Part 5

Kun hänen ansiolliset työnsä uudestaan johtuivat hänelle mieleen, alkoivat hänen kyyneleensäkin vuotaa, ja Lebeaun täytyi taasen ruveta häntä lohduttamaan, mutta tällä kertaa hän teki sen yleisemmästi ja viisausopillisemmalla tavalla.

-- Hyvät avut palkitsevat itseänsä, hän sanoi. Siinä jo on kyllä, että on täyttänyt velvollisuutensa ja ansainnut hyväin ihmisten kunnioitusta. On oikeus olemassa, ja jokaiselle palkitaan hänen ansionsa mukaan, se on minun järjellinen vakuutukseni. Eikä teillä ole syytä itseänne soimata, saatte olla ilman murhetta.

-- Te olette kelpo mies, herra Lebeau. Toivonpa, että Jumala osoittaa minulle niin paljon oikeutta kuin tekin. Mutta te olette optikus.

-- Optimisti, rouva Gregoire.

-- Optimissi, aivan niin, jos se sana enempi teitä miellyttää.

-- Optimisti minä olen, ja minä pidän sen kunnianani. Joka uskoo taivaassa hallitsevaa, korkeinta olentoa, sen täytyy olla optimisti. Jokaisen kunniallisen miehen tulee olla optimisti. Rohkaiskaa siis mielenne, rouva Gregoire. Niin kauan kuin meillä on leipäpalanen, niin siitä jää teillekin osanne. Juokaapas vielä kahvitilkkanen, poikaseni, hän sanoi, Jacquesiin kääntyen. Se elvyttää mielen, ja ajatuksetkin siitä rupeavat nopeammasti juoksemaan. En minä milloinkaan maista väkeviä, sillä yhtäpaljon kuin väkijuomat ovat työmiehen vihollisia, onpi kahvi hänen hyvä ystävänsä, joka tekee että maailma näyttää hänelle ruusunkarvaiselta. Ei ole mitään sen parempaa kuin kupillinen tämmöistä mustaa, höyryävää nestettä, kun siihen on parahultaisesti sokeria pantu. Juokaa tekin, rouva Gregoire, niin mielenne tulee iloisemmaksi.

Ei, ei, tämä huusi ja koki suurella innokkaisuudella kuppiansa varjella. Tiedättehän, ett'en minä milloinkaan juo enemmän kuin yhden kupillisen, ell'ei minua pakoiteta.

-- Te olette ylen kohtuullinen, mutta siitäpä minä nyt teitä pakoitan. Juokaa vielä tämä minun mielikseni.

Kun rouva kerta oli saatu myöntymään, niin hän salli kaataa kupin ihan täyteen ja paljon sokeria siihen sekoitettiinkin.

Vierasvarainen kuin oli, Lebeau ei huomannut, että viikon sokeri-määrä hirvittävällä tavalla suli kuiviin.

-- Tulkaa nyt kirjojani katsomaan, hän sanoi Jacquesille, joka, samoin kuin Célinekin, mitään lausumatta oli toisten puhetta kuunnellut.

Kirjasto -- siksi Lebeau ylpeydellä pientä kirja-kokoelmaansa nimitti -- sisälsi kaikenmoista kirjallisuutta. Siinä oli muutamia kirjoja Rousseau'ilta ja joitakuita unhotukseen jääneitä luonnontieteellisiä teoksia.

-- Tästä näette, ett'ei minulta oppimisen halua puutu. Enpä minä vaivatta ole niitä saanut, sen teille vakuutan. Sattuu väliin siellä, väliin täällä näkemään jonkun mieleisen kirjan; ohitse mennen siihen luo silmänsä, hetken päästä se jo otetaan käteenkin katseltavaksi, ja jos niin tapahtuu, että taskussa on joitakuita rahapenniä, niin ei aikaakaan, ennenkuin kirja jo on ostettu. Célinelle se on varsinkin mieleen, kun minä kirjoja tuon. Ja koska niitä näin paljon oli kokoontunut, niin minä tein hyllynkin niitä varten. Näettekös, miten ne huoneenkin hauskaksi tekevät.

