Part 3

Ja katso, samassa hajaantuivat pilvet ja aurinko paistoi lempeästi ja lämpöisesti luolaan. Lehdet maassa kahisivat ja yhtäkkiä seisoi naarashirvi luolan edustalla. Koska ihmiset tässä asumattomassa erämaassa eivät koskaan olleet vainonneet tätä sävyisää eläintä, ei se ollut ensinkään pelokas. Se tuli arastelematta luolaan, joka oli sen tavallinen olopaikka, ja pysähtyi Genoveevan eteen. Genoveeva säikähti sitä ensin, mutta vähitellen hän kävi rohkeammaksi ja silitteli sitä. Elukalta ei näyttänyt jäävän huomaamatta tämä ystävällisyydenosoitus. Samassa Genoveevan mieleen johtui ravita itseään ja lastaan tämän naarashirven maidolla. »Mihin hätä pakottaakaan onnetonta äitiä!» hän sanoi ja antoi lapsen imeä hirveä. Elukka, jonka poikasen susi oli raadellut, ja jota liiallinen maidon paljous vaivasi, salli sen mielellään. Genoveeva käänsi sitten lapsen, joka nyt oli vaiti ja halusi nukkua, muutamiin vaatekappaleisiinsa ja laski hänet luolan nurkkaan, missä oli siihen sopiva paikka.

Vasta kun Genoveeva oli huolehtinut lapsestaan, ajatteli hän itseään. Hän lähti luolasta, kokosi maahan pudonneet kurpitsat, halkaisi ne kaikki terävällä piikivellä, koversi niistä sisällyksen ja huuhtoi ne lähteellä. Kun hän palasi, oli hirvi sillä aikaa paneutunut pitkäkseen luolaan. Genoveeva tarjosi sille muutamia tuoreita ruohoja, jotka oli löytänyt lähteestä. Silloin hirvi nousi, söi ruohot hänen kädestään ja nuoli sitten hänen kättään ikäänkuin kiitollisuuttaan osoittaakseen. Genoveeva koetti nyt lypsää sitä. Elukka salli kärsivällisesti sen tapahtua, ja Genoveeva sai monta kurpitsankuorta maitoa täyteen. Sitten hän laskeutui polvilleen, kohotti molemmin käsin keltaista maitomaljaa taivasta kohden ja rukoili itkien: »Oi, Jumalani, ottaos kyyneleeni kiitokseksi tästä armollisesta lahjastasi! Niin, Sinun antimesi on tämäkin maito. Sinä annoit ravinnonlähteen kummuta minulle keskellä tätä kovaa kalliota. Sinä johdatit niin, että kurpitsansiemenen pudotti tähän erämaahan lintu tai hurskas erakko, joka ehkä asui tässä luolassa ja kasvatti nuo omenapuut, sekä istutti tämän kurpitsaköynnöksenkin, jottei minulta puuttuisi astiaa, mihin panna lahjasi. Sinä johdit askeleeni tähän luolaan, tämän hyvän elukan olopaikkaan. Nyt ei minun eikä lapseni tarvitse nääntyä, nyt voin Sinuun turvaten rauhallisena ja luottavana odottaa kylmää talvea, jolloin ravintoa on vaikea saada».

Hän joi nyt, ja kiitollisuuden kyyneleitä vieri maitoonkin. »Miten oivallista juomaa», hän sanoi. »Niin hyvältä ei minusta eläessäni vielä ole mikään maistunut. Kuinka vähän osasinkaan panna arvoa lahjoihisi nauttiessani niitä vanhempieni runsaalta pöydältä! Anna anteeksi, etten Sinua paremmin kiittänyt, etten tehnyt enemmän hyvää köyhille! Enhän koskaan ollut kokenut, kuinka vaikeaa nälkä on. Kuinka monelle puutteenalaiselle saattaisivatkaan rikkaat vähäisellä kustannuksella hankkia suurta virkistystä!»

