Part 4
Ainakin hän sinä sunnuntaina tiesi, mistä syystä hän itki. Hän oli silloin kymmenvuotias.
Tapahtuipa kerran, että hän salissa, jossa häntä ei läsnä olevaksi aavistettukaan, sattui kuulemaan keskustelun, jota ei suinkaan oltu hänen korviansa varten aijottu.
Kaksi vieraisilla, olevaa rouvaa odotti siellä rouva de Préalia. Toinen näistä oli rouva de Chabrand, joka ei vuosien vieriessäkään ollut leppynyt siitä, että hänen sukulaisensa oli ottanut Grenevièven kasvatiksensa.
-- Lapsi on erinomaisen kaunis, sanoi toinen vieras, joille vanhan rouvan mielipiteet tässä asiassa olivat tuntemattomat ja joka luuli puhuvansa mieliksi, kun tyttöä kehui. Olisipa ollut vahinko, jos hän olisi alhaiseen säätyyn jäänyt. Olipa tuolla tytöllä onni!
-- Sisareni tytär teki tyhmästi, kun hänet otti, vastasi rouva de Chabrand. Ei saa muuttaa Jumalan säätämää järjestystä; ja saattepa nähdä, että hän vielä sitä katuu.
-- Tuota en olisi tullut ajatelleeksi. Minusta se oli suureksi onneksi sekä lapselle että rouva de Préalille, mutta epäilemättä te olette oikeassa, vieras ujosti lisäsi, ollen muka erhetyksestä hämillänsä. Mutta näettekö, kuinka tämä tyttö on ikäänkuin luotu nykyistä tilaansa varten?
-- Ei hän juuri hullumpikaan ole, mutta hänen kauneuttansa liiaksi ylistetään. Saatte olla varma siitä, että hänessä on paljon rahvasmaisuutta, joka aikanansa pistää esiin huolellisenkin kasvatuksen kuoren alta. Minä puolestani uskon syntyperän vaikutusta. Jos niinä olisin rouva de Préalin asemassa, niin tämä seikka suuresti minua huolettaisi.
Mutta sanotaanhan vanhempien olleen korkeata sukua.
-- Niin rouva de Préal sanoo. Paitsi sitä, tiedättehän, että hän itsekin on jotensakin halpaa sukua. Sisarenipoika nai hänet, poloinen, vaan rahan tähden: sillä hän oli kotoisin peräti toisesta säätypiiristä. Se seikka selittää monta asiaa.
-- Tuota en ole ennen kuullut... Minä olenkin vaan vähän aikaa ollut tuttavuudessa rouva de Préalin kanssa. Minusta hänellä näkyy olevan aivan säädykäs käytös.
-- Ainakin hän sitä harjoittelee, ja jo siitäkin huomaa hänen olevan toista säätyluokkaa, että hän on niin arka ja aina pelkää astuvansa soveliaisuuden rajain ylitse. Tuo pelko juuri häntä niissä rajoissa pitää, ja siinä eroitus hänen ja meidän välillämme.
Tässä tuo soveliaisuuden puolustaja äkkiä keskeytti puheensa... Rouva de Préal astui huoneesen.
-- Me puhumme juur'ikään sinusta, rakas ystävä. Toivonpa, ettette pahoin minua panetelleet.
Näin sanoessaan hän hymyili, mutta näytti samalla levottomalta. Ja sillävälin kun rouva de Chabrand, joka aikoi jäädä päivälliselle, läksi huoneesta pois, ottaaksensa hatun päästään, kiiruhti toinen vieras, jolla ei ollut puhdas omatunto, sanomaan:
-- Me puhuimme tuosta herttaisesta lapsestanne. Kuinka ihana ja hieno hän on! Ja päivä päivältä hän kasvaa kauniimmaksi.