-- Eihän oppi ojaan kaada, sanoi rouva Gregoire, mutta jos nainen tahtoo velvollisuuksiansa täyttää, niin hänellä ei ole aikaa huolia, mitä kuussa tapahtuu.

Isäntänsä puhetta kuunnellen Jacques käänteli erään kirjan lehtiä. Silloin ovi aukeni ja sini-liivinen mies seisoi kynnyksellä.

-- Savigny! huusi Lebeau tavallisella ystävällisyydellään. Onhan siitä aikoja, kun me viimeksi teitä näimme. Astukaahan sisään.

Ja nähdessään, että äsken tullut loi Jaqcues'iin kysyväisen silmäyksen, hän lisäsi:

-- Tämä on vaan eräs työtoverini, kelpo poika, joka tänään ensikerran on tehnyt kunnian tulla meitä tervehtimään. Eihän tuo mahtane teitä peloittaa?

Sini-liivinen mies ei vastannut mitään, vaan sulki oven jälkeensä ja kävi nuoren kukkaisten tekijän viereen istumaan. Tätä katsellen hän hajamielisesti rupesi kukkasia hypistelemään.

-- Varokaa, ett'ette ruusuani turmele, tyttö sanoi.

Hän pani sen pois heti paikalla.

-- Oletteko kipeä? hän kysyi.

-- Minäkö? En... Kuinka niin?

-- Te näytätte entistä kalpeammalta, mutta se on ehkä vaan luulotusta. Minä olen jotain teille tuonut.

Hän veti taskustaan laatikon ja otti sieltä pienen, erinomaisen sievän vihkon, jossa oli metsäkukkia, somia, hammaslaitaisia lehtiä ja sametinhienoja sammalia.

-- Céline huusi ihastuksesta. Hänen kasvonsa lensivät ruusunpunaisiksi, ja silmänsä loistivat.

-- Onko maailmassa tuon kauniimpaa! hän huusi... Tekö itse olette nämä poiminut?

-- Minä, vieras vastasi; kun menin oikotietä metsän kautta, näin nämä kukat ja heinänkorret, ja heti muistui mieleeni, että te niistä pidätte.

-- Oi, kuinka te olette onnellinen, joka saatte metsässä liikkua. Kiitoksia, kun olitte hyvä ja minuakin muistitte.

-- Koska minä en teitä muistaisi? hän tyttöön katsoen hiljaa kysyi, mutta tämä katseli vaan kukkasiansa, eikä Savigny tietänyt, oliko tämä häntä kuullut vai ei.

Silloin hän kääntyi Lebeaun puoleen, ja Jacquesin sopi nähdä hänen kasvonsa. Hän oli keskikokoinen mies, hiukset ja parta olivat ruskeat, kasvot kalpeat, otsa jotenkin kapea ja sangen kaareva. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään erinomaista, mutta kuitenkin taisi helposti huomata, ett'ei hän ollut tavallista laatua.

Kaksi asiaa hänessä veti kuitenkin huomion puoleensa: hänen syvällä päässä olevat silmänsä, joiden katsanto oli läpitunkeva ja polttava, sekä hänen kätensä, jotka olivat niin pienet ja somat, että olisi luullut niitä naisen käsiksi, vaikka niissä näkyi selviä työn jälkiä.

-- Onhan siitä aikoja, kun teitä on nähty, sanoi Lebeau uudestaan. Mistä te nyt tulette.

-- Helvetistä, vastasi Savigny tyynellä äänellä, joka ei ensinkään sopinut yhteen tuon sanan kanssa.

-- Eihän teidän, lempo vieköön, liene paha mieli, että sieltä pääsitte!

-- Olisin kuitenkin sinne jäänyt, jos olisin saanut, mutta eipä siellä ollut tilaa minulle.

-- Mitä? Eikö siellä työtä ollut?...

-- Ei ainakaan minulle. Siitäpä palasinkin, vaikk'en pitkäksi aikaa.

-- Mihin sitte menette?

-- Sinne mihin lähetetään.