Kun hän oli oikein vahvistanut itseään maidolla ja vielä kerran kiittänyt Jumalaa siitä, lähti hän taas luolasta, poimi kalliolta ja ympärillä olevilta, vanhoilta puunrungoilta hienoa sammalta, kokosi sitä monta esiliinallista ja laittoi sitten itselleen ja lapselleen pehmeän vuoteen luolaan. Sitten hän taivutti vahvat, tuuheat kuusenoksat, jotka riippuivat luolan suulla, vielä matalammalle suojellakseen asuntoaan vielä paremmin tuulelta. Tuuheat oksat peittivät nyt luolan suun kuin tummanvihreä verho ja levittivät sinne miellyttävää hämärää. Hirven lämmin hengitys ja huokuminen lämmitti sitä suloisesti.

Genoveeva istahti väsyneenä päivän työstä ja vielä enemmän sen surusta luolassa olevalle paadelle, joka oli kuin varta vasten hänen istuimekseen tehty. Hänen oli nyt paljon keveämpi olla. Hän kiitti hartaasti Jumalaa, joka oli pelastanut hänet pimeästä vankilasta ja hankkinut hänelle varman turvapaikan Gololta. Hän kyllä huomasi, että hänellä täälläkin tulisi olemaan paljon kestettävää, mutta hän ajatteli jumalallista Vapahtajaansa, joka kuuliaisesti oli ottanut ristin harteilleen ja kärsivällisenä kuollut sillä. Hänen jalkojensa juuressa maassa oli kuiva risu, joka oli pudonnut kuusenoksasta. Hän taittoi sen kahteen erisuureen osaan ja kiinnitti sitkeällä kuusenhavulla pienemmän osan siten isompaan, että syntyi risti, ja sanoi sitten: »Oi, jumalallinen Vapahtajani, joka rakkaudesta minuun ja kaikkiin ihmisiin kuolit ristillä! Tahdon aina pitää tätä merkkiä silmäini edessä. Muistuttakoon se minulle aina rakkauttasi. Sinun kanssasi tahdon alkaa erakkoelämäni tässä korvessa. Kärsimykseni ovat nyt ristinäni. Tahdon kärsivällisesti ottaa sen olalleni ja aina rukoilla kuten Sinä: »Isä, Sinun tahtosi tapahtukoon, eikä minun! Kerran kärsimykseni loppuvat ja tulee hetki, jolloin Sinun laillasi voin sanoa: 'Se on täytetty.'»

Siten rukoiltuaan hän pystytti ristin pieneen syvennykseen, mistä se parhaiten näkyi, paneutui valmistamalleen sammalvuoteelle, ja pitkästä aikaa leppoinen uni sulki hänen silmänsä. Hänen lapsensa nukkui lähinnä hänen sydäntään, ja uskollinen hirvi, joka tästä lähtien ei enää jättänyt häntä, lepäsi hänen jaloissaan.

IX

Genoveevan yksinäisestä elämästä erämaassa

Siitä alkaen Genoveeva asui todellisen erakon tavalla erämaassa. Talvi kului, tuli kevät ja kesä ja niitten jäljestä taas syksy ja talvi ilman mitään erikoisia tapauksia. Kun Genoveeva kuumina, kesäisinä keskipäivinä istui äänettömien kallioitten ja puiden keskellä kuulematta muuta kuin korppien vaakkunan tai tikan naputuksen, kun kaameina syysöinä kylmä kuu heloitti taivaan laelta valaisten yksinäistä laaksoa kallioitten lomassa, kun hän talvisin katseli luolastaan suunnatonta lumenpaljoutta, jossa näkyi vain petojen jälkiä, silloin hän sydämensä pohjasta ikävöi kerran taas päästä näkemään vanhempiensa, puolisonsa, ystäviensä tai edes jonkun ihmisen kasvoja. »Kuinka onnellisia ovatkaan ne ihmiset», hän kerran huokasi, »jotka saavat elää toistensa parissa, puhua toistensa kanssa ja kertoa toisilleen surunsa ja ilonsa, ja miten ymmärtämättömiä he ovatkaan, kun useinkaan eivät välitä koko tästä suloisesta onnesta, vaan katkeroittavat monin tavoin toistensa elämää?» Sitten hän taas malttoi mielensä ja sanoi: »Oi Jumala, onhan onni saada seurustella Sinun kanssasi sittenkin vielä äärettömän paljon suloisempaa kuin seurustelu ihmisten kanssa. Vaikka olemmekin kaukana ihmisistä, olet Sinä kumminkin aina meitä lähellä, autiossa erämaassa ja yösydännäkin. Mikä autuus, että joka hetki saatamme puhua Sinun kanssasi, Sinä sielumme rakkahin Ystävä». Hän tottui niin alituisesti seurustelemaan Jumalan kanssa ja puhumaan Hänelle sydämessään, että häneltä tunnit kuluivat kuin hetkiset näissä tuttavallisissa ystävyydenkeskusteluissa.

Joskin lapsensa hoitaminen, juurien kaivaminen ja erilaisten metsänhedelmien kokoaminen tuottivatkin Genoveevalle paljon vaivaa, täytyi hänen kumminkin monesti istua tietämättä, mitä tehdä. Silloin hän usein sanoi: »Jospa minulla vain olisi muutamia puikkoja ja lankaa, kuinka hauskasti silloin kuluttaisinkaan monta pitkää hetkeä, kuinka oivallisesti silloin pukisinkaan itseni ja lapseni. Ihmiset valittavat usein työtä, mutta ilman sitä on elämä sangen surullista ja ikävää. Ankarin työ on suloista toimettomuuteen verrattuna».

Usein hän mitä syvimmin ikävöi hyvää kirjaa. »Kuinka monta hetkeä saattaisinkaan silloin viettää ihanasti ja opettavasti», hän sanoi, »mutta ovathan Sinun tekosi ympärilläni, rakas Jumala, myöskin kirja, jonka itse olet kirjoittanut». Hän alkoi nyt paljon paremmin tarkata Jumalan tekoja kuin hän ennen oli tehnyt, ja häntä ilahdutti sanomattomasti pieninkin kukkanen, kaunisvärinen korento tai kirjava perhonen, koska hän niissä huomasi Jumalan viisauden ja hyvyyden jälkiä. Hänestä olikin sentähden sanomattoman ilahduttavaa ja lohdullista, että Kristus oli lausunut monet kauneimmista vertauksistaan sellaisista esineistä, jotka häntäkin erämaassa ympäröivät.

Kun aurinko keväisin taas paistoi herttaisesti ja suloisesti hänen luolaansa, silloin hän ihastuneena sanoi: »Rakas Jumala, Sinun aurinkosi on mielestäni lempeytesi ja isänrakkautesi kuva. Sanoihan Poikasi Jeesus: 'Taivaallinen Isänne antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyvillekin'. Olkoon siis minunkin rakkauteni ihmisiin aurinkosi kaltainen. Mielelläni tekisin hyvää vihollisellenikin, jos voisin».

Kun hän oli huolissaan toimeentulostaan, ja suru oli vallata hänen sydämensä ja kun hän tällöin eräänä kauniina aamuna kuuli lintujen ihanan laulun, silloin hän huudahti: »Te olette niin iloisia ja huolettomia, te pienet, rattoisat olennot, ja laulatte niin hilpeästi. Enkö minäkin siis olisi iloinen? Tahtoohan Jeesus sitä ja sanookin sen meille: 'Katsokaa taivaan lintuja. Eivät ne kylvä eivätkä niitä, eivät myös korjaa aittoihin, ja taivaallinen Isänne ruokkii heidät kumminkin. Ettekö te ole paljoa enemmän kuin ne?' Niin, Jumalani, Sinä rakastat minua enemmän kuin kaikkia näitä lintuja, pitäisihän minun siis olla iloisempi kuin ne kaikki, laulaa tulisi minun ilosta eikä huolehtia, vaikka ei minua varten enää kylvetä jyvästäkään, ei niitetä korttakaan eikä korjata lyhdettäkään».

Kun hän katseli erämaan kukkia, jotka tuhansin kirjavin värein koristivat hänen pikku laaksoaan, sanoi hän: »Tekin olette suloisia todistuksia, pelkkiä muistokukkia merkiksi Jumalan rakkaudesta minua kohtaan. Sellaisia kukkia Jeesus osoitti sanoessaan: 'Katsokaa kedon kukkia! Eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Ja kuitenkin sanon teille, ettei Salomo loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos Jumala niin ihanaksi pukee kedon ruohon, eikö Hän sitä paljon enemmän teille tekisi, te heikkouskoiset?' En siis enää tahdo olla heikkouskoinen enkä arka enkä huolehtia vaatteistani tulevaisuudessa, vaikka en nyt saatakaan kehrätä enkä neuloa».

Kun hänen laaksossaan kallioitten keskellä kesäaikaan oli paahtavan kuumaa, ja hän janoissaan tuli lähteelleen, ammensi ja joi raikasta vettä, sanoi hän usein: »Mitä tämä lähde on polttaville huulilleni, sitä on oppisi ja Henkesi sielulleni, Herra. Sanothan itse: 'Joka janoo, hän tulkoon luokseni ja juokoon. Se vesi, jonka minä hänelle annan, on tuleva hänessä iankaikkiseen elämään kuohuvan veden lähteeksi'. Niin, yksin tämä sisäinen elämänlähde virvoittaa minua lohdutuksilla ja ilolla nyt, kun kaikki ulkoapäin tuleva ihmisapu on minulta otettu ja kaikki seuraelämän ilot minulta riistetty».

Usein hänen katsellessaan suunnattomia kallioita, jotka ympäröivät hänen laaksoaan ja olivat jo vuosituhansia pysyneet paikoillaan myrskyssä ja rajuilmassa, muistuivat hänen mieleensä Jeesuksen sanat: 'Joka minun sanani kuulee ja täyttää, häntä vertaan ymmärtäväiseen mieheen, joka rakensi huoneensa kalliolle'. -- »Sinun sanaasi tahdon perustaa pelastukseni», sanoi hän sitten, »ja se pysyy horjumatonna».

Ohdakkeet ja orjantappuratkin opettivat hänelle jotain. »Jos teistäkin, te piikkiset kasvit, saattaisi poimia viinirypäleitä ja muita jaloja hedelmiä», hän sanoi, »olisi se minulle tosin hyvin mieluista ja tulisi varsin hyvään tarpeeseen. Mutta niin on yhä vielä asian laita kuin Jeesus sanoi: 'Ohdakkeista ei koota rypäleitä, eikä orjantappuroista viikunoita. Jokainen hyvä puu tuottaa hyviä hedelmiä ja huono puu tuottaa huonoja hedelmiä'. Minä tahdon olla hyvä puu ja tehdä hyvää niin paljon kuin saatan. En milloinkaan tahdo olla orjantappurain ja ohdakkeitten kaltainen, jotka vain pistävät eivätkä tuota hedelmiä, eivät ainakaan hyviä». Siten olivat aurinko, linnut, kukat, lähde, kallio, vieläpä orjantappurat ja ohdakkeetkin hänelle pelkkiä merkkejä, jotka muistuttivat hänelle Jeesuksen sanoja ja antoivat hänelle kyllin ajattelemisen aihetta.

Herttaisempi kevätaurinkoa, ilahduttavampi kevättä kukkineen ja lintuineen, opettavampi kaikkea, mitä erämaassa saattoi nähdä, oli Genoveevalle lapsensa. Hän kantoi sen jokaisena kirkkaana päivänä ulos pimeästä luolasta kauniin sinitaivaan alle. Kun hän tällöin naarashirven käydessä laitumella läheisyydessä, lapsi käsivarrellaan käveli laaksossa ja mitä suloisimmin sanoin puheli sen kanssa, vaikkei se vielä paljoa siitä kaikesta ymmärtänytkään, ja kun lapsi ojensi kätösiään häntä kohden ja hymyili hänelle, silloin Genoveevasta tuo hymy tuntui sulostuttavan koko erämaan ja kultaavan kaiken hänen ympärillään. Usein hän silloin polvistui maahan, painoi lasta povelleen ja sille hellän äidillisesti hymyillen sanoi: »Oi Jumala, kuinka voin Sinua kyllin kiittää siitä, että jätit minulle vielä tämän lapsen. Mitä iloa, mitä lohdutusta, kuinka hauskaa jokapäiväistä työskentelyä se minulle suokaan tässä autiossa olopaikassa! Katsahda Sinäkin, taivaallinen Isä, siunaten tähän lapseeni ja anna sen edelleen kasvaa ja varttua. Kuinka iloisesti se silmillään katseleekaan», hän sitten jatkoi, »kuinka vapaat vielä ovatkaan sen puhdas otsa ja viehkeät posket kaikista intohimoista, kuinka huoletonna se lepääkään sydäntäni vasten. Totta puhuu jumalallinen Vapahtaja lausuessaan: 'Ellette tule lasten kaltaisiksi, ette voi tulla taivaan valtakuntaan!' Oi, jospa kaikki ihmiset vapaaehtoisesti tahtoisivat olla niin vailla kaikkea ylpeyttä, kateutta, vihaa ja muita tuhoisia intohimoja, kuin tämä lapsi vielä on viattomuudessaan ja onnellisessa tietämättömyydessään. Silloin meillä olisi taivas sydämessämme, silloin voisimme elää maailmassa yhtä iloisina kuin lapsi äitinsä povella, silloin voisimme yhtä tyytyväisinä ja autuaina levätä Jumalan isänsydämellä».

Usein Genoveevassa heräsi mitä hartain halu kerran taas saada käydä kirkossa. »Mikä riemu», hän sanoi, »kun tuhannet yhdessä polvistuvat Jumalan eteen, kuuntelevat Jumalan sanaa, tai kun uskovien joukon ylistyslaulu hartaana kohoaa taivasta kohden! Jospa vain edes kerran taas kuulisin kellojen soittoa, niin luulen, että sydämeni jo kevenisi. Mutta», hän sitten taas sanoi, »onhan koko luonto, ylläni kaareutuva taivas ja ympärilläni vihannoiva maa myöskin pyhäkköäsi. Jumala, ja yksinäisessä erämaassa sykkivä sydän, joka Sinua ikävöi, onhan sekin alttarisi. Olkoon tämä laakso pyhäkkösi, joka on Sinulle omistettu ja sydämeni olkoon sen alttari».

Ei ollut ainoatakaan puuta eikä kalliota, jonka juurelle hän ei olisi polvistunut rukoilemaan, ja kun hän ei kylmältä enää saattanut mennä ulos, polvistui hän monesti pienen ristin eteen luolassaan olevalle rosoiselle kivelle, joka ulkoni kallioseinämästä ja oli Genoveevan rukousjakkarana.

X

Genoveevan äidin-riemuja erämaassa

Kuten usein erämaan ruohojen ja ohdakkeitten keskellä versoo ihana purppurakukka, niin sai nyt Genoveeva yksinäisyydessään nauttia suloisimmasta seurustelun ilosta, minkä elämä tarjoaa. Hänen rakas pienokaisensa Mertsi varttui, oppi kävelemään, alkoi jo soperrella muutamia sanoja ja oli todellakin ihmeen soma pikku poika. Genoveeva ei ollut löytänyt erämaasta mitään, millä verhota lasta, mutta eräänä päivänä hän huomasi nuoren kauriin, jonka susi juuri oli tappanut ja jonka se nyt aikoi syödä. Hän karkoitti suden ajatellen käyttää kauriin ruskeata, valkopilkkuista taljaa rakkaan Mertsinsä pukimiksi. Kun hän verhosi pojan sillä, jäivät kädet ja jalat kumminkin paljaiksi, ja hän muistutti tässä niukassa puvussaan pientä Johannesta erämaassa, kuten häntä välistä kuvataan lampaanvuotaan verhottuna. Vaikkei poika nauttinutkaan muuta kuin ruohoja, maitoa ja vettä, oli hän sittenkin niin pirteän ja terveen, niin kauniin ja kukoistavan näköinen kuin elämä itse.

Genoveeva, joka ei enää vuosikausiin ollut kuullut sanaakaan ihmishuulilta, tunsi hurmaavaa iloa kuullessaan ensimmäiset ymmärrettävät sanat pojan suusta, mutta vielä suurempaa iloa hän tunsi, kun lapsi ensi kerran kauniisti ja selvästi äänsi äiti-sanan. Tämä tapahtui talven alkupuolella. Genoveeva puheli nyt tuntimäärin hänen kanssaan pimeässä luolassaan, meni leutoina päivinä hänen kanssaan pieneen laaksoon ja opetti hänelle kaikkien luonnon esineitten nimet, jotka siellä olivat nähtävinä, auringosta piikiveen ja kuusista matalaan, ikivihreään sammaleeseen asti ja saattoi pian keskustella niistä hänen kanssaan. Heräävän ymmärryksen ensi säteet, lapsenrakkauden ensi kipinät, joita Genoveeva huomasi tuossa suloisessa pojassa, ilahduttivat häntä sanomattomasti, ja päivä kävi hänelle moninaisista äidinriemuista toistaan rikkaammaksi. Keskellä talvea puhkesi hänelle ihana kevät.

Talven loppupuolella poika sairastui eikä pitkään aikaan enää voinut lähteä luolasta, mutta kohta ensimmäisinä kevätpäivinä hän jälleen toipui ja kukoisti taas kuin ruusu. Silloin Genoveeva eräänä kauniina kevätaamuna tarttui hänen käteensä ja vei hänet pimeästä luolasta ulkoilmaan ja alas kukkivaan laaksoon. Uhkuvan kevään loisto, jonka poika nyt kehittyneemmällä ymmärryksellä ja selvemmällä tajunnalla yhtäkkiä huomasi, teki häneen mitä elävimmän vaikutuksen. Hän pysähtyi aivan hämmästyksissään ja katseli kaikkea ilosta ja ihmetyksestä loistavin silmin. »Mitä tämä on, äiti», hän huudahti, »mitä näenkään! Kaikkihan on ihan toisin kuin ennen, kaikki on paljon kauniimpaa. Tuo laakso oli vielä vähän aikaa sitten aivan valkeanaan lunta ja nyt se on jo niin vihreä, että kuuset kuvastuvat sitä vastaan mustina. Ja pensaat ja puut, jotka ennen seisoivat kuivina ja paljaina ja joissa vain siellä täällä oli keltainen lehti, ovat nyt täynnä hentoja, vaaleanvihreitä lehtisiä. Kuinka herttaisesti ja lämpimästi nyt aurinko paistaakaan ja kuinka kauniin sininen onkaan taivas. Ja katsohan, kuinka ihmeen kauniita pikku esineitä onkaan maassa jalkojeni juuressa. Katso, katso, kuinka kauniin valkeita, keltaisia ja sinisiä!»

»Ne ovat kukkia, rakas lapsi», Genoveeva sanoi. »Kas tuosta poimin muutamia sinulle. Näitä valkoisia tässä sanotaan satakaunoiksi. Katsos, ne ovat keskeltä kauniin keltaisia, ja hennot, valkeat lehdykät ympärillä ovat reunoilta helakanpunaisia. Nuo keltaiset ovat esikoita. Tunnustelehan niiden tuoksua, ne tuoksuvat sangen suloisesti. Tämä sininen tässä on orvokki. Se tuoksuu vielä suloisemmin. Otahan ne, ne ovat kaikki sinun, poimi vain niin paljon kuin haluat». Mertsi poimi niin paljon kukkia, ettei enää voinut pidellä niitä pikku kätösissään.

Sitten Genoveeva vei hänet vihertävään pensaikkoon, varjoisten puitten alle. »Kuuntelehan», hän sanoi, »etkö kuule mitään?» Poika kuuli ensi kerran herättyään selvempään tajuntaan lintujen tuhatäänisen laulun, kun ne täällä vallatonten käsien häiritsemättä pesivät lukemattomissa parvissa. »Kuule», hän uteliaana huudahti, »mikäs niin kauniisti helisee? Kaikissa puissa ja pensaissahan sadat suloiset äänet soivat yhtaikaa. Katsokaamme, mitä se on. Tule!»

Genoveeva istahti kallionlohkareelle, jota peitti pehmeä, viheriä sammal ja jota varjosti pari nuorta pyökkiä, nosti pojan helmaansa ja sirotteli kuten usein talvella ja kevään alkupäivinä metsäkukkien siemeniä maahan houkutellen lintuja. Silloin lintuparvi lehahti heidän luokseen, hauska punatulkku, vihertävä keltasirkka, hamppuvarpunen, jolla on helakanpunainen päälaki ja kurkku, ja kirjava tiklivarpunen. Ne noukkivat vikkelästi jyväsiä. »Katso», Genoveeva sanoi, »nämä linnut ne niin kauniisti laulavat». Pikku Mertsi oli melkein suunniltaan ilosta. »Voi teitä somia pikku lintukultia, tekö siis niin kauniisti laulatte!» hän huudahti. »Te tosiaankin osaatte sen taidon paremmin kuin korpit, jotka talvikaudet vaakkuivat niin surullisesti, ja olette paljon kauniimpiakin kuin ne.»

»Mutta sanohan, äiti», hän taas jatkoi, »mistä oikein johtuu, että nyt kaikki on niin kaunista? Mistä kaikki nämä kauniit esineet sitten tulevat, sillä ethän sinä kai ole voinut koristaa laaksoa niin ihanaksi minun sairaana ollessani. Sinähän olit melkein aina minun kanssani luolassa etkä kai sentään ole niin taitavakaan».

»Rakas lapsi», Genoveeva virkkoi, »olenhan jo sanonut sinulle, että meillä on hyvä Isä taivaassa, rakas Jumala, joka on luonut auringon, kuun ja tähdet. Katsos, Hän on kaiken tämänkin tehnyt, jotta oikein iloitsisimme siitä».

-- »Voi sitä rakasta, hyvää Jumalaa!» poika sanoi. »Hän on vasta kunnon mies, ja taitava Hän myöskin on». -- Genoveeva hymyili hänen lapselliselle yksinkertaisuudelleen. »Tosiaankin», hän itsekseen virkkoi sulkiessaan hänet syliinsä ja suudellessaan häntä, »moni sinua vanhempi lapsi sanoisi sinua ymmärtämättömäksi ja nauraisi sinulle, jos kuulisi sinun noin puhuvan, mutta vain siksi, että unohtaa itse kerran niin puhuneensa ja meidän kaikkien tavalla kehittyneensä vasta vähitellen».

Seuraavana aamuna pienokainen herätti hänet jo ani varhain sanoen: »Äiti, nousehan ja tule kanssani. Mennään katsomaan, mitä kaikkea kaunista hyvä Jumala taas on tehnyt». Genoveeva hymyili lempeästi ja kulki hänen kanssaan pitkin lähteestä virtaavan puron reunaa laakson halki. »Katso», hän sanoi, »tämän korkean kallion varjossa, tässä laakson pohjoispuolella kasvaa mustia, pistäviä orjantappurapensaita. Nämä ovat oratuomia. Katsos, niissä on paljon pieniä, vihreitä ja valkeita palloja, joita sanotaan umpuiksi. Tulehan nyt! Tuolla laakson eteläpuolella on toisia pensaita, joissa on aivan pienet piikit. Niitä nimitetään orapihlajiksi. Niissäkin on pitkulaisia umppuja. Omenapuut lähteellä ovat sinulle vanhastaan tuttuja», hän sanoi taluttaen poikaa sinnepäin. »Mutta tarkastapa niitä oikein. Sinä et näe niissä vielä mitään, paitsi että niittenkin oksat ovat täynnään suuria umppuja. Pidä nyt joka päivä silmällä, mitä kaikkea puille ja pensaille tapahtuu ja kerro siitä sitten minulle».

Seuraavana yönä satoi lauhaa, lämmintä kevätsadetta, joka houkutteli lehdet ja kukat esille. Aamullakin vielä satoi aika rankasti, mutta kohta kun sade oli tauonnut, juoksi Mertsi alas laaksoon, palasi riemuiten takaisin ja huusi: »Äiti, nyt ovat oratuomien pienet, vihreät pallot paljaina lumivalkeina kukkina! Ja toiset orjantappurapensaat ovat täynnään vaaleanvihreitä lehdyköitä, ja niittenkin umput ovat suurentuneet. Ja puut lähteen partaallakin ovat täynnään kukkia, jotka eivät saattaisi olla kauniimman valkeita ja punaisia. Kuinka ihanaa! Kuinka hyvä Jumala onkaan! Tule, tule katsomaan!» Genoveeva lähti sinne hänen kanssaan. »Katso noita valkeita oratuomenkukkia! Ja katso, tähän orapihlajapensaaseen tulee kai siihenkin vielä kauniita, punaisia kukkia. Mutta ne eivät vielä ole valmiita. Katsos, punaista näkyy vasta hyvin pikkuisen umpuista. Ehkei hyvä Jumala viime yönä ehtinytkään saada niitä valmiiksi?» -- »Oi, lapsi», Genoveeva sanoi, »ei Jumalalla ollut mitään vaivaa niitä tehdessään. Silmänräpäyksessä Hän voisi aikaansaada kaiken, sillä Hän on kaikkivaltias». -- »Mutta», poika jatkoi, »sanohan minulle, kuinka Jumala pimeänä yönä voi tehdä kaiken tämän?» Genoveeva kertoi hänelle, että Jumala näkee yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Se ihmetytti peräti Mertsiä.