Rouva de Préal tiesi aivan hyvin, ett'eivät nuo ylistyspuheet voineet olla aivan ehdottomia, ei ainakaan rouva de Chabrandin puolelta, mutta kuitenkaan hän ei sitä virkkanut. Sillä aikaa pieni tyttö, joka äidin sisään tullessa oli päässyt huoneesta puikahtamaan, mielessään mietti tuota outoa rahvasmaisuuden sanaa, jonka merkitystä hän ei selvään ymmärtänyt.
-- Rahvasmaisuus! Vai olenko minä todellakin rahvasmainen? Sitäpä täytyy äidiltä kysyä.
Rouva de Préal, joka ei tietänyt tytön olleen salissa samaan aikaan kuin vieraat, tuli pahoille mielin tätä kysymystä kuullessaan.
-- Kukahan on tuommoista ajatuksia päälläsi pannut, lapseni?
-- Täti sen sanoi, äiti. Ei hän minua nähnyt, sillä minä en mennyt hänelle hyvää päivää sanomaan, koska hän ei huoli minusta, niinkuin itse tiedätte... Minä seisoin akkunan pielessä, ja silloin hän sanoi minussa paljon rahvasmaisuutta olevan, jota ei kasvatuskaan voisi karkoittaa, sanokaapas, äiti, mikä tuo rahvasmaisuus on!
-- Näin ahtaalla ollen, rouva de Préal varomattomasti vastasi:
-- Se on käytöksen ja puheen karkeus sekä hienouden ja älyn puute.
-- Onko minulla siis karkea käytös?
-- Ei ole, lapsikulta. Epäilemättä vieraat eivät sinusta puhuneet.
-- Kyllä ne minusta puhuivat. Geneviève mietti mielessään tuota salaperäistä rahvasmaisuutta, josta häntä syytettiin.
-- Tuonaan minä seisahduin kadulle hyväilemään ontuvata koiraa, ja neiti Lalande sanoi, että se oli rahvasmaisuutta, hän jatkoi.
Rouva de Préal ei hetken aikaan tietänyt, mitä vastata.
-- Neiti Lalande on kaikin puolin säätykäs ihminen. Sinä saat luottaa häneen kaikissa asioissasi.
-- Hän sanoo pikemmin sietävänsä jotakuta virhettä kuin rahvasmaisuutta, Geneviève miettiväisesti lisäsi. Hän siis ennen soisi minun olevan tottelemattoman tahi valheellisen, kuin antaisi minun ontuvaa koiraa syleillä...
-- Eihän tuosta puheessasi mitään perää ole, lapsikulta. Kaduilla hyvin kasvatetun pikku tytön kaiketi tulee käyttää itseään soveliaasti, eikä hypätä ohitsejuoksevien eläinten perässä; mutta valhetella, senhän tiedät, se on suuri synti.
-- Niin onkin, mutta se ei kuitenkaan ole rahvasmaista. Kerran minä valhettelin, eikä neiti Lalande minua siitä yhtä paljon torunut.
Hiukan hämillään kun oli, ei rouva de Préal pannut pahakseen, että keskustelu tuli katkaistuksi. Lapset saattavat usein olla varsin kiusallisia.
IV.
Ensimäisinä kuukausina Genevièven katoamisen jälkeen, Jacques, häntä tavatakseen, vietti kaikki sunnuntaipäivät kuljeskelemalla Parisin komeimpain kaupunginosien katuja pitkin. Hän katsoa tirkisteli noita komeasti puettuja lapsia, jotka kaupungin puistoissa leikitsivät, taikka Champs-Elysèes-kentällä kiiltävissä vaunuissa ajelivat. Moni vaaleatukkainen pikku tyttö saattoi hänen sydämensä sykkimään, mutta joka kerta, hänen toivonsa raukeni tyhjään, kun noiden suloisien sinisilmien asemasta, joita oli toivonut näkevänsä, kohtasi ventovieraat kasvot. Pian hän lakkasi toivomastakin, ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi ja murheelliseksi. Väsymättömästi hän teki työtä, mutta hänen työntekonsa oli ilotonta; hän oli ikäänkuin kone, joka totuttua työtään tekee.