-- Voi, poika poloinen, sanoi Lebeau, ettekö te milloinkaan tule ymmärtäväisemmäksi? Ettekö koskaan rupea tulevaisuuttanne ajattelemaan? Mimmoista tuo teidän elämänne on? Teitä lähetetään yhdestä paikasta toiseen, teillä on senkin seitsemän ammattia, teitä katselkaa epäluulolla, teitä vainotaan ja hyleksitään, ikäänkuin mikä heittiö olisitte, ja kuitenkin te olette kelpo mies ja työssänne taitava. Teillä ei ole kotia... ei lepoa... ja mikä lopuksi tulee? Sydäntäni oikein kirvelee kun rupean sitä ajattelemaan.

-- Oma valitsemani kohtalo tämä on, Savigny vastasi, eikä minulla siis liene syytä siitä valittaa. Minä en kaipaa lepoa, kotia enkä onnea, niin kauan kuin veljeni kärsivät vaivaa, kidutusta ja sortoa, eivätkä edes tiedä, onko heillä oikeutta nousta kapinaan. Se on täysi tosi, että ylenpalttinen kurjuus on huumaavaa laatua, koska se kuolettaa oikeuden tunnonkin. Minä kuljen paikasta paikkaan, missä vaan ihmiset enin kärsivät ja eduttominta työtä tekevät. Yhdessä heidän kanssansa teen työtä, heidän kanssansa kärsin ja usein yksi ainoa sana riittää heitä heidän välinpitämättömyydestänsä herättämään.

-- Ja silloin he tulevat entistänsä vielä onnettomammiksi.

-- Mitäpä siitä! Tuleehan heistä miehiä, sen sijaan, että ennen olivat lapsia Sitä paitsi minä puhun heille lohdutustakin. Minä sanon heille: Jos te tahdotte, niin voipi tulevaisuus tulla entisyyttä paremmaksi. Me teemme työtä teidän hyväksenne, mutta tarvitsemme myös teidän apuanne; tärkeätä on, että kaikki tähän pyhään toimeen ryhtyvät. Eihän vankeja voi pelastaa vastoin heidän tahtoansa, ja ennenkuin heidät vanki-kopista laskee, täytyy heidän päivänvaloa katsoa, muutoin eivät heidän silmänsä voisi sitä kärsiä.

Hän lausui nämä sanat vitkalleen, matalalla yksitoikkoisella, milt'ei jäykällä äänellä. Puheesen sekautumatta, Jacques häntä kuunteli. Hän oli tarttunut lakkiinsa, lähteäksensä pois, ja odotti hiukan hämillään sopivaa tilaisuutta.

-- Älkää vielä menkö, sanoi Lebeau hänelle.

-- Minä pelkään olevani teille vaivaksi.

-- Ette millään muotoa. Tämä Savigny-ystävämme on aineellinen mies, mutta täytyy tottua hänen puhetapaansa. Katsokaa, tuolla ylhäällä minulla on vielä useampia kirjoja, joita ette ole nähnyt. Ne ovat matkakertomuksia. Minä en eläissäni ole käynyt Saint-Denis'iä, Pantiniä tai Versaillesia edempänä; mutta noiden avulla minä nojatuolissani istuen olen aivan ilman maksutta, vaaratta ja väsymyksettä, mitä mukavimmalla tavalla monta kertaa matkustanut ylt'ympäri koko maanpiirin. Voiko sen parempaa itsellensä toivoa? Tai mitä te, Savigny-veikko, tuumaatte?

-- Teillä on onnellinen luonne.

-- Toivoisin samaa kaikille ihmisille.

-- Se kävisi kentiesi hieman yksitoikkoiseksi. Sen lisäksi, vaikka teidän kannallenne asettuisinkin, saan teille muistuttaa, ett'ei joka miehellä olekaan jouhilla sisustettua nojatuolia taikka kirjastoa.

-- Se on totta, mutta jokainen voisi sen itselleen hankkia, jos toden teolla yrittäisi.

