Part 8

-- Löysitkö nenäliinasi? kysyi rouva de Préal, kun tytär kävi vaunuihin hänen viereensä istumaan.

-- Äiti, se olikin taskussani.

-- Aivan suotta siis astuit kolmanteen kertaan ja annoit minun odottaa. Kuinka ajattelematon olet!...

-- Äiti, minä tiesin, että se oli taskussani.

-- Geneviève!

-- Minä tahdoin häntä vielä tavata.

-- Tuota pientä kukkasten tekijää!... Minä en voi sinua ymmärtää, lapseni...

-- Tein väärin, kun en puhunut totta, antakaa anteeksi, äiti!...

Rouva de Préal kääntyi pois, mitään vastaamatta.

Monta viikkoa oli kulunut, eikä Geneviève ollut saanut tilaisuutta täyttämään lupaustansa; kuitenkaan hän ei sitä unhoittanut.

Vihdoinkin, eräänä sunnuntaina, kun rouva de Préal oli poissa, sai hän Felicien itseänsä seuraamaan.

-- Mihin menemme? kysyi tämä, kun kummastukseksensa näki olevansa kaupungin-osassa, jossa ei asunut kukaan Genevièven tuttavista.

-- Käydään vieraisilla, mutta minä tahdon mennä sinne yksinäni, ja siksi ajaksi sinä saat jäädä tänne puistikkoon odottamaan. Tässä on sanomalehti sinulle ajanvietteeksi.

-- Oi, hyvä neiti, ei se käy laatuun!... Mitä rouva sanoisi?... Felicie-parka huusi.

-- Ei hän mitään sanoisi, koska hän itsekin on minut sinne saattanut.

-- Hän siis tietää?...

-- Ei vielä, mutta vast'edes hän saa sen tietää. En minä semmoista tee, jota täytyisi häneltä salata.

-- Miksi ette hänelle siitä puhunut? Ehkä hän itsekin olisi teitä seurannut.

-- Sitä juuri minä en olisi tahtonut, Geneiève vastasi.

-- En minä kuitenkaan uskalla laskea teitä yksin menemään, hyvä neiti, sanoi Felicie, oltuaan hetken aikaa ääneti.

-- No hyvä, Felicie, sinä saat seurata minua, jos se sinua rauhoittaa; mutta nähtyäsi, ketä minä menen katsomaan, saat mennä; eikö se hyvin sovi? Ja sinä odotat minua täällä.

He saapuivat eräälle kadulle, joka päättyi pieneen puistoon ja astuivat sitte ahtaita portaita ylös. Toisessa kerroksessa Geneviève seisahtui Ja kolkutti ovelle, jolle Céline Lebeaun nimi oli kirjoitettu.

Kukkastentekijä istui yksinänsä avatun akkunan ääressä; hän käänsi vitkalleen päätään, ja kalpeat kasvonsa lensivät punaisiksi, kun hän tunsi vieraan.

-- Yksinännekö olette? Geneviève kysyi.

-- Aivan yksinäni; isä on ulkona, ja rouva Gregoire meni sisarensa tyttären luo.

-- No, nythän oikein saamme haastella. Felicie, puolen tunnin perästä tulen puistoon.

Rauhoitettuna Felicie tottelevaisesti lähti menemään, mutta ei häneltä tullut paljon luettua sinä aikana, jonka hän odottaen vietti eräällä puiston penkillä. Hänelle johtui mieleen kaikki seikat Genevièven lapsuudesta, siitä saakka kun tämä niin salaperäisesti ilmestyi rouva de Préalin kotiin; hän muisteli lapsen kummallista taipumusta rakastamaan kaikkia köyhiä, ja heitä vertaisinansa pitämään, ja hän vaipui ajatuksiin.

Liikutettuna ja onnellisena Céline ensi ihastuksen perästä joutui hiukan hämilleen Genevièven seurassa, josta hän viikkokausia oli uneksinut. Hänen yksitoikkoisessa elämässään semmoinen tapaus, kuin Genevièven käynti, ei voinut jäädä unhotukseen, eikä uusia tapauksia tullut haihduttamaan sitä tunnetta, jonka Genevièven suudelma oli hänessä herättänyt. Valkoinen syreeni-oksa oli lakastunut, mutta hän oli huolellisesti pannut sen talteen samaan rasiaan, johon hänen kalleimmat kapineensa, äitinsä vihkimäsormus ja ruusu, jonka Jacques kerran oli antanut hänelle malliksi, olivat kätkettyinä. Mutta metsäkukat, joita Savigny oli hänelle poiminut, eivät siellä olleet.

Céline katsoi kaunista, nuorta tyttöä, joka oli istunut hänen viereensä ja piti hänen kättänsä omiinsa suljettuna.

-- Minä en enää luullut sauvani teitä nähdä, hän sanoi.

-- Lupasinhan niinä tulla, vastasi Geneviève nuhtelevaisesti.

-- Se tuntui minusta unennäöltä. Ellei minulla olisi syreenin oksaa ollut, niin olisinkin pitänyt sitä unelmana.

-- Vai on se vielä tallella? Se mahtaa toki olla aivan lakastunut.

-- Niin onkin, mutta koska se oli teidän antamanne, niin minä en millään muotoa olisi malttanut heittää sitä pois.

-- Sittehän te vähän rakastatte minua? sanoi Geneviève suloisella äänellä.

-- Koko sydämestäni minä teitä rakastan, vaikka en tiedä teidän nimestännekään.

-- Kas, tuota minä en tullut ajatelleeksi! Mutta minä puolestani tiedän teidän nimenne, koska se on ovellenne kirjoitettuna. Minun nimeni on Geneviève de Préal.

-- Sehän kaunis nimi. Nyt muistelenkin, että tuo rouva kutsui teitä Genevièveksi. Hän on kai teidän äitinne?

-- On, vastasi tyttö, hetkisen arveltuaan. Muistaissansa tuon suojelevaisen tavan, jolla rouva de Préal oli Célineä puhutellut, hänen olisi tehnyt mieli vastata: "Ei hän minun oikea äitini ole!" -- Mutta rouva de Préal oli niin monta kertaa kieltänyt häntä sitä kenellekään ilmoittamasta, ettei hän nytkään tahtonut sitä tehdä.

-- Mutta kertokaa te itsestänne, hän kehoitti. Minä tahtoisin mielelläni tietää kaikki.

Ja Céline, joka niin harvoin puhui itsestänsä, rupesi kertomaan yksinäisestä, työläästä elämästänsä kaikkine unelmineen. Hän puhui isästänsä, joka oli niin hyvä ja joka piti tyttärensä viallisuuden niin suurena onnettomuutena. Sitte hän rupesi rouva Gregoiresta puhumaan.

-- Tuo ilkeä, paksu akka, joka niin itseänsä ihailee? katkasi Geneviève hänen puhettansa.

Céline ei voinut olla nauramatta.

-- Kuitenkin hän on hyvä luonnostaan, hän vastasi; kuinka minä tulisin hänettä toimeen?

Minä vihaan häntä, sanoi Geneviève päättäväisesti. Toivoakseni hän ei tänne pian tule! -- Ei hän ennen yötä takaisin ennätä.

-- Sepä hyvä, mutta jatkakaa taas kertomustanne. Puhukaa minulle kaikki.

-- Entäs te, sanoi Céline ujosti, ettekö te minulle mitään itsestänne kerro?

-- Kertoisin kyllä, jos minulla vaan olisi jotain kerrottavaa; mutta minun elämäni on vielä paljoa yksitoikkoisempaa kuin teidän elämänne. Läksyjä, opetustunteja ja taas läksyjä... Ne ovat kyllä mieleeni, sillä minä rakastan kiihkeästi lukemista, mutta ei siinä mitään kerrottavaa ole, senhän ymmärrätte.

-- Se lienee hauskaa, kun saa jotakin oppia, sanoi Céline miettien. Minäkin kävin koulua, ennenkuin sairastuin, mutta minä tiedän niin vähäsen, tuskinpa mitään.

-- Mitä tahtoisitte tietää?

-- Ensiksi kaikki, mikä kukkia koskee. Jospa itse saisin niitä poimia! Yhden kerran minä kävin metsässä... Oi, kuinka siellä oli kaunista.

-- Yhden kerran! toisti Geneviève.

-- Niin, ennenkuin sairastuin... koulukumppanieni seurassa. Poimin yhden vihkon satakaunoja, sinikelloja ja hienoja heinänkorsia... Oi, kuinka onnellinen olin!

-- Yhden kerran metsässä... yhden ainoan kerran... Geneviève ajatteli noita pitkiä kesäpäiviä, joita hän oli maalla viettänyt ja niitä lukemattomia kukkavihkoja, joita hän joka aika vuodessa oli poiminut. Se ahdisti hänen sydäntänsä, mutta hän ei virkannut mitään.

Hetken ääneti oltuaan, hän sanoi:

-- Minä puolestani mieluummin oppisin kanssa-ihmisiäni tuntemaan.

-- Kanssa-ihmisiännekö?

-- Niin, kaikkia ihmisiä, sekä miehiä että naisia, eikä ainoastaan niitä, jotka ennen ovat eläneet, vaan myöskin niitä, jotka vielä meidän ympärillämme elävät. Siitä syystä minä vähemmän semmoisia kirjoja rakastan, joissa vaan entisistä ajoista puhutaan. Pienenä ollessani -- taisin olla noin kymmenen vuotias -- minulta annettiin luettavaksi kertomus Leonidaasta. Tiedättekö kuka Leonidas oli?

-- Sitä nimeä en koskaan ole kuullut. Geneviève kertoi hänelle lyhykäisesti Thermopylen sankarin historian.

-- Se on kaunista, sanoi Céline.

-- Niin, kaunista se on, ja sitä luettuani minä itkin koko yön, niin ainakin luulin, sillä minä ehkä itkeissäni kävin uneen. Mutta tänä vuonna olen kuullut toisen kertomuksen, joka on tapahtunut aivan lähellä meitä. Kaksi katonlaskijaa oli solahtanut alas katolta, mutta kumpaisenkin onnistui saada kiinni räystään kourusta, johon he jäivät riippumaan. Heitä huomattiin, ja apua oli jo tulossa, mutta paino oli liian raskas; räystäs ei voinut kannattaa heitä molempia. Silloin nuorempi miehistä sanoi toiselle: "Sinulla on vaimo ja lapsia, minulla ei ole kumpaakaan... Pidä lujasti kiinni." Hän irroitti kätensä räystäästä, pudotti itsensä ja musertui kivikatuun.

-- Oi, kuinka onnellisia ne ovat, sanoi Céline itkien, jotka saattavat semmoisia tehdä!

-- Niin, eivätkö ole?... No niin, tuota minä kuulin kerrottavan, ja sitä sanottiin jaloksi työksi, mutta sitten ruvettiin muista asioista haastelemaan, ja nyt ei yksikään ihminen enää sitä muista, siitä olen varma, ellei hän, joka pelastui. Ihmeellistä, että ihmiset vähemmän ihailevat uljuutta, kun se heidän läheisyydessänsä esiintyy. Mutta nyt lienee puolituntia jo kulunut?

Näin puhuen Geneviève katsoi pientä kelloansa, joka riippui hienoissa kultavitjoissa.

-- Se näkyy seisovan, hän sanoi; eilen illalla varmaan vasten tavallisuuttani unohdin sitä vetää. Tiedättekö sanoa, mitä kello on.

-- Luulen, että se hiljan löi puoli.

-- Eikö teillä ole kelloa?

-- Ei, mutta minä kuulen torninkellon lyövän, jos pidän vaaria.

-- Kello olisi teille seuraksi. Ottakaa tämä, minä en sitä tarvitse, meillä on joka huoneessa pöytäkello.

Ja irroitettuaan kellon ketjuista, hän laski sen Célinen syliin.

-- Ei, minä en saata sitä ottaa, sanoi Céline hänelle oudolla lujuudella. Ottakaa se pois.

-- Minkätähden? Se on minun, mutta minä soisin ennemmin, että se olisi teidän omanne.

-- Mutta minä en huoli siitä.

Sitten hän lempeämmällä äänellä lisäsi:

-- Tuhat kiitosta: mutta minä en saata ottaa sitä vastaan.

Geneviève pisti kellon jälleen vyöhönsä, sen enempää sanomatta.

-- Oletteko kaikki minulle kertonut? hän kysyi ja nousi lähteäksensä. Eikö teillä ole muita sukulaisia tahi ystäviä, eikö ketään, joka teitä rakastaa?

-- Ei minulla yhtään ystävää ole. Yksi minulla oli, muuan koulu-toverini, mutta hän on kuollut.

-- Onpa surkeaa elää noin yksinään. Minäkin tunnen itseni yksinäiseksi... Ennen minulla oli veljeksiä, yksi iso velikin, jota minä niin paljon rakastin!...

-- Onko hän kuollut?... Céline kysyi.

Siihen ei Geneviève antanut mitään vastausta, eikä Céline sitä toista kertaa kysynyt. Hän ajatteli itsekseen, että hänellä oli ilo, alituinen ajatus, unelma, joka teki hänen elämänsä valoisammaksi kuin Geneviève voisi aavistaakaan, mutta kuinka sitä kävi hänelle ilmoittaa. Ihan mahdotontahan se oli.

-- Veljeni nimi oli Jacques, kertoi Geneviève, jolle entiset miltei unohduksiin joutuneet ajat yht'äkkiä rupesivat selkenemään.

-- Vai Jacques... Céline vitkalleen toisti.

-- Nyt minun täytyy mennä; Felicie-parka lienee jo väsynyt minua odotellessaan. Yhtä asiaa kuitenkin vielä teiltä kysyn. Kuinka vanha te olette?

-- Kaksikolmatta ja puoli vuotta.

-- Melkein seitsemän vuotta vanhempi minua... Sitä minä en olisi uskonut. Annatteko minulle jotain muistoksi?

-- Antaisin, mutta minulla ei ole mitään annettavaa.

-- Antakaa oksa tästä reseedasta. Se ei ainakaan lakastu niinkuin syreenikukat.

Céline valitsi kaikkein kauniimman, sitte he syleilivät toisiansa, ja Geneviève läksi menemään. Alikerran pimeissä portaissa hän tapasi nuoren miehen, joka vetäytyi syrjään, päästääksensä häntä ohitsensa. He katsoivat toisiansa silmiin, mutta pimeässä oli mahdotonta toistensa kasvoja eroittaa.

-- Kuka teillä kävi? kysyi Jacques Célineltä.

-- Se oli neiti de Préal. Vai tuliko hän teitä vastaan? Eikö hän ollut kaunis? Minä en koskaan ole nähnyt semmoisia silmiä, kuin hänellä on, ne ovat tumman siniset, mutta niin lempeät... Geneviève de Préal... minä rakastan niin tuota nimeä...

-- Geneviève!... kertoi Jacques. Mitä hän täällä kävi?

-- Hän on jo kerran ennenkin äitinsä kanssa täällä käynyt, vastasi Céline, joka oli hiukan hämillään.

-- Hänen äitinsä... Jacques uudestaan kertoi. Oliko hän äitinsä näköinen?

-- Ei hiukkaakaan, he eivät ensinkään olleet toistensa näköisiä.

Jacques jäi hetkeksi miettimään.

-- Ei se voi olla hän, hän itsekseen sanoi, hän on vielä lapsi. Ja vaikka olisikin, niin hän ei kuitenkaan enää minua tuntisi. Hänen silmissään minä vaan olisin työmies, jota tulisi karttaa, jott'ei hame likaantuisi. Parempi vaan, etten häntä tapaa.

Céline ei ollut unhottanut Augustinen puheita ja kertomusta pienestä kevätkukkasesta; hän arvasi, että turha toivo oli ruvennut Jacquesin mieltä vaivaamaan, mutta hän ei rohjennut sitä häneltä kysyä.

Matkallansa puistoon, jossa hänen oli määrä Feliceä tavata, Geneviève ikäänkuin unessa näki jo kauan unohdettuja kasvoja ja tapauksia. Paraiten hän muisti Jacquesin -- hän oli kuulevinansa hänen sanovan: "Minun pikku kuningattareni!"

Tultuansa Felicien luokse, hän äkisti katkaisi tämän valitukset siitä, että tuo määrätty puolituntia oli venynyt kokonaiseksi tunniksi, ja istuen hänen viereensä hän hyväillen sanoi:

-- No, hoitaja-kulta, älä nyt minua toru, vaan kerro tyyni kaikki, mitä silloin tapahtui, kun minua rouva de Préalin luokse tuotiin.

-- Neiti!... jos rouva teitä kuulisi.

-- Ei hän minua kuule. Enhän minä tahtoisi häntä surettaa. No, Felicie, kerropas nyt vaan kaikki mitä tiedät!

-- Enhän minä mitään tiedä, neiti, en mitään.

-- Se ei ole totta, Felicie, tiedäthän sinä aivan hyvin, etten minä ole neljänvuotisena syntynyt, vaan että minua on jostakin tuotu, mutta mistä? Antaisin puolen elämästäni, jos saisin sen tietää.

-- Ettekö voi siihen tyytyä, että olette hyvän ja rikkaan rouvan ainoana tyttärenä, rouvan, joka rakastaa teitä niinkuin silmäteräänsä?

Muistaessansa tuota pientä, lohdutonta tyttöä, joka oli ottanut turvansa häneen, ennenkuin uuteen äitiinsä mielistyi, Felicie heltyi, eikä enää voinut vastustaa Genevièven rukouksia, vaan kertoi hänelle kaikki, mitä hänen lapsuudestansa tiesi. Se ei paljon ollut, mutta Genevièven mielikuvitukselle siinä oli runsaasti ravintoa.

Rouva de Préal ei kysynyt häneltä mitään, mutta hän oli liian suoraluontoinen, jättääksensä hänelle ilmoittamatta, kuinka oli iltapäivänsä viettänyt.

Kummallisia oikkuja nuo tuommoiset!... Miksi et minulle edeltäpäin siitä virkannut?

-- Sentähden, etten tulisi kiusaukseen olla tottelematon, äiti.

-- Olipa tämäkin tottelemattomuutta.

-- Ei ollutkaan. Minä tiesin, ettei se olisi väärin, koska te itsekin veitte minut sinne.

-- Mutta mitä huvia sinulla siellä saattoi olla? Menitkö kukkasia ostamaan?

-- En minä mitään ostanut, mutta minulle annettiin lahjaksi yksi kukka, tämä resedan oksa.

-- Annettiin lahjaksi! kertoi rouva de Préal kauhistuen. Sinä annoit tuon köyhän tytön antaa itsellesi kukkasia? Niinmuodoin otit leivän hänen suustansa!...

-- Oi, äiti, hän oli niin onnellinen, kun sai sen minulle antaa. Tiedättehän itsestänne, että antaminen tuottaa enemmän iloa kuin ottaminen.

-- Epäilemättä, mutta sitäpä sinä juuri et ole tullut ajatelleeksi.

-- Päinvastoin, siitäpä minä olenkin niin onnellinen, että hän antoi minulle yhden noista kukkasistaan, joita hän taitaa niin sievästi tehdä.

Mutta rouva de Préal ei muuttanut mieltänsä.

Luulinpa, että Geneviève oli unhottanut nuo kummalliset tuumansa, hän ajatteli; hän näytti jo muuttuneen muiden ihmisten kaltaisiksi... Olipa onnetonta, että satuin häntä tuon kukkasten tekijän luokse viemään. Mutta kai tuo oikku pian häneltä unhottuu, kun muutamme maalle.

Vaikka rouva-parka koki mieltänsä näin rauhoittaa, niin hän kuitenkin kävi sangen levottomaksi, ja oli hyvien neuvojen sekä viisaiden opetuksien tarpeessa.

Vapaaherratar de Chabrand'ilta hänen ei sopinut niitä pyytää, sillä tälle vanhalle rouvalle olisivat kaikki Genevièveä koskevat valitukset olleet voittoriemuksi. Erinomaisen sallimuksen johdosta sattui juuri sopivalla ajalla tulemaan se mies, jota hän tarvitsi.

Kun rouva de Préal, pahoillansa keskustelustaan Genevièven kanssa, masentuneena jäi nojatuoliin istumaan, ilmoitettiin hänelle herra Bousquet'in tuloa.

Herra Bousquet oli kaukainen sukulainen, entinen kauppias, joka rauhallisuutensa, itsenäisyytensä sekä jonkunmoisen hallinnollisen ky'yn kautta oli saavuttanut etevän aseman maailmassa ja erinomattain uskonnollisissa piireissä? Ei mitään voinut hänettä tapahtua: häneltä neuvoa kysyttiin, häntä toteltiin, ja hän vielä enemmän kuin kukaan muu oli vakuutettuna tehtävänsä tärkeydestä. Jotkut häijyt ja pahanilkiset ihmiset tosin häntä "hevois-paarmaksi" nimittelivät -- pikemmin häntä olisi sopinut paksuun hörriäiseen verrata -- mutta se ei ollut hänen tiedokseen tullut, ja vaikka hän olisi siitä tietänytkin, niin se ei missään suhteessa olisi voinut saattaa häntä epävakaiseksi tehtävänsä tarpeellisuuden suhteen, varma kun oli, että tiiman kiertotähtemme hänettä olisi vaikea pysyä radallaan.

Herra Bousquet kirjoitti uskonnollisia ja valtiollisia kirjasia, piti keskusteluja kaikista aineista, mitä ajatella voi, ja perusti jokaisessa tilaisuudessa yhdistyksiä. Hän kerkesi joka paikkaan, ja oli aina valmiina torveen toitottamaan, eli, niinkuin hänen itsensä oli tapana sanoa, kantamaan lippuansa korkealla. Kaikki hänessä oli helisevää ja isoista: hänen äänensä, puhetapansa ja liikuntonsa. Rouva de Préal oli aina pitänyt häntä sangen ansiollisena ja erinomaisen älykkäänä miehenä.

Tuskin hän oli ennättänyt asettua mukavaan nojatuoliin, vastapäätä rouva, de Préalia, ennenkuin tämä jo rupesi hänelle huoliansa valittelemaan. Puhuen vaan sivumennen Genevièven syntyperästä, joka sitäpaitsi oli herra Bousquetille yhtä tuttu kuin hänelle itselleenkin, hän muistutteli hänelle noita huolettavia taipumuksia, joita lapsi ensimäisinä ikävuosinaan oli osoittanut ja joita taidollisella kasvatuksella luultiin voitavan tukahuttaa.

Kuullessaan, että nuo pahat oireet jälleen olivat uudistuneet, herra Bousquet rypisti kulmiansa.

-- Se on mieletöntä, aivan mieletöntä! Täytyypä tehdä loppu noista hulluuksista, joista jo luulin hänen parantuneen. Hänellä ei ensinkään ole kohtuutta, ei yhtään käsitystä elämän erilaisuuksista. Tuo onneton tapa tahtoa kaikkea sanasta sanaan selittää, tulisi tekemään hänen elämänsä tukalaksi, jos se olisi pysyväistä laatua.

Ja useampia kertoja hän matki:

-- Se on harmillista... todellakin harmillista... kaikessa kohtuutta tarvitaan... kaikessa kohtuutta tarvitaan.

-- Ja päälliseksi hän vielä on innostunut tuohon abbé Hardouiniin, joka tuonoin Saint-Rochissa saarnasi, ettei hän enää kuulisikaan ketään muuta! Te kyllä ymmärrätte, että hänen kaltaiselle luonteelle itse uskontokin tuottaa vaaraa, jos hän joutuisi taitamattomain ja mielettömäin ihmisten vaikutuksen alle.

-- Kaiketikin... kaiketikin... Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi, vastasi herra Bousquet juhlallisesti. Mihin me joutuisimmekaan, jos elämässämme rupeaisimme kaikkia evankeliumin sääntöjä noudattamaan? Silloin seuraelämä tulisi mahdottomaksi. Kyllä kokemus vielä tekee tuon typerän pikkupään järkeväksi, mutta sillä välin täytyy siihen hiukan ymmärrystä istuttaa.

-- Siihen minä tarvitsisin apua, sanoi rouva de Préal huoaten.

-- Voimieni takaa minä tahdon auttaa teitä, niin usein kuin siihen tilaisuutta saan. Hänen täytyy lukea hyviä kirjoja ja kuulla järjellisiä keskusteluja, että hän oppisi luottamaan viisaampien ja kokeneempien ihmisten ajatukseen. Muistakaa, että minä aina olen altis hyvällä neuvoilla teitä auttamaan. Kyllä meidän vielä onnistuu tuota pikku tuittupäätä taivuttaa, jotta hänestä mielevän sekä maltillisen ihmisen saamme.

-- Sen Jumala suokoon! sanoi rouva de Préal hartaasti.

IV.

Suviaika oli kulunut toisilta iloisesti ja levollisesti maalla, toisilta yksitoikkoisesti ja tuskallisesti kaupungin tukehduttavassa ilmassa, Geneviève oli elänyt tuota uneksivaa, umpinaista ja innostunutta elämää, joka on omituista uuteen eloon heränneelle, runsas-lahjaiselle luonteelle. Hän ei enään ollut lapsi, eikä vielä nainen, taikka hän oli yht'aikaa sekä lapsi että nainen; ja hänen silmissään, jotka kävivät päivä päivältä syvämielisemmiksi, ilmestyi ihastus ja selittämätön levottomuus, omituiset tuolle pikaisesti kuluvalle muutos-ajalle, jonka juoksua tekisi mieli pidättää, ikäänkuin sitä hetkeä, jona kukka puhkee.

Rouva de Préal ei osannut aavistaa, mikä tuossa nuoressa sielussa uhkui, joka oli niin peräti toista laatua kuin hänen oma sielunsa. Hän, joka ei itse koskaan ollut kokenut tuota äkkinäistä elpymiseen puhkeamista, ei voinut häntä ymmärtää, eikä Genevièvekään pitänyt velvollisuutenansa ilmoittaa hänelle sydämensä ajatuksia.

Suveksikin Céline oli jäänyt pieneen kamariinsa työpöytänsä ääreen, ja hänen ahkerat hyppysensä olivat tehneet melkein yhtäpaljon kukkasia, kuin Geneviève oli poiminut. Illalla hän veti tuolinsa akkunan ääreen ja, taivasta katsoen sekä vienoa ilmaa hengittäen, hän ajatteli kukkasten koristamia niittyjä ja suuria metsiä, joihin aurinko vaan pääsee vipajavien lehtien välitse paistamaan. Eikä mikään hänen unelmiansa häirinnyt.

Noina pitkinä kuukausina oli rouva Gregoirella monta kertaa ollut tilaisuutta kertoa hyviä töitään ja vuodattaa suloisia kyyneleitään. Ihaileminen tuntuu niin hyvältä, ja tämmöinen itseänsä ihaileminen viehätti häntä aivan erinomaisesti. Se olikin hänen osansa tämän maailman onnesta.

Jacquesilla, kuten niin monella muullakin, ei ollut muuta eroitusta kesän ja talven välillä kuin ilman muutokset. Ilottomana hän väänteli työnsä raskasta pyörää, astuen aina määrätuntina kotoansa työpaikkaan ja työpaikasta jälleen kotiin; eikä hän tiellänsäkään katsonut ympärilleen, sillä yksi ainoa unelma valloitti kokonaan hänen mielensä, ja tämä alituinen unelma teki hänet sokeaksi ja välinpitämättömäksi kaiken muun suhteen.

Tuntonsa mukaan hän oli kokenut täyttää kuolemaisillaan olevalle äidilleen tehtyä lupaustansa, mutta vastoin tahtoansa hänen käytöksensä veljiään ja sisartansa kohtaan oli muuttunut samanlaiseksi alttiiksi-annoksi, joka oli tuottanut hänen äidilleen niin paljon kärsimystä: hän antoi heille kaikki, minkä sai ansaituksi, ja piti vaan itseänsä varten sen verran, mitä hän välttämättömästi tarvitsi. Mutta tuo alttiiksiantamus oli kuivaa ja jäykkää kuin laki. Ei se kenellekään onnea tuottanut eikä kukaan häntä siitä kiittänyt.

Heti kaupunkiin palattuansa piti rouva de Préal suuret päivälliset. Ne olivat sitä lajia, joita hän kutsui uskonnollisiksi päivällisiksi. Useammat kutsutuista kuuluivat kirkollis-piireihin, ja toiset olivat aina lujemmilla tai löyhemmillä siteillä siihen yhdistetyt. Rouva de Préalilla oli se luulo, että tämänkaltaiset juhlamenot olisivat Jumalalle varsin otolliset.

Vierasten joukossa ei ollut ollenkaan iloisesti hymyilevää nuorisoa; Genevièven verevät kasvot yksinänsä olivat tätä vakaista seuraa elähyttämässä.

Istuen hiukan erillänsä, hänen sopi kuulla, mitä muutamat lähellä olevat herrat haastelivat. Oli puhe teollisuus-pulasta, joka oli erinomaisen peloittavaksi kasvanut, sekä työtätekevän säädyn hädästä ja yhä uhkaavammasta tulevaisuudesta. Yksi heistä kertoi muutamia surkeita kohtia eräästä isosta kaupungista, jossa pula kauhistavalla tavalla oli paisunut. Geneviève kuunteli ahdistetuin sydämin. Ei hän koskaan ollut semmoista kuullut. Kuinka? tuhansittain ihmisiä, miehiä naisia ja lapsia, näkivät hänen isänmaassansa nälkää, ihan lähellä häntä, ja se tapahtui työn puutteesta!... Oliko tuo mahdollista? Oliko siinä perää? Kyllä hän oli tietänyt, että köyhyyttä on olemassa, ja joskus hän itsekin oli sattunut sitä näkemään; mutta tuo keskustelu ja kaikki sen himmeät yksityiskohdat sekä kauheat tilastolliset ilmoitukset olivat kuitenkin hänelle jotain uutta ja hämmästyttävää.

Ruokasalin ovet olivat avatut selälleen, ja hiukan kursailtua ja arveltua lähdettiin parittain liikkeelle ja jokainen kävi istumaan ympäri kirkkaasti valaistua pöytää, jolla välkkyi kristalli- ja hopea-astioita. Mutta Geneviève näki yhä vaan edessään tuon kauhean näyn.

Oltiin hetken aikaa ääneti.

Apotti Thomas, joka istui emännän oikealla puolella, ja joka oli seurakunnan pappi, luki siunauksen.

Silloin kuului ääni, joka puhui:

-- Kuinka kiitollisia meidän tulee olla Jumalalle, kun saamme olla koossa näin runsaan pöydän ympärillä, sillä välin kun niin suuri joukko veljiämme kuolee nälkään!

Rouva de Préal kääntyi hymyillen vasempaan ruoka-kumppaniinsa, joka oli lausunut nuo evankeliset sanat. Tämä oli keski-ikäinen mies, jonka puhetapa oli vilkasta ja jonka kasvot eriskummaisella tavalla osoittivat yht'aikaa sekä älyä että tyhmyyttä.