Kodissaan hän ei mitään pyytänyt eikä tuonut sinne muassaan muuta kuin jokapäiväisen leivän. Ei äiti hänen tulostaan enään iloinnut, ja lapsetkin hänen läsnäollessaan hiljemmin haastelivat. Jos heillä oli jotain kysyttävää taikka joskus nauruun purskahtivat, niin aina peljäten häneen katsoivat.
Jacques luuli sillä täyttäneensä kaikki velvollisuutensa omaisiansa kohtaan, että antoi heille koko työpalkkansa, pidättämättä siitä vähääkään omaksi huvituksekseen ja ainoatakaan lepohetkeä itselleen suomatta. Hän unhotti, että alttiiksiantavaisuus ilman rakkautta ei ole mistäkään arvosta, ja että hänen ansaitsemansa leipä, makeata ollakseen, olisi tarvinnut hiukan lempeyttä ja iloisuutta höysteeksi. Työpaikassa hän oli erillään muista, ja kotiinsa hän toi mukanaan äänettömyyttä ja ilottomuutta. Jacques ei ollut onnellinen.
Kun hän eräänä iltana palasi kotiin, olivat kaksoiset sairastuneet. Äiti näytti levottomalta, mutta Jacques ei siitä paljon lukua pitänyt. Yöllä täytyi mennä lääkäriä noutamaan, ja kun Jacques seuraavana päivänä tuli työstään, oli tuo hirmuinen tauti jo tehnyt tehtävänsä: toinen lapsista oli kuollut, ja toinen teki loppua.
He pantiin vieretysten samalle vuoteelle makaamaan. Kuolema oli heitä kaunistanut, ja he olivat niin toistensa näköiset, ett'ei niitä taitanut toinen toisestaan eroittaa: he olivat kaksi valkoista, hentoa kukkaista, samalla murtuneella varrella.
Kun kaikki oli hiljaista, astui Jacques tuohon pieneen kammioon, sulki oven jälkeensä ja viipyi siellä kauan. Äitinsä, kun ei nähnyt hänen palaavan, tuli hiljaa hänen viereensä, mutta poika ei näkynyt sitä huomaavan. Hän seisoi murtunein mielin ja kalpeana vuoteen ääressä, mutta äiti sen vaan huomasi, että hänen silmänsä olivat kuivat.
-- Pikku karitsa-parkani! Paitsi minua, ei heillä ollut ketään, joka heitä rakasti, äiti katkerasti sanoi.
Jacques kääntyi ja meni ulos. Nuo sanat sulkivat hänen sydämensä. Hetkeä ennen hän oli itsekseen sanonut:
-- Oi, miksi en enempi heitä rakastanut? Miksi en heitä hyväillyt? Miksi en joka ilta ottanut heitä syliini?
Ja hänen sydämensä oli pakahtua... mutta kun hänen äitinsä noin puhui, niin hän mitään vastaamatta lähti ulos.
Näinmuodoin äidin ja pojan välillä oleva jäämuuri jäätyi jäätymistänsä, ja tuo yhteinen murhe eroitti heidät vielä enemmän toisistansa.
Muutamana iltana, kun Jacques totuttuun tapaansa kenellekään mitään puhumatta läksi pois työpaikasta, lähestyi häntä eräs työtovereista. Jacques tunsi hänet vaan ulkonäöltä, mutta tiesi, että hän oli kelpo työmies, taikka, niinkuin hänen äidillään oli tapana sanoa, "sävykäs mies". Hänellä ei siis ollut syytä karttaa häntä.
Aluksi yhtä ja toista haasteltuaan, tuo kelpo mies virkkoi:
-- Kuulkaapas, veikkoseni, minulla olisi jo kauvan ollut teille jotain puhuttavaa. Se on käynyt minun sydämelleni, kuin aina olen nähnyt teidät noin murheellisena ja äreänä. Olettehan te nuori... nuoren täytyy olla iloinen. Katsokaa minua, joka jo harmaapääksi tulee, enkä kuitenkaan nurise! Miksi ette hiukan huvituksia hae?