-- Niin rikkaat puhuvat. Te olette semmoinen sokea, joka ei tahdo nähdä. Senkaltaisia ei käy parantaminen.

Hetken päästä Jacques läksi, vieden muassaan kirjan, jonka hän pian lupasi tuoda takaisin. Rouva Gregoire pyysi häntä ystävällisesti tulemaan, jos kahvi muka oli ollut hänelle mieleen. Céline ojensi hänelle kättään, sanoen:

-- Tervetullut toistekin.

Tyttö oli todellakin kaunis, kun pian haihtuva puna noin hänen vaaleita kasvojaan kirkasti, mutta Jacques ei sitä huomannut. Hänellä oli muistossaan sekä sydämessään kauneuden ihanne, jonka rinnalla tämän lempeän vuokon ihanuus vaaleni.

-- Kuka tuo nuorukainen oli? kysyi Savigny, kun ovi hänen jälkeensä sulkeutui.

-- Hän on hyvä työmies ja siivo poika, jolla on leskeksi jäänyt äiti ja koko parvi sisaruksia! elätettävänä. Vahinko vaan, että hän on niin harvapuheinen.

-- Joka vähän puhuu, se paljon ajattelee.

-- Voipi olla, ja ehkä me vielä saamme hänet iloisemmaksikin. Sain juur'ikään kuulla, ett'ei hän ole muuta lukenut kuin turhia lorukirjoja ja runoja vaan. Mitäpä oppia niistä voi saada?

-- Minä rakastan suuresti runoelmia, sanoi Céline kainosti. Kerran minä sain runovihkon lainaksi, jossa oli niin kaunis laulu Ludvig XVII:ta, tuosta pienestä marttiira-kuninkaasta. Minä muistan vieläkin hiukan siitä:

/p Lapsen korjasi kuolema Elon tuimista tuskista, Lapsen vienon ja ihanan. Kulta-kutrisen, vaalean.

Kovan kohtalon varjoomat Sinisilmänsä sammuivat, Kruunun peri hän viattomain, Palmut vihannat marttiirain. p/

Céline vaikeni, sillä Savigny katsoi häntä puoleksi hellällä, puoleksi ivallisella tavalla.

-- Eikö se teidänkin mielestänne ole kaunista? kysyi tyttö. Minä tahtoisin vieläkin lukea sen kokonansa.

-- Te, Céline, puhui nuorukainen nopeasti ja matalalla äänellä, te olisitte mahdollinen rakastamaan toistakin runollisuutta kuin tuota, ja itkemään toisten marttiirain kohtaloa kuin tuon viattoman lapsen, joka sai kärsiä muiden rikoksista. On niitä semmoisiakin marttiiroja olemassa, joita ei taivaan enkelit lohduta, eivätkä vast'edeskään tule lohduttamaan. Heitä ihmisenkelien ei pitäisi unhottaa.

-- Minä tiedän sen, tyttö vastasi, mutta sitä on niin surkeata ajatella.

-- Niin, te itkette ennen entisiä suruja tahi olemattomia kärsimyksiä.

-- Mitä minä voin tehdä? Enhän mitään voi.

-- Voisitte te ainakin rohkaista niiden mieliä, jotka työtä tekevät, te voisitte heitä tukea.

-- Minä joka päivä rukoilen teidän edestänne.

-- Se on mukava keino, kun ei tahdo muuta tehdä.

Rouva Gregoire oli mennyt pois, Lebeau istui nojatuolissaan lukien. Savigny tuli tyttöä lähemmäksi ja katsoi häntä syvään silmiin. -- -- Jospa rakastaisitte minua!... hän sanoi.

Tyttö kävi kalpeaksi ja käänsi pois kasvonsa.

-- Tiedättehän te, että me teistä varsin paljon pidämme.

Savigny nousi pikaisesti seisaalleen.

-- Kiitoksia!... sanoi hän katkerasti.

Sitten hän ääneensä jatkoi:

-- Jääkää hyvästi! Minä lähden pois moneksi viikoksi, ehkäpä kuukausiksikin.

-- Mihinkä te menette? kysyi Lebeau, joka ei ollut kuullut, mitä he olivat toisilleen kuiskanneet.

-- Sinne, mihin lähetetään, niinkuin jo sanoin, hän vastasi.

Sitte hän pusersi Lebeaun kättä ja meni tiehensä, sen enempää sanomatta.

Silmät alas luotuina ja ahdistetuin sydämin Céline liikkumatta jäi paikallensa istumaan, ja kun hän jälleen rupesi työhön, niin hänen kätensä vapisivat. Lebeau, jonka havaintokyky oli aivan vähän kehittynyt, ei ollut mitään huomannut. Hänen silmissään Céline ei muuta ollut kuin kipeä lapsi vaan, eikä hän voinut aavistaakaan, että Savigny toisilla silmillä häntä katsoi.

-- Poika-parka! hän sanoi. Onpa syytä pelätä, että hän lopuksi joutuu vankeuteen, ellei häntä sitä ennen jossakin kahakassa kuoliaaksi ammuta.

-- Oi, isä-kulta, huusi Céline, kuinka tuommoisia saatatte puhua?

Ja hän rupesi katumaan, että kättä antamatta oli laskenut hänet menemään.

"Jospa minua rakastaisitte!" hän oli sanonut, ja kuinka hartaasti hän oli nuo sanat lausunut!... Tyttö oli vieläkin tuntevinansa tuon katseen, joka oli pakoittanut häntä kääntämään pois kasvonsa, koska hän ei voinut siihen vastata. Hänen mielensä kävi raskaaksi, mutta oliko hänellä siihen syytä? Rakastiko hän tuota miestä?...

Ei, ei suinkaan; päinvastoin hänen synkeä pontevuutensa ja tuo ehdoton alttiiksi-antaminen semmoisen asian edestä, jota Céline vaan puoleksi voi ymmärtää, herätti hänessä pelkoa. Ei suinkaan, ei hän tätä rakastanut, ja siitäpä tuo rakkauden ilmoitus häntä kauhistuttikin, ihan tuntematoin kuin tuo tunne vielä oli hänelle itselleen. Hän soimasi itseänsä siitä inhosta, minkä tuo mies, jonka koko elämä oli pelkkää alttiiksiantamusta ja itsensä-kieltämistä, oli hänessä herättänyt, mutta hän ei voinut sille mitään... Nyt hän lähti pois viikoiksi, kentiesi kuukausiksikin; sillä aikaa Céline joka päivä rukoili hänen edestänsä. Tämä ajatus rauhoitti häntä.

VI.

Savigny oli löytölapsi. Hän oli syönyt yleisen armeliaisuuden kuivaa leipää. Pienenä ollessaan hänellä oli ollut huono hoito, ja sitä myöten kun rupesi työhön kykenemään, hänestä koetettiin kiskoa niin suurta hyötyä kuin mahdollista. Ei hän eläissänsä ollut kuullut yhtä ainoatakaan rakkauden sanaa, ei yksikään ihminen ollut häntä lempeydellä kohdellut tai häntä hyväillyt siihen päivään saakka, jona hän tapasi toisen yhtä onnettoman, yhtä pahoin pidetyn ja yhtä kurjan olennon, kuin hän itsekin oli, Nämä molemmat lapset yhdistyivät toinen toiseensa tuommoisella ehdottomalla, mieltä liikuttavalla rakkaudella, jonka yksinänsä ne voivat tuta, joita ei kukaan ikänänsä ole rakastanut.

Jos Lucettellä -- tämä oli Savignyn pikkuystävän nimi -- oli leipäpalanen, niin hän pani sen kahtia ja antoi hänelle; jos toisella oli kourallinen pähkinöitä, niin hän särki ne tytölle, ja katseli ihastuksella, kun tämä niitä söi.

Vaikka heille annettiin selkään, jos heitä yhdessä tavattiin, ei tämä kuitenkaan estänyt heitä joka paikassa toisiansa tapaamasta. Mutta eräänä päivänä Lucette ei tullutkaan määrätylle paikalle; hänessä oli kuume. Häntä nähdäkseen Savigny meni siihen taloon, johon vaivaishoito oli antanut tytön elätettäväksi, mutta hän ajettiin pois. Uskaltamatta astua sisään, hän viikon päivät kaikkina lomahetkinään käveli tuon huoneen ympärillä, missä ainoa olento, jota hän eläissään oli rakastanut, sairasti. Joka kerta kun ovea avattiin, hän koki saada jotain nähdä tai kuulla.

Kerta hänelle sanottiin, että Lucette oli kuollut, mutta hän ei sitä uskonut. Lucetteko kuollut, joka vielä niin pieni oli, jonka hellät sinisilmät niin lempeästi loistivat!... Sehän oli ihan mahdotonta!

Kylässä oli vanha ukko kuollut; sehän oli luonnollista, mutta Lucette, eihän se häntä hyvästijättämättä voinut kuolla.

Kuitenkin hän kerta muisti nähneensä kirkkomaahan vietävän pientä, valkoista ruumisarkkua, ja tämä koski häneen kipeästi. Samana päivänä hän palasi Lucetten asuntoon ja astui rohkeasti sisään. Eräs vanha vaimo oli siellä yksinänsä, ja joko hän oli toisia sääliväisempi, taikka liekö lapsen kuolema liikuttanut hänen sydäntänsä, ainakin hän salli Savignyn astua lähemmäksi. Lucette makasi pitkänään, liikkumattomana ja valkoiseen pukuun verhottuna, pienellä vuoteella.

Savigny mainitsi hänen nimeänsä... tyttö ei liikahtanut. Hän koski häneen... oi! kuinka kylmä hän oli!...

Hän veti kätensä pois ja hänelle sanottiin uudestaan: Tyttö on kuollut.

Silloin vasta hän ymmärsi sen todeksi ja purskahti itkuun.

-- Älä itke, akka sanoi, olipa se hänelle onneksi, että sai kuolla. Sinullekin, pikkuraukka, se paras onni olisi. Teidän kaltaisillenne lapsille ei ole tilaa maan päällä.

Savigny ei koskaan näitä sanoja unhoittanut.

Erityisestä suosioista hän seuraavana päivänä sai tulla Lucettea hautaan saattamaan. Kun multaa arkun päälle heitettiin, hän ymmärsi, ettei Lucette enään milloinkaan palaisi. Hän oli taas yksinään maailmassa.

Silloin hän oli vaan lapsi, mutta tämä kaikki teki hänestä joutuun miehen. Seitsemäntoista vuotiaana hän oppi lukemaan, ja siitä alkaen oli hän ollut oman onnensa nojalla.

Tällä löytölapsi-raukalla oli jalo sydän: rakkaus, jonka hän olisi antanut äidillensä tai muille omaisillensa, jos hänellä olisi niitä ollut, sen hän nyt antoi kaikille. Aluksi hän rakasti kaikkia heikkoja, noita pieniä hyljätyitä, joita tiellänsä tapasi. Sittemmin hänen sydämensä sekä näköalansa laajenivat; nyt hän rakasti osattomien suurta perhekuntaa; heille hän pyhitti koko elämänsä.

Hän rakasti heitä niin yksiomaisesti ja sydämensä pohjasta, että olisi nauranut, jos joku olisi luullut hänessä olevan sijaa jollekulle erinäiselle rakkauden tunteelle, varsinkin niin itsekkäälle, kuin miehen rakkaus vaimoon on.

Ja kuitenkin hän, nähtyään Céline Lebeaun, rakastui häneen.

Céline oli Lucetten näköinen; ainakin hän niin luuli.

Paitsi sitä, tytön heikkous vetikin enemmän kuin hänen kauneutensa, hänet puoleensa. Eikä hän ollenkaan ajatellut saada häntä vaimoksensa; ei hänellä sopinut olla vaimoa, koska hän ei enää ollut omassa vallassaankaan; ei hän muuta pyytänyt kuin yhtä ainoata asiaa, sitä, että tyttö häntä rakastaisi.

Mutta nyt ei hän enää toivonut. Aivan selvästi hän oli ymmärtänyt noiden silmien puhetta, jotka olivat kääntyneet hänestä pois. Raskain askelin hän vitkalleen rupesi astumaan kotiapäin; hänen sydämensä tuskin enään tykytti, ja elonvirrat olivat milt'ei seisahtuneet.

Palattuansa köyhään kammioonsa, hän heittäytyi tuolille istumaan ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Hän tunsi olevansa yksin, niin hirmuisen yksin!... Sama tunne, joka oli jäähdyttänyt hänen sydämensä, kun hän seisoi Lucetten avatun haudan partaalla, valtasi hänet nytkin.

Oliko hän nyt yksinäisempi kuin ennenkään? Mitä oli hän nyt kadottanut, hän, jolla ei koskaan ollut mitään omaa ollut?

Hän teki muutamia äkkinäisiä liikuntoja ikäänkuin ihminen, joka pyrkii päästä jostakusta halvauksen tunteesta; sitte hän avasi laatikkonsa, otti sieltä hiukan vaatteita, joita sitoi nenäliinaan, ja viimeksi hän loi katseen ympäri huonetta, ollakseen varmana, ett'ei ollut mitään unhoittanut.

-- Minä en jätä mitään jälkeeni, hän itsekseen sanoi, poismuuttoni on pian tehty, eikä se mitään maksa.

Hän lukitsi oven ja toi avaimen emännälle.

-- Joko meidät taas jätätte, herra Savigny? tämä sanoi. Oletteko kauankin poissa?

-- Sitä en ensinkään tiedä.

Emäntä loi häneen paljon tarkoittavan katseen.

-- Jos minä saisin luvan teitä neuvoa, niin varoittaisin teitä luottamasta ystäviinne.

-- Sitä neuvoa en, varmaankaan tule seuraamaan, vaikka kyllä hyvässä tarkoituksessa sen annattekin.

-- Kuulkaapas, herra Savigny -- emäntä oli lähestynyt ja puhuessansa katsoi häntä silmiin -- muut ovat teitä ennen tämmöisessä leikissä polttanut hyppysensä.

-- Minä en suinkaan leiki; siihen minulla ei ensinkään ole halua, sen vakuutan.

-- Kyllähän ymmärrätte, mitä minä tarkoitan. Minä sanon vaan: Älkäätte heihin luottako!

Hitain askelin Savigny lähti kävelemään. Hän tiesi kyllä, että toimet, joihin oli ryhtynyt, voivat saattaa hänet vankeuteen, mutta tämä ei muuttanut hänen päätöstään. Sen lisäksi tuo katkera suru, joka hänen sydäntään kalvoi, teki hänen intonsakin palavammaksi. Hänellä oli kiire lähteä, jotain toimittaaksensa ja vaipuaksensa uudestaan tuohon viheliäisyyden syvyyteen, johon hänen oma surunsa hukkuisi, kuin pisara valtamereen. Hän nuhteli itseään, että oli suonut toisille ajatuksille, toiselle rakkaudelle sijaa sydämessänsä, jonka hänen kokonaan olisi pitänyt tuolle pyhälle asialle pyhittää; hän ei luullut itseltänsä olevan oikeutta murehtia omia, yksityisiä surujansa, ja hän soimasi tätä itsekkäisyyttänsä, niinkuin toiset joskus siitä itseänsä soimaavat, että voivat olla onnelliset.

Tänkaltaisessa mielentilassa hän saapui kokoukseen, jossa hänen matkansa määrä tulisi päätettäväksi. Hetken aikaa neuvoteltua, määrättiin hänelle muudan kaupunki valtakunnan pohjoiskulmalla.

-- Koska te lähdette? puheenjohtaja kysyi.

-- Tänä iltana jo, vastasi Savigny.

-- Tuossa yksi, joka pitää vaaria tehtävästänsä, joka aina on altis, aina vaarassa ensimäinen.

-- Ei minulla ole mitään, joka minua pidättäisi.

-- Menkää, kuului kiihkeä ääni, ja iloinen toivo ylläpitäköön teitä.

-- Minä en aiokaan kehoittaa heitä toivomaan, mutta aluksi he saavat kärsiä.

-- Jospa heissä olisi uljuutta kärsimään... Me emme puolestamme heitä ylönanna.

-- Jospa eivät olisi lapsia... sanoi kalpea, kurjannäköinen mies, jonka lempeät, kuihtuneet kasvot erosivat toisten läsnäolijani voimakkaasta ulkomuodosta.

-- Niitä etupäässä tuleekin ajatella, vastasi Savigny; nepä juuri saavat toukomme korjatuksi.

-- Jumala sen suokoon! miesparka vastasi.

-- Ei tässä nyt isämeitiä tarvita. Hamasta maailman luomisesta saakka hyvä Jumala ei ole mitään hyvää meille tehnyt; ja tulemme me hänettäkin aikoihin.

-- Nyt on jo aika lähteä, sanoi Savigny; tästä on pitkä matka pohjoiselle rautatien asemalle. Hyvästi nyt, toverit; minä viivyn niin kauvan, kuin minulla tuolla työtä kestää.

-- Varovaisuutta ja rohkeutta! yksi päälliköistä sanoi. Jos teillä on jotain kerrottavaa, niin kirjoittakaa siihen tapaan, kuin sovittu on.

-- Miehet erosivat ja yksi ainoa seuran jäsenistä saattoi Savignya kappaleen matkaa.

Hän istui jo eräässä kolmannen luokan vaunuissa, kun huomasi unhottaneensa ottaa leivänpalastakaan mukaansa; vahinko ei kuitenkaan ollut suuri, koska hänen kukkaronsa ei peräti tyhjä ollut. Lähellä häntä koki moni köyhännäköinen vaimo viihdyttää pientä, itkevää lastansa; toinen vähän isompi, joka vieressä istui, pyysi päästä hänen syliinsä.

Savigny rakasti lapsia, ja pian hän oli saanut isomman lapsen luoksensa houkutelluksi ja viihdytetyksi. Toinen yhä pitkitti vaikeroitsemistaan, vaikkei enään niin kipeästi.

-- Te olette hyvin hyvä, nuori vaimo sanoi.

-- Ei liene mukavaa, matkustaa tuommoisten pienten, elävien kapineiden seurassa, Savigny vastasi. Onko teillä vielä pitkä matka edessänne?

-- Minä matkustan Lilleen.

-- Sinne minäkin menen. Siis minun perille asti sopii olla teidän apunanne.

-- Jos minulla edes olisi hiukan maitoa tuolle pikku-raukalle. Se on kipeä, ja sydäntäni särkee, kun ei ole sille mitään antamista.

-- Teidän olisi pitänyt ottaa maitoa mukaanne, Savigny sanoi.

-- Kyllä olisin ottanut, jos olisi ollut, vaimo vastasi.

Savigny katsoi häntä... Mahtoiko hän olla leski? Ei mikään hänen puvussaan sitä osoittanut. Hänellä oli tumma hame, punaiset, tähän vuodenaikaan sopimattomat villa-ranteet, ja pieni, vihreäisen- sekä sinisenkirjava huivi. Eihän tuo mikään lesken puku ollut, mutta köyhyys ei kysy kuosin tapaa.

-- Te menette ehkä maalle miestänne tapaamaan, Savigny kysyi.

Viikko takaperin mieheni kuoli sairashuoneesen, vaimo vastasi. Hän oli ajuri. Nyt kunta lähettää minut mieheni kotiseudulle. Matkani se maksaa, mutta ei mitään muuta. Minä olen myynyt kaiken omaisuuteni, saadakseni velat maksoon, eikä minulle jäänyt ainoatakaan sou'ta, millä olisin hiukan maitoa ostanut.

-- Eikä kukaan sitä teille antanut?

-- En tuntenut ketään koko talossa, jossa meillä seitsemännessä kerroksessa oli pieni suoja.

Vaimo oli hetken aikaa ääneti, sitten hän matalammalla äänellä jatkoi: