen leskestään ja ole hänen orporaukkojensa isänä. Sen olet velvollinen tekemään, sillä hänen uskollisuutensa Sinua kohtaan oikeastaan aiheutti hänen kuolemansa. Hän kuoli Sinun tähtesi. Älä myöskään unohda julkisesti ja juhlallisesti julistaa hänen syyttömyyttään.

Palkitse Berttaa, tuota hyvää lasta, joka toimittaa Sinulle tämän kirjeen. Hän yksin pysyi minulle uskollisena, kun kaikki nousivat minua vastaan, tai oikeastaan, kun ei kukaan Goloa peläten rohjennut minua puoltaa.

Ollos lempeä hallitsija alamaisiasi kohtaan. Älä rasita heitä liiallisilla taakoilla. Pidä huolta siitä, että heillä on oikeamielisiä virkamiehiä, arvokkaita pappeja ja taitavia lääkärejä. Ota itse kuullaksesi jokaista, jolla on valituksia tehtävänä. Ole erityisesti hyvä köyhille. Luulin saavani olla alamaistesi äiti ja voivani vielä tehdä heille paljon hyvää. Tee Sinä sitä nyt. Nyt olet Sinä kaksin verroin velvollinen olemaan heille isänä.

Ja nyt sanon Sinulle viimeiset jäähyväiset. Älä vain liiaksi sure minua, rakkahin puolisoni. Kuolenhan mielelläni, sillä lyhyt ja tuskainen on tämä elämä. Vaikka olenkin syntinen ihminen, kuolen kumminkin kaikkiin Golon syytöksiin nähden yhtä viattomana kuin Vapahtajani. Hän on armahtava sieluani. Vielä kerran, jää hyvästi ja rukoile sieluni puolesta. Kuolen sydän sovinnollisena ja rakastavana ja olen vielä kuolemassakin

uskollinen puolisosi Genoveeva».

Genoveeva kirjoitti tämän kirjeen kyynelten virtanaan vuotaessa. Muste ja kyyneleet sekaantuivat niin toisiinsa, että tuskin saattoi lukea, mitä hän oli kirjoittanut. Hän antoi nyt kirjeen tytölle ja sanoi: »Säilytä tätä kirjettä kuin aarretta äläkä näytä sitä kenellekään ihmiselle, ja kun puolisoni palaa sodasta, niin anna se hänen käteensä». Genoveeva otti samassa helminauhan kaulastaan ja sanoi: »Ota nämä helmet, rakas lapsi, uskollisten säälinkyyneltesi vuoksi. Ne olivat morsiushelyinäni eivätkä monestikaan ole olleet poissa kaulaltani siitä asti, kuin sain ne puolisoltani. Olkoot ne sinun morsiushelyinäsi. Ne ovat kyllä yli tuhannen kultarahan arvoiset, mutta älä silti luota mihinkään maalliseen, vaikka nyt oletkin rikas. Ajattele, että kreivittäresi kantoi näitä helmiä kaulallaan, jonka miekka kohta katkaisee. Opi minun kohtalostani, ettei voi luottaa parhaaseenkaan ihmiseen. Enhän osannut ajatella, että hän, joka minulle antoi nämä helmet kaulakoristeeksi, sallisi katkaista tämän kaulan. Luota siis yksin Jumalaan. Mene nyt ja pysy hurskaana ja hyvänä. Minun tulee vielä kääntää sydämeni Jumalan puoleen ja valmistautua iankaikkisuuteen. Jää hyvästi!»

VII

Genoveeva viedään mestattavaksi

Tuskin oli tyttö poistunut, kun vankilan rautaovi naristen aukeni, ja kaksi rautapukuista miestä astui sisään. Toisella heistä oli palava pikisoihtu kädessä ja toisella suuri miekka kainalossa. Genoveeva oli polvistuneena lapsi sylissään ja rukoili. Molemmat miehet katselivat hämmästyneinä soihdun valossa hänen kalpeita, riutuneita kasvojaan ja herttaista lasta, jota hän kyyneleillään kasteli. »Nouse, Genoveeva», sanoi miekkaa kantava mies, jonka Golo oli palkannut teloittajaksi, uhmaavana ja raa'alla äänellä, »ota lapsesi ja tule mukaamme!» Genoveeva huudahti: »Jumala armahtakoon minua! Olen Hänen kädessään», nousi ja lähti hoippuen kulkemaan heidän jäljessään. Tie kulki pitkän, maanalaisen käytävän läpi, joka ei ensinkään ottanut loppuakseen. Soihtua kantava mies kulki edellä, toinen miekkoineen Genoveevan perässä, ja suuri, takkuinen koira seurasi heitä. Vihdoin saapuivat he suurelle rautaovelle. Edellä kulkeva mies väänsi sen avaimella auki ja sammutti samassa kynttilän. Ovi avautui, ja he seisoivat nyt paljaan taivaan alla suuren metsän reunassa. Oli valoisa syysyö. Taivas oli tähtiä täynnä, kuu kallistui laskuaan kohden. Tuuli puhalsi kylmästi. Ei kumpikaan miehistä virkkanut sanaakaan. He veivät Genoveevan kauas, kauas metsään ja saapuivat vihdoin avoimelle paikalle, jota ympäröivät korkeat, tummat kuuset, synkät jalavat ja värisevät haavat. Silloin Konrad, miekkaa kantava mies sanoi: »Pysähdy nyt, Genoveeva ja polvistu.» Genoveeva polvistui. »Anna nyt lapsesi tänne, ja sido sinä, Heinrich, hänen silmänsä!» hän jatkoi vetäen miekan tupesta, kohottaen sen iskuun ja tarttuen lapsen pieniin käsivarsiin. Mutta Genoveeva sulki lapsen lujasti syliinsä, katsahti taivasta kohden ja huusi ääneen: »Oi, Jumala, anna minun kuolla, mutta pelasta lapseni!»

»Älä mutkistele!» tuo raaka mies sanoi. »Minkä täytyy tapahtua, sen täytyy tapahtua. Anna tänne!» Mutta Genoveeva huusi itkien ja voihkien: »Voi teitä, hyvät miehet, olisiko se todellakin mahdollista, saattaisitteko surmata tämän viattoman lapsiraukan? Mitä se on rikkonut, kenelle se on tehnyt pahaa? Surmatkaa minut, tahdonhan mielelläni kuolla. Katsokaa paljastettua kaulaani. Mutta antakaa lapseni elää! Viekää se vanhempieni luo. Tai jos ette sitä saa tehdä, niin antakaa minun elää, ei itseni tähden, vaan lapseni tähden. Suostun mielelläni jäämään eliniäkseni tähän metsään tulematta enää milloinkaan ihmisten pariin. Katsokaahan, minä, hallitsijattarenne ja kreivittärenne, polvistun eteenne ja tartun rukoillen polviinne. Jos koskaan olen tehnyt teille mitään pahaa, niin surmatkaa minut. Jos olen tehnyt itseni syypääksi rikokseen, niin tuhotkaa minut. Mutta tiedättehän, että olen syytön. Kerran teitä varmaan vielä kaduttaa, jos ette nyt välitä kyyneleistäni. Olkaa armollisia minua kohtaan, niin Jumalakin on armollinen teitä kohtaan. Älkää ajallisen palkan tähden salliko itseänne johdettavan pahoihin tekoihin, sillä niitten rangaistus on ikuinen. Pelätkää toki Jumalaa enemmän kuin ihmisiä. Vai aiotteko todellakin totella enemmän Goloa kuin Jumalaa? Älkää vuodattako viatonta verta, sillä viattomasti surmatun veri huutaa kostoa taivaasta, eikä murhaajalla ole rauhaa».

»En tee mitään muuta kuin mikä minun on tekeminen», sanoi Konrad yhä pidellen miekkaa ojennettuna. »Onko se oikein vai väärin, siitä saavat Golo ja kreivi vastata».

Mutta Genoveeva pyysi ja rukoili edelleen. »Oi, katsokaahan taivaalle», hän sanoi. »Näettekö kuuta tuolla? Katsokaa, se kätkeytyy kuusien taa ikäänkuin se ei voisi katsella tekoa, johon te olette ryhtymäisillänne. Katsokaahan, miten veripunaisena se laskee. Joka kerran, kun tulevaisuudessa näette sen laskevan tuollaisena, on se syyttävä teitä viattoman veren vuodatuksesta. Niin, ja joskin se kumottaa korkealla taivaan laella ja kaikista ihmisistä näyttää vaalealta ja kirkkaalta, niin muuttuu se teistä pian veripunaiseksi. Kuulkaa, kuulkaa, tuuli nousee! Ettekö kuule, kuinka kaameasti puut suhisevat ja kuinka kovasti lehdet lepattavat? Koko luonto kammoo viattoman surmaa. Tulevaisuudessa peloittaa jokainen suhiseva lehti teitä. Katsokaa tähtiä tuolla ylhäällä. Kuin tuhansin silmin katsoo taivas teihin. Saattaisitteko tehdä sellaisen hirmutyön Jumalan taivaan alla? Ajatelkaa, tuolla ylhäällä tähtien yläpuolella on Jumala, jonka tuomioistuimen edessä teidän kerran on seisottava. Oi Jumala, leskien ja orpojen ylhäinen isä, hellytä näiden miesten sydämet -- onhan heilläkin vaimo ja lapsia -- ja pidätä heidän kättään, niin että he säälivät onnetonta äitiä ja hänen vaikertavaa lastaan eivätkä vieritä tätä raskasta verityötä tunnolleen».

Heinrich, joka yhä oli vaiennut, pyyhki kyyneleen silmästään ja sanoi: »Kuule, Konrad, sydämeni on pakahtua. Antakaamme hänen elää. Jos tahdot vuodattaa verta, niin syökse miekkasi mieluummin Golon rintaan. Hän on rikollinen, tämä taas ei eläissään ole tehnyt muuta kuin hyvää. Ajattelehan, kuinka paljon hyvää hän on sinullekin tehnyt viime tautisi aikana».

»Hänen *täytyy* kuolla!» Konrad sanoi. »Siinä ei auta mikään, Heinrich hyvä. Minustakin, totta tosiaan, tuntuu vaikealta surmata hänet. Mutta jos annamme hänen jäädä eloon, täytyy meidän molempien kuolla, eikä se häntä kuitenkaan auta. Kyllä hänet Golo sittenkin löytää. Täytyyhän meidän sitä paitsi viedä hänelle kreivittären silmät merkiksi».

»Antakaamme heidän kuitenkin elää», Heinrich sanoi. »Voimmehan tehdä siten, että otamme häneltä valan, jolla hän lupaa ainaiseksi jäädä tähän metsään. Siten ei menettelymme tule ilmi, ja Gololle viemme tuon koirasi silmät. Lyönpä vetoa siitä, ettei hän pahalta omaltatunnoltaan saata katsoa niin tarkkaan, että huomaisi petoksen. Sinun on vaikea tappaa koiraasi, niinhän. Ajattelehan kumminkin, eikö rakkaan kreivittäremme ja nuoren kreivimme, tämän onnettoman äidin ja hänen viattoman lapsensa pitäisi olla sinulle kalliimpia kuin koirasi? Älä ole petomainen, Konrad».

»Peto en ole», Konrad sanoi. »Jumala tietää, ettei virkani vielä koskaan ole tuntunut minusta näin raskaalta, mutta Golo raivostuu, ellemme täytä hänen käskyään».

»Mitä Golosta!» Heinrich sanoi. »On selvästi hyvä säästää viattoman henki. Eikä saa pelätä hyvää tehdessään, vaan täytyy myös jotain *uskaltaa*. Jos nyt aiheutammekin ikävyyksiä itsellemme, mitäpä se merkitsee? Ennen pitkää tekomme kumminkin kantaa hyviä hedelmiä».

Tuo kova mies sanoi vihdoin: »Olkoon menneeksi! Uskalletaan vain». Hän otti nyt kohta Genoveevalta kauhean valan, ettei hän elämänpäivänään enää jättäisi korpea. Genoveevan täytyi lausua vala sana sanalta hänen perässään. Heinrichinkin täytyi sormet paljastetulla miekalla vannoa, ettei puhuisi kenellekään ihmiselle kreivittärestä eikä kävisi häntä koskaan korvessa katsomassa. Ollakseen oikein varma asiastaan Konrad kumppanineen vei hänet vielä penikulmien päähän vuorten ja laaksojen yli korven kammottavimpaan tienooseen, mihin ei hänen tietääkseen ihmisjalka vielä milloinkaan ollut astunut. Siellä Genoveeva vihdoin voimatonna ja tiedotonna vaipui kuusen juurelle. Miehet jättivät hänet siihen virumaan ja lähtivät tiehensä. Heinrich vain vielä kerran kostein silmin katsahti taakseen ja sanoi: »Armahtakoon häntä Jumala ja pitäköön huolta hänestä ja hänen lapsestaan. Sillä ellei Hän olisi armeliaampi kuin ihmiset, niin olisimme hukassa».

Kun miehet palasivat linnaan, istui Golo epätoivoisena huoneessaan pää käsien varassa. »Tässä tuomme nyt silmät», Konrad sanoi pysähtyen ovelle ja näyttäen koiran silmiä kädessään. »En tahdo nähdä niitä», Golo huusi kauheasti, hypähti pystyyn ja tarttui miekkaansa. »Ja jos teistä jompikumpi vielä mainitsee tuon onnettoman nimenkään, niin tempaan miekkani ja pistän hänet kuoliaaksi. Menkää paikalla näkyvistäni älkääkä enää milloinkaan palatko!» -- »Omituista», hän sitten itsekseen sanoi, »ennen tuntui minusta Genoveevalle kostaminen suloiselta, mutta nyt se on minusta niin sanomattoman katkeraa, että antaisin sormen kädestäni, jos voisin saada tehdyn tekemättömäksi. Ken seuraa intohimoaan, hän huomaa aina lopulta tulleensa petetyksi».

VIII

Naarashirvi pelastaa Genoveevan ja hänen lapsensa nälkäkuolemasta

Genoveeva jäi pitkäksi aikaa tajutonna kuusen juurelle makaamaan. Vihdoin hän tointui ja näki olevansa lapsensa kanssa kahden erämaassa. Koko taivas oli sillä välin mennyt pilveen, ja kuu oli aikoja sitten laskenut. Oli hyvin pimeä, ja kauhea myrsky kohisi puitten latvoissa. Puussa hänen yllään huhui pöllö ja lähettyvillä ulvoi susi. Hän jähmettyi pelosta.

»Oi Jumala, Jumala», hän huudahti, »mikä kauhu minut valtaakaan. Olethan Sinä, rakas Jumala, täälläkin kumminkin luonani. Sinun edessäsi on yökin valoisa. Sinä näet minut. Missä ei ole ainoatakaan ihmistä, siellä olet Sinä. Sinä et milloinkaan hylkää niitä, jotka Sinuun turvaavat. Sinä pelastit minut ja lapseni ihmisten käsistä, ainainen kiitos siitä Sinulle! Sinä et salli meidän joutua villien eläintenkään tuhottaviksi. Sinuun tahdon luottaa enkä pelätä».

Hän jäi lapsi helmassaan puun alle istumaan, risti kädet polvilleen, loi kyyneleiset silmänsä taivaalle ja odotti, kunnes päivä koitti. Mutta se toi hänelle uutta surua. Oli alakuloinen, sumuinen syysaamu. Koko ympäristö oli kolkkoa, raivaamatonta ja kammottavaa katsella. Ei missään muuta kuin paljaita kallioita, orjantappuroita ja läpipääsemätöntä pensaikkoa, ainoastaan siellä täällä yksityisiä kuusia ja petäjiä. Aamuilma henki purevan kylmänä, ja vihdoin alkoi rankasti sataa vettä ja luntakin. Genoveeva värisi vilusta ja hänen pikku lapsensa alkoi ääneen itkeä vilusta ja nälästä. Genoveeva etsi yltympäri onttoa puuta tai kallionrotkoa katokseen ja metsänhedelmiä ravinnokseen, mutta hän ei löytänyt mistään kuivaa paikkaa eikä marjaakaan puoleksi lehdettömistä pensaista. Silloin hän hennoilla sormillaan kaivoi kovasta, jäätyneestä maasta juuria lumen punertuessa hänen haavoittuneista käsistään. Nämä juuret hän pureksi hienoiksi ja antoi ne lapselleen.

Sitten hän kulki uupuneena ja voimatonna lapsi käsivarrellaan lumirännässä pitkin kolkkoa korpea tietämättä mihin. Kun hän kerran taas oli noussut kukkulalle, näki hän karujen kallioitten välissä pienen, herttaisen laakson puineen ja pensaineen. Hän laskeutui laaksoon ja huomasi eräässä kalliossa, jolla kasvoi tuuheaa kuusikkoa, riippuvien oksien alla aukon. Tämä johti luolaan, jossa tuskin oli tilaa kahdelle, kolmelle hengelle. Lähistöllä porisi kalliosta kristallikirkas lähde. Lähteen partaalla kasvoi muutamia omenapuita, mutta niitten oksilla oli vain jokunen kellastunut lehti eikä ainoatakaan hedelmää. Kurpitsaköynnös kierteli kalliota pitkin, mutta senkin lehdet olivat kuivettuneet, ja sen hedelmät olivat kyllä suuria ja kauniin keltaisia, mutta jo mädänneitä ja kelvottomia käytettäviksi.

Genoveeva meni lapsineen luolaan. Siellä hän vihdoinkin oli suojassa tuulelta ja sateelta. Hän värisi kumminkin vielä vilusta. Oli keskipäivä, nälkä vaivasi häntä kauheasti ja hänen lapsensakin alkoi taas itkeä ja valittaa nälästä. Silloin hän polvistui luolassa, laski lapsen eteensä maahan, katsahti luolan aukosta taivaalle, risti kätensä ja rukoili: »Oi rakas taivaallinen Isä! Katso itkevää äitiä ja hänen nääntyvää lastansa! Ravitsethan kylmänä vuodenaikana korpitkin, jotka leijailevat tuolla korkean kallion vierellä. Sinä et unohda matostakaan, joka ryömii tässä kallioseinämällä, vaan annat sen talvellakin löytää hitusen viheriää sammalta. Sinä voit elättää minua ja lastani tässä erämaassakin ja muuttaa nämä kivet leiväksi. Ei, Isä, Sinä et voi sallia meidän menehtyä etkä sallikaan. Vastahan annoit meidän löytää asunnon, Sinä pidät ravinnostakin huolen».