-- Se tulee luonnonlaadusta, ehkäpä myös ihmisen ulkonaisesta tilasta, vastasi Jacques, paheksumatta noita nuhteita, joita hän ei olisi keneltäkään toiselta suvainnut.
-- Vai ulkonaisestako tilasta? Luuletteko siis minun tilaani niin erittäin loistavaksi ja kehuttavaksi? Ei kenenkään meidän elämiimme niin erinomaisen hupaista ole... ei minun, enemmän kuin teidänkään, hyvä toverini. Siitä asti kuin minä muistan, ei minulla ole ollut muuta edessä kuin alituinen työnteko, hiki ja vaiva, että useinkin olen ollut nääntymäisilläni. Se minun kohtaloni! Joka aamu minä itsekseni näin puhun:
-- Rohkaisepas mielesi, nyt on taas raskas päivä edessäsi, mutta pian ilta tulee! Joka ehtoo, kun olkivuoteelle raajani oikaisen, olen iloissani, että olen velvollisuuteni täyttänyt. Korkein olento näkee sinut, minä itselleni sanon, ja siinä kyllä.
-- Korkein olento!... toisti Jacques vähän ivallisesti.
-- Oi, veikkoseni, tuon asian suhteen meidän pitää tulla selville. Jos te niitä olette, jotka Jumalan olemuksen kieltävät, niin me emme tule toinen toistamme ymmärtämään, sillä nähkääs, se on minun järjellinen vakuutukseni. Minä uskon korkeinta olentoa samaten, kuin minä uskon aurinkoa. Mitä te uskotte?
-- Minä näen silmilläni auringon valon ja tunnen sen lämpimän, mutta tuon korkeamman olennon olemusta minä en mistään huomaa. Kuinka häntä siis voisin uskoa?
-- Teidän kaltaisianne on paljon olemassa, jotka selvän tiedon kieltävät. Minä puolestani, sen vieläkin sanon, olen aina korkeinta olentoa uskonut ja tulen alati uskomaan, ell'ei hän itse näytä todeksi, ett'ei häntä ole olemassa.
Ja nähdessään että Jacques hymyili, hän löi rintaansa ja jatkoi innostuneena:
-- Minä vakuutan teille, että täällä povessani on jotain, joka sanoo, että meitä ylevämpi ja korkeampi olento on olemassa, ja että hän näkee ja palkitsee niitä, jotka vaivattuina ja raskautettuna täyttävät velvollisuutensa, niinkuin minäkin. Se on minun järjellinen vakuutukseni.
Jacques ei vastannut mitään.
-- Minä olen hiukan sieltä ja hiukan täältä lukenut, kun joskus olen sattunut saamaan käsiini jonkun kirjan tahi sanomalehden, Lebeau jatkoi, ja niistä minä olen jos jotakin oppinut. Minä tiedän, että semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka vaan luonnon lakeja, aineitten uudestansa muodostumista ja tämän näkyväisen maailman ilmiöitä uskovat; mutta minä vastaan heille -- tietysti vaan ajatuksissani, sillä enhän minä kykenisi mennä noiden oppineitten kanssa riitelemään -- minä vastaan heille: te ette voi ottaa minulta sitä järjellistä vakuutustani, ett'ei mitään lakia voi olla olemassa, ell'ei joku ole sitä tehnyt ja että kaikki nuo ilmiöt ja aineitten uudestaan muodostumiset ovat tapahtuneet korkeamman voiman tahdosta. Järkenikin, näetten, sen minulle sanoo.
-- Tuosta kaikesta minä en niin vähääkään ymmärrä, sanoi Jacques alakuloisesti; sen minä vaan tiedän, että hyvinkin vähästä henkeni antaisin.
Nuo sanat olivat tahtomattansa hänen suustansa päässeet, ja hän olisi mielellänsä ne peräyttänyt.
Lebeau loi häneen hetkeksi ystävällisen silmäyksen; sitte hän kysyi:
-- Voisinko minä tehdä jotain teidän edestänne?
-- Ette mitään, kiitoksia vaan.
Ja he erkanivat toinen toisestansa.
Seuraavana päivänä tapasi Lebeau jälleen Jacquesin. Tämä osoitti malttamattomuutta, mutta hillitsi itseään, koska ei mielellään olisi ketään loukannut.
-- Eilisestä saakka minä olen teitä ajatellut, hänen vanha toverinsa virkkoi, ja nyt luulen tietäväni, mikä teiltä puuttuu: se on ihmisten seura. Käykää minua katsomassa, te olette sangen tervetullut.
Jacques kiitti, vaikka hän ei tuosta kutsumuksesta juuri paljon lukua pitänyt.
Kun hän tänä ehtoona tuli kotia, niin hänen äitinsä, joka jonkun aikaa oli ollut pahoinvoipana, ei ollut jaksanut siivota hänen pientä huonettaan: häneltä oli puuttunut voimia sijaa oikein kohentamaan, ja aamiaisen tähteet olivat vielä pöydällä. Vaimo parka riensi illallista laittamaan, ja rasvan haju ynnä ummehtunut ilma tuossa umpinaisessa kammiossa käänsi Jacquesin sydäntä, saattaen hänet peräytymään.
-- Kuka tämmöistä saastaista ilmaa voi hengittää? hän sanoi, paiskaten auki ahtaasen pihaan päin olevan akkunan.
-- Minua viluttaa aina, lapseni, vastasi rouva Marceau, käärien ympärilleen vanhaa, kulunutta huivia.
-- Kuinka näin kuumalla ilmalla vilu on?
-- Minä luulen, että se on iltakosteus, joka minua väristyttää.
Jacques sulki akkunan ja kävi istumaan, nojaten päätänsä käteen.
Lapset palasivat kotiin, toinen toisensa perästä, Augustine tehtaasta, ja toiset kaksi työpajasta. He olivat likaisia, isoäänisiä ja vallattomia. Jacques ei jaksanut heitä sietää, vaan torui heitä.
-- Luuletko, että me pitkin elämäämme viitsimme noita ison herran temppujasi kärsiä, vanhin heistä sanoi. Aina sinä olet täällä mekottamassa; se käy meille vihdoin tuskaksi.
Kaikki Jacquesin ympärillä oli niin rumaa, niin ilkeää ja inhottavaa, että hänen rupesi pahaa tekemään, ja hän meni ulos, ennenkuin keitos ehti pöytäänkään, antamatta mitään selitystä levottomalle äidilleen.
-- Mitäpä siitä! virkkoi toinen pojista, jos ei ruoka hänelle kelpaa, niin me saamme sitä enemmän.
Jacques rupesi astumaan erääsen tarhanteesen vievää katua pitkin.
Se, mitä hän täällä näki, ei ollut juuri ilahuttavampaa kuin köyhässä kodissaankaan. Useammat puodit olivat siivottomat ja ilkeän näköiset, varsinkin ne, joissa oli myytävänä vanhoja vaatteita ja huone-kaluja. Oli hiljan satanut; kadut olivat likaisia ja katuvierut liukkaita; vaimoja huusi ovien kynnyksillä, käärien ylös hameensa helmoja; viini-anniskeluista kuului raakaa puhetta ja hurjaa elämää. Irstaisia, ryysyihin vaatetettuja tyttöjä nauraa virnoitti ohitse kulkeville; yksi heistä ojensi kättään, tarttuakseen Jacquesin käsivarteen, ja kun tämä inhoen kääntyi hänestä pois, niin hän huusi hävyttömiä sanoja hänen jälkeensä.
-- Oi, kuinka kaikki on rumaa, ilettävää ja vastenmielistä, sanoi Jacques itsekseen.
Samassa Lebeau muistui hänen mieleensä.
-- Olisipa hauska tietää, mitä tuo hänen "korkein olentonsa" tästä lokalätäköstä arvelee.
Samassa hän saapui kasvikkoon, ja kuu, joka pistihe esiin pilvien välistä, loi hopeaisen valonsa puihin, nurmikkoihin ja kukkapenkereihin. Tämä vähäinen, ahdas puisto piste-aitoineen, joka päivänvalolla näytti niin epärunolliselta, oli nyt kuutamolla ihmeen ihana. Se oli aivan tyhjä ihmisistä ja kasteesta virkistyneet kukat levittivät väkevää hajuansa ilmaan. Jacques vaipui eräälle penkille istumaan ja hengitti syvään tuota hyvänhajuista ilmaa. Oliko mahdollista, että tämä kuun valaisema, pieni soppi oli noin lähellä tuota katua, jota hän äsken oli astunut! Ja ikäänkuin eroituksen vielä suuremmaksi tehdäkseen, rupesi läheisestä talosta kuulumaan heleää ja kaunista laulua, joka voitti kaikki nuo kaukaiset, hälisevät äänet.
Jacques oikaisi itsensä penkille ja makasi, silmät luotuina taivaasen, jolla pilvet ajelivat toisiaan, tuhansiin eri muotoihin muuttuen. Oi, jospa hän ijäksi päiväksi saisi tänne jäädä!... jospa ei enään milloinkaan tarvitsisi palata tuohon kamalaan esikaupunkiin, tuohon kurjaan kammioon! Tässä ihanuudessa ja sopusoinnussa hän voisi unhottaa, että maailmassa on muuta olemassakaan.
Aika, jona puisto oli suljettava, oli tullut, ja vartija kulki ympäri, katsoen, olivatko kaikki menneet pois. Jacques pysyi liikkumattomana, toivoen siten välttävänsä vartijan teräviä silmiä; mutta sillä hän ei mitään voittanut, vaan vartija puhutteli häntä ankarasti.
-- Menkää muualle päätänne selväksi makaamaan, hyvä toveri.
-- Te erehdytte, sanoi nuorukainen ja nousi seisovallensa; minä en ole päissäni, mutta olisin halusta jäänyt tänne yöksi, koska hengittäminen täällä käy niin keveästi.
-- Kas tuota! on niitä monta muutakin, joidenka haluttaisi öitään näillä penkeillä maata. Esikaupungista tänne haastamattakin miehissä tultaisiin; mutta tänä yönä te ainakin saisitte kelpo jäsenten kolotuksen. No, joko menette!... On jo aika lukita portti.
Ääni, joka lauloi, oli vaiennut; ei nyt enää muuta kuulunut kuin vaunujen jyrinää ja muutamien lystikkäiden työmiesten epäsointuista rallatusta, kun he kadun poikki tallustivat.
Tultuaan kadulle, kääntyi Jacques taaksensa katsomaan. Pilvi pimitti kuun; varjoon kätkettynä puutarha näytti vaan keskellä toria olevalta mustalta pilkulta.
Kun hän tuli kotia, oli äiti odotukseen väsyneenä laskeutunut levolle, ja lapset jo nukkuivat. Hänen johtui mieleensä tuo yö, jona hän Genevièven katoamisen perästä oli katuja kulkenut; hän rupesi kuluneita aikoja muistelemaan ja makasi valveillansa aamupuoleen saakka.
Koko pitkän yön hän kuuli äitinsä kuivaa rykimistä ja raskasta hengittämistä. Pari kertaa se ikäänkuin kuumeen hourauksissa rupesi puhumaan, sitten alkoi valittaa.
Jacques nousi vuoteeltansa ja hiljaa lähestyen kysyi, oliko äiti kipeä; vaan tämä vastasi, ett'ei mikään häntä vaivannut, paitsi unettomuus, ja käski pojan vaan olla huoletta.
Sitten hän ei muuta kuullut kuin pidätettyä yskimistä joskus vaan. Viimein hän meni nukuksiin ja näki unta, että Geneviève oli puutarhaan kätkettynä ja hän pensaitten välistä oli häntä etsivinään, kuitenkaan muuta näkemättä kuin hänen hameensa liepeen, joka kuun säteeltä haamoitti. Yht'äkkiä puutarhan vartija oli astuvinansa hänen eteensä, sanoen äreällä äänellään: Menkää muualle päätänne selväksi makaamaan; tämä puutarha ei ole teitä eikä teidän vertaisianne varten!
Ja kun hän piti vastaan, koska ei mielellänsä olisi lähtenyt tästä paikasta, jossa toivoi tapaavansa pikku kuningattarensa, niin röyhkeä vartija, löydä muksahutti häntä päähän, josta hän paikalla heräsi.
Aurinko oli jo aikoja sitten noussut, ja myöhästymisen pelkoon hän unhotti unelmansa.
V.
Lauvantai-iltana Lebeau ystävällisesti löi Jacquesia olalle.
-- Huomenna siis, hän sanoi.
Koska hänellä ei ollut parempaakaan tarjona, niin hän suostui toverinsa pyyntöön, vaikka hänen ei niin erittäin tehnyt mieli mennä tätä katsomaan.
Hän kummastui, nähdessään toverinsa kodissa vanhanpuoleisen naisen ja nuoren tytön, sillä vaikka hän ei ollut tuota asiaa niin suuresti ajatellut, niin hän kuitenkin aina oli luullut, että Lebeau oli vanha poika.
-- Tässä saan teille esittää tehtaan parhaimman työmiehen, sanoi Lebeau naisille. Tämän nuorukaisen vertaista ei löydy, ei työnteon eikä käytöksen suhteen. Ja tämä on rouva Gregoire, vanha ystävä ja naapurimme, ja tässä on tyttäreni Céline, hän Jacquesiin kääntyen jatkoi. Olkaa tällä niinkuin kotonanne, me olemme hyviä ihmisiä ja soisimme mielellämme, että meillä viihdyttäisiin. Rouva Gregoire, joka on mainio emäntä, tuo meille hyvää kahviansa maistettavaksi. Céline-parka ei kykene emännyyttä pitämään, mutta sen sijaan hän on muussa taitava.
Nyt vasta Jacques huomasi, että lähellä nuoren tytön tuolia oli pari kainalosauvoja ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli silkkipaperilla oksa ruusuja ja ylt'ympäri kukkasten tekemistä varten tarvittavia aseita.
Céline Lebeau näytti heikolta, hänen kasvonsa olivat vienot ja vaaleat, silmät älykkäät ja lempeät. Hän ei paljoa puhunut, ja hänen viallisuutensa, joka esti häntä muita jäseniä, paitsi näppäriä sormiansa käyttämästä, oli tehnyt hänet surullisen näköiseksi, mutta hänen surumielisyytensä ei ollut mitään katkeraa laatua.
Rouva Gregoire oli tukeva ja punaposkinen, noin viiden- tahi kuudenkymmenen vuoden vaiheilla oleva vaimo, jolla aina joka tilaisuudessa oli jotain sanottavaa, vaikka hänen puheestansa ei aina olisi juuri väliä pidetty.
Nämä kolme henkeä olivat koossa pienessä huoneessa, jota käytettiin sekä ruokasalina että työhuoneena ja jonka yhdessä loukossa Lebeaun sänky seisoi. Läheinen, pieni kammio oli Célinen makuusuoja.
Siisteys ja hyvä järjestys vallitsi tässä köyhässä majassa: akkunalla oli kukkasia, ja vastapäätä sitä olevalla laudakolla muutamia kirjoja. Akkuna oli avonaista pihaa päin, siten että valoa ja raitista ilmaa runsaasti pääsi huoneesen. Tämä hauska asunto muistutti vähän Olivierin kotia, ja Jacques ei voinut olla niitä toisiinsa vertaamatta. Hän oli käynyt istumaan ja vastasi lyhyesti kotiväen tervehdyksiin. Tuo harvapuheisuus olisi ehkä käynyt vaikeaksi, ellei Lebeau sydämellisellä hyväntahtoisuudellansa olisi tullut heille apuun.
