Part 6

Siegfried-kreivi sairasti teltassaan saamaansa haavaa, kun hän Golon syytösten perustuksella ensi vihan vimmassa kirjoitti nimensä Genoveevan onnettoman kuolemantuomion alle. Hänen vanha sotakumppaninsa ja tallimestarinsa Wolf oli parhaillaan monen penikulman päässä leiristä ratsujoukkoineen miehittämässä muuatta vuorensolaa. Kun Wolf sai vapautta toimestaan, palasi leiriin ja astui siellä kreivin telttaan tiedustellakseen herransa vointia, kertoi kreivi hänelle kohta kaiken, mitä sillä aikaa oli tapahtunut. Tuo vanha, vilpitön palvelija kalpeni säikähdyksestä: »Voi, rakas herra», hän sanoi, »mitä olettekaan tehnyt. Puolisonne on varmaan viaton. Sen pantiksi panen vanhan, harmaan pääni. Uskokaa minua, niin hurskas sielu, niin hyvin kasvatettu tytär ei äkkiä muutu pahaksi, mutta Golo on halpamainen konna. Älkää loukkaantuko näistä vanhan palvelijanne sanoista. Tiedän kyllä hänen ainaisella liehakoimisellaan anastaneen sydämenne, mutta uskokaa minua: Ken teitä aina kiittää ja teille aina myöntää, hän on vihamiehenne. Hän halveksii teitä pohjaltaan ja katsoo vain omaa parastaan. Ken taas sanoo teille totuuden silloinkin, kun ette sitä mielellänne tahdo kuulla, hän on ystävänne. Seuratkaa siis neuvoani, rakas herra, ja peruuttakaa paikalla harkitsematon tuomionne. Kuinka pitkälle hyvä herrani onkaan mennyt? Te pitäisitte mitä suurimpana rikoksena tuomita halvimman alamaisistanne, ennenkuin olette kuulustellut häntä, ja nyt olette kokonaan kuulustelematta tuominnut hyvän, hurskaan puolisonnekin! Oppikaa vihdoinkin hillitsemään turmiollista äkkipikaisuuttanne! Ainahan teidän on täytynyt sitä katua, mutta tällä kertaa pelkään sen aiheuttaneen suuren onnettomuuden».

Kreivi myönsi toimineensa liian äkkipikaisesti, mutta epäröi yhä vielä, kuka oli syyllinen, hänen puolisonsa Genoveevako vai suosikkinsa Golo. Golon kirje näet oli siksi ovelasti keksitty valhekudos ja lähetti, jonka Golo oli valinnut sen tuojaksi, oli niin taitava pettäjä ja osasi todistaa kaiken sellaisella näennäisellä rehellisyydellä, että mustasukkainen kreivi joutui aivan harhaluulon valtaan. Hän lähetti nyt kumminkin Wolfin kehoituksesta toisen sananviejän Golon luo käskien vartioida puolisoaan Genoveevaa huoneessaan hänen paluuseensa asti, mutta varoittaen tekemästä hänelle mitään pahaa ja antamasta häneltä mitään puuttua. Hän luovutti sananviejälle parhaan hevosensa ja käski mitä painokkaimmin hänen kiiruhtaa ja ratsastaa niin nopeasti kuin hevonen suinkin jaksoi. Myös lupasi kreivi hänelle suuren rahasumman, jos hän vielä saapuisi ajoissa Siegfriedsburgin linnaan ja toisi sieltä tyydyttävän vastauksen.

Lähetin ollessa matkalla kreivi kävi päivä päivältä synkkämielisemmäksi. Toisin ajoin näytti hänestä päivänselvältä, että Genoveeva oli viaton, toisin ajoin hänestä taas tuntui mahdottomalta, että Golo, jolle hän oli tehnyt niin paljon hyvää, saattaisi niin pahasti pettää häntä. Siten hänen sydämensä oli alituisesti epävarmuuden ja kalvavien epäilysten kiusaama. Kymmenet kerrat hän lähetti uskollisen Wolfinsa leirin edustalle katsomaan, eikö sananviejä jo saapuisi, eikä hänen silmiinsä tullut enää yökausiin unta. Vihdoin lähetti saapui ja toi tiedon, että Genoveeva lapsineen oli surmattu metsässä kreivin määräyksen mukaan. Kunnon kreivistä tämä tuntui yhtä kauhealta kuin jos hänen oma kuolemantuomionsa olisi lausuttu ja hän vaipui äänettömän surun valtaan. Vanha kelpo Wolf kiiruhti salaamaan silmiin kihoavat kyyneleensä kreiviltä, väänteli käsiään ja valitti ääneen. Koko kreivin ratsuväki kokoontui Wolfin ympärille, kirosi Goloa ja vannoi silpovansa hänet kohta kotiin tultuaan. Kreivi sairasti vuosikauden haavaansa, sillä levottomuus ja kalvava sydämen tuska hidastuttivat hänen paranemistaan. Kohta kun hän oli siinä määrin toipunut, että taas saattoi istua hevosen selässä, pyysi hän eroa virastaan. Koska maurilaiset jo oli kukistettu eikä heidän puoleltaan enää ollut paljoa pelättävissä, antoi kuningas hänelle virkaeron. Silloin kreivi heti lähti uskollisen Wolfinsa ja urhoollisten sotilaittensa kera ratsastamaan rakasta kotiseutua kohti.

Kun hän myöhään eräänä iltana saapui kreivikuntansa ensimmäiseen, pieneen kylään, tulivat sen kelpo asukkaat, miehet, naiset ja lapset kohta taloistaan ja mökeistään, puhkesivat yhteiseen valitukseen ja tervehtivät häntä huudoilla: »Voi, hyvä, armelias herra! Voi sitä kauheaa onnettomuutta! Voi hyvää kreivitärtä! Voi jumalatonta Goloa!» Kreivi astui hevosen selästä, tervehti kaikkia ystävällisesti, ojensi heille kätensä ja kyseli kaikkea, mitä kotona oli tapahtunut hänen sodassa ollessaan. Silloin hän kuuli Genoveevasta pelkkää hyvää ja Golosta pelkkää pahaa.

Apeilla mielin ja kauhu sydämessä hän ratsasti eteenpäin saapuakseen vielä samana iltana Siegfriedsburgiin. Jo kaukaa hän näki kaikki linnan ikkunat valaistuina. Tullessaan lähemmäksi ja ratsastaessaan linnanvuorta ylöspäin hän kuuli kumajavaa soittoa. Golo piti parhaillaan kannattajilleen ilokestejä, sillä hän eli varmassa toivossa siitä, että kreivi kuolisi haavoihinsa. Hän piti jo itseään koko kreivikunnan valtijaana ja koetti alituisella huvittelulla ja meluavilla hauskutuksilla saada pahaa omaatuntoansa vaikenemaan. Hänen siinä pöydän yläpäässä istuessaan monet ruokaa kantavista palvelijoista sanoivat salaa toisilleen: »Kuule, jos vain kelpo kreivimme kuolee, niin Golo varmaan näinä rauhattomina aikoina anastaa vallan itselleen ja rupeaa herraksemme, mutta en minä sentään tahtoisi olla hänen sijassaan». -- »Olet oikeassa», toinen lisäsi. »Hänellä ei ole mitään oikeata iloa, eikä mikään häntä miellytä. Hänhän istuu tuossa ihan kuin syntisparka viimeisellä ateriallaan ennen hirttämistä. En tahtoisi olla hänen nahoissaan enkä jakaa hänen kanssaan palkkaa, minkä hän saa toisessa elämässä».

Kun kreivi sotilaineen oli ehtinyt linnanportille, käski hän torventoitottajia antamaan merkin, että hän oli saapunut. Tornin huipulta vartija vastasi torvellaan. Golo ja kaikki hänen vieraansa hypähtivät nojatuoleiltaan. Huuto: »Kreivi! Kreivi!» kaikui läpi koko linnan. Golo, joka ennemmin olisi odottanut kuolemaa kuin kreiviä, kiiruhti palava soihtu kädessään pihalle ja piteli varsin nöyrästi kreivin hevosta, kun tämä ei vielä ollut laskeutunut sen selästä. Kreivi katseli häntä kauan ja vakavasti sanaakaan lausumatta, ja Golo seisoi kalpeana ja vapisevana kuin rikollinen tuomarinsa edessä. Hänen paha omatuntonsa näkyi selvästi hänen aroista silmistään, ja koko onneton tapaus näytti ikäänkuin suurin kirjaimin kirjoitetun hänen kasvoilleen. Horjuvin, epäröivin askelin hän kulki herransa edellä näyttäen hänelle valoa pimeissä kiertoportaissa, ja hänen kätensä vapisi niin rajusti, että hän töin tuskin saattoi pidellä soihtua. Kreivi ei koko linnassa nähnyt muuta kuin tuhlausta ja elostelua, epäjärjestystä ja hämminkiä. Kaikkialla häntä kohtasivat niitten vieraat, pelästyneet kasvot, jotka Golo oli ottanut palvelukseensa, ja ne harvat kreivin vanhoista palvelijoista, jotka vielä olivat jäljellä, tervehtivät häntä itkusilmin. Suureen ritarisaliin astuttuaan kreivi laski kypärinsä ja miekkansa pöydälle, vaati Gololta linnanavaimet, antoi uskollisen Wolfinsa tehtäväksi tarkoin vartioida linnanportteja, jottei kukaan pääsisi pakenemaan, käski palvelijoitten hyvin kestitä hänen väsyneitä sotilaitaan ja viittasi sitten vaieten kaikkia poistumaan.

Ensi työkseen kreivi sitten lähti puolisonsa huoneeseen. Golo oli heti vangittuaan Genoveevan lukinnut sen eikä ollut sen koommin siellä käynyt, koska hänen paha omatuntonsa ei sitä sietänyt. Kaikki oli vielä aivan sellaisenaan kuin sinä aamuna, jona Genoveeva sieltä poistui. Siinä olivat vielä puitteet koruompeluksineen, jossa puolitekoisen laakeriseppeleen ympäröiminä olivat sanat: »Palaavalle Siegfried-sankarille uskolliselta puolisoltaan Genoveevalta». Siinä lepäsi vielä hänen luuttunsa kirjalla, viattomine, hurskaine lauluineen, joista Genoveeva itse oli sepittänyt monet puolisoaan kaivatessaan. Kreivi löysi useita itselleen osoitettuja kirjeitä, jotka uhkuivat mitä jalointa mieltä, rakkautta ja uskollisuutta häntä kohtaan, mutta joista hän ei ollut saanut ainoatakaan. Genoveeva kirjoitti niissä, miten hän joka päivä rukoili Jumalaa saattamaan hänen puolisonsa vahingoittumatonna takaisin verisistä taisteluista, miten hän jo ennakolta iloitsi toivossa saada tulla häntä vastaan poika tai tytär käsivarrellaan, miten huolissaan hän oli puolisostaan usein itkien ja valvoen öitä. Golo näet oli sekä jättänyt lähettämättä kaikki hänen kirjeensä kreiville että myös pidättänyt kaikki tämän kirjeet Genoveevalle.

Hämmästynyt kreivi istui vielä puolenyön aikaan käsiään väännellen ja sanattoman surun vallassa nojatuolissa eikä edes huomannut, että kynttilä oli jo melkein loppuun palanut ja sammumaisillaan. Silloin uskollinen Bertta-tyttö astui huoneeseen ja toi kreiville kirjeen, jonka Genoveeva oli kirjoittanut vankilassaan. Hän näytti myös tuttua helminauhaa ja kertoi viljavin kyynelin, miten paljon hyvää Genoveeva oli tehnyt hänelle hänen sairautensa aikana ja mitä kaikkea hän vielä oli puhunut sinä yönä, jona hänet vietiin teloitettavaksi. Silloin suli kreivin sanaton suru kyyneliksi, sillä Bertan kertomus ja varsinkin Genoveevan kirje olivat parhain todistus tämän uskollisuudesta. Hän itki niin rajusti, että hänen kasvonsa vääntyivät ja Genoveevan kirje kostui kyynelistä. Hänen rinnastaan tunki monta niin raskasta huokausta kuin olisivat ne olleet hänen viimeisensä: »Voi, Genoveeva, että saatoinkin sinut surmauttaa! Sinut ja poikani! Voi minua ihmisistä onnettominta!» Turhaan hänen uskollinen ystävänsä ja palvelijansa Wolf, joka valitukset kuultuaan riensi hänen luokseen, yritti häntä lohduttaa.

Kauan haikeasti itkettyään kreivi hypähti pystyyn, kysyi miekkaansa ja aikoi surmata Golon. Wolf pidätti hänet ja esitti hänelle, ettei hänen pitäisi Goloakaan tuomita kuulustelematta. Silloin kreivi käski vangita Golon vielä samana yönä, panna hänet lujiin kahleisiin ja heittää hänet samaan vankikomeroon, jossa Genoveeva oli niin kauan virunut. Nekin, jotka olivat pitäneet Golon puolta, vangitutti hän toistaiseksi. Sotilaat panivat määräyksen mielihyvällä toimeen. Seuraavana aamuna kreivi käski tuoda Golon eteensä ja luki Genoveevan kirjeen vielä kertaalleen odotellessaan vankia. Häntä hellyttivät sanat: »Anna hänelle anteeksi, kuten minäkin annan, älköön veripisaraakaan vuodatettako minun tähteni». Kun Golo tuotiin huoneeseen, kreivi katsahti häneen surumielisesti itkettyneillä silmillään ja sanoi lempeällä äänellä: »Mitä olen sinulle tehnyt, Golo, että tuotit minulle tämän murheen? Mitä olivat puolisoni ja poikani sinulle tehneet, että surmasit heidät? Sinä tulit köyhänä poikapahasena tähän linnaan ja olet saanut nauttia pelkkää hyvyyttä täällä, miksi palkitset sen kaiken näin?»

Golo oli luullut, että kreivi riehuisi ja raivoisi, ja siksi hellytti tämä odottamaton lempeys hänen sydämensä. Hän alkoi ääneen itkeä ja huudahti: »Voi, onneton intohimo sokaisi minut. Puolisonne oli viaton kuin taivaan enkeli, minä olin konna, joka tahdoin vietellä hänet syntiin. Kun hän ei ottanut kuullakseen minua, valtasi minut raivo, koetin kostaa hänelle ja samalla turvata oman henkeni. Pelkäsin näet, että surmaisitte minut, jos hän ilmaisisi teille totuuden. Sentähden kiiruhdin syyttämään häntä viattomasti». Kreiville oli jonkinlaiseksi lohdutukseksi, että Golonkin täytyi tunnustaa Genoveevan viattomuus, ja hän viittasi kädellään viemään hänet takaisin vankilaan, kätki sitten kasvonsa käsiinsä, itki kyyneleensä kuiville ja kirosi äkkipikaisuutensa alimmaiseen manalaan.

Kreivi oli tästä lähtien alituisesti niin synkkämielinen, että pelättiin hänen henkeään. Hänen tuskansa läheni joskus mielenhäiriötä. Lähiseudun ritarit, jotka sillä välin myös olivat palanneet sotaretkeltä ja jotka olivat hänen hyviä ystäviään, kävivät hyvin usein häntä tervehtimässä ja ilahduttamassa, mutta kreivi pysyi lohdutonna. Hän oleskeli Genoveevan huoneessa eikä mennyt minnekään muualle kuin linnankappeliin. Hänen lempisuunnitelmiaan oli haetuttaa Genoveevan hauta saadakseen siellä itkeä ja sitten haudata hänen ruumiinsa kunniakkaasti, mutta kukaan ei löytänyt hautaa, sillä ne kaksi miestä, jotka olivat vieneet Genoveevan surmattavaksi, olivat pian sen jälkeen kadonneet, eikä kukaan tiennyt heidän olinpaikkaansa. Silloin kreivi pani Siegfriedsburgin kirkossa toimeen upean juhlan Genoveevan kuoleman muistoksi. Hän itse ja kaikki palvelijat, kaikki ritarit ja linnanrouvat läheltä ja kaukaa olivat silloin tummimpaan surupukuun puettuina. Myös oli silloin läsnä sellainen kansanpaljous, että tuskin kymmenes osa mahtui kirkkoon. Kreivi jaetutti runsaasti almuja köyhille ja pystytti kirkkoon muistopatsaan kultakirjoituksineen vielä jälkimaailmalle julistamaan Genoveevan surullista kohtaloa.

XV

Siegfried-kreivi löytää puolisonsa Genoveevan

Kului vuosia, ennenkuin kreivi suostui lähtemään minnekään linnastaan, ja silloinkin täytyi hänen uskollisen Wolfinsa melkein pakottaa hänet siihen. Hänen ystäviensä ritarien täytyi ponnistaa kaikki voimansa edes hiukan ilahduttaakseen häntä. Toinen piti suuret kemut, joissa oivallinen harpunsoittaja säesti lohduttavia laulujaan, toinen pani toimeen kaikenlaisia ritariharjoituksia, nuolella ampumista ja painia, kolmas kutsui hänet metsästysretkelle. Tämä viimeksi mainittu huvilaji, josta hän nuoruudestaan asti oli paljon pitänyt, näytti olevan omiaan parhaiten haihduttamaan hänen synkkämielisyyttään. Kun ritarit sen huomasivat, metsästelivät he hyvin usein, milloin hirviä ja villisikoja, milloin susia ja karhuja, joita siihen aikaan oli viljalti Saksassa, ja kreivi vietiin aina mukaan retkille.

Wolfin kehoituksesta kreivikin kerran pani toimeen suuren metsästysretken ja kutsui sille kaikki lähiseudun ritarit. Tämä tapahtui lopputalvesta. Metsästyspäiväksi määrättiin ensimmäinen kirkas päivä, jolloin olisi hiljan satanut lunta, ja päätettiin kokoontua suunnattoman tammen juurelle metsänrinteelle. Sovittu päivä koitti, ja aamun sarastaessa kreivi lähti lukuisan palvelijajoukon seuraamana retkelle. Kaikki kulkivat ratsain monien kuormahevosten, muulien ja metsästyskoirien seuraamina. Kaikki kutsutut ritarit saapuivat täsmällisesti suurelle tammelle. Metsästystorvet toitahtelivat iloisesti ja rohkeasti metsässä. Metsästys alkoi, ja ritarit ja palvelijat olivat hyvin innostuneita siihen. Paljon hirviä ja villisikoja surmattiin. Kreivi tavoitti heittokeihäällään erästä otusta, muttei osunut. Silloin hän alkoi ratsain ajaa sitä takaa. Eläin pakeni jyrkkien kallioitten, orjantappurain ja pensasten yli piiloutuen lopuksi Genoveevan luolaan, sillä se oli sama naarashirvi, jonka maitoa Genoveeva ja hänen poikansa jo niin kauan olivat käyttäneet ravinnokseen.

Koska kreivi ei voinut ratsastaa pitemmälti, nousi hän hevosensa selästä, sitoi sen kuusenrunkoon, seurasi eläimen jälkiä nuoskeassa lumessa ja tuli luolalle. Hän katsahti sen sisään ja havaitsi hämmästyksekseen pimeän luolan perällä riutuneen ihmishaahmon kuolonkalpeine kasvoineen. Se oli Genoveeva, joka tosin oli parantunut ankarasta taudistaan, mutta joka yhä vielä oli niin raukea ja voimaton, ettei hän erämaassa enää koskaan olisi täydelleen toipunut. Melkein joka aamu hän luuli, ettei enää näkisi iltaa.

»Jos olet ihminen», kreivi huusi luolaan, »niin tule päivänvaloon!» Genoveeva tuli ulos lampaantaljaan verhottuna, olkapäät pitkien, kullankellervien hiusten peitossa, käsivarret ja jalat paljaina, vilusta värisevänä ja kalpeana kuin kuolema.

»Kuka olet ja miten olet tänne tullut», kreivi huudahti peräytyen hämmästyneenä askeleen, sillä hän ei enää tuntenut Genoveevaa. Tämä taas oli heti ensi silmäyksellä tuntenut puolisonsa.

»Siegfried», hän heikolla äänellä lausui, »olen puolisosi Genoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Jumala kuitenkin tietää, että olen viaton».

Silloin kreivi tunsi itsensä kuin salaman iskemäksi. Hän ei enää tiennyt, näkikö hän unta, vai oliko valveillaan. Koska hän synkkämielisyydessään usein oli kuin suunniltaan ja nyt huomasi olevansa ypöyksin kaukaisessa, kammottavassa laaksossa, etäällä seuralaisistaan, luuli hän näkevänsä Genoveevan haamun.

»Voi, sinä puolisoni manalle mennyt henki», hän huusi sydäntä särkevällä äänellä, »palaatko nyt syyttämään minua verisestä rikoksestani? Tällä kohdallako murha tapahtui, ja tuonne luolaanko he hautasivat kuolleen ruumiisi? Niin kai on käynyt, ja ruumiisi kääntyy haudassaan minun astuessa paikalle, jonka olen punannut verelläsi, ja henkesi kärsii siitä, että murhaajasi lähestyy rauhaista leposijaasi. Käänny pois, autuas henki, käänny pois, omatuntoni jo kalvaa minua kylliksi. Palaa rauhan asuntoihin ja rukoile puolestani, miesraukan puolesta, jolla ei enää ole rauhaa maailmassa. Älä näyttäydy minulle niin surkeassa muodossa, näyttäydy enkelinä ja sano antaneesi minulle anteeksi!»

»Siegfried», Genoveeva itkien lausui, »rakkahin puolisoni! En ole mikään henki, olen todella Genoveevasi, puolisosi, ja elän vielä. Ne kunnon miehet, joiden piti teloittaa minut, säästivät henkeni».

Kreivi oli yhä vielä kauhun ja hämmästyksen lamauttamana. Hänen silmissään musteni, ja hän tuskin kuuli Genoveevan sanat, katsellen häntä yhä tuijottavin silmin ja luullen näkevänsä hengen.

Genoveeva tarttui hellästi hänen käteensä, mutta hän veti kätensä pois ja huudahti vapisevalla äänellä: »Päästä minut, päästä minut, kätesihän on jääkylmä. Tai vedä vain minutkin hyisellä kädelläsi luoksesi hautaan, sillä elämä on minulle raskas kuorma ja kuolema parasta, mitä voin toivoa».

Genoveeva sanoi vielä kerran: »Siegfried, rakas, armas puolisoni!» katsellen häntä samalla niin hellästi ja lempeästi kuin taivaan enkeli. »Etkö enää tunnekaan Genoveevaasi? Katselehan minua oikein tarkkaan! Koettele kättäni, katso sormustasi sormessani! Toinnu vihdoinkin hämmästyksestäsi! Jumala, vapauta hänet tästä kauheasta kuvittelusta!»

Vihdoin kreivi tointui hämmästyksestään ja heräsi kuin pahasta unesta. »Sinähän siinä olet», hän huudahti ja vaipui menehtyneenä hänen jalkoihinsa. Hänen katseensa oli kauan kiintyneenä Genoveevan riutuneeseen muotoon, eikä hän saanut sanaakaan suustaan. Vihdoin hän puhkesi kyyneliin. »Sinä siis olet puolisoni», hän huudahti. »Sinäkö olet entinen viehkeän kukkea Genoveeva? Ja nyt olet tässä kurjuudessa, johon minä olen sinut syössyt! En ole enää sen arvoinen, että maa minua pinnallaan kantaisi. En saa nostaa silmiäni puoleesi. Voitko antaa minulle anteeksi?»

Genoveeva lausui itkien: »Rakkahin Siegfried, en milloinkaan ole ollut vihainen sinulle. Rakastan sinua aina, tiesinhän, että sinua petettiin. Nouse ja tule syliini, ilosta itken sinut jälleen nähdessäni».

Kreivi tuskin rohkeni katsoa häntä. »Etkä syytä minua mistään», hän sanoi, »et sano edes ainoatakaan pahaa sanaa minulle. Oi sinua, taivaan enkeliä, sinua lempeää, jumalaista sielua! Mitä, mitä olenkaan tehnyt loukatessani sinua niin syvästi!»

Genoveeva lausui: »Rauhoitu, Siegfried! Kaikki on Jumalan johdatusta. Hän on siten sallinut käyvän. Oli hyvä minulle, että jouduin tänne erämaahan. Ehkäpä rikkaus ja loisto olisivat minut turmelleet, mutta erämaassa löysin Jumalan ja taivaan».

Hänen vielä puhuessaan tuli Mertsi. Hänellä oli pukimena vain vartalon ympäri kiedottu kauriinnahkasensa ja hän kahlasi lumessa, jota paikka paikoin oli vielä sangen paksulti ahtaassa, kallioitten ympäröimässä laaksossa. Hänellä oli kainalossaan muutamia tuoreita, vettä valuvia kasveja, jotka hän vastikään oli poiminut lähteestä, ja kädessään hänellä oli juuri, jota paraikaa pureskeli.

Poika säikähti ja pysähtyi huomatessaan kreivin upeassa ritaripuvussaan pitkä, häilyvä höyhentöyhtö kypärissä. Hän katsahti äitiinsä, näki kyyneleet, jotka vuolaina vierivät tämän kalpeita poskia ja huudahti äänekkäästi: »Äiti, kuka hän on? Onko hän niitä pahoja ihmisiä ja aikooko hän surmata sinut? Ällös itke», hän jatkoi juosten äitinsä luo, »en salli tehtävän sinulle mitään pahaa. Hän saa mieluummin surmata minut kuin loukata sinua».

Genoveeva lausui lempeästi: »Rakas poikani, älä pelkää häntä. Katsohan häntä ja suutele hänen kättään, ei hän tee sinulle mitään pahaa. Hän on hyvä, rakas isäsi. Katsos, hän itkee surkeuttamme. Jumala on lähettänyt hänet pelastamaan meidät täältä ja viemään meidät kotiin».

Poika kääntyi ja katsahti vieraaseen. Hän oli kiharaisine, mustine kutreineen, jaloine otsineen, suurine, säkenöivine silmineen, kauniin kaarevine nenineen ja hienomuotoisine huulineen kreivin ilmeinen kuva. Nähdessään suloisen, kukkean pojan tämä suuresti ihastui, mutta lapsen vaillinaisen puvun huomatessaan hänet samalla valtasi syvä sääli. Hänen isänsydämensä sykähti rakkaudesta tätä hänen lastaan kohtaan, ja hän huudahti: »Oi poikani, rakkahin poikani, tullos syliini!» Hän suuteli Mertsiä, nosti hänet käsivarrelleen ja kiertäen toisen kätensä Genoveevan vyötäisille hän loi kyyneleiset silmänsä taivasta kohti ja lausui: »Jumala, on liian suuri autuus sydänparalleni näin aivan odottamatta ja aavistamatta nähdä ensi kerta tämä rakas lapseni ja kohdata rakas vaimoni kuin kuoleman takaisin antamana!» Genoveeva risti kätensä, katsahti hartaana taivaalle ja sanoi: »Niin, Jumala, Sinä olet rajaton anteliaisuudessasi ja kykenet hetkessä runsaasti hyvittämään kaiken tuskan, mitä ihmissydän vuosien kuluessa on kestänyt. Ollos siitä kiitetty!» Herttainen poikakin nähdessään vanhempiensa niin liikutettuina rukoilevan, kohotti pienet kätösensä taivasta kohden ja toisti äitinsä sanat: »Rakas Jumala, ollos siitä kiitetty!» Kaikki kolme jäivät vielä pitkäksi aikaa ääneti ja liikkumattomina seisomaan, ja ainoastaan heidän sydämensä puhuivat Jumalalle, mitä ei ainoakaan kieli voi lausua.

Vihdoin Genoveeva alkoi kysellä: »Vieläkö vanhempani ovat elossa? Voivatko he hyvin vanhuudessaan? Tietävätkö he, että olen viaton? He ovat jo seitsemän vuotta itkeneet minua kuolleena, enkä minäkään ole kuullut heistä mitään seitsemään vuoteen.» Kreivi vastasi: »He elävät kyllä vielä, voivat hyvin ja tietävät viattomuutesi. Lähetän niin pian kuin suinkin lähetin ratsain viemään heille ilosanomaa siitä, että olet löydetty». Genoveeva loi silmänsä taivaalle ja huudahti ristissä käsin ja kiitollisuuden kyyneleet silmissä: »Ollos kiitetty. Jumala! Sinä olet kuullut rukoukseni, täyttänyt sydämeni salaisimmat toiveet ja suonut minulle vielä senkin, jota tuskin uskalsin toivoakaan. Olet suonut puolisoni palata sodasta, olet tuonut ilmi viattomuuteni, olet pelastanut minut kaikista kärsimyksistä, vankeudesta ja kuolemastakin, olet suonut minulle riemuisan hetken, jolloin sain viedä lapseni isälleen ja nyt tahdot vielä antaa minun nähdä rakkaat vanhempani. Sinä olet sula rakkaus!»

Sitten Genoveeva vei puolisonsa luolaan, sillä hän ei kauemmin saattanut avojaloin seisoa lumessa. Kreivi astui sinne kumarassa ja katseli surumielisesti rosoisia seiniä, matalaa sammalvuodetta, kurpitsamaljoja ja varpukoria, jotka olivat Genoveevan ainoat taloustarpeet ja todistivat hänen puutteestaan. Liikutettuna hän näki pienen ristin seinällä ja sen kohdalla kiven, jonka Genoveevan polvet olivat kuluttaneet sileäksi ja tasaiseksi. Hän silmäsi luolan aukosta jyrkkiä kallioita, jotka ympäröivät ahdasta laaksoa, ja tummia kuusia, jotka vielä olivat paksun lumen peitossa, ja hänen kyyneleensä alkoivat uudelleen vuotaa: »Oi, Genoveeva», hän huudahti, »minkä ihmeen avulla onkaan Kaikkivaltias pitänyt sinua elossa tässä kauheassa erämaassa. Lähettikö Hän luoksesi enkelin sinua ravitsemaan? Seitsemän pitkää vuotta ilman leivänpalasta, ilman tulta talvella, ilman lämpöistä vuodetta, ilman kunnollista pukua, paljain jaloin paksussa lumessa olet saanut olla, sinä herttuan tytär, joka söit hopealautasilta, joit kultahaarikasta, käytit purppuravaatteita ja talvis-aikaan kalliita turkkeja! Liian kauheata on elämäsi ollut! Mitä sanomatonta kurjuutta olenkaan sinulle tuottanut, ja siitä huolimatta, huolten ja tuskien riuduttamanakin rakastat minua vielä, sinä uskollinen, hyvä sydän. Kuinka jaloja ihmiset sentään saattavatkaan olla!»