Part 7

Äiti nousi istuallensa ja suuteli hänen otsaansa.

-- Nyt minä tyytyväisenä kuolen, hän sanoi.

Ja hän jäi liikkumattomana makaamaan, toinen käsi yhä polvillaan olevan poikansa käteen suljettuna.

Siitä hetkestä hän ei juuri mitään puhunut. Seuraavana päivänä mentiin lääkäriä noutamaan. Hän katsoi sairasta hetken aikaa ja sanoi:

-- Ei tässä mitään voi, hän kuolee uupumukseen. Hyvä ruoka ja ilman muutos aikanansa olisivat voineet hänet parantaa, mutta tämä tauti näkyy jo vuosikausia sitte saaneen alkunsa. Tämä vaimo on tehnyt paljon työtä, paljon kärsinyt, vähän syönyt ja huonoa ilmaa hengittänyt Siinä syy hänen kuolemaansa.

Jacques ei mitään virkannut. Mitäpä enempää hän olisi voinut äidilleen tehdä, kuin sen, jonka oli tehnyt? Eikö hän itsekin ollut paljon työtä tehnyt ja vähän syönyt?... Ja kuitenkin, minkätähden nuo lääkärin sanat koskivat häneen niin kipeästi, että sydämensä oli pakahtua?... Oi! hän tiesi aivan hyvin, ettei ruoan puute ollut ainoa syy äidin kivulloisuuteen, tarvitseehan ihminen iloakin ja myötätuntoisuutta, voidakseen elää.

Hänen mieleensä muistui pienet kaksoisveljensä, ja mitä hän oli ajatellut, seisoessaan vuoteen ääressä, jolla he vieretysten makasivat... ne pienet lakastuneet kukkaset. Sama ääni, joka silloin oli häneltä kysynyt: "Miksi et heitä rakastanut?" puhui hänelle nyt uudelleen, mutta oi, kuinka paljoa paremmin hän nyt tuota ääntä ymmärsi! -- Nyt ei enää ollut sovittamiseen aikaa -- sehän juuri on kuoleman katkeruus...

Toisen päivän loppupuolella viittasi äiti hänelle kädellään:

-- Lapset... hän sanoi.

-- Kyllä minä heistä huolta pidän, äiti. Ja vapisevalla äänellä hän lisäsi: Minä lupaan rakastaa, heitä.

Äiti hymyili ja puristi hänen kättänsä. Sitte hän painoi silmänsä kiinni eikä niitä enää avannut. Muutaman tunnin kuluttua hän oli lakannut hengittämästä.

Augustinen suru oli meluavaa laatua, toiset lapset näyttivät pikemmin hämmästyneiltä. He olivat niin kauan tottuneet näkemään äitiänsä kipeänä, että olivat luulleet sitä ijäti kestävän. Itsekkäitä ja vähän kehjenneitä kuin olivat, pojat eivät juuri muuta ajatelleet kuin itseänsä. Augustine oli kevytmielinen ja huoleton; hän ei ollut milloinkaan pitänyt lukua äidin kivulloisuudesta, jota hän mielellään nimitti turhaksi voihkailemiseksi. Jacques ei saattanut häntä siitä soimata, joka itse, niin voipi sanoa, tahallansa oli käynyt silmät ummessa mitään huomaamatta. Hän tunsi itsensä perinpohjin syylliseksi ja onnettomaksi. Kuinka katkerasti hän katui lemmettömyyttänsä! Niiden suru, jotka voivat sanoa: "Minä niin suuresti häntä rakastin!" ei ole mitään tuon mykän tuskan rinnalla, joka yht'aikaa on omantunnon vaiva. Mitä hän ei olisikaan antanut, saadakseen takaisin edes yhden viikon sitä aikaa, jona olisi voinut osoittaa äidilleen lempeyttänsä! Hänen sydämensä oli liian myöhään herännyt tuon liikkumattoman, kalpean naisen ääressä, jota kuolo oli nuorentanut, mutta jonka kaavoista vieläkin taisi lukea pitkää surkeuden kertomusta.

Aamupuoleen eräs naapurivaimo tuli auttamaan Augustinea ruumista puettamaan. Vainaja oli itse tätä tarvetta varten erääsen laatikkoon varannut kaikki, mitä tarvittiin: valkoisen nutun, pitkän paidan, ainoa mikä hänellä oli jäljellä, myssyn ja suuren liinaisen lakanan. Augustine muisti kerta nähneensä tämän vaatekääryn, johonka oli kirjoitettu: "Minun ruumisvaatteeni" ja että hän silloin oli nauranut äidin varovaisuutta. Vielä terveenä ja täydessä voimassa ollessansa, rouva Marceau epäilemättä oli pannut nuo vaatekappaleet erillensä. Äitiparka, hän ei olisi tahtonut jälkeenjääneitä tuolla huolella rasittaa.

Huone järjestettiin, kynttilä viritettiin kuolleen päänalasen viereen palamaan, ja sen toimitettuaan naapurivaimo meni tiehensä.

Augustine aikoi jättää akkunat auki, mutta tuulenpuuskaus sammutti kynttilän, ja hänen täytyi ne taas sulkea.

Silloin pojat, jotka olivat kammiossa maanneet, tulivat aamiaista pyytämään. Täytyi sytyttää tulta uuniin ja ruveta aamiaista keittämään, valkoisella lakanalla peitetyn ruumiin vieressä. Elossa olevat ovat aina ravinnon tarpeessa. Jacques oli käynyt kaupunginhallituksessa, kuolemaa ilmoittamassa, ja palatessaan hän näki ruoan pöydällä. Hänen rupesi sydäntä kääntämään, ja hän läksi jälleen ulos.

-- Sen mokoma herkkusuu, sanoi yksi pojista raa'asti,

-- Ole vaiti, Augustine sanoi, aivanhan sinä olet ilman sydäntä.

-- On sitä minulla yhtäpaljon kuin sinullakin, mutta minä en kärsi tuommoista virnastelemista.

Väittelyä ei kauan kestänyt; kuolleiden tohtori astui Jacquesin seuraamana sisään. Hän pyysi kotona lääkärin antamaan taudin todistusta, ja sanottuaan samoin kuin hän: "kuollut uupumukseen," hän meni matkoihinsa, lausumatta yhtään sanaa lapsille. Hän oli toimittanut tehtävänsä.

Puolentoista vuorokautta ruumis makasi vuoteella tuossa pienessä huoneessa, jossa elettiin ja oltiin niinkuin ennenkin: siinä mentiin ja tultiin, tehtiin askareita, syötiin ja haasteltiin niitä näitä. Kauan ei ollut kestänyt tuo juhlallinen hiljaisuus, joka aina seuraa kuolleen viimeistä hengähdystä.

Liikkumattomana ruumis makasi vuoteellansa. Ei mikään sitä enää huolettanut, ei mikään voinut sitä häiritä tuossa kuolemaa tuottavassa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Hän oli yhtä hyvässä turvassa ja rauhassa kuin koskaan rikas komealla vuoteellansa suuressa salissaan. Mistäpä arvosta sille enää oli kaikki tämän elämän tavalliset häärinät? ei mikään enää voinut sille kärsimystä tuottaa. Tämän mustuneen katon alla, näiden ahtaitten ja likaisten seinien Talissa, tällä köyhällä vuoteella ja tämän karkean peitteen alla makaavaa, rauennutta ruumista oli säde ijankaikkisuuden loistosta koskettanut.

Oi kuolema!... Sinä suuri tasoittaja...

VIII.

Vuosia oli kulunut siitä, kun rouva de Préal oli ilmaantunut pienelle etukaupungin kadulle: sittemmin hän ei ollut käynyt tuossa inhottavassa kaupunginosassa, ja hänen oli onnistunut se kokonansa unohtaakin. Ei Genevièvekään sitä paljon muistanut. Hän oli juur'ikään tuossa epämääräisessä ijässä lapsuuden ja nuoruuden, vaiheella, jolloin kaikki hellät tunteet näyttävät ajaksi olevan kuin seisauksissa. Lukunsa häntä tykkänään valtasivat; hänen mielestänsä ei elämällä ollut muuta tarkoitusta kuin oppiminen, ja kaikki väkensä ja voimansa hän käytti sen saavuttamiseen. Entiset ajatukset ja tunteet olivat tulleet hänelle oudoiksi; nykyisessä tilassaan hänellä oi ollut aikaa unelmiin, enempi kuin muistelmiinkaan.

Rouva de Préal oli ylpeä kasvatti-tyttärestään. Hän luuli hänestä täydellisesti karkoittaneensa tuon innoitsevaisuuden, jota hän ennen oli surrut, ja oli mielissään, kun muka oli osannut johtaa lapsen erinomaiset lahjat niin hyvään suuntaan. Neiti Lalandella oli nyt enää harvoin syytä nuhdella oppilastaan sopimattomasta käytöksestä; Genevièvellä ei ollut muuta pyrintöä, kuin päästä kaikissa oppiaineissa ensimäiseksi, ja sitä ei ainakaan sopinut rahvasmaisuudeksi mainita.

Geneviève kävi kuudettatoista ikävuottaan; hän oli pitkä, solakka ja ijäksensä hyvin kehjennyt: lukemista hän innokkaasti rakasti, mutta yhdestä ainoasta aineesta hän ei ensinkään välittänyt, nimittäin uskonnosta.

Rouva de Préal oli aina pitänyt uskontoa suuressa kunniassa, pitänyt sitä ei ainoastansa korkeammalta kannalta katsoen tarpeellisena, vaan erittäinkin käytännöllisessä suhteessa soveliaana ja mukavana. Jo kauan oli Geneviève kasvatti-äitinsä seurassa käynyt semmoisissa jumalanpalveluksissa ja uskonnollisissa esitelmissä, joita piti joku yleisesti suosittu puhuja. Seurauksena siitä oli, että tyttö oli oppinut ajattelemattomasti kuuntelemaan ja pitämään semmoisia asioita ikävinä, jotka eivät häntä miellyttäneet. Hän rupesi kuitenkin viimein pitämään noista hetkistä, joina hän oli pakoitettu joutilaisuuteen, ja jolloin hän, vaikka hartaan näköisenä, antoi ajatuksensa lentää sinne tänne. Häntä huvitti tämä toimettomuus ja epäselvät, unelmien kaltaiset mielikuvituksensa.

Muutamana sunnuntaina hän jo oli asettunut mukavasti istumaan, kuunnellaksensa saarnaa omalla tavallaan, kun outo ääni herätti hänen huomiotansa. Hänen ei sopinut puhujaa nähdä, mutta tietysti hän oli vieras; tuota vakavaa, sydämeen tunkekaa ääntä hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Ensi kerran hän nyt kuunteli niin tarkasti, ettei sanaakaan jäänyt häneltä kuulematta.

Tultuaan ulos kirkosta, rouva de Préal seisahtui tuttaviensa kanssa saarnaa arvostelemaan.

-- Epäilemättä tämä oli uusi apulainen. Häneltä ei näy kykyä puuttuvan.

-- Niinkö te arvelette? Tämän laatuiset saarnat eivät ensinkään ole minun mieleeni, ne ovat minusta ylen tavallisia, eikä puhetapakaan ole minusta kylliksi huolellista.

-- Häneltä puuttuu hartautta, virkkoi eräs näöltään teeskennelty rouvasihminen.

-- Me olemme tottuneet sievempään puhelaatuun, lisäsi toinen.

-- Tosi on, että tuonkaltainen saarnatapa olisi soveliaampi sivistymättömimmille sanankuulijoille; meille puhuttaessa tarvitsee pitää muodosta parempaa huolta.

-- Hänellä ei ole ensinkään kuvitusvoimaa eikä runollisuutta. Huomasitteko, kuinka suoraan hän puhui, aivan ilman kuvauksia:

-- Häneltä puuttuu tuota intoa, joka voi liikuttaa sydämiä ja saattaa ihmiset kyyneleitä vuodattamaan, sanoi rouva de Préal: hänen saarnansa on kuiva ja ankara. Mutta ajatelkaapas noita hyviä saarnoja, joita kuultuaan ihminen tuntee itsensä paremmaksi ja tuntee olevansa sovinnossa sekä Jumalan että oman itsensä kanssa ja ikäänkuin kehoitettuna sanomaan saarnaajalle: "Oi, kuinka suurta iloa teidän puheenne on minulle tuottanut!... Mutta nyt minun tunteeni ovat peräti toista laatua, ja totta puhuakseni on peljättävä, että pikemmin tulen pahoille mielin."

Vapaaherratar de Chabrand, jolle ei moiset tunteitten tutkimiset ensinkään olleet mieleen, lausui kimakalla äänellään ratkaisevan päätöksen.

-- Kun puhuja on raaka, niin puheensakin on raakaa, hän sanoi, ja erosi joukosta, lähteäksensä ihan sisarensa tyttären vaunujen ohitse jalkasin kotiin kävelemään.

Rouva de Préal riensi häntä saavuttamaan.

-- Suokaa minun saattaa teidät kotiinne vaunuissani, täti.

-- Kiitoksia tarjouksestasi, olen tottunut kävelemään; sitä paitsi sinun vaunuissasi ei olekaan sijaa muuta kuin kahdelle hengelle.

-- Geneviève saa istua pikku-istuimella.

-- Kiitoksia, ystäväni; minä en tahdo viedä tyttäresi tilaa.

Rouva de Préal palasi naisjoukkoon, jossa rouva de Chabrandin mentyä vapaammasti haasteltiin. Hän tuli kylliksi aikaisin, saadaksensa osan uuden apulaisen tervehdyksestä, kun tämä toiselta puolen katua kävi heidän ohitsensa.

-- Tuossa hän menee. Kuinka ankarat hänen kasvonsa ovat! Luulisipa hänen kantahan koko maailman syntejä hartioillansa.

-- Hän on vielä nuori ja kuitenkin jo harmaapäinen. Ettekö huomaa valkoisia hiuskarvoja hänen mustassa tukassaan?

-- Ei hän kaunis ole?

-- Ei olekaan, mutta vähätpä siitä, jos sanansaattajalla vaan on hyvä ääni ja kauniit liikunnot.

-- Mutta käsi, sepä tärkeä asia puhujalle! Minä puolestani ihaelen kaunista kättä. Kun esimerkiksi näen abbé Thomas'in käden ojennettuna, ikäänkuin meitä siunataksensa, niin minun aina tekee mieleni langeta polvilleni.

-- No, tämän uuden apulaisen käsi ei ainakaan tule teissä sitä vaikuttamaan, eräs rouvista sanoi nauraen. Eikä hän sitä paitsi paljon elehtelekään... hänen puhelaatunsa on tuota varovaa lajia.

-- Taikka pikemmin himmeätä, vastasi tuo kauniitten käsien ihailija. Minä puolestani rakastan semmoista puhetta, joka voi minua liikuttaa. Mitä hyötyä minulla siitä on, jos tulen semmoista saarnaajaa kuulemaan, joka ei voi minua itkettää. Sehän ihan sama asia on, kuin jos kävisin ikävää murhenäytelmää katsomassa.

Geneviève tuskin kuunteli tätä keskustelua; hän seurasi silmillään tuota nopein askelin kulkevaa miestä, jonka sanat olivat tunkeutuneet hänen sydämensä syvimpään pohjukkaan. Tähän päivään saakka hän ei koskaan ollut niiden vertaista kuullut, ja kuitenkin hän niissä tapasi omat ajatuksensa; kuunnellessaan tätä saarnaa, hän oli jälleen löytynyt oman itsensä.

Tämä saarna oli puhdasta evankeliumia, äärettömän rakkauden evankeliumia, josta hänellä lapsuudessa oli joitakuita aavistuksia ollut. Jäätyään kahden kesken äitinsä kanssa vaunuihin, hän sanoi:

-- En minä milloinkaan ole kuullut kenenkään puhuvan niinkuin hän puhuu. Joka sana on painava ja elää, se tunkee sydämeen ja koskee omaatuntoa. Tämä saarnaaja on ihminen, joka toista ihmistä puhuttelee, eikä mikään puheentaituri.

Rouva de Préal ihmetteli. Kuinka oli mahdollista, että Geneviève, jota eivät kauniimmat esitelmät olleet innostuttaneet, nyt ihaili tätä outoa miestä, joka oli sekä mainetta että taidonlahjoja vailla!... Mikä hänessä oli, joka tyttöä noin miellytti ja tuommoisen liikutuksen oli hänessä herättänyt? Rouva de Préal ei voinut sitä ymmärtää. Hänen kasvattinsa oli hänelle elävä arvoitus.

Tästä päivästä alkaen Geneviève ei enää ollut sama tyttö kuin ennen. Läksyt, kilpailut ja ymmärryksen tahi muistin harjoitukset eivät enää häntä tyydyttäneet. Hän oli kuullut oudon ja kuitenkin tutun äänen sanovan: "Ihmiselämässä on muutakin, kuin minkä sinä tähän saakka olet nähnyt; se voipi olla avarampi ja jalompi kuin olet aavistanutkaan; sillä on toisia näköaloja kuin ne, joihin sinun ajatuksesi ovat olleet rajoitettuina, ja moni-sointuisempia säveleitä, kuin mitä sinä milloinkaan olet kuullut. On olemassa maailma, johonka sinä et ole tunkeutunut, josta et vielä ole vilahdustakaan nähnyt..." Tämä tuntematon ja kuitenkin tuttu ääni, jonka hän lapsena himmeästi oli kuullut, puhui hänelle kieltä, joka teki hänet samalla kertaa murheelliseksi ja ihanan onnelliseksi.

Se oli hänen sielunsa ensimäinen yhtyminen ihanteen kanssa.

Samaan aikaa runous täydessä ihanuudessaan avasi hänelle aarteensa. Eräänä päivänä kun hänen opettajansa oli antanut hänelle selitettäväksi yhden suuren runoilijamme jaloimmista runoelmista: "Jumala on aina läsnä..." astui hän tuntikaudet edestakaisin huoneessansa, kertoen runon joka värsyä ja vuodattaen kyyneleitä. Tämä oli alku uuteen elämään, tuohon nuoruuden voimakkaasen, uhkuvaan ja samalla kertaa syvään elämään, joka ihmisen elämässä vastaa sitä aikaa luonnossa, jolloin mahlaja puuhun nousee ja saattaa nuoren lehden auringon säteissä puhkeamaan.

Muutamia päiviä myöhemmin rouva de Préal vei Genevièven erääsen kirkkoon hengellistä soitantoa kuulemaan. Siellä oli paljon väkeä, mutta kun urkujen väkevä ääni rupesi kuulumaan, niin Genevièvestä tuntui, niinkuin olisi hän ollut yksin, vaipuneena kun oli sävelten sointuun. Hänen äitinsä puhui hänelle pari kertaa, mutta hän ei sitä huomannut.

Kun kööri rupesi laulamaan, alkoivat kyyneleet hiljakseen vieriä pitkin hänen vaaleita poskiaan. Rouva de Préal kysyi, oliko hän kipeä, mutta hän vastasi vaan päätänsä pudistaen.

Ja kuitenkin hän tunsi kipua. Hänestä tuntui ikäänkuin rintansa olisi halkeamaisillaan, ja kuitenkin hän olisi toivonut tätä ijäti kestävän.

Kun tulivat ulos kirkosta, ojensi lempeän ja sairaan näköinen, köyhä vaimo heille kättään, almua pyytääkseen; kaksi pientä lasta piti häntä hameesta kiinni ja katsoi ohitse astuvia kauniita naisia silmillä, joissa kuvautui surullinen tieto tämän elämän murheista, joka tekee niin kipeätä katsellessakin.

Rouva de Préal loi heihin ankaran silmäyksen: hän ei koskaan antanut almuja kerjäläisille... Geneviève heittäysi vaunuihin istumaan ja puhkesi itkuun. Nämä kyyneleet eivät vuotaneet ihastuksesta eikä sielun suloisesta surusta, kun se ensimäisen kerran aukenee sävelten voimalle. Tuo vastakohta oli tunkeutunut hänen sydämeensä ja häntä surettanut. Hämillään tuosta jäykästä käskystä vaimo jäi vaunuja katsellen seisomaan, eikä enää uskaltanut kääntyä muitten ohitse kulkevien puoleen.

-- Nuo kerjäläiset ovat niin kiusallisia, sanoi rouva de Préal, nojaten vaunujen silkkityynyjä vastaan. Kuinka ihana tuo soitanto oli, jota kuulimme!

Mutta Geneviève ei enää soitantoa muistanut; hän ei voinut unhottaa noita rukoilevia, kalpeita kasvoja. Yölläkin hän unessaan näki kerjäläisvaimon nuhtelevat silmät.

Yksi lieve tuota esirippua, joka kätki häneltä elämän todellisuuden, oli kohonnut, ja samassa kun hän kasvoi immeksi, hän jälleen muuttui tuoksi lapseksi, jonka rouva de Préal luuli oivallisella kasvatuksellaan tykkänään muodostaneensa oman mallinsa mukaiseksi.

Hymyilevä, kaunis huhtikuu oli tullut. Parisissa, kuten muuallakin, huhtikuu on lumoava. Puut, joidenka juuria katukivet painavat, pukeutuvat, samoin kuin metsänkin puut, hienoon, viheliäiseen lehteen. Syreenit koristavat harmaita muureja kukkasillaan, ristikkoaitain piirittämät nurmikot vihannoivat, ja kukat akkunoissa puhkeavat. Kevät hymyilee varovaisemmasti, mutta kuitenkin yhtä iloisesti kuin maallakin. Voisipa sitä verrata vankilasta kuuluvaan riemulauluun. Genevièvestä tuntui, ikäänkuin hän nyt vasta ensi kerran olisi sen nähnyt.

Muutamana päivänä rouva de Préal pyysi häntä kanssansa valitsemaan hatun koristeita, erään nuoren kukkaisten tekijän luokse, jota oli hänelle taitavaksi ja suosiota ansaitsevaiseksi kehuttu.

-- Minä vien sinua väliin rehellisten ja ahkerain köyhäin tykö, hän lisäsi, että tottuisit heidän kanssansa puhumaan, heitä ymmärtämään ja auttamaan. Se on velvollisuus, ja sinunkin, tyttäreni, on jo aika ruveta sitä harjoittamaan. Paitsi sitä, ei mikään tee meitä kiitollisimmiksi siitä hyvästä, jonka Jumala on meille suonut, kuin niiden näkeminen, joilla ei ole samoja etuja kuin meillä, ja se tuottaa myöskin paljon mielihyvää, jos jossakussa määrässä voimme lievittää kurjuutta, joka meitä kaikkialla kohtaa.

Geneviève kuunteli häntä vaan puolittain, hän kun oli täydessä toimessa luoda eteensä runoelmaa kukkasten tekijän pienestä huoneesta. Ei heidän tarvinnut nousta kahta huonekerrosta ylemmä, ennenkuin jo saapuivat tuohon valoisaan ja raittiisen huoneesen, jonka ovelle oli korttiin kirjoitettu: "Céline Lebeau, kukkasten tekijä."

Astuessaan sisään, rouva de Préal loi ympärilleen tarkastelevaisen katseen; hänen teki mieli moittia tätä valoa ja raitista ilmaa, ne kun muka olivat sopimattomat niille, joidenka tulisi vähempään tyytyä.

Katseltuaan nähtäväksensä tuotuja kukkasia, joista hän toisia kiitti ja toisia moitti, hän alotti puheen lyhykäisillä kysymyksillä:

-- Te olette viallinen. Onko se tapaturmassa tullut?

-- Se on erään taudin seuraus.

-- Onko teillä vanhempia, ja missä he ovat?

-- Minulla ei enää ole muuta kuin isä, ja hän on työssä.

-- Kuka teidän talouttanne hoitaa?

-- Eräs naapurirouva, joka myöskin vie kukkasiani tilaajille, koska en itse pääse liikkumaan.

-- Voitteko työllänne itseänne elättää?

-- Jos minulla on paljon työtä, niinkuin nytkin.

-- Paljonko te ansaitsette?

-- Se riippuu siitä, minkälaisia kukkia minulla teetetään.

-- Mutta kuinka paljon korkeintaan saatte kokoon?

-- Noin kahdeksantoista ja kaksikymmentä franc'ia viikossa.

-- Onhan se kelpo raha, ettekä te, joka aina kotona istutte, siitä paljon kuluttane jotta voitte saada jotakin säästöön huonompia päiviä varten. Toivoakseni te olette säästäväistä luontoa.

-- Minä annan kaikki rahani isälle, Cèline vastasi.

-- Siinä teette väärin, hyvä lapsi; miehet eivät saata itseltään mitään kieltää. Kuta enemmän rahaa heillä on, sitä enemmän he sitä kuluttavat. Säästölaitos olisi viini-myymälää parempi.

-- Oi, rouva, näkyypä, ett'ette isääni tunne?

-- En tunnekaan, mutta tunnen, minkälaiset työmiehet ovat. Heiltä puuttuu sekä tointa että kohtuullisuutta. Kuulkaapas, tyttöseni, mutta mitä te tästä ruusu-seppeleestä tahdotte? Tinkiminen ei ole minulle mieleen; määrätkää siis kohtu hinta.

-- Geneviève oli pahassa pulassa, mutta hän ei saattanut mitään sanoa. Samassa ovi aukeni, ja valkoiseen myssyyn sekä ruskeaan villahameesen vaatetettu, paksu nainen astui sisään.

Rouva de Préal tervehti häntä ystävällisesti ja ainaisesti, ollen ikäänkuin katsomassa.

-- Tarkasteltuaan vieraan komeata pukua rouva Gregoire kumarsi syvään.

-- Tämä on meidän naapurimme, Céline sanoi.

-- Vai niin! Tietysti hän, joka teidän talouttanne hoitaa? No, näytättehän te pitävän huonetta oikein siistinä ja puhtaana.

-- Eihän se mikään ihme ole, että sen huomaatte, vastasi rouva Gregoire iloisesti myhäellen ja uudelleen kumartaen, kyllä minä sen asian ymmärrän. Kuinka tämä lapsiparka tulisikaan minutta toimeen?

Näin puhuessaan hänen äänensä muuttui helläksi.

-- Onhan teillä syytä iloita, kun saatte olla hänelle avuksi, sanoi rouva de Préal, joka katsoi velvollisuudekseen aukaista uusia näköaloja tuolle valistumattomalle ihmis-sielulle. Eikö ole onnellista, kun saatte tilaisuutta tehdä muille, mitä te tahtoisitte, että he teille tekisivät?

-- On kaiketi! Tuntuuhan se hyvältä, kun saattaa olla tyytyväinen itseensä, eikä mikään niin hyvää ruokahalua ja unta anna. Mutta voittehan ymmärtää, hyvä rouva, että minun ikäiseni ihminen jo mielellänsä olisi helpommallakin, sillä eivät jalatkaan enää ole niin ketteriä, kuin kahdenkymmenen ajastajan ikäisellä. Mitä minä Célinelle ja hänen isällensä teen, se tietysti tapahtuu hyvästä sydämestä; mutta väsyttää sitä joskus kumminkin.

Céline oli käynyt punaiseksi, mutta luonut silmänsä maahan; hän ei uskaltanut katsoa rouva Gregoireen, pelosta muka, että tämä luulisi hänen muistuttavan häntä siitä, ettei tuo alttiiksiantamus ollutkaan aivan niin ehdotonta laatua, kuin hän näkyi luulottelevan, koska hän söi kolme ateriaa päivässä heidän ruoastansa, ja ehkäpä useammin, kuin mitä hänen omat varansa olisivat kannattaneet.

Sitte Rouva Gregoire alkoi kertoa elämäkertaansa, eikä jättänyt yhtä ainoataakan onnettomuutta, ei ainoatakaan hyvää avua mainitsematta. Rouva de Préal kuunteli häntä kärsivällisyydellä, katkaisten vähän väliä hänen puhettansa, sanoen:

-- Kaikilla meillä on vaivamme, rouvaparka. Jumala lähettää meille suruja, koska hän rakastaa meitä.

-- Aivan niin, rouva-hyvä; parhaimpia ihmisiä enimmästi vaivataankin, ja onhan se suureksi lohdutukseksi, kun tietää aina tehneensä velvollisuutensa. Minulla ei ole syytä itseäni soimata, enkä minä soimaa Jumalaa, mutta en minä kuitenkaan olisi paheksunut, vaikka hän olisi suonut minulle vähän vanhain päiväin varaa, ettei minun olisi tarvinnut silmäpahaisiani parsimisella ja paikkaamisella vaivata.

-- Kai se niin on, mutta Jumala tietää, mikä meille hyödyllinen on. Hän antaa jokaiselle tarpeensa.

Rouva Gregoire, joka akkunasta oli nähnyt vieraan vaunut, avasi jo suutaan, lausuaksensa epäilyksiänsä tämän Jumalan järjestyksen suhteen, mutta kallisarvoinen kukkaro, jonka rouva de Préal veti taskustaan, saatti hänet äänettömäksi.

Edellinen maksoi kukkaset ja pisti sitten hopearahan paksun vaimon käteen.

-- Tässä on teille palkintoa hyvyydestänne tätä tyttöparkaa kohtaan, sanoi hän juhlallisesti.

Vielä niiaus, ja vieraat lähtivät. Rouva Gregoire avasi kätensä ja huudahti:

-- Kahden franc'in raha!... Tuntuihan se kultarahaksi liian isolta, mutta en minä kuitenkaan voinut sitä kahden franc'in rahaksi uskoa. Tuo ilkeä saituri silkkineen ja pitseineen: Oikein on halventavaista ottaa vastaan kaksi franc'ia noin kädestä käteen.

-- Niin minustakin tuntuisi, sanoi Céline, mutta vielä enemmän, jos lian olisi kaksikymmentä antanut.

-- Mitä turhia!... jos hän olisi kaksikymmentä franc'ia antanut, niin minä olisin saatellut häntä vaunuille, mutta nämä viheliäiset neljäkymmentä sou'ta minun tekisi mieli viskata hänelle vasten silmiä.

Kun hän kiukkuisella äänellä näin puhui, kolkutettiin hiljaa ovelle, joka samassa aukeni: ja nuorempi vieraista astui sisään hymyillen, punastuen ja ujon näköisenä, lähestyi Célineä ja antoi hänelle valkoisen syreeni-oksan; vielä enemmän punastuen hän lisäsi:

-- Soisitteko, että yksinäni tulen teitä katsomaan?

-- Oi, soisin niin mielelläni, huusi Céline, ja tunsi samassa, että Genevièven huulet vienosti koskettivat hänen poskeansa.

-- Kuinka kaunis hän on! Céline huusi, kun ovi Genevièven jälkeen sulkeutui.

Rouva Gregoire ei ollut muuta huomannut kuin Célinen käteen jääneet kukkaset.

-- Olipa tuokin lahja! hän sanoi halveksien, äiti ja tytär ovat ihan yhtäläisiä.

Céline ei vastannut vaan suuteli kukkasiansa ja pisti ne pieneen vesilasiin, jossa hän säilytti mallikukkiansa.