-- No, rouva Gregoire, tuokaa meille jo kahvia, jotta haastelu rupeaisi liukkaammin sujumaan.
Rouva Gregoire nousi ja asetti pöydälle tarjottimen, jolla oli neljä paria kuppeja ja sokeriastia; sitten hän avasi oven keittiöön, joka tuskin oli kaappia isompi, ja toi sieltä höyryävän kahvipannun. Jacques näki, että kaikki astiat tuossa pikku keittiössä välkkyivät puhtaudesta ja olivat mitä huolellisimmalla tavalla järjestetyt. Oikein se näytti viehättävältä, tuo pikku keittiö! Jacquesista täällä olo rupesi jo hyvinkin hyvältä tuntumaan, niinkuin semmoisessa kodissa ainakin, jossa järjestys ja sydämellisyys vallitsee; ja nieltyään muutaman suuntäyden kahvia, hän tuli iloisemmaksi kuin pitkään aikaan oli ollut ja alkoi laveammalta vastatakin, kun häneltä jotain kysyttiin.
-- Vai äitinne kanssa te asuttekin! Minkä ikäinen hän on? kysyi rouva Gregoire.
-- Luulenpa hänen kahdeksaa-viidettä käyvän, sanoi Jacques.
-- Siis kymmentä vuotta minua nuorempi! eihän tuo mikään ikä ole.
-- Ja kuitenkin hän näyttää yhtä vanhalta kuin te, jos ei vaan vanhemmaltakin.
Ei Jacques sievistelläksensä tuota sanonut, mutta rouva Gregoire otti sen siksi.
-- Minusta on kuitenkin aina sanottu, että näytän vanhemmalta kuin olenkaan. Se tulee siitä, ett'ei minulla niin aivan hyviä päiviä ole ollut. Raskasta työtä minun aina on täytynyt tehdä, ja murhetta minulla on ollut niinkuin kaikilla muillakin. Kahdeksan täysikasvuista lasta on Jumala minulta ottanut sekä mieheni, joka minun hoidettavanani kymmenen ajastaikaa sairasti. Hän ei ollut juuri hyvänsävyinen, miesparkani; siitäpä naapurit sanoivatkin, kun hänet ruumis-arkkuun olin laskenut: "Jos kukaan ihminen on palkintoa ansainnut, niin ainakin te, rouva Gregoire, sitä ansaitsette". -- Niinpä niin! olen minä eläissäni kovaakin kokenut.
Ja koska häntä aikoi ruveta itkettämään, niin Lebeau, joka kärsivällisyydellä oli kuunnellut tätä kertomusta, jota hän sitäpaitsi joka päivä sai kuulla, puhui lepytellen, ikäänkuin olisi levotonta lasta viihdyttänyt:
-- Tiedämmehän kaikin täällä, että te kelpo vaimo olette, rouva Gregoire, ja sen me myös teille tunnustamme.
Tuo puhe liikutti häntä niin väkevästi, että hän täyttä totta rupesi itkemään.
-- Ette te kuitenkaan, herra Lebeau, voi tietää, mitä kaikkea minä olen kärsinyt. Ja vaikka näin muitten tähden olen itseäni vaivannut, niin ei kuitenkaan ole ainoatakaan ihmistä, joka minua vanhoilla päivilläni hoitaisi!...
-- Entä me sitte! Ettekö meitä ollenkaan lukuun ota? Vai pidättekö te meitä niin kiittämättöminä? Kuulkaapas, rouva Gregoire, rauhoittukaa nyt jo. Tiedättehän, että Céline pitää teistä, ikäänkuin olisitte hänen iso-äitinsä.
Tuo sana ei soinut hyvältä rouva Gregoiren korviin; hänen olisi tehnyt mieli selittää, ett'ei hänellä vielä siksi tarpeeksi ikää ollut, mutta hän tyytyi kuitenkin siihen, että sanoi:
-- Oi, tuo armas enkelini! kuinka hän minutta voisi tulla toimeen.