Part 6

-- Hän oli hyvin hyvä minulle, ja lapsensa hän piti niin rakkaana... Me olimme onnellisia. -- Hän kuoli rintatautiin... Minä en saattanut häntä hyvästikään jättää.

Vaimo ei itkenyt, hän puhui aivan kaunistelematta, mutta Savigny tunsi, että katkera suru piili tuon tyynen käytöksen alla.

Ilma kävi yöllä kylmäksi, ja lapsi alkoi valittaa. Savigny sulki akkunan, ja tunnin aikaa ei muuta kuulunut kuin pienen lapsen vaikeroimista ja suuremman tasaista hengittämistä, kun se uuden ystävänsä sylissä levollisesti nukkui.

Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että juna viideksi minutiksi seisahtuu. Savigny laski lapsesi hiljaa kovalle puusohvalle ja pani vaatemyttynsä sille päänalaiseksi. Sitte hän meni ulos. Kun juna jälleen oli lähtemäisillään, hän palasi, tuoden muassaan pullon, joka oli täynnä maitoa, sekä suuren leipäkappaleen. Virkistyneenä ruoasta ja tyytyväisenä pikku sairas pian vaipui rauhalliseen uneen.

Siitäpä äidinkin uskallus kasvoi, ja hän kertoi elämänsä pienimmätkin vaiheet.

Se oli aivan yksinkertainen kertomus, mutta Savigny kuunteli sitä syvällä myötätuntoisuudella.

-- Nyt olen matkalla mieheni sukulaisten luokse, vaimo kertoi. Hänen isänsä on uudelleen nainut ja saanut nuorempia lapsia, ettei minulla sieltä ole mitään odotettavana; mutta iso-äiti, joka on mieheni kasvattanut, kentiesi rakkaudesta häneen, ottaa meidät vastaan. Kun minä käyn työssä, niin hän hoitaa lapsia, jotka jo vähitellen kasvavatkin isoiksi.

Sen pitempää puhetta vaimo ei pitänyt, ei hän valittanut eikä voivotellut. Hän oli noita ihmisiä, jotka tietävät syntyneensä maailmaan vaivaa kärsimään ja jotka sen aivan luonnollisena asiana pitävät.

Kertomuksensa päätettyä hän aamupuoleen hiukan nukahti.

Päivän tullessa he saapuivat Lilleen.

-- Minä tulen teitä saattamaan, sanoi Savigny, ottaen käsivarrelleen suuremman nukuksissa olevista lapsista, ja auttaen vaimoa, joka pienempää kantoi, alas vaunuista.

Tämä ei tietä osannut, mutta Savignylle kaupunki oli tuttu, ja hän rupesi vaimoa mutkaisia, yksinäisiä katuja pitkin viemään.

-- Nyt olemme perillä, hän sanoi, pysähtyen likaisuutensa tähden inhoa herättävän talon eteen. Oletteko aivan varma talon numerosta?

-- Olen niin, vastasi vaimo, luoden ympärilleen peljästyneen katseen.

Kaikki ovet olivat vielä suljetut, mutta erään pitkän käytävän toisessa päässä näkyi joku varhainen hyyryläinen.

Savignyn kysymykseen hän vaan vastasi viittaamalla lasioveen, joka oli toisella puolella pientä, suppilon muotoista pihaa, johonka ei ainoakaan auringonsäde milloinkaan päässyt paistamaan.

Heidän oli astuminen kolme astuinta alaspäin, tullakseen tuohon asuntoon, mutta kun sinne olivat saapuneet, esti pimeys heitä mitään eroittamasta.

-- Kuka siellä on? kysyi heikko, kähisevä ääni. Eipä olisi kukaan voinut sanoa, oliko se miehen vai naisen ääni.

Silloin he muutamien ryysyjen peittämällä olkipatjalla näkivät aaveen muotoisen olennon, joka kääntyi heihin. Kun peite putosi, esiintyivät sen kuihtuneet käsivarret, kauhean terävät olkaluut ja kaula, joka näytti kuorestaan pistävältä kilpikonnan kaulalta, sekä pää, jossa törötti pystyssä joitakuita harmaita hiuskarvoja. Tuossa kurjassa olennossa olivat vanhuus, nälkä ja viheliäisyys ottaneet inhimillisen muodon, ja itse Savignykin vetäytyi taaksepäin, mutta vaimo sitä vastaan astui lähemmäksi.

-- Tässä Georgesin lapset ovat, sanoi hän. Hän oli yhtä pieni kuin nämä, kun te otitte hänet luoksenne. Te rakastitte häntä hellästi, eikö niin, iso-äiti?

Eukko käänsi päätään sen puoleen, joka oli puhunut, ikäänkuin nämä sanat olisivat koskeneet jotakuta hänessä olevaa jänttä.

-- Mitä te sanotte? Kuka tässä Georgesista puhuu?... Iso-äiti... eihän kukaan minua iso-äidiksi mainitse...

-- Siksihän Georges teitä mainitsi. Joko nyt olette unhottanut Georgesinne, jota niin hartaasti rakastitte?... Piti hänkin teistä. Ei hän kiittämätön ollut, hän kirjoitti aina teille... mutta kahteen vuoteen ette enää hänelle vastausta lähettänyt. Tässä nyt hänen lapsensa ovat, iso-äiti...

Eukko nousi jaloilleen ja muistamatta peittää, kuihtuneita olkapäitään, hän meni avaamaan ovea, laskeaksensa valoa huoneesen; sitten hän palasi ja alkoi tarkasti Savignytä katsella.

-- En minä häntä tunne, hän virkkoi.

-- Ei tämä Georges ole. Kuulkaapas, isoäiti, Georges on kuollut.

Epätoivon huutona nämä sanat tunkivat nuoren vaimoraukan rinnasta.

-- Vai niin, vastasi eukko aivan välinpitämättömästi. Ja pelästyneenä sekä levottoman näköisenä hän rupesi kävelemään edestakaisin lattialla, kajoten kaikkeen, mikä sattui hänen käsiinsä, ikäänkuin hänen olisi ollut tarpeen koskea tuttuihin esineihin, voidakseen olla varmana, ettei unta nähnyt.

Sill'aikaa Georges, vanhempi lapsista, oli herännyt unestaan ja liukunut alas lattialle. Eukko seisahtui hänen ääreensä ja katseli häntä vähän aikaa; sitten hän karhealla, mutta eriskummaista hellyyttä osoittavalla äänellä sanoi:

-- Siinähän sinä oletkin Georges'ini... Halaapas iso-äitiäsi, pienokainen!

Eikö poika peljästyisi, kääntyisi pois ja äitinsä helmoihin pakenisi? Ei, hän katsoi vaan eukkoa visusti silmiin, ja tyynesti lähestyen hän tarjosi pientä suutaan suudeltavaksi. Hänen äidiltänsä pääsi helpoituksen huokaus.

-- Sallitteko meidän jäädä luoksenne, isoäiti?

-- Minä en tiedä, kuka te olette, mutta saatte kuitenkin jäädä, koska toitte Georges'in takaisin, eukko vastasi.

Mennessään Savigny painoi viimeisen rahansa lesken käteen.

-- Minä menen työnhakuun, hän virkkoi. Kun minun on onnistunut sitä saada, niin tulen takaisin.

Hän sulki oven kellariin, johonka jätti jälkeensä tuon eriskummallisen perheen, ja sanoi itsekseen:

-- Nyt heillä on turvapaikka... hiukan kosteata maata... hiukan pilaantunutta ilmaa... vähän mädänneitä olkia.

Ja hänen mieleensä johtui muutamat sanat, jotka joskus oli lukenut, ei enään muistanut missä:

-- Hän antaa kaarneen pojille heidän ruokansa.

Nyrkkiänsä puristaen ja hammasta purren hän mumisi kirouksen sanoja.

VII.

Jacques oli tehnyt tavaksensa käydä joka sunnuntai Lebeauta katsomassa. Hänen ei haluttanut jäädä kotiinsa, jossa kaikki häntä inhoitti: vallattomien lasten riidat, äidin valitukset sekä epäjärjestys, joka oli taloudessa siitä aikain vallinnut, kun äiti ei enää jaksanut sitä oikein hoitaa. Vaikka hänen holhottavansa olivat vähenneet, ja vaikka Augustine aina kahden viikon perästä vilpittömästi toi kotiin työpalkkansa, ja yksi lapsistakin sai vähän ansaituksi, niin tultiin, kuitenkin nyt huonommasti toimeen, kuin siihen aikaan, jolloin Jacques yksistään oli ollut kahdeksan hengen elättäjänä. Ilo oli kadonnut tästä köyhästä kodista, ja ilo on voima. Sitä paitsi rouva Marceau ei enää jaksanut tehdä työtä, tuskinpa sai tarpeellisimmat askareet toimitetuksi ja tietysti hänen kykenemättömyytensä sekä alakuloisuutensa toimeentuloonkin vaikuttivat. Täytyipä nyt useammin ostaa uusia vaatteita ja jalkineita syystä, ettei niitä enää niin huolellisesti korjattu. Vaimoparka, näetsen, ryhtyi vaan semmoisiin toimiin, joihin ei voimia tarvittu.

Näinmuodoin rupesi kaikki käymään alaspäin; jokainen tunsi sen epäselvästi, asiaa kuitenkaan sen enemmän ajattelematta. Yleinen tyytymättömyys, alakuloisuus ja jonkunmoinen salainen viha vaivasi kaikkia perheen jäseniä. Semmoinen asiain tila käy jo mukavimmissakin ja varakkaimmissa elämän oloissa vaivaksi, mutta näin ahtaassa majassa, jossa jokainen alati toisestaan riippuu, se tuottaa alinomaista huolettavaa vaivaa.

Sitä ei suinkaan voi lukea Jacquesille ansioksi, ettei hän hakenut virvoitusta semmoisissa huvituksissa, jotka useampia hänen tovereistaan tyydyttivät, sillä kaikki, mikä tuntui raa'alta taikka oli pauhaavaista laatua, herätti hänessä voittamatonta inhoa. Työpaikassa hänelle oli pantu nimeksi "nurku-pussi", ja vaikka ei kukaan vielä ollut kuullut hänen sopimatonta sanaa kenellekään lausuvan, niin ei hänestä kuitenkaan pidetty. Mutta koska hänellä oli luja katsanto, ja hän muutamissa tilaisuuksissa oli osoittanut nyrkkiensä lujuutta, ei häntä uskallettu ahdistaa, vaikka ylpeänä pidettiinkin.

Luonnollista on, että hän sunnuntaisin otti turvansa Lebeaun pieneen asuntoon. Siellä hän sai kaikki mielihalunsa täytetyksi, siellä hän löysi lepoa, siisteyttä, ystävällistä kohtelua, kukkasia, kirjoja ja päätteeksi Célinen lempeitä kasvoja, jotka olivat keskikohtana tässä hienossa katselmassa. Ei hänestä missään näin rauhalliselta ja hyvältä tuntunut.

Sillä aikaa muut lapset katuja pitkin kuljeskelivat, ja äiti parka sai yksin kotiin jäädä.

-- Miksi ette tuo sisartanne tänne? Céline kerta lempeällä äänellä kysyi.

Eipä tuo koskaan ollut hänen mieleensä johtunut, ja Célinen sanat tekivät hänelle kohta selväksi, kuinka suuri eroitus noiden molempien nuorten tyttöjen välillä oli: toinen kaino ja ylevä; toinen meluava, rohkea ja huolimaton, jolle tuo pilkka nimi, "katu-tyttö", jonka hän jo aikoja sitten oli saanut, oli aivan sopiva.

-- En tiedä, tahtoisiko tuo tulla, hän hämmästyen vastasi.

-- Onko hän niin ujo? Koettakaa edes...

-- Ei hän ensinkään ole kuin te... ei hän missään suhteessa ole teidän näköisenne. Äitiparan oli täytymys laskea hänet ylen varhain tehtaasen.

-- Minä olisin syönyt vaikka paljasta kuivaa leipää, ennenkuin olisin tyttöäni tehtaasen pannut.

Jacques punastui, ja Céline loi rouvaan nuhtelevaisen katseen; mutta silloin Lebeau puuttui puheesen:

-- Vaimo, joka suuri lapsijoukko perässään on jäänyt leskeksi, ei saa tehdä, mitä tahtoo.

-- Me olemme useinkin syöneet leipämme kuivalta, vastasi Jacques, joka ensi kerran koitti suurempaa puheliaisuutta. Äiti parkani on työnteosta aivan riutunut.

Hän katsoi rouva Gregoirea, verraten mielessään äitinsä kalpeita kasvoja tuon häntä tuomitsevan, lihavan rouvan tyytyväiseen ulkomuotoon, ja äkkipäätä hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan, ettei hän itse, paremmin kun muutkaan, ollut ymmärtänyt sitä, minkä nyt olisi vaatinut heitä ymmärtämään.

-- Luuletteko hänen olevan todellakin kipeän? Céline kysyi.

-- Hän on heikko ja kovin muuttunut. Ennen hän oli työssään väsymätön, mutta nyt hän ei kykene juuri mihinkään. Tästälähin sisareni täytyy ruveta taloutta hoitamaan.

Se tekee hänelle hyvää, sanoi rouva Gregoire.

Céline pysyi miettiväisenä, ja Jacquesin mennessä hän uudestaan pyysi:

-- Koettakaa nyt tuoda sisarenne tänne. Jacques oli kahden vaiheella.

-- Ehk'ei hän olisikaan teille mieliksi... Ette kuitenkaan saattaisi hänestä pitää.

-- Kyllä minä hänestä pidän, vastasi tyttö uskaliaasti.

Seuraavana sunnuntaina Jacques tuli, tuoden muassaan Augustinen, joka hiukan hangotteli, hiukan ujosteli, mutta oli kuitenkin mielissään ja ylpeänä kutsumuksesta sekä kauniimpiin vaatteisinsa puettuna. Céline otti häntä tyynellä kohteliaisuudellaan vastaan, ja rouva Gregoire sai hänet pian liiaksikin tutustumaan.

Augustine ihaili kukkasia ja julisti, että hän ennen tekisi niitä kuin sikarreja.

-- Se onkin paljon hauskempaa työtä, ja silloin saisitte olla äitinne luona.

-- Siitä en minä niin erittäin suurta väliä pitäisi, vastasi Augustine äänellä, joka äkkiä oli muuttunut niin tuimaksi, että Célineä alkoi värisyttää. Se ei ensinkään olisi hauskaa. Äiti aina voihkailee.

-- Ehk'ei hän silloin olisi niin surumielinen.

-- Mutta minulle se olisi ikävää. Minä saan jo kylläni, kun illatkin olen kotona.

Ja nähdessään, ettei hän ollut osannut mieliksi puhua, hän jatkoi.

-- En minä siltä paha ole, en millään muotoa. Kyllä minä äitiparkaa rakastan, ja kaikki rahani minä hänelle annan, ettei hänellä sen puolesta ole syytä valittaa; mutta nuorena ollen pitää vähän huvitellakin... Sehän on luonnollista, eikö niin.

-- Mutta eihän teillä tehtaassa niin suurta huvitusta lienee, arvelen.

-- Onhan kumminkin.

Hänen mieleensä muistui toverien pakinat ja kuiskaukset, naurun leikitykset, jotka olivat päällysmiehen tarkalta korvalta salattavat, ynnä päivällistuntien pauhaava ilo; hän ajatteli, miten pojat, kun ehtoisin työstä päästiin, huusivat heille sievistelyjä, jotka eivät niin erittäin hienoja olleet, mutta jotka kuitenkin halusta kuultiin, ja kuinka muutamat niistä, kun jo rupesi yötä olemaan, seurasivat heitä ja puhelivat likempää. Tätä kaikkea hän hätä hätää muisteli, mutta ensikerran häntä rupesi epäilyttämään, olivatko nuo huvitukset todellakin kiitettävää laatua.

-- Lebeau ja Jacques olivat yhdessä lähteneet ulos. Kun veljen läsnä olo häntä ei enää sitonut, kävi Augustine yhtä puheliaammaksi.

-- Muistanpa niitäkin aikoja, jolloin meillä oltiin onnellisia, mutta siitä on jo kauan. Siitä aikain, kun pienokainen meiltä lähti, on kaikki mennyt alaspäin vaan.

-- Mikä pienokainen? Céline kysyi.

-- Kuinka, vai ettekö te sitä tiedä? Eikö Jacques ole siitä teille mitään virkannut?

-- Älkäät tekään virkkako, jos se häntä suututtaa.

-- No, eihän se mikään salaisuus ole, vaikkei hän itse koskaan siitä puhu... Siitä on jo pitkä aika, kun tuo tapahtui, mutta minä olin kuitenkin niin iso, että taisin kaikki ymmärtää, minä muistan sen aivan selvästi. Sehän nyt antoi jaarittelemisiin aihetta, kun äiti sanoi tytön lähteneen kumminsa luo... Aivan merkillistä se olikin, kosk'ei oltu tuosta kummista koskaan ennen kuiskausta kuultu. Kun Jacques sai sen tietää, niin hänpä vasta vihaseksi tuli... Äiti itki, minä olin nukkuvinani, mutta kuulin kaikki, ja minua peloitti niin kauheasti, kun kuulin Jacquesin julmalla äänellä kirkaisevan: "Te olette hänet myynyt"! ja äiti yltyi siitä vielä kovemmin itkemään. Siitä ehtoosta saakka ei tästä enää ole sanaakaan virkattu; joskus vaan, kun Jacques on poissa, on äiti uudelleen meille kertonut, että tyttö on kumminsa tykönä, mutta minä tiesin, ettei siinä perää ollut... Ja Jacques on ihan muuttunut. Sitä ennen hän oli oikein hyvä poika -- tosi kuitenkin on, ettei hän muista kuin tytöstä huolinut -- mutta ei hän ainakaan meitä torunut. Siitä asti hän on ikäänkuin karhu, oikein todellinen karhu Tuskinpa hän puhuu meille, eikä edes katso meihin, siihen kait olemme ylen kelvottomia.

-- Mutta kenestä te oikeastaan puhutte? kysyi rouva Gregoire, jonka uteliaisuus kiihtyi kiihtymistään.

-- Eräästä pienestä tytöstä, jonka vanhemmat kuolivat samassa talossa, missä me asuimme, ja jonka Jacques otti kasvattaakseen.

-- Vai kasvattaakseen!... Mutta kuinka vanha hän silloin itse oli?

Hän oli aivan nuori, siitähän jo on ainakin seitsemän vuotta. Eikö hän milloinkaan ole siitä teille kertonut?

-- Ei, vastasi rouva Gregoire loukattuna; soisinpa, ettei niin salamielisiä ystäviä kohtaan oltaisi.

-- Parasta lienee, ettemme hänelle asiasta mitään virka, koska se tietysti on hänelle paremmin mieleen, Céline sanoi.

-- Mitäpä se häntä vahingoittaisi. Minä vihaan salassa pitämistä, Augustine vastasi. No, minä sanon teille, kuinka asia oikein on, ja huolin viisi, mitä hän sanoo, kun saa kuulla minua sitä kertoneen. Hän on, näetten, rakastunut tuohon pieneen tyttöön, jota ei seitsemään ajastaikaan ole nähnyt. Niin minä ainakin luulen.

-- Minkä ikäinen hän oli? kysyi rouva Gregoire.

-- Hän oli saman ikäinen kuin meidän kaksoispari, noin neljän vuotias. Kauan aikaa on Jacques häntä hakenut kuin silmäneulaa, mutta ei hän koskaan häntä löydä... ymmärrättehän! Eikö ole hassua, että täysi-ikäinen mies on rakastuneena pieneen tyttöön, joka oli tämän pöydän korkuinen. Kerran minä sen hänelle selitin, mutta silloin hän vasta vimmastui, enkä minä enää toiste menisi siitä hänelle puhumaan. Kuitenkin se on varma asia. Naapuri-naiset vakuuttavat, ettei hänen kaltaistansa nuorukaista vielä ole nähty, joka ei vähääkään tytöistä välitä. Ei luulisi hänellä silmiä päässä olevan, koska ei edes tiedä, ovatko ne rumia vai kauniita. Äiti sanoo, että hän aina on ollut tuommoinen, ja kehuu häntä vakaiseksi pojaksi. Ikäänkuin se mitään hauskaa olisi, jos kaikki pojat noin yksitoikkoisia olisivat.

-- Se olisi kai tytöille terveellisempää, sanoi rouva Gregoire.

-- Tekee se kuitenkin hyvää, kun väliin kuulee itseänsä kauniiksi kiitettävän. Mitäpä pahaa siitä seuraisi?

-- Se voi saattaa teidät edemmäksi kuin luulettekaan, tyttöparka.

Augustine kohotti olkapäitään.

-- Eihän sitä enään mitään lapsia olla, hän sanoi ja koetti ruveta vakaisen näköiseksi.

Kun Jacques palasi, oli hänen sisarensa jo mennyt pois. Hän ei tahtonut odottaa, sanoen, että ennen menisi yksinään, kuin semmoisen seurassa, joka matkan pitkään ei sanaakaan hänelle lausuisi.

Rouva Gregoire ei ollut se ihminen, joka olisi voinut mitään salassa pitää, ja Célinen rukoilevista katseista huolimatta, hän heti otti Augustinen ilmoittaman asian puheeksi ja jatkoi sen päähän asti, vaikka Jacques jo ensi sanoilta kulmiansa rypisti. Hän hillitsi kuitenkin suuttumuksensa ja rupesi lyhyesti kertomaan lapsen ja sen vanhempain kohtaloa, ilmoittamatta kuitenkaan, millä ehdoilla tuo vieras rouva oli sen omaksensa saanut.

-- Ettekö te sittemmin enään ole häntä nähnyt?

-- En. En edes tiedä, missä hän oleskelee.

-- Oi, onpa se kauheata, te, joka häntä niin paljon rakastitte, Céline puhkesi puhumaan, mutta minä uskon varmaan, että vielä hänet tapaatte.

-- Minusta se on teille suureksi onneksi, että pääsitte tuosta lapsesta, rouva Gregoire päätti. Onhan teillä sitä paitsi kyllä monta elätettävänä.

-- Niin onkin, Lebeau jatkoi, mutta kaunis työ se kuitenkin oli, jonka te ja äitinne teitte. Ja siitä minä teitä vielä entistä enemmän kunnioitan.

Céline pyyhki salaa pois kyyneleen.

Jacques ei vastannut mitään. Hänen ei sopinut näille uusille ystävilleen selittää, mitä kaikkea oli kärsinyt, ja kuinka suuri sija hänen sydämessään tuolla lapsella vielä oli, josta he eivät luulleet hänellä muuta olevan kuin rasitusta vaan, kiittäen hänen onneansa, kun muka oli niitä päässyt, ja aavistamatta, että tuo tyttö yksin oli hänelle kalliimpi, kuin kaikki muut yhteensä...Minä uskon varmaan, että te vielä hänet tapaatte, oli Céline sanonut. Jos he olisivat olleet kahden kesken, niin Jacques olisi kiittänyt tyttöä noista sanoista, jotka osoittivat hänen lempeyttään ja myötätuntoisuuttansa.

Kun Jacques nousi lähteäksensä, pyysi Céline ujosti hänen viedä äidilleen vihkon kevätesikköjä, joiden suuret, ruusunkarvaiset terät olivat selällään kuin kummastelevaiset, iloiset lapsen silmät.

-- Miksi ei hän tule meitä katsomaan? kysyi rouva Gregoire. Se olisi hänelle terveellistä, jos joskus tulisi muuallakin käymään.

-- Sitä hän ei jaksaisi.

-- Ihminen menettää voimansa, ellei sodi vastaan. Katsokaa minua; minä olen jo vuosia ollut kivulloinen, mutta minä olen tautia vastustanut. Jos olisin itseäni hemmoittelemaan ruvennut, niin en suinkaan enään olisi näillä mailla. Pääasia on, että ihmisellä on hyvä uskallus. Voidakseen elää ja täyttää velvollisuuksiaan, tarvitaan uskallusta. Naapurit useinkin sanovat: "Teidän, rouva Gregoire, jolla tuommoinen jäsenten kolotus on, pitäisi sängyn pohjassa makaaman." Vaan minä olen aina jalkeilla, aina minä olen valmis muita palvelemaan, ja se juuri pitää minut voimissa. En itsekään ymmärrä, kuinka voin niin uskalias olla.

Rouva Gregoire jätti mainitsematta, etteivät alttiiksiantamus ja uskallus olleet hänen ainoat tukeensa; hänen kaappiinsa kätketyllä viinapullolla olisi ollut paljon kerskaamista tuon ihmeen johdosta. Ehkä olivat myöskin nuo kyyneleet, joita niin runsain määrin rouvan poskilla valui, osaksi sen vaikuttamia. Lebeau astui sisään.

-- Minkätähden itkette, rouva Gregoire? kysyi hän ystävällisellä äänellään.

-- Voi, herra Lebeau, tehän aina oikeuden puolta pidätte. Sanokaapas, olisiko syytä minun itseäni hemmoittelemisesta nuhdella? Oletteko milloinkaan nähnyt minun hoitelevan itseäni ja hempuilevan, niinkuin moni muu tekee?

-- Kuka semmoista on puhunut? kysyi Lebeau, luoden ympärillensä moittivaisen katseen.

-- Ei kukaan, isä-kulta, Céline lempeästi vastasi.

-- Minä kyllä tiedän, että monet ovat kovia vanhoja kohtaan, rouva Gregoire jatkoi. Vaikkapa itseänsä kuolettaisi heitä auttaaksensa, niin tuskin siitä edes kiittävät; mutta kun on hyvä omatunto, niin voi heidän kiitoksettansakin elää.

Vahvistettuaan näin itseänsä uskalluksellaan, alttiiksiantamisellaan ja hyvällä omallatunnollaan, rouva Gregoire nousi ja läksi arvokkaasti ulos huoneesta.

-- Mitä te olette hänelle tehneet? kysyi Lebeau, joka suuresti tätä tapausta ihmetteli.

-- Emme mitään, isä; me puhuimme rouva Marceausta, joka on niin kipeä, emmekä hänestä sanaakaan sanoneet.

-- No niin, vaan ei saa unhottaa, mitä kaikkea hän on kärsinyt ja mitä hyvää hän on meille tehnyt. Ei kenenkään mieleen ole, jos häntä halveksitaan.

-- Mutta ei häntä halveksita.

-- Hän tarvitsee tuon tuostakin hiukan ylistystä; se vaikuttaa häneen ikäänkuin kaurakappa väsyneesen hevoseen. Sinä olet liian harvapuheinen, Céline.

Nuori tyttö ei vastannut mitään. Hän piti arvossa vanhan ystävänsä hyviä ominaisuuksia ja piti todellakin hänestä, mutta oli liian vienotunteinen ja arvokas, ettei tämän halpamaisuus olisi häntä rasittanut. Kuitenkaan hän ei sitä olisi kenellekään tunnustanut, eikä se ollut hänelle itsellenkään selvänä.

Jacques oli mennyt. Pikku kukkais-vihko oli unohtunut pöydälle.

Céline otti sen, hengitti hetken sen tuoksua ja pani sen sitte veteen, toisten kukkaistensa joukkoon... Tuo unohdus painoi hiukan hänen sydäntänsä.

Huoneessa oli jo pimeä, kun Jacques saapui kotiin. Hänen silmänsä hakivat äitiä tavalliselta paikalta, mutta hän ei nähnyt häntä. Mennessään vuoteen ohitse tulitikkuja ottamaan, hän oli kompastua lattialla makaavaan ihmiseen.

-- Sinäkö se olet, Jacques, puhui heikko itäni. Minä aijoin panna maata, mutta en jaksanutkaan, vaan kaaduin.

Jacques otti hänet käsivarsillensa ja laski vuoteelle. Sitte hän sytytti kynttilän.

-- Loukkasitteko itseänne, äiti?

-- Hiukan... minä tuskin voin hengittää, mutta ei se mitään tee. Minun on hyvä mieli, että tulit, poikani...

-- Olen pahoillani, että olin poissa... minun olisi pitänyt jäädä kotiin... Mitä minä teille tekisin, äiti?

-- Anna minulle vähän konjakkia, se ehkä minua virvoittaa.

-- Konjakkiako?... Onko sitä täällä?

-- Tuolla kaapin päällä on pieni pullo... Se on ainoa, joka pitää minua voimissa, -- yksi eli kaksi lusikallista veden sekaan... En ole pitkään aikaan syönyt mitään.

Jacques teki niin; vähän virkistettynä äiti veti hänet puoleensa ja katsoi häntä silmiin.

Jacques, hän sanoi, nyt on aika, ettäs annat anteeksi. Hetki on tullut.

-- Minäkö anteeksi... äiti?...

-- Niin, ethän vielä ole antanut minulle Genevièven pois lähettämistä anteeksi... Väärin tein, mutta kiusaus oli suuri. Ja rangaistusta olen kyllä saanut, sillä siitä saakka lapseni sydän on ollut minusta vieroittaneena.

-- Minunko sydämeni, äiti?...

-- Sinun. Se on ollut minulta suljettuna. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt sinua lohduttaa; mutta köyhyys, näetkös, kiusaa ihmistä väärin tekemään... Minä olin väärässä, sen tiedän; mutta nyt kun lähtöä teen, pitää sinun antaa minulle anteeksi.

-- Tekö lähtisitte... ja minne? huusi Jacques, jota se ajatus vaivasi, että äiti sairashuoneesen tahtoisi, ja joka päätti vastustaa semmoista aikomusta.

-- Minä tunnen kuolevani, lapseni. Minussa ei enää ole paljon elinvoimaa, loppu tulee.

-- Äiti!... äiti... Ei se voi olla mahdollista... ei vielä... Ette te niin huono ole... Miksi ette ole sitä minulle sanonut?...

-- Mitäpä sille olisi voinut?... Elinvoima on loppunut, ei siinä mikään auta. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, poikani.

Jacques oli laskeunut polvilleen. Hän piti äidin molemmat kädet omiin käsiinsä suljettuina ja itkeä nyyhkytti.

-- Minä se olen, jonka tulee pyytää anteeksi... äiti kulta. Minä olen ollut kova, julma... En ole mitään huomannut, en mitään ymmärtänyt... Minä olen kelvoton poika.

-- Et olekaan, hyvä poika sinä olet ollut, Jacquesini. Ei niitä ole kuinkaan monta, jotka näin monena vuonna olisivat antaneet koko työansionsa äidilleen, pitämättä penniäkään itseänsä varten. Sinä annoit minulle kaikki, paitsi sydäntä, mutta se oli oma syyni, kun pahoin tein. Sano, että annat minulle anteeksi.

-- Sitä minä en voi sanoa, äiti... Minäkö antaisin teille anteeksi, minä... Mutta minä kadun ja minä rakastan teitä... Oi, sanokaa te, että annatte minulle anteeksi, että olen niin kova